Rashomon joka suomennettuna tunnetaan nimillä Rashomon – paholaisen temppeli sekä Rashomon – paholaisen portti on Akira Kurosawan ohjaama draamaelokuva vuodelta 1950. Sen pääosissa nähdään Toshirô Mifune, Machiko Kyô sekä Masayuki Mori.
Kaksi miestä istuu pitämässä sadetta ja heidän joukkoonsa liittyy kolmas mies. Pian he kertovat paikalle saapuneelle lähiaikojen tapahtumista mihin liittyy kaksi muuta miestä sekä nainen. Tapahtumat ovat olleet ikäviä, sillä niihin liittyy rikkolinen mies, nainen joka on raiskattu rikollisen toimesta sekä naisen aviomies joka on kohdannut kuoleman. Tapahtumista kuullaan kuitenkin useampia eri versioita, sillä eri henkilöillä on ollut tapahtumista hyvinkin erilainen käsitys monien merkityksellisten yksityiskohtien osalta.
Kurosawan Rashomon on mielenkiintoinen, vaikkakin monessa mielessä pessimistinen kuvaus ihmisyydestä. Ihmisten taipumus valehdella ja toimia moraalittomasti on teema joka on ajaton, sillä vaikka tarina sijoittuukin 1100-luvun Japaniin olisi se voinut hyvin sijoittua myös nykyaikaan.
Tapahtumiin osalliset ihmiset sekä sivusta tilanteen nähnyt silminnäkijä kertovat jokainen omanlaisensa version tapahtumista, eikä täyttä varmuutta katsojalle koskaan synny siitä mikä versio on lopulta todenmukainen kuvaus tapahtuneesta – vai onko mikään. Elokuvan myötävaikutuksesta onkin syntynyt termi Rashomon-efekti jolla kuvataan silminnäkijöiden epäluotettavuutta. Eri kertojilla on omat itsekkäät motiiviinsa mikä vaikuttaa heidän versioonsa tapahtuneista.
Vaikka rikospaikan tapahtumat ovatkin arjesta poikkevia, näkyy moraalittomuutta myös monissa muissakin. Täyteen lohduttomuuteen ei kuitenkaan ajauduta, sillä katsojalle tarjotaan myös välähdyksiä ihmisyydestä joka antaa toivoa siitä että ihmisissä on myös jotain hyvää mikä saa hänet toimimaan pyyteettömästi oikein.
Tyylillisesti Kurosawan Rashomon on mukavan rauhallinen elokuva. Asia joista erityisesti itse pidän monissa vanhoissa (etenkin aasialaisissa) elokuvissa onkin niiden seesteisyys – musiikki ei pauhaa jatkuvalla syötöllä, koko aikaa ei joku ole äänessä ja hahmojen käytöksessä näkyy tietynlaista arvokkuutta. Lisäksi monessa, kuten tässäkin, käsitellään ihmisyyttä tai inhimillisiä tunteita aidommin ja syvemmin kuin monessa modernimmassa elokuvassa jotka monet tuntuvat nojaavat tapahtumiin ja toimintaan abstraktimpien asioiden sijaan.
Pidin tästä elokuvasta yhä tällä kolmannellakin katsomiskerralla. Olin sen aikaisemmin nähnyt jo kahdesti ennen tätä katselukertaa enkä näe syytä miksi en katsoisi tätä vielä uudelleenkin, joten elokuva ansaitsee selvästi paikan Suosituksia-sivulla.