Tag: Masayuki Mori

  • Leffalauantai: Ugetsu

    Genjuro (Masayuki Mori) sekä Neiti Wakasa (Machiko Kyô) nauttimassa rakkaudesta Kenji Mizoguchin ohjaamassa vuoden 1953 elokuvassa Ugetsu.

    Ugetsu (alkuperäinen nimi Ugetsu monogatari) (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Ugetsu – Kalpean kuun tarinoita on Kenji Mizoguchin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1953. Pääosarooleissa nähdään Masayuki Mori, Kinuyo Tanaka, Machiko Kyô, Mitsuko Mito sekä Eitarô Ozawa.

    Ugetsun tarinassa keskitytään pääosin kahteen pienessä kylässä elävään pariskuntaan sodan aikana ja erityisesti huomio kiinnittyy perheiden miehiin. Perheiden miehillä, Genjurôlla (Masayuki Mori) sekä Tobeilla (Eitarô Ozawa) on kummallakin suuria unelmia ja haaveita – siinä missä toinen tahtoo saada varallisuutta kerättyä sodan mahdollistamien tilanteiden vuoksi, on toisella tahto tulla samuraiksi.

    Molempien vaimot ovat miehiään enemmän jalat maassa olevaa sorttia ja he pyrkivät saamaan miehilleen ymmärrystä asioiden prioriteetteihin, mutta heidän realistisemmat toiveet eivät saa miehiä unohtamaan omia unelmiaan. Omien unelmien tavoittelemisella on hintansa jonka kumpikin mies joutuu lopulta kohtaamaan.

    Pidän tästä elokuvasta paljon. Se on mukavan rauhallinen tunnelmaltaan, se etenee miellyttävän verkkaisella tahdilla ja se sisältää ajatuksia herättävän moraalisen opetuksen unelmista ja niiden tavoittelemisesta sekä asioiden todellisesta merkityksestä.

    Pohjimmiltaan tarinan syvempi merkitys onkin lähellä sitä mitä se on myös elokuvassa Unelmien sielunmessu (lue arvostelu), vaikka elokuvista saa yhteneväisyyksiä muutoin hakemalla hakea eikä niitä siltikään löydä. Pohjimmiltaan kyse tässäkin on omien unelmien pakkomieleisestä tavoittelemisesta siitäkin huolimatta että sillä on turmeleva vaikutus.

    Ajatuksen voineekin tiivistää kysymykseen siitä, olisivatko kaikki unelmamme ja haaveemme todella tavoittelemisen arvoisia, mikäli tietäisimme jo ennalta niiden saavuttamisen todellisen hinnan?

    Olen aikaisemmin nähnyt tämän elokuvan jo kahdesti (vaikkakin toinen katselukerta oli kommenttiraidan kanssa katsoen), eikä tämä kolmaskaan katselukerta muuttanut näkemystäni lainkaan huonommaksi.

    Olen tämän lisäksi nähnyt muutamia muitakin Mizogucin elokuvia ja jokainen niistä on ollut sellainen että olen joko katsonut tai vähintäänkin aion tulevaisuudessa mahdollisuuksieni mukaan katsoa ne useampaan kertaan. Tästä voi arvata oikein sen, että useammassakin Mizoguchin elokuvassa on jotain sellaista mikä puhuttelee itseäni.

    Ugetsu on yksi näistä Mizoguchin elokuvista jotka kuuluu nähdään useampaan kertaan, ja se onkin mestariteos joka ansaitsee paikkansa Suosituksia-sivulla (katso tästä).

  • Leffalauantai: Rashomon (Rashomon – paholaisen temppeli)

    Rashomon joka suomennettuna tunnetaan nimillä Rashomon – paholaisen temppeli sekä Rashomon – paholaisen portti on Akira Kurosawan ohjaama draamaelokuva vuodelta 1950. Sen pääosissa nähdään Toshirô Mifune, Machiko Kyô sekä Masayuki Mori.

    Kaksi miestä istuu pitämässä sadetta ja heidän joukkoonsa liittyy kolmas mies. Pian he kertovat paikalle saapuneelle lähiaikojen tapahtumista mihin liittyy kaksi muuta miestä sekä nainen. Tapahtumat ovat olleet ikäviä, sillä niihin liittyy rikkolinen mies, nainen joka on raiskattu rikollisen toimesta sekä naisen aviomies joka on kohdannut kuoleman. Tapahtumista kuullaan kuitenkin useampia eri versioita, sillä eri henkilöillä on ollut tapahtumista hyvinkin erilainen käsitys monien merkityksellisten yksityiskohtien osalta.

    Kurosawan Rashomon on mielenkiintoinen, vaikkakin monessa mielessä pessimistinen kuvaus ihmisyydestä. Ihmisten taipumus valehdella ja toimia moraalittomasti on teema joka on ajaton, sillä vaikka tarina sijoittuukin 1100-luvun Japaniin olisi se voinut hyvin sijoittua myös nykyaikaan.

    Tapahtumiin osalliset ihmiset sekä sivusta tilanteen nähnyt silminnäkijä kertovat jokainen omanlaisensa version tapahtumista, eikä täyttä varmuutta katsojalle koskaan synny siitä mikä versio on lopulta todenmukainen kuvaus tapahtuneesta – vai onko mikään. Elokuvan myötävaikutuksesta onkin syntynyt termi Rashomon-efekti jolla kuvataan silminnäkijöiden epäluotettavuutta. Eri kertojilla on omat itsekkäät motiiviinsa mikä vaikuttaa heidän versioonsa tapahtuneista.

    Vaikka rikospaikan tapahtumat ovatkin arjesta poikkevia, näkyy moraalittomuutta myös monissa muissakin. Täyteen lohduttomuuteen ei kuitenkaan ajauduta, sillä katsojalle tarjotaan myös välähdyksiä ihmisyydestä joka antaa toivoa siitä että ihmisissä on myös jotain hyvää mikä saa hänet toimimaan pyyteettömästi oikein.

    Tyylillisesti Kurosawan Rashomon on mukavan rauhallinen elokuva. Asia joista erityisesti itse pidän monissa vanhoissa (etenkin aasialaisissa) elokuvissa onkin niiden seesteisyys – musiikki ei pauhaa jatkuvalla syötöllä, koko aikaa ei joku ole äänessä ja hahmojen käytöksessä näkyy tietynlaista arvokkuutta. Lisäksi monessa, kuten tässäkin, käsitellään ihmisyyttä tai inhimillisiä tunteita aidommin ja syvemmin kuin monessa modernimmassa elokuvassa jotka monet tuntuvat nojaavat tapahtumiin ja toimintaan abstraktimpien asioiden sijaan.

    Pidin tästä elokuvasta yhä tällä kolmannellakin katsomiskerralla. Olin sen aikaisemmin nähnyt jo kahdesti ennen tätä katselukertaa enkä näe syytä miksi en katsoisi tätä vielä uudelleenkin, joten elokuva ansaitsee selvästi paikan Suosituksia-sivulla.