Leffalauantai: Kingdom of Heaven

Balian de Ibelin (Orlando Bloom)

Ridley Scottin ohjaama Kingdom of Heaven (IMDB) joka suomeksi tunnetaan myös nimellä Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä on vuonna 2005 julkaistu draamallinen historiallinen toimintaseikkailu. Sen pääosissa nähdään Orlando Bloom, Liam Neeson sekä Eva Green.

Tarinassa pienessä kylässä seppänä toimiva Balian (Orlando Bloom) on menettänyt juuri vaimonsa ja lapsensa. Pian kylän läpi kulkee ristiretkeläisiä joista Godfrey de Ibin (Liam Neeson) nimeä kantava mies kertoo Balianille että hän on hänen isänsä. Godfrey pyytää häntä mukaansa Jerusalemiin ristiretkelle ja ristiretkeläisten saattueen lähdettyä ja provokatiivisen papin tapettuaan hän ottaa isänsä tarjouksen vastaan ja liittyy heidän joukkoihinsa.

Jerusalemissa kristittyjen ja muslimien välit ovat kireät. Kristittyjen puolella viisaasti toimivan kuninkaan kuoltua tilalle nousee mies joka haluaa sotaa ja pian sota muuttuu myös todellisuudeksi.

Godfrey de Ibelin (Liam Neeson)

Ennen arvion lukemista on hyvä huomauttaa lukijalle, että tämä arvio pohjautuu teatteriversioon, ei 45 minuuttia pidempään Extended Director’s Cutiin. Poikkeuksellisesti haluan tämän tuoda heti alussa esiin sillä tämän elokuvan kohdalla kriitikot ovat kehuneet ohjaajan versiota, mutta teatteriversio ei ole samanlaista suitsutusta osakseen saanut joten tämä on hyvä pitää mielessä myös tätä arviota lukiessa.

Kingdom of Heavenin tarinan raamit tarjoavat mielenkiintoisen ympäristön rakentaa historiallista draamaa kiehtovan teeman ympärille mutta harmillisesti se jättää toteutuksen puolitiehen. Tarina on kyllä sinänsä kiehtova, mutta siitä puuttuu täysin merkityksen tuntu eikä asioilla ja henkilöiden toimilla tunnu olevan selkeää tarkoitusta.

Alussa on seppä jolle ohikulkeva ristiretkeläinen kertoo olevansa hänen isä. Kylässä sepän toimesta tapahtuvan tapon jälkeen hän lähtee pakoon ja päättääkin liittyä äsken tapaamansa isän joukkoihin joka on matkalla Jerusalemiin. Siellä hän pääseekin melkein samantien merkittävään asemaan, tapaa satunnaisen varatun ylhäisen naisen jonka kanssa heti on jotain kipinää ilmassa ja pian ollaankin jo tärkeässä roolissa myös sotarintamalla sotimassa ja valamassa taistelutahtoa Jerusalemin puolustukseen.

Henkilöiden motiivit ja roolit jäävät täysin etäiseksi ja on omiaan aiheuttamaan ainoastaan huonolla tapaa hämmentyneitä kysymyksiä. Miksi ylhäinen Sibylla (Eva Green) ja Balian samantien iskevät silmänsä toisiinsa ja alkavat säätämään päälle liimatun tuntuista ihmissuhdekuviota? Miksi Jerusalemilla on alunperinkään mitään merkitystä Balialle joka juuri saapui sinne ja on kohta jo valmis kuolemaan paikan puolesta taistellessa? Miksi hän saa samantien niin suuren ja arvostetun roolin yhteisössä vailla mitään meriittejä muuta kuin isänsä antamat arvot? Keitä nämä muut henkilöhahmot ovat jotka ovat pistämässä sotaa aluilleen, miksi he sitä haluavat ja mitä he sillä koettavat saavuttaa?

Sibylla (Eva Green)

Tarinan onttoudesta ja mitäänsanomattomuudesta huolimatta oli tässä elokuvassa paljon myös hyvää. Pidin erityisen paljon sen musiikeista joista paikoitellen tuli tunnelmastaan hyvällä tapaa Jesper Kydin säveltämät Assassin’s Creed -pelisarjan ensimmäisen osan musiikit. Visuaalisesti elokuva oli myös todella kaunista katsottavaa ja etenkin hidastetut kohtaukset taistelukentillä olivat tyylillä toteutettuja.

Omaan makuuni tämä elokuva valuu keskinkertaisten elokuvien laariin. Siinä on kyllä hyvät hetkensä jotka yhdistettynä hienoon audiovisuaaliseen kokemukseen antavat välähdyksiä siitä mitä kaikkea potentiaalia tekijöillä olisi ollut käytettävissään, mutta hahmojen irtonaisuus ja merkityksettömyys vailla uskottavalta tuntuvaa kasvutarinaa yhdistettynä irrationaalisilta tuntuviin tapahtumaketjuihin vaatii veronsa.

Koska tämän elokuvan ohjaajan versio on saanut paljon kehuja täytynee joskus etsiä se käsiin ja katsoa onko se todella tätä versiota parempi. Tämän version kyllä katsoo kerran mutta ei sitä kovin suuresti voi lähteä kehumaan.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 7,2/10)

Leffalauantai: The Pacifier (Tuttisoturi)

Shane Wolfe (Vin Diesel)

The Pacifier (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Tuttisoturi on vuonna 2005 julkaistu toiminnallinen draamakomedia. Sen on ohjannut Adam Shankman jonka muihin ohjauksiin kuuluu mm. A walk to remember (Muistojen polku). Suurimmassa roolissa on mm. Fast and Furious -elokuvista tunnettu Vin Diesel. Muissa rooleissa nähdään mm. Lauren Graham, Brittany Snow, Max Thieriot sekä Morgan York.

Normaalisti sotakentillä tehtäviä suorittava luutnantti Shane Wolfe (Vin Diesel) saa tavallisuudesta poikkeavan komennuksen. Erään sotilasasiantuntijan kuoleman vuoksi hän joutuu menemään kuolleen miehen lesken kotiin vahtimaan perheen turvallisuutta siksi ajaksi kun lesken on poistuttava muutamaksi päiväksi toiseen kaupunkiin tärkeille asioille.

Vahdittavaan lapsikatraaseen kuuluu pari teini-ikäistä sekä muutama pienempi lapsi, joten perhe-elämään tottumattomalle sotilaalle hyppäys toisenlaiseen arkeen on haastava kokemus jonka hän hetken aikaa katsottuaan tiivistää osuvasti virkkeeseen ”And they say war is hell.” (”Ja he kutsuvat sotaa helvetiksi”).

Vähitellen välit lasten kanssa paranevat ja Shanesta muodostuu lapsille kaivattu auktoriteetti ja isähahmo jonka läsnäolo tuo turvaa ja joka antaa terveitä eväitä elämään.

Perheen teinit Seth (Max Thieriot) ja Zoe (Brittany Snow)

The Pacifier kuuluu kepeän viihteellisiin hyvän mielen elokuviin jonka voi katsoa lähes seurassa kuin seurassa. Se on kaikilta osiltaan tasaisen varma lajityyppinsä lapsi josta on helppoa pitää jos tämän tyylilajin elokuvat on omaan makuun toimivia, mutta samasta syystä se on helppoa kokea myös tyhjänpäiväisenä ajan tappamiseen sopivana täyte-elokuvana vailla mitään suurempaa arvoa.

Vaikka kyseessä on helposti lähestyttävä ja rento elokuva oli siihen saatu silti mukaan mukavia ja onnellisen opettavia kasvutarinoita. Ei ole tietenkään vaikeaa arvata että kasvutarinat ovat ennalta-arvattavia ja siten helposti karrikoidun naiiveja, mutta tämän tyylilajin viitekehyksessä ne toimivat ilman että ne ärsyttävät tai tuntuvat päälle liimatulta – ellei sitten koko tätä tyylilajia itsessään laske tähän kategoriaan.

Omaan makuuni tämä elokuva toimi hyvin. Se on hupaisa ja sympaattinen elokuva jonka jaksaa katsoa kerran tai useammankin.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 5,6/10)

Leffalauantai: Deuce Bigalow: European Gigolo (Deuce Bigalow – Koko euroopan gigolo)

Deuce Bigalowin roolissa nähdään Rob Schneider

Deuce Bigalow: European Gigolo (IMDB) on amerikkalainen vuonna 2005 julkaistu komedia. Ohjauksesta on vastannut Mike Bigelow ja pääosarooleissa nähdään Rob Schneider, Eddie Griffin, Jeroen Krabbé sekä Hanna Verboom.

Tarinassa kerrotaan Deuce Bigalowista (Rob Schneider) joka lähtee Amsterdamiin miesprostituioitujen sutenöörinä toimivan ystävänsä T. J. Hicksin (Eddie Griffin) luokse. Eräänä iltana Deuce löytää kadulta sammuneeksi luullensa tunnetun miesprostituoidun jota T. J. Hicks on koettanut saada palkkalistoilleen. Deuce kuljettaa tuon prostituoidun selviämään T. J.:n veneelle, mutta siellä selviää että prostituoitu ei olekaan sammunut vaan hänet on tapettu kuten aikaisemmin moni muukin gigolo.

T. J. päättää hankkiutua ruumista eroon huomaamattomasti mutta huonolla menestyksellä. Pian hänen kuvansa komeilee lehtien kansissa ja hän on poliisien etsimä henkilö. Deuce päättää auttaa ystäväänsä ja lähtee selvittämään kuka todellisuudessa on tämän ja monen muun alueella tapetun gigolon todellinen tappaja.

Eva (Hanna Verboom)

En ole aikaisempaa vuonna 1999 julkaistua Deuce Bigalow: Male Gigolo elokuvaa nähnyt joten en pysty arvioimaan olisiko tästä jatko-osasta saanut enempää irti mikäli jonkinlaista kosketuspintaa olisi päähenkilöön ollut jo entuudestaan. Ainakin itsenäisenä elokuvana katsottuna tämä tuntui hieman keskinkertaista heikommalta komedialta joka yrittää olla hauska ja siinä on hupaisiakin piirteitä, mutta se ei silti onnistu missään vaiheessa naurattamaan. Myönnettäköön silti että teini-ikäisenä tämän filmatisoinnin huumori olisi vielä saattanut itseänikin naurattaa, joten on mahdollista että en vain enää kuulu sopivaan kohdeyleisöön.

Elokuvan seksuaalissävytteinen huumori on onnistuttu toteuttamaan huonosti eikä se tunnu sopivan tunnelmaan oikein missään vaiheessa. Siinä missä American Piessä ja monessa muussa high school -maailmaan sijoittuvassa teinikomediassa seksuaalissävytteinen huumori yleensä toimii sillä ne sopivat ympäröivään viitekehykseensä luonnollisena osana tarinaa, ei samaa valitettavasti voi sanoa tämän elokuvan kohdalla. Sutenööri, Deuce sekä gigolot tuntuvat kaikki irtonaiselta ympäröivään miljööseen nähden eikä tämän tason huumori tunnu luonnolliselta osalta siinä ympäristössä mihin se on sijoitettu, joten lopulta jäljelle jää vain huumoria joka ei naurata sillä se ei sovi tunnelmaan.

Lisäksi tarinaan päälle liimatun tuntuinen elämänfilosofia missä Deuce taistelun tiimellyksessä valistaa mitä nainen todellisuudessa haluaa sen sijaan mitä gigolot luulevat naisten haluavan tuntui täysin tarpeettomalta lisältä jättäen mielikuvan olisiko elokuvaan haluttu saada jotain syvällisempääkin opetusta sekaan siinä kuitenkaan kunnolla onnistumatta.

