Aleksin Blogi

Tag: Vuoden 1990 elokuva

  • Elokuva: Days of Thunder

    Indy-autoja aikaisemmin ajanut Cole Trickle (Tom Cruise) houkutellaan Nascar-autoilun maailmaan. Samaan talliin värvätään myös uransa kuljettajan traagisen menehtymisen johdosta lopettanut mekaanikko Harry (Robert Duvall). Cole näyttää taitonsa ja nopeuteunsa tyhjällä radalla Harrylle ja muille paikalla olijoille jotka epäilevät hänen kykyjään, mutta todelliset kilpailut ovat haastavampia sillä hänen yllätyksekseen Nascarissa ajamisen tapoihin kuuluu kontaktin ottaminen kanssakilpailijoihin.

    Tony Scottin ohjaama Days of Thunder vuodelta 1990 tuo väistämättä mieleen hänen vuoden 1986 ohjauksensaTop Gunin. Nopeat lentokoneet ovat vaihtuneet tässä elokuvassa nopeisiin autoihin, mutta adrenaliini laitetaan katsojalle virtaamaan yhä 80-luvun musiikin, tiukkojen lähikuvien ja nopeiden leikkausten voimalla. Scott osaa nopeiden ja intensiivisten katsojan huomion tiivisti vangitsevien kohtausten teon taidokkaasti.

    Hyvän elokuvan tapaan kilpailun pääpalkintoa jahdatessaan suurin voitto ei ole kuljettajan saavuttama voitto autoilussa, vaan voitto itsestään ja luonteestaan. Kohdatut vastoinkäymiset ja niiden ylitse pääsemiset ovat se, mikä antaa tarinalle varsinaisen merkityksen tunteen. Tony ja hänen mekaanikkonsa Harry joutuvat kummatkin kohtaamaan omat vaikeutensa joita he koettavat paeta siinä onnistumatta.

    Tarinaan on aikakautensa filmatisoinneille tyypilliseen tapaan sijoitettu jonkinlaista romantiikkaa antamaan lisää elämän tuntua. Suhde Tonya hoitaneen lääkärin Clairen (Nicole Kidman) kanssa on lajityypille normaaliin tapaan sopivan pintapuoleinen että se ei varasta liiaksi huomiota, mutta tarpeeksi syvä jotta se antaa merkityksen niin protagonistille kuin katsojallekin. Protagonisti saa naisen vaikutuksesta tahtoa kasvaa paremmaksi ihmiseksi ja katsoja saa peilattua Tonyn luonnetta, sen heikkouksia ja kasvua myös Clairen kautta.

    Days of Thunder on miellyttävän viihdyttävä elokuva joka on tehty tyylillä. Vaikka se monelta osin tuntuukin Top Gunilta Nascar-maailmassa, antaa se katsojalleen viihdyttän ja adrenaaliininkatkuisen kasvutarinan.

  • Elokuva: Night of the living dead

    Night of the living dead on vuonna 1990 julkaistu elokuva minkä ohjauksesta on vastannut Tom Savini. Elokuva on uudelleenfilmatisointi samaa nimeä kantaneelle vuoden 1968 zombiefilmille.

    Barbara (Patricia Tallman) saapuu yhdessä veljensä kanssa kauas syrjäseuduille heidän äitinsä haudalle. Vaikka molemmat ovatkin jo pitkälle aikuisuuteen ehtineitä pelottelee veljensä silti Barbaraa hautausmaalle saapuessa ja siellä ollessaan matkien zombeja, eläviä kuolleita. Hautausmaalla he saavat huomata että tarinoissa onkin perää ja pian veljensä tekeekin jo tuttavuutta kuoleman kanssa. Barbaran pako vie hänet läheiseen taloon missä pian usean muun entuudestaan vieraan elossa olevan ihmisen kanssa he koettavat selviytyä yöstä zombien saapuessa suurenevina joukkoina taloa piirittämään.

    Alkumetreistä asti katsojalle annetaan jo vihiä siitä mitä tuleman pitää, mutta tästäkin huolimatta varsinaisen toiminnan alkuun on yllättävän lyhyen verran matkaa. Alun paon jälkeen vietetään hieman seesteisempää vaihetta jonka aikana nähdään myös muiden taloon tulevien henkilöiden mukaantuloa vähän kerrallaan. Elossa olevien ihmisten keskeinen dynamiikka käy nopeasti katsojalle selväksi ja hahmojen luonteenpiirteet nousevat esiin niin että jokaisesta muodostuu mielikuva minkälainen persoona on kyseessä. Tämä on hyvä, sillä vaikka henkilöt ovat paikoitellen korostetunkin erilaisia antaa se paljon enemmän tunnetta ja uskottavuutta kriisiin jonka he yhdessä kokevat.

