Leffalauantai: Pet Sematary (Uinu, uinu lemmikkini) (vuoden 1989 versio)

Dale Midkiff esiintymässä roolissaan Louis Creedinä

Pet Sematary (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Uinu, uinu lemmikkini on Stephen Kingin samaa nimeä kantavaan kirjaan pohjautuva kauhuelokuva vuodelta 1989. Tästä on tullut myös vuonna 2019 uusi versio, mutta tämä arvostelu siis koskee tätä vanhempaa. Elokuvan on ohjannut Mary Lambert joka on tullut tunnetuksi myös monien musiikkivideoiden ohjaajana – mm. Madonna Like a prayer, Like a virgin, Material Girl sekä La Isla Bonita ovat Lambertin käsialaa ohjauksen saralla.

Elokuvan tarinassa Creedin nelihenkinen perhe lemmikkikissoineen muuttaa uuteen taloon. Talon läheisyydessä kulkee polku metsään josta tien vastakkaisella puolella asuva naapuri Jud Crandall (Fred Gwynne) osaa kertoa siellä sijaitsevan lemmikkieläimille tarkoitetun hautausmaan. Tie joka kulkee naapurusten välillä on sellainen että siitä kulkee rekkoja tiheällä tahdilla joten on varsin ymmärrettävää miksi lemmikkien hautausmaalle on mahtunut viimeiselle matkalle lähtijöitä kohtalaiset määrät.

Perheen isä Louis (Dale Midkiff) on ammatiltaan koulun lääkäri. Pian potilaaksi tuodaan jo rekan alle jäänyttä nuorta miestä joka menehtyy saamiinsa vammoihin. Myöhemmin Louis alkaa näkemään aika-ajoin tämän kuolleen nuoren ilmestyvän hänelle.

Pian myös perheen tyttären Ellien (Blaze Berdahl) kissa kokee siirtymisen ajasta iäisyyteen – tai ainakin se siltä ensihätään vaikuttaa. Creedien naapuri Jud näyttää Louisille lemmikkien hautausmaan läheisyydessä sijaitsevan intiaanien hautuumaan jonne haudatut eivät tahdo pysyä jostain syystä leposijoillaan ja pian katti poistuukin manan mailta vaikkakin hieman muuttuneena. Väliäkö hällä, kissa on takaisin ihmisten ilmoilla eikä ikävää kuolemaepisodia jouduta vielä lapselle selittämään.

Ellie Creed (Blaze Berdahl)

Vaikka en ole itse Kingin teosta lukenut ei tässä vaiheessa ollut vaikeaa veikata että pian haudoissaan viihtymättömiä raatoja tulee olemaan lisääkin. Mitä sitten tapahtuu jääköön jokaiselle itselleen katsottavaksi tai luettavaksi että en koko tarinaa spoilaa.

Olen kuullut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta paljon puheita että se olisi pelottava teos ja ainakin internetissä väitetään että myös Stephen Kingiään itseään olisi pelottanut sitä kirjoittaessa. Elokuvaversiosta sitä vastoin en muista kenenkään tuttavapiirissäni koskaan puhuneen, joten luultavasti kyseessä ei ole mikään maailman tunnetuimpiin kuuluva kauhuelokuva.

Vaihtoehtoinen selitys tälle kuulemattomuudelle on toki se, että elokuva on julkaistu vuonna 1989 ja itse olen syntynyt 1984 joten minä ja suurin osa tuttavapiireistäni noihin aikoihin ei ole ollut siinä ikähaarukassa että tällaista olisi uskallettu saati edes saatu katsoa. IMDB:ssä tälle on kuitenkin antanut äänensä yli 83000 katsojaa joten jollain tapaa tunnettu tämä ainakin yleisesti ottaen on.

Elokuva on luokiteltu kategorioihin kauhu ja trilleri. Ajat ovat luultavasti olleet hyvin erilaiset kauhuelokuvien maailmassa 80-luvun lopussa sillä nykymittakaavalla arvioiden elokuvassa oli pelottavuutta yhtä paljon kuin vegaanipurilaisessa on lihaa. Se ei pelottanut eikä jännittänyt missään vaiheessa joten pelottavaksi tätä ei voi sanoa edes hyvällä tahdolla.

Rachel Creedin roolissa nähdään Denise Crosby

Pelottavuudesta tai enemmänkin sen puutteesta (tai omasta kieroutuneisuudestani) kertonee myös useampi tahaton nauruun purskahtaminen kun jotain kamalaa elokuvassa tapahtui. Uskoisin tämän osittain johtuvan 80-lukuisesta ilmeestä, maskeerauksesta ja yleisestä tunnelmasta sillä ilman hitaasti rakennettua painostavaa ilmapiiriä kauhuelokuvan tematiikka saavuttaa niin absurdit mittasuhteet että ensimmäisenä reaktiona on nauru siinä missä pitäisi kauhun saavuttaa kliimaksinsa. Ilman jännittävää ilmapiiriä pelottavaksi tarkoitettu hirviö tai mikä tahansa on ainoastaan koominen ilmestys eikä sitä voi ottaa vakavasti.

Elokuvassa hieman jäi itselleni häiritsemään juonen epäselvyys joidenkin henkilöiden ja heidän merkityksen osalta samoin kuin koko intiaanien hautumaan syvimmän olemuksen merkitys. Miksi se oli siellä, mistä se oli tullut, miksi sinne haudatut eivät halua pysyä haudoissaan ja monet muut kysymykset. En tiedä olisiko näihin kysymyksiin vastauksia jos tämän lukisi myös kirjana.

Tästä pelottavien elementtien puutteistaan ja tarinan osittaisesta epäselvyydestä huolimatta oli tämä ihan mukiinmenevä teos. Sen ohjaus ja näyttely olivat asiallisia ja visuaalisestikin elokuva oli ihan toimivaa tasoa. Mielenkiintoista vaihtelua ainakin värimaailmansa osalta nykykauhuelokuviin verrattuna.

Kokonaisuutena Pet Sematary jää keskinkertaisten elokuvien kategoriaan. Katsoohan sen kerran ja ehkä toisenkin, mutta ei tätä mitenkään voi erikoisemmin kehua ainakaan oman lajityyppinsä edustajana. Jos sen katsoo pelkästään kepeänä viihteenä saa siitä luultavasti enemmän irti kun ei edes odota kauhua.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 6,6,0/10)

Leffalauantai: Satanic

Alice (Sophie Dalah)

Satanic (IMDB) on amerikkalainen Jeffrey G. Huntin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2016. Sen pääosissa nähdään Sarah Hyland, Steven Krueger, Justin Chon, Clara Mamet sekä Sophie Dalah.

Elokuvan tarinassa neljän nuoren joukko on lomailemassa. Yhdellä mukana olevista nuorista on jonkinmoista yleistä kiinnostusta satanismiin, okkultismiin ja yleisesti pimeää puoleen ja näinpä he käyvät Los Angelesissa ollessaan myös Saatanan kirkon edessä ottamassa itsestään poseerauskuvia, käyvät sellaisten talojen ulkopuolella joissa on tapahtunut murhia, pyörähtävät kaupassa missä myydään okkultistista kirjallisuutta ja vuokraavat kaiken lisäksi myös yösijakseen sellaisen hotellihuoneen jossa yksi saatanalliseen rituaaliin osallistunut nainen on tappanut aikoinaan itsensä.

Okkultistisessa kaupassa asioidessaan he saavat huonoa palvelua ja heidät viskataankin myyjän toimesta myös pihalle kaupasta. Nuoret päättävät myöhemmin lähteä varjostamaan myyjää ja liikkeen suljettua nuoret lähtevät seuraamaan häntä autollaan. Lopulta he päätyvät sivuun kaupungista epämääräisen talon pihaan. Nuoret saavatkin pian olla todistamassa jonkinmoista saatanallista rituaalia missä alastoman nuoren naisen edessä on mies veitsen kanssa ja tilanne näyttää menevän uhkaavaan suuntaan.

Elise (Clara Mamet), Chloe (Sarah Hylund), David (Steven Kruger) kuuntelevat Sethiä (Justin Chon)

Tilanne selviää ja kaikki pääsevät elossa pois. Kuitenkin myöhemmin uhrimenoissa mukana olleen naisen, Alicen, ja nuorten joukon tiet kohtaavat uudemman kerran ja Alice liittyy heidän pyynnöstään mukaan seuraan. Illan mittaan selviää että Alicella tuntuu olevan enemmänkin tietoa ja kiinnostusta pimeän puolen voimia kohtaan ja pian pentagrammeja jo piirrelläänkin seinille ja ensimmäinen uhri pääsee elämästään. Vähitellen tilanne alkaa käymään pelottavaksi ja vaaralliseksi kaikille muillekin mukana olleille.

Satanic oli omalla tapaansa mielenkiintoinen kauhuelokuva. Sen aihepiiri ja tematiikka on kiehtova ja siitä olisi voinut helposti saada pelottavankin elokuvan aikaiseksi mutta tämän elokuvan kohdalla pelottavuus on alusta loppuun asti turvallisen kaukana katsojasta. Se ei pelota eikä säikäytä missään vaiheessa eikä se onnistu missään vaiheessa luomaan edes painostavaa tai jännittävää tunnelmaa.

Omaan makuuni elokuva oli kuitenkin omalla tapaansa viihdyttävä, luultavasti sen mielenkiintoisen aihepiirin ja lajityypistään poikkeavan tyylin vuoksi. Pääpiirteittäin pidin juonesta ja siitä kuinka pimeyden voimien viehättävyydestä kiinnostunut nuorikin menettää kiinnostustaan aiheeseen siinä vaiheessa kun syvemmällä siinä mukana oleva henkilö astuu mukaan kuvioihin ja näyttää pimeän puolen.

Toinen mistä tässä elokuvassa pidin oli sen tavallista mielenkiintoisempi kuvaus satanisteista sekä saatananpalvojista. Paikoitellen toki jäi miettimään tietävätkö tekijät edes näiden kahden eroa, mutta tästäkin huolimatta pidin siitä kuinka näihin asioihin sotkeutuneet ihmiset kuvattiin täysin toisin kuin perinteisemmin on tottunut näkemään. Monessa mielessä kuvaus saatananpalvojasta tuntui paljon realistisemmalta kuin muissa näkemissäni elokuvissa joka on sinänsä plussaa.

Chloe (Sarah Hyland)

Vaikka elokuvassa oli monia hyviä puolia niin kokonaisuutena se kuitenkin jättää kaipaamaan jotain edes etäisesti jännittävää tai pelottavaa tunnelmaa. Tällaisenaan se on ainoastaan elokuva jonka kyllä katsoo mutta jota on vaikea mieltää edes kauhuelokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on keskinkertainen elokuva jossa olisi ollut paljon potentiaalia mutta joka ei missään vaiheessa lunasta niitä mahdollisuuksia joita sillä olisi ollut käytettävissään. Lisäksi elokuvan loppuvaiheet latistavat hieman kokonaisuutta mutta onneksi ei kuitenkaan pilaa koko tarinaa.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 3,7/10)

Leffalauantai: Eden Lake

Jenny (Kelly Reilly)

Eden Lake (IMDB) on brittiläinen vuonna 2008 julkaistu kauhu/trilleri jonka ohjauksesta on vastannut James Watkins. Watkinsin ohjausuralle mahtuu ainoastaan kolme elokuvaa joista Eden lake on ensimmäinen. Lisäksi hän on ohjannut McMafia televisiosarjaa useita jaksoja sekä yhden jakson myös Black Mirroria (Jakso Shut up and dance).

Pääosarooleissa elokuvassa nähdään Kelly Reilly joka on nähty myös Caroline Bingeyn roolissa elokuvassa Pride & Prejudice sekä Michael Fassbender joka tunnetaan myös elokuvasta Steve Jobs. Lisäksi isossa rooleissa nähdään Jack O’Connell, Finn Atkins, Jumayn Hunter sekä Thomas Turgoose.

Elokuvan juonessa kerrotaan pariskunnasta Jennystä (Kelly Reilly) sekä Stevestä (Michael Fassbender) jotka lähtevät rauhaisaan viikonlopun viettoon Eden Lake -nimellä tunnetulle järvelle. Pariskunnan harmiksi rauhaisa viikonloppuelämä uhkaa jäädä kaukaiseksi haaveeksi paikalla mesoavan nuorisojengin vuoksi. Pariskunnalla tulee nuorison kanssa erimielisyyksiä ja pian yhteenotolta ei enää voida välttyä.

Pariskunta saa huomata että Eden Laken nuorison kanssa napit vastakkain joutuminen on paljon pahempi tilanne kuin normaalisti nuorten kanssa riitoihin joutuminen ja pian alkaakin eloonjäämiskamppailu jossa sairaaseen kidutukseen ja väkivaltaan kykenevä nuoriso näyttää kuka alueella määrää.

Steve (Michael Fassbender)

Eden Lake on tarinaltaan toimiva ja sangen mielenkiintoinen vaikkakin se on samaan aikaan myös erittäin sairas ja vastenmielinen. Se on niitä elokuvia joissa kauhu nojaa uhkakuvaan joka voisi todellisuudessakin tapahtua ja sen myötä se voi olla kokemuksena merkittävästi monia muita kauhuelokuvien lajeja ahdistavampaa.

Väkivallan ja voimakkaiden kohtauksien takaa elokuvasta löytyy kuitenkin merkittävästi enemmänkin ajattelemisen aihetta joka saa tämän elokuvan erottumaan edukseen. Sen kuvaus häiriintyneestä ja sairaasta nuorisosta on toteutettu hyvin ja se antaa katsojalleen mielenkiintoisen vaikkakin pintapuoleisen kuvauksen heidän kotioloistaan. Perheenjäsenten lyhyistäkin kuvauksista huolimatta heidän persoonistaan saa tarpeeksi paljon irti jotta katsojana voi ymmärtää syitä ja seurauksia häiriintyneelle käytökselle.

Erityisen paljon pidin elokuvassa sen nuorisojengissä tapahtuvan henkilöhahmojen välisestä dynamiikasta ja sen toimivasta kuvauksesta. Porukasta erottuu selkeästi johtohahmo jonka ympärillä kaikki muut pyörivät, mutta tilanteen eskaloiduttua yli terveiden rajojen muiden mukana olijoiden epävarmuus ja halu perääntyä joutuu kuitenkin kohtaamaan johtohahmon auktoriteetin ja oman heikkouden nousta sitä vastustamaan.

Paige (Finn Atkins) ja Cooper (Thomas Turgoose)

Mikäli normaalisti katsoo tämän tyylilajin elokuvia on tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen. Sen ohjaus on hyvä, sen tarina on kiinnostava ja näyttelytyö on erinomaista. Se onnistuu luomaan ahdistavan ja painostavan ilmapiirin suhteellisen realistisella ilmaisutyylillään ja on siten omiaan olemaan kauhun lajityypissä merkittävästi säväyttävämpi kokemus kuin monet muut kauhun alalajit. Lisäksi sen henkilöiden välisten suhteiden kuvaukset ovat merkittävästi parempaa tasoa kuin suurimmassa osassa elokuvia mitä olen nähnyt muissakaan lajityypeissä.

Eden Lake on omassa lajityypissään erinomainen elokuva jota on helppoa suositella kaikille tämänkaltaisia kauhuelokuvia katsoville. Kuitenkin sen sisältämät ahdistavat, painostavat ja järkyttävätkin kohtaukset ovat sellaisia että aivan varauksetta tätä ei pysty muille suosittelemaan.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 6,8/10)

Leffalauantai: Jennifer’s body (Cheerleader helvetistä)

Needy (Amanda Seyfried) ja Jennifer (Megan Fox)

Jennifer’s Body (IMDB) on Karyn Kusaman ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2009. Elokuvan pääroolissa Jenniferinä nähdään myös Transformer-elokuvista tuttu Megan Fox ja hänen ystävättärensä Needyn roolissa Amanda Seyfried joka on tunnettu mm. rooleistaan elokuvissa Dear John sekä Mean Girls.

Tarinassa Jennifer ja Needy lähtevät pieneen baariin katsomaan rokkikeikkaa joka saa hieman epäsuotuisia käänteitä koko paikan syttyessä palamaan. Bändin jäsenet houkuttelevat Jenniferin mukaansa keikka-autoon ja Needy palaa tapahtumista hieman poissa tolaltaan olevana takaisin kotiinsa. Kotona yksin ollessaan yöllä kuitenkin Jennifer tulee käymään Needyn kotiin mutta ei kuitenkaan täysin normaaleissa merkeissä sillä hän on verinen ja muutoinkin poikkeavan oloinen. Seuraana päivän koulussa hän on kuitenkin jälleen aivan normaali itsensä vailla mitään ihmeellisyyttä.

Veret lentävät pitkin seiniä

Vähitellen kylällä alkaa tapahtua epämääräisiä kuolemantapauksia ja Needy tajuaa että Jenniferissä ei ole kaikki aivan kohdallaan. Jennifer kertoo yöstään rokkibändin matkassa ja siitä kuinka hän on joutunut bändin toimittaman pimeän rituaalin uhriksi. Bändi on halunnut uhrata neitsyen jotta saavat vaihdossa menestystä ja kunniaa mutta valitettavasti neitseellisyyden puuttuessa rituaalin vaikutukset menevät pieleen ja Jenniferistä tuleekin keskiaikaisista mytologioista tuttu succubus eli miehiä viettelevä naispuoleinen demoni.

Juonensa osalta Jennifer’s body on keskinkertaista tasoa oleva filmi vailla sen suurempia ihmeellisyyksiä, mutta itselleni tämä toimi tällaisenaankin hyvin sillä pidän myyteistä ja kansantaruista mausteita käsikirjoitukseen ammentavista tematiikoista yleisellä tasolla.

Elokuvan visuaalinen ja tuotannollinen puoli on hyvin tavallista tasoa eikä se yllätä katsojaansa oikein minkään suhteen. Kamerakulmia käytetään lajityypille totutuilla tyyleillä ja myös leikkaukset ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen menevät hyväksi todetuilla tavoilla. Tämä ei toki ole huono asia sillä ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin viihteellinen elokuva eikä taide-elokuva jonka pyrkimyksenä on rikkoa rajoja ja muovata lajityyppiään uudenlaiseen muottiin.

Neitsyen uhraus ei mene aivan putkeen

Vaikka näyttelijöiden roolisuoritukset ovatkin toimivaa tasoa ei henkilöhahmoissa ole persoonallisuutta joka saisi aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Hahmot jäävät kylmiksi ja etäisiksi tusinatuotteiksi joiden elämä liikuttaa yhtä paljon kuin heidän kuolemansakin – ei siis käytännössä lainkaan.

Kokonaisuutta ajatellen Jennifer’s body on keskinkertainen elokuva jonka katsoo kerran tai pari mutta se ei silti herätä kovin suuria tuntemuksia mihinkään suuntaan. Mytologiasta juoneensa vivahteita hakevan tematiikan ansiosta annan tälle kuitenkin pykälää paremman arvosanan kuin muutoin olisin antanut.

Arvosana: 6/10 (IMDB: 5,1/10)

Leffalauantai: All the boys love Mandy Lane

Mandy Lane ja Bird

All the boys love Mandy Lane (IMDB) on vuodelta 2006 oleva elokuva joka on lajityypiltään trilleri ja/tai kauhuelokuva. DVD:n takakansi puhuu trilleristä, IMDB kauhuelokuvasta joten vastuu jääköön katsojalle kumpaan kategoriaan elokuvan tahtoo sijoittaa. Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine joka ennen tämän elokuvan syntyä oli ohjannut yhden lyhytfilmin (Shards) sekä yhden lyhyen dokumenttifilmin (Love Bytes) joten mielenkiintoista oli nähdä ohjaajan ensimmäisen täysipitkä tuotos. Pääosaroolissa Mandy Lanena nähdään Amber Heard.

All the boys love Mandy Lane kertoo nimensä mukaisesti Mandy Lanesta, kauniista tytöstä joka on koulun kaikkien poikien päiväunien kohde ja tavoite pokaamisen saralla. Mandyllä on myös ystävänään nörtimmän puoleinen kaveri Emmett (Michael Welch) jonka kanssa Mandy kuitenkin pyörii. Mandy saa Dylanilta (Adam Powell) kutsun tämän kotibileisiin ja Mandy kutsuukin mukaansa myös Emmettin joka ei erityisen suurta suosiota nauti koulussa suosiossa olevien nuorten keskuudessa.