Komedia joka ei naurata ei ole yleensä järin hyvä elokuva muutenkaan eikä tämäkään tee poikkeusta. Tavalliset elokuvalliset elementit olivat kyllä toimivaa tasoa eikä ohjaus, näyttely tai mikään muukaan sellainen jäänyt häiritsemään, mutta huonosti toteutettua huumoria ne eivät kuitenkaan pelasta. Kyllä tämän kerran katsoo, mutta ei tätä mitenkään kovin hyvänä pysty pitämään.

Arvosana: 4/10 (IMDB: 4,7/10)

Leffalauantai: Corpse Bride

Corpse Briden äänenä kuullaan Helena Bonham-Carteria

Corpse Bride (IMDB) on vuonna 2005 julkaistu draama-animaatioelokuva. Sen on ohjannut Tim Burton ja sen ääninäyttelijöinä kuullaan Johnny Deppiä, Helena Bonham-Carteria sekä Emily Watsonia.

Tarinansa osalta elokuva kertoo kuinka toisilleen tuntemattomat Victor Van Dort (Johnny Depp) ja Victoria Everglot (Emily Watson) ovat päätymässä vanhempiensa suunnitelmien mukaisesti keskenään naimisiin.

Kummankin perheen vanhemmilla on mielessään ainoastaan parin avioitumisesta saatavat hyödyt eikä nuoren parin omille tunteille tai tahdolle jätetä sijaa. Kumpikaan nuorista ei vaikuta kauhean innostuneelta edessään vääjäämättä häämöttävästä tahtonsa vastaisesta avioliitosta, mutta kaikeksi onneksi kun he vihdoin kohtaavat häitä edeltävänä päivänä harjoituksissa tuntevat he samantien rakkauden virvoittavan voiman sieluissaan.

Hääharjoitukset eivät tahdo kuitenkaan luonnistua Victorin unohtaessa kaiken aikaa mitä hänen täytyy tehdä ja missä järjestyksessä. Tilanne näyttää pahalta, ja kun Victor vielä harjoitusten jälkeen katoaa ei kummankaan puolen vanhempien mielestä tilanne näytä yhtään sen lupaavammalta kuin Victoriankaan mielestä.

Victor itse on metsässä ollessaan harjoitellut häävalaansa, mutta pahaksi onnekseen tulee tahtomattaan kosineeksi kalmiston puolella aikaansa viettävän neidon joka Corpse Bridenä (Helena Bonham-Carter) tullaan tuntemaan. Neito vastaa tahdon ja pian Victor löytää itsensä kuolleiden valtakunnasta avioituneena Corpse Briden kanssa.

Victor ja Corpse Bride

Luultavasti kaikki näkemäni Tim Burtonin elokuvat ovat yleisesti ottaen olleet hyvin tummanpuhuvia elokuvia eikä Corpse Bride tee tässä poikkeusta. Sen visuaalinen kauneus yhdistettynä koskettavaan ja surumieliseen tarinaan on täydellinen esimerkki goottiromantiikan estetiikasta voimansa ammentavasta elokuvasta.

Elokuva on kuvattu jossain myös musikaaliksi, mutta käytännön tasolla musikaaliset elementit ovat varsin vähäisiä vaikkakin yksittäisiä lauluja siellä täällä kuullaankin. Kuolleiden valtakunnassa esitetty laulu Corpse Briden traagisesta tarinasta on hämmentävä kombinaatio humoristisen makaaberia tunnelmaa jossa paikoitellen svengi lähtee jo kulkemaan niin villejä suuntia että en voinut olla pohtimatta onko tekijätiimi mahtanut nuolla Bart Simpsonin kuvilla varustettuja happolappuja inspiraatiota hakiessaan.

Mikäli tummanpuhuva tyyli tai animaatiot yleisesti iskevät on tämä elokuva ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka kestoltaan se onkin lyhyt (n. 77 minuuttia), onnistuu se rakentamaan siinä ajassa Danny Elfmanin erinomaisen sävellystyön ja animaatiohahmojen ilmeikkyyden avulla säväyttävän ja koskettavan katselukokemuksen joka on kirkas helmi animaatioelokuvien aarrekammiossa.

Arvosana: 10/10 (IMDB: 7,3/10)

Leffalauantai: Derailed (Houkutus)

Lucinda Harris (Jennifer Aniston)

Derailed (IMDB) eli suomalaisittain Houkutus on vuonna 2005 julkaistu rikos/draama/trilleri jonka pääosarooleissa nähdään mm. Children of Menistä tuttu Clive Owen, Black Swanista tuttu Vincent Cassel sekä Frendeistä, Good girlistä ja monista muista elokuvista tuttu Jennifer Aniston. Elokuvan on ohjannut Mikael Håfström jonka ohjauksiin lukeutuu myös The Rite.

Elokuvan tarinassa kerrotaan perheellisestä miehestä Charles Schinestä (Clive Owen) joka työmatkallaan huomaa olevansa junassa ilman lippua. Hänellä ei ole myöskään rahaa mukana lipun ostoon mutta hänen onneksi ystävällinen kanssamatkustaja Lucinda Harris (Jennifer Aniston) tarjoutuu ostamaan hänelle lipun. Charles lupaa maksaa lipun hänelle takaisin ja lähipäivinä he tutustuvat toisiinsa paremminkin.

Välit lähenevät varatuille ihmisille sopimattoman rajan yli ja pian he hakeutuvatkin jo hotellihuoneeseen. Asiat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja syrjähypyt jää kesken kun aseellinen ryöstäjä saapuu hotellihuoneeseen, vie heidän rahat, pahoinpitelee Charlien ja raiskaa Lucindan.

Molemmat ovat tapauksen tiimoilta järkyttyneitä mutta asiat monimutkaistuvat jatkossa paljon enemmän kun rikollinen alkaa kiristämään Charlesilta rahaa. Charles ei kuitenkaan käänny virkavallan puoleen suojallakseen Lucindaa jotta hänen miehensä ei jättäisi häntä ja veisi lapsen huoltajuutta mikäli syrjähyppy tulisi selville. Vähitellen kiristäjä alkaa kuitenkin vaatimaan isompiakin summia ja ihmisiä alkaa pääsemään myös hengestään joten tapauksen selvittäminen vaatii kovempia otteita.

Charles Schinen roolissa nähdään Clive Owen

Derailed on monilta osiltaan varsin toimivaa rikosdraamaa. Sen juoni on mielenkiintoinen, sen henkilöhahmoissa on persoonallisuutta, näyttelytyössä on tunnetta ja elokuva pitää pakan hyvin kasassa alusta loppuun saakka saaden katsojan pysymään kiinnostuneena loppumetreille asti.

Mielenkiintoisesta tarinastaan huolimatta siinä on silti paikoitellen hyvinkin ennalta arvattavia piirteitä joka on omaan makuuni negatiivinen asia tämän tyylilajin elokuvissa. Ilahduttavasti ennalta arvattavien piirteiden lisäksi juonessa tulee useampiakin yllätysmomentteja jotka edesauttaa elokuvasta pitämistä.

Kokonaisuutena Derailed on lajityypissään elokuva jonka katsoo mielellään. Se on tarinallisesti kiintoisa, ohjaus on tasaisen varmaa tasoa, näyttelijöiden roolisuoritukset ovat hyviä ja se näyttää että Cassel on hyvä näyttelijä myös muissa kuin Black Swanissa. Lisäksi se osoittaa myös sen että Anistonista on näyttelijäksi myös romanttisten komedioiden ja romanttisten draamojen lisäksi myös monenlaisiin muihinkin rooleihin.

Mikäli tämän tyylilajin elokuvat uppoavat omaan makuun lainkaan on tämä ehdottomasti lajityypissään näkemisen arvoinen filmi.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 6,6/10)