Leffalauantai: Kiss of the damned

Kulmahampaat valmiiksi veren imemistä varten

Kiss of the damned (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu draamaa, romantiikkaa ja hieman kauhuelementtejä sisältävä vampyyrielokuva. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Xan Cassavetes. Pääosarooleissa nähdään Joséphine de La Baume, Milo Ventimiglia sekä Roxane Mesquida.

Kiss of the damnedin alussa Paolo (Milo Ventimiglia) sekä Djuna (Joséphine de La Baume) kohtaavat toisensa videovuokraamolla. He tutustuvat toisiinsa, menevät Djunan asunnolle jossa kuitenkin hän antaa Paololle lähtöpassit asunnostaan ja pyytää että hän ei ottaisi yhteyttä. Paolo ei kuitenkaan pakeista niin vain lannistu ja tietenkin hän ottaa yhteyttä seuraavana päivänä. Päivällä valitettavasti Djunaa ei tavoita sillä Djuna ei kestä päivänvaloa.

Illalla Djuna ja Paolo tapaavat uudemman kerran ja tunnelma alkaa käymään lämpimämmäksi. Paolo joutuu kuitenkin vielä lähtemään kotiinsa uudemman kerran saatuaan kevyen purentahaavan tunnelman kuumettua.

Joséphine de La Baume roolissaan Djunana

Myöhemmässä vaiheessa Djuna kertoo Paololle olevansa vampyyri. Paolo ei kuitenkaan usko tähän sillä ei vampyyreitä ole hänen mukaansa olemassa. Djuna todistaa olemassaolonsa kahlitsemalla itsensä sänkyyn metallisilla kettingeillä jotta hän ei voisi satuttaa Paoloa kun tunnelma käy kiihkeämmäksi ja pian Paolo saa havaita Djunan puhuvan totta. Jotta elokuvassa saadaan rakkaustarinaa mukaan antaa Paolo purran Djunan itseään lemmenleikkien ohessa ja näin Paolostakin tulee vampyyri.

Paolon ja Djunan elämässä pimeydessä asiat rullaavat hetken aikaa mukavasti kunnes mukaan astuu kuvioihin myös Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida). Sisarusten välit eivät ole järin lämpimät eikä konflikteilta voida välttyä. Mimillä on yleisesti ottaen valitettava taipumus ilkeämieliseen luonteenlaatuun ja saapa hän aiheutettua useammalle vampyyrille ongelmia tuomalla esiin heidän heikoimmat puolensa ja taipumuksensa tehdä huonoja valintoja tilanteen niin sattuessa.

Paolo (Milo Ventimiglia)

Tyylillisesti Kiss of the damned menee johonkin B-luokan elokuvan ja taiteellisen elokuvan välimaastoon. Pidin elokuvan normaalista poikkeavasta visuaalisesta tyylistä ja siitä, että musiikkivalinnat olivat paikoitellen hyvin hämmentäviä. Toki klassista musiikkia ja oopperaa myös kuultin tunnelmaan sopivissa kohdissa, mutta välillä vedettiin jossain ambient-musiikin äänimaailmassa tämän tyylin elokuviin nähden eksoottisilla syntikkasoundeilla.

Vaikka henkilöhahmot jäivätkin etäisiksi eikä hahmoihin saanut paljoa kosketuspintaa oli kuitenkin näyttelytyössä onnistuttu välittämään mukavalla tavalla tunnetta. Esimerkiksi Djunan näyttäessään vampyyriytensä Paololle ja heti sen jälkeinen häpeän ja torjutuksi tulemisen pelonsekainen käpertyminen kyljelleen oli vaikuttava roolisuoritus.

Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida)

Kokonaisuutena Kiss of the damned on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Se on selkeästi erottuva ison budjetin Hollywood-filmatisoinneista audiovisuaaliselta anniltaan mutta myös tunnelmaltaan. Tarina on julma ja raadollinen mutta samalla myös paikoitellen jopa koskettava.

