Leffalauantai: Pet Sematary (Uinu, uinu lemmikkini) (vuoden 1989 versio)

Dale Midkiff esiintymässä roolissaan Louis Creedinä

Pet Sematary (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Uinu, uinu lemmikkini on Stephen Kingin samaa nimeä kantavaan kirjaan pohjautuva kauhuelokuva vuodelta 1989. Tästä on tullut myös vuonna 2019 uusi versio, mutta tämä arvostelu siis koskee tätä vanhempaa. Elokuvan on ohjannut Mary Lambert joka on tullut tunnetuksi myös monien musiikkivideoiden ohjaajana – mm. Madonna Like a prayer, Like a virgin, Material Girl sekä La Isla Bonita ovat Lambertin käsialaa ohjauksen saralla.

Elokuvan tarinassa Creedin nelihenkinen perhe lemmikkikissoineen muuttaa uuteen taloon. Talon läheisyydessä kulkee polku metsään josta tien vastakkaisella puolella asuva naapuri Jud Crandall (Fred Gwynne) osaa kertoa siellä sijaitsevan lemmikkieläimille tarkoitetun hautausmaan. Tie joka kulkee naapurusten välillä on sellainen että siitä kulkee rekkoja tiheällä tahdilla joten on varsin ymmärrettävää miksi lemmikkien hautausmaalle on mahtunut viimeiselle matkalle lähtijöitä kohtalaiset määrät.

Perheen isä Louis (Dale Midkiff) on ammatiltaan koulun lääkäri. Pian potilaaksi tuodaan jo rekan alle jäänyttä nuorta miestä joka menehtyy saamiinsa vammoihin. Myöhemmin Louis alkaa näkemään aika-ajoin tämän kuolleen nuoren ilmestyvän hänelle.

Pian myös perheen tyttären Ellien (Blaze Berdahl) kissa kokee siirtymisen ajasta iäisyyteen – tai ainakin se siltä ensihätään vaikuttaa. Creedien naapuri Jud näyttää Louisille lemmikkien hautausmaan läheisyydessä sijaitsevan intiaanien hautuumaan jonne haudatut eivät tahdo pysyä jostain syystä leposijoillaan ja pian katti poistuukin manan mailta vaikkakin hieman muuttuneena. Väliäkö hällä, kissa on takaisin ihmisten ilmoilla eikä ikävää kuolemaepisodia jouduta vielä lapselle selittämään.

Ellie Creed (Blaze Berdahl)

Vaikka en ole itse Kingin teosta lukenut ei tässä vaiheessa ollut vaikeaa veikata että pian haudoissaan viihtymättömiä raatoja tulee olemaan lisääkin. Mitä sitten tapahtuu jääköön jokaiselle itselleen katsottavaksi tai luettavaksi että en koko tarinaa spoilaa.

Olen kuullut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta paljon puheita että se olisi pelottava teos ja ainakin internetissä väitetään että myös Stephen Kingiään itseään olisi pelottanut sitä kirjoittaessa. Elokuvaversiosta sitä vastoin en muista kenenkään tuttavapiirissäni koskaan puhuneen, joten luultavasti kyseessä ei ole mikään maailman tunnetuimpiin kuuluva kauhuelokuva.

Vaihtoehtoinen selitys tälle kuulemattomuudelle on toki se, että elokuva on julkaistu vuonna 1989 ja itse olen syntynyt 1984 joten minä ja suurin osa tuttavapiireistäni noihin aikoihin ei ole ollut siinä ikähaarukassa että tällaista olisi uskallettu saati edes saatu katsoa. IMDB:ssä tälle on kuitenkin antanut äänensä yli 83000 katsojaa joten jollain tapaa tunnettu tämä ainakin yleisesti ottaen on.

Elokuva on luokiteltu kategorioihin kauhu ja trilleri. Ajat ovat luultavasti olleet hyvin erilaiset kauhuelokuvien maailmassa 80-luvun lopussa sillä nykymittakaavalla arvioiden elokuvassa oli pelottavuutta yhtä paljon kuin vegaanipurilaisessa on lihaa. Se ei pelottanut eikä jännittänyt missään vaiheessa joten pelottavaksi tätä ei voi sanoa edes hyvällä tahdolla.

Rachel Creedin roolissa nähdään Denise Crosby

Pelottavuudesta tai enemmänkin sen puutteesta (tai omasta kieroutuneisuudestani) kertonee myös useampi tahaton nauruun purskahtaminen kun jotain kamalaa elokuvassa tapahtui. Uskoisin tämän osittain johtuvan 80-lukuisesta ilmeestä, maskeerauksesta ja yleisestä tunnelmasta sillä ilman hitaasti rakennettua painostavaa ilmapiiriä kauhuelokuvan tematiikka saavuttaa niin absurdit mittasuhteet että ensimmäisenä reaktiona on nauru siinä missä pitäisi kauhun saavuttaa kliimaksinsa. Ilman jännittävää ilmapiiriä pelottavaksi tarkoitettu hirviö tai mikä tahansa on ainoastaan koominen ilmestys eikä sitä voi ottaa vakavasti.

Elokuvassa hieman jäi itselleni häiritsemään juonen epäselvyys joidenkin henkilöiden ja heidän merkityksen osalta samoin kuin koko intiaanien hautumaan syvimmän olemuksen merkitys. Miksi se oli siellä, mistä se oli tullut, miksi sinne haudatut eivät halua pysyä haudoissaan ja monet muut kysymykset. En tiedä olisiko näihin kysymyksiin vastauksia jos tämän lukisi myös kirjana.

Tästä pelottavien elementtien puutteistaan ja tarinan osittaisesta epäselvyydestä huolimatta oli tämä ihan mukiinmenevä teos. Sen ohjaus ja näyttely olivat asiallisia ja visuaalisestikin elokuva oli ihan toimivaa tasoa. Mielenkiintoista vaihtelua ainakin värimaailmansa osalta nykykauhuelokuviin verrattuna.

Kokonaisuutena Pet Sematary jää keskinkertaisten elokuvien kategoriaan. Katsoohan sen kerran ja ehkä toisenkin, mutta ei tätä mitenkään voi erikoisemmin kehua ainakaan oman lajityyppinsä edustajana. Jos sen katsoo pelkästään kepeänä viihteenä saa siitä luultavasti enemmän irti kun ei edes odota kauhua.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 6,6,0/10)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *