Mercury Rising (IMDB) joka suomalaisille on tullut tunnetuksi nimellä Salasana Mercury on Harold Beckerin ohjaama toiminnallinen rikosdraama vuodelta 1998. Pääosarooleissa nähdään Bruce Willis, Miko Hughes, Chi McBride sekä Alec Baldwin.
Willisin tähdittämä Art Jeffries on peitehommissa työskennellyt FBI:n agentti joka laitetaan erään pieleen menneen pankkiryöstötapauksen jälkeen syrjään vainoharhaisuuteen vedoten. Art joutuu tylsään työtehtävään kuuntelemaan puheluita, mutta kauaa hän ei kerkeä hommaan uppoutua kun hänet jo laitetaan etsimään kadonnutta lasta jonka vanhemmat on juuri tapettu.
Rikospaikalla tilanne näyttää siltä kuin perheen isä olisi ampunut vaimonsa ja itsensä, mutta kaikki ei kuitenkaan täsmää oletettuun tapahtuman kulkuun. Kun perheen kadonnut autistinen poika Simon (Miko Hughes) löytyy saa Art huomata tapauksen tiimoilta enemmänkin omituisia piirteitä sillä pian käy ilmi että myös Simonin henki on vaarassa.
Artille selkenee vähitellen että tappojen takana ei ole mitkään alamaailman rikolliset vaan Simon on tahattomasti onnistunut olemaan hiekkana paljon suuremmissa rattaissa.
Nick Kudrow (Alec Baldwin)
Omaan makuuni rikosdraamaelokuvat lukeutuvat helposti lähestyttäviin viihteellisiin elokuviin joista sen suurempaa puhuttelevuutta ei tule etsittyä eikä kaivattua. Näiden raamien sisälle Mercury Rising mahtuu hyvin vailla ongelmia, sillä lajityypilleen tavalliseen tapaan kyseessä on suoraviivainen elokuva joka etenee alusta loppuun saakka tarinaa sopivalla tahdilla katsojalleen avaten.
Kliseisesti mutta tyylilajilleen tarpeeksi hyvin toimivasti mukaan kuvioihin on saatu kirjoitettua niin FBI kuin NSA:kin. Olisi kiintoisaa tietää voisiko tämän tyylilajin elokuvaa edes Amerikan maalla tehdä ilman että mukana on jokin kolmikirjaiminen virasto joka on sotkeutunut johonkin mihin sen ei kuuluisi. Mene tiedä.
Tarina on mielenkiintoinen ja tapa kuinka se katsojalle kuvataan on hyvä. Näyttelytyö oli muutamaa pienessä roolissa ollutta sivuhahmoa lukuunottamatta hyvää tasoa ja Baldwin ja Willis ovat kuin tehty tämän tyylilajin filmatisointeihin, mutta erityisesti silti pidin Miko Hughesin roolisuorituksesta autistisen pojan näyttelyssä.
Mikäli etsinnässä on kepeä ja viihdyttävä aivot nollalle -rikostoimintaelokuva on tämä toimiva valinta.
Dale Midkiff esiintymässä roolissaan Louis Creedinä
Pet Sematary (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Uinu, uinu lemmikkini on Stephen Kingin samaa nimeä kantavaan kirjaan pohjautuva kauhuelokuva vuodelta 1989. Tästä on tullut myös vuonna 2019 uusi versio, mutta tämä arvostelu siis koskee tätä vanhempaa. Elokuvan on ohjannut Mary Lambert joka on tullut tunnetuksi myös monien musiikkivideoiden ohjaajana – mm. Madonna Like a prayer, Like a virgin, Material Girl sekä La Isla Bonita ovat Lambertin käsialaa ohjauksen saralla.
Elokuvan tarinassa Creedin nelihenkinen perhe lemmikkikissoineen muuttaa uuteen taloon. Talon läheisyydessä kulkee polku metsään josta tien vastakkaisella puolella asuva naapuri Jud Crandall (Fred Gwynne) osaa kertoa siellä sijaitsevan lemmikkieläimille tarkoitetun hautausmaan. Tie joka kulkee naapurusten välillä on sellainen että siitä kulkee rekkoja tiheällä tahdilla joten on varsin ymmärrettävää miksi lemmikkien hautausmaalle on mahtunut viimeiselle matkalle lähtijöitä kohtalaiset määrät.
Perheen isä Louis (Dale Midkiff) on ammatiltaan koulun lääkäri. Pian potilaaksi tuodaan jo rekan alle jäänyttä nuorta miestä joka menehtyy saamiinsa vammoihin. Myöhemmin Louis alkaa näkemään aika-ajoin tämän kuolleen nuoren ilmestyvän hänelle.
Pian myös perheen tyttären Ellien (Blaze Berdahl) kissa kokee siirtymisen ajasta iäisyyteen – tai ainakin se siltä ensihätään vaikuttaa. Creedien naapuri Jud näyttää Louisille lemmikkien hautausmaan läheisyydessä sijaitsevan intiaanien hautuumaan jonne haudatut eivät tahdo pysyä jostain syystä leposijoillaan ja pian katti poistuukin manan mailta vaikkakin hieman muuttuneena. Väliäkö hällä, kissa on takaisin ihmisten ilmoilla eikä ikävää kuolemaepisodia jouduta vielä lapselle selittämään.
Ellie Creed (Blaze Berdahl)
Vaikka en ole itse Kingin teosta lukenut ei tässä vaiheessa ollut vaikeaa veikata että pian haudoissaan viihtymättömiä raatoja tulee olemaan lisääkin. Mitä sitten tapahtuu jääköön jokaiselle itselleen katsottavaksi tai luettavaksi että en koko tarinaa spoilaa.
Olen kuullut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta paljon puheita että se olisi pelottava teos ja ainakin internetissä väitetään että myös Stephen Kingiään itseään olisi pelottanut sitä kirjoittaessa. Elokuvaversiosta sitä vastoin en muista kenenkään tuttavapiirissäni koskaan puhuneen, joten luultavasti kyseessä ei ole mikään maailman tunnetuimpiin kuuluva kauhuelokuva.
Vaihtoehtoinen selitys tälle kuulemattomuudelle on toki se, että elokuva on julkaistu vuonna 1989 ja itse olen syntynyt 1984 joten minä ja suurin osa tuttavapiireistäni noihin aikoihin ei ole ollut siinä ikähaarukassa että tällaista olisi uskallettu saati edes saatu katsoa. IMDB:ssä tälle on kuitenkin antanut äänensä yli 83000 katsojaa joten jollain tapaa tunnettu tämä ainakin yleisesti ottaen on.
Elokuva on luokiteltu kategorioihin kauhu ja trilleri. Ajat ovat luultavasti olleet hyvin erilaiset kauhuelokuvien maailmassa 80-luvun lopussa sillä nykymittakaavalla arvioiden elokuvassa oli pelottavuutta yhtä paljon kuin vegaanipurilaisessa on lihaa. Se ei pelottanut eikä jännittänyt missään vaiheessa joten pelottavaksi tätä ei voi sanoa edes hyvällä tahdolla.
Rachel Creedin roolissa nähdään Denise Crosby
Pelottavuudesta tai enemmänkin sen puutteesta (tai omasta kieroutuneisuudestani) kertonee myös useampi tahaton nauruun purskahtaminen kun jotain kamalaa elokuvassa tapahtui. Uskoisin tämän osittain johtuvan 80-lukuisesta ilmeestä, maskeerauksesta ja yleisestä tunnelmasta sillä ilman hitaasti rakennettua painostavaa ilmapiiriä kauhuelokuvan tematiikka saavuttaa niin absurdit mittasuhteet että ensimmäisenä reaktiona on nauru siinä missä pitäisi kauhun saavuttaa kliimaksinsa. Ilman jännittävää ilmapiiriä pelottavaksi tarkoitettu hirviö tai mikä tahansa on ainoastaan koominen ilmestys eikä sitä voi ottaa vakavasti.
Elokuvassa hieman jäi itselleni häiritsemään juonen epäselvyys joidenkin henkilöiden ja heidän merkityksen osalta samoin kuin koko intiaanien hautumaan syvimmän olemuksen merkitys. Miksi se oli siellä, mistä se oli tullut, miksi sinne haudatut eivät halua pysyä haudoissaan ja monet muut kysymykset. En tiedä olisiko näihin kysymyksiin vastauksia jos tämän lukisi myös kirjana.
Tästä pelottavien elementtien puutteistaan ja tarinan osittaisesta epäselvyydestä huolimatta oli tämä ihan mukiinmenevä teos. Sen ohjaus ja näyttely olivat asiallisia ja visuaalisestikin elokuva oli ihan toimivaa tasoa. Mielenkiintoista vaihtelua ainakin värimaailmansa osalta nykykauhuelokuviin verrattuna.
Kokonaisuutena Pet Sematary jää keskinkertaisten elokuvien kategoriaan. Katsoohan sen kerran ja ehkä toisenkin, mutta ei tätä mitenkään voi erikoisemmin kehua ainakaan oman lajityyppinsä edustajana. Jos sen katsoo pelkästään kepeänä viihteenä saa siitä luultavasti enemmän irti kun ei edes odota kauhua.