Dylanin iskuyritys ei ota tuulta alleen

Bileissä bileisäntä Dylan koettaa iskeä Mandyä mutta tämä ei oikein ota lämmetäkseen. Iskuyritykset alkavat menemään siihen suuntaan että Emmet puuttuu peliin sivusta sillä seurauksella että asia menee tappeluksi Dylanin ja Emmetin välillä ja Mandy saa hieman jäähdytellä Dylanin tunteita. Myöhemmin illalla kuitenkin Emmet ja Dylan istuvat talon katolla hieman päissään ja juttelevat Mandystä. Emmet saa puhuttua Dylanin tekemään näyttävää hyppyä talon katolta uima-altaaseen Mandyn viereen mutta kännisellä Dylanilla hyppy ei mene aivan putkeen ja Dylanin hiippakunta vaihtuu pilven reunalle.

Mandyn ja Emmettin välit ovat tämän episodin jälkeen kylmät ja etäiset ja Mandy alkaakin jatkossa pyörimään Dylanin ystäväpiirissä olleiden nuorten kanssa ja hyppää mukaan suosittujen ihmisten kuvioihin. Hän lähtee uusien ystäviensä kanssa mökkireissulle jossa nuoriso aikoo dokailla ja pitää hauskaa. Mökkireissu alkaa vähitellen kuitenkin ottamaan vähemmän mieluisia käänteitä sillä useampi alkaa pääsemään hengestään ja jännitystä on ilmassa.

Kitara, taivas ja tähdet. Nuorison mökkireissu menee rempseästi skebaa remputellen ja rillutellen.

Tarinallisesti pidin tästä elokuvasta sillä omiin katsomistottumuksiini se tarjosi sellaisia uusia käänteitä joita en osannut odottaa. Tietenkin siinä oli hyvin monia elementtejä joista tiesi mitä tuleman pitää, mutta pidin kuitenkin siitä että kaikki ei mennyt siten kuin ennalta odotin ja millaiseksi mielikuva muovautui tarinan aikana.

Elokuva on K18 ja syystäkin sillä se on paikoitellen hyvinkin raaka ja vahvoja kohtauksia sisältävä. Esimerkiksi aseen piipun tunkeminen pään läpi menee siihen kategoriaan että itselleni ainakin tämänkaltaiset brutaaliudet menee tarpeettoman raa’aksi. Kuitenkin jos enemmän on rikossarjoja seurannut tuskinpa tämä kovin paljoa brutaalimmaksi menee. Itselläni kauhut, trillerit ja rikossarjat eivät ole niitä elokuvia joita ensisijaisesti paljon katsoisin joten voi olla että olen vain tarpeettoman nössö ja elokuva ei hätkäytä muita. Mene tiedä mutta kuitenkin perheen pienemmille ja herkemmille elokuva ei siis sovellu.

Raakuudestaan huolimatta elokuvan visuaalinen ilmaisu toimi omaan makuuni hyvin. Pidin sen värimaailmoista ja kuvaustyylistä sekä tavasta jolla tarinaa kuljetettiin eteeenpäin. Tyyli oli monessa mielessä suhteellisen verkkainen mutta ei kuitenkaan junnaava. Katsojalle annetaan tilaa hengittää mutta samaan aikaan tarjotaan palapelin paloja joista voi alkaa mielessää rakentamaan oikeanlaista kuvaa.

Mökkireissut voisivat mennä mukavamminkin

Kokonaisuutena All the boys love Mandy Lane toimi itselleni hyvin luultavasti ensisijaisesti sen visuaalisen tarinankerronnan tyylin vuoksi. Tarinassa oli paljon kiintoisia elementtejä ja sen pakka pysyi hyvin kasassa. Myös tapahtumapaikkojen ja henkilöhahmojen pieni vaihtuvuus koko elokuvan aikana oli jotain mistä pidin. Joskus on mukavaa että tapahtumissa ei hypitä satoihin eri kuvauspaikkoihin vaan katsoja saadaan sisäistämään paikka ja sen tunnelma osana elokuvan kokonaiskuvaa.

Elokuva on yleisesti ottaen saanut kohtalaisen huonot arvostelut niin IMDB:ssä kuin Metacriticissäkin joten mielipiteeni elokuvasta on yleisestä linjasta selkeästi poikkeava. Mikäli raakuudet ja muutamat seksuaalissävytteiset keskustelut ja kohtaukset ei häiritse kannattaa elokuvalle antaa mahdollisuus.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 5,6/10)