    Yksittäisiä säikäytyskohtauksia on siellä täällä, mutta missään vaiheessa niitä ei ole liiallisen paljoa että ne kävisivät puuduttamaan. Mikäli elokuvia on katsonut paljon niin tuskin mikään näistä säikäyttämiseen tarkoitetuista yllättävistä kohdista onnistuu yllättämään tai säikäyttämään, mutta tämän tyylilajin filmatisointi ilman tällaisia kohtauksia jättäisi tunteen siitä että jotain olennaista puuttuu.

    Vaikka juoni onkin uskomattoman yksinkertainen on tästä hyvin rakennetulla tunnelmalla ja tasapainoisella toteutuksella saatu tehtyä toimiva ja viihdyttävä zombie-elokuva. Se on aavistuksen brutaali herkemmille katsojille, mutta uudempiin elokuviin tottuneille ei kovinkaan hätkäyttävää tasoa.

    Elokuvan loppu oli kiehtova ja ajatuksia herättävä, sillä aivotoiminnaltaan puutteellisten zombien ja elossa olevien zombeista itsellensä typerää viihdettä hankkineiden punaniskojen samankaltaisuus julmuudessa ja typeryydessä ei lopulta tee edes kovin suurta eroa näiden kahden joukon välillä.

    Omaan makuuni tämä oli viihdyttävä elokuva jonka katsoo helposti useammankin kerran.

  • Leffalauantai: Tulitikkkutehtaan tyttö

    Iris (Kati Outinen)

    Tulitikkutehtaan tyttö (IMDB) on Aki Kaurismäen ohjaama draamaelokuva vuodelta 1990. Pääosarooleissa nähdään Kati Outinen, Elina Salo, Esko Nikkari, Silu Seppälä sekä Vesa Vierikko.

    Tarinan keskiössä on tulitikkutehtaalla työskentelevä Iris Rukka (Kati Outinen jonka elämä on ulkoisesti katsoen varsin tavallisen oloista mutta sisäisesti kuitenkin hyvin yksinäistä. Hän käy töissä ja saa palkkaa jonka hän kuitenkin tuo kotiin äidilleen ja isäpuolelleen joille hän iltaisin myös laittaa ruoatkin valmiiksi.

    Iris vaikuttaa yksinäiseltä mutta silti läheisyyttä kaipaavalta. Tanssiaisista hän ei kuitenkaan itsellensä löydä miestä vaan saa vain huomata osansa seinäruusuna. Seuraavasta palkastaan hän päättää ostaaa itsellensä uuden kauniin mekon ja lähtee baariin jossa viimein mies, Aarne (Vesa Vierikko) lähestyy häntä.

    Suuret toiveet ja haaveet rakkaudesta eivät kuitenkaan toteudu ja yhden yön rakkauden kaipuun huuma vaihtuu vain epätoivottuun raskauteen. Aarne ei kuitenkaan tahdo lasta sen enempää kuin Iriksen seuraakaan ja niinpä hän saa jälleen havaita tulleensa pettyneeksi. Pettymyksien myötä elämä alkaa hakemaan toisenlaisia suuntia eikä paluuta vanhaan enää ole.

    Iriksen isäpuoli, Aarne sekä Iriksen äiti

    Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö on synkähkössä ja vakavamielisen raskastunnelmaisessa ilmaisussaan mielenkiintoinen elokuva. Se ei nojaa missään vaiheessa tarpeettoman monisanaisiin dialogeihin eikä se lähde katsojaa aliarvioivalla ilmaisutavalla vääntämään jokaista asiaa rautalangasta. Sen sijaan tarinaa kerrotaan vahvasti visuaalisin keinoin turhia selittelemättä mutta siten että katsoja sen helposti ymmärtää.

    Päähenkilön henkilökuvan rakentaminen on tehty tyylikkäästi niin hänen itsensä kautta kuin myös muiden ihmisten elämän kuvauksen kautta. On helppoa ymmärtää Iriksen eri puolia peilatessa häntä hänen lähipiiriinsä ja heidän käytökseensä.

    Pidin tästä elokuvasta todella paljon. Sen verkkainen tyyli ja vähäsanainen ilmaisu on hyvä esimerkki siitä kuinka paljon elokuvassa voidaan näyttää ja kertoa ilman että kaikkea tarvitsee suoraan näyttää tai kertoa. Se antaa tilaa katsojalle tulkita ja ymmärtää ilman että kaikkea syötetään valmiiksi helposti lusikoitavassa muodossa.

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 8130 annettuun ääneen”]7,6/10[/simple_tooltip])