Kiss of the damned menee kuitenkin siihen kategoriaan että mikäli vampyyrifilmit eivät iske lähtökohtaisesti en usko että tästä elokuvasta saisi paljoa irti. Jos pimeydessä elämisen aiheuttama yksinäisyyden tuska vampyyrin sielunmaisemassa ei herätä muita tunteita kuin koomisuutta voi tämän leffan suosiolla skipata.

Kuitenkin vampyyrielokuvien ystäville tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10

Leffalauantai: Snow White and the Huntsman (Lumikki ja metsästäjä)

Snow White and the Huntsman elokuvan suomenkielinen DVD-kansi

Snow White and the Huntsman eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu fantasiaa, draamaa, seikkailua ja toimintaa tarjoava elokuva. Elokuvan on ohjannut Rupert Sanders jonka viidestä elokuvaohjauksesta en olekaan muita nähnyt.

Elokuvan Lumikkia esittää Twilightistäkin tuttu Kristen Stewart. Metsästäjän roolissa nähdään Chris Hemsworth joka tunnetaan mm. elokuvista Thor, The Avengers jne. ja pahaa äitipuolta esitää Charlize Theron joka on aikaisemmin nähty mm. Hancockissa.

Lumikin roolissa nähdään Twilightistä tuttu Kristen Stewart

Koska kyseessä on Lumikki-tarina on arvattavaa että tarina nojaa kevyesti vanhaan satuun jonka moni tuntee Disneyn piirretyistä tai Grimmin veljesten versiosta. Tässä filmatisoinnissa Lumikin isä on kuningas jonka vaimo on kuollut. Hän tapaa myöhemmin naisen joka on niin kaunis että kuningas päättää ottaa hänet heti uudeksi vaimokseen (mukavan mutkatonta toimintaa). Häitä vietetään ja pian sen jälkeen kuningas pääseekin manan maille vaimonsa murhaamana.

Lumikki kasvaa ja kaunistuu vankeudessa ja kuningatar (eli paha äitipuoli) jatkaa kyselyään että ken on kaikkein kaunein. Kuinka ollakaan Lumikkihan se tietenkin on, joten kuningatar päättää pistää Lumikin kylmäksi. Lumikki pääsee pakoon ja myöhemmin monen mutkan kautta hän tulee lopulta ottamaan valtakuntansa takaisin.

Pahalla äitipuolella on mieltymys pätkiä väkeä hengiltä

Elokuvassa nähdän monia sadusta tuttuja elementtejä – siinä on mukana Lumikki, kääpiöt, paha äitipuoli, omenan puraisu ja siihen kuoleminen sekä kuolleista herääminen rakkaan ensisuudelman jälkeen. Siihen on kuitenkin lisätty paljon myös uusia elementtejä joten täysin ennalta-arvattavaa kaavaa ei noudateta alusta loppuun saakka.

Pidin itse tästäkin elokuvasta. Siinä oli tarpeeksi paljon toimintaa ja sopivasti myös fantasiaa. Elokuva on monin paikoin tummanpuhuva ja ehkä hieman synkkäkin, mutta mukaan oli saatu ujutettua myös tunnelmallisesti kevyempiä kohtauksia, esim. kohtaus jossa Lumikki kävelee vihreässä metsässä aamuauringon aikaan ja näkee siellä luonnon kauneutta ja elämää. Visuaalisesti pidin erityisesti tästä kohtauksesta, vaikkakin se on kohtaus josta voin helposti kuvitella monen pitävän sitä liian lapsellisena ja kliseisenä elokuvan muihin kohtauksiin nähden.

Arvosana: 8/10 (IMDB 6,1/10)

Elokuva: The Thompsons

Vampyyrielokuvien makuun päästyä on hyvä jatkaa heti seuraavalla saman lajityypin edustajalla. The Thompsons (IMDB) on vuonna 2012 valmistunut K18-ikämerkinnällä varustettu vampyyrifilmi. Lajityypiksi on IMDB:ssä annettu draama/kauhu/trilleri ja DVD:n takakansi tarjoaa kategoriaksi jännitys. Mene tiedä mikä näistä sitten parhaiten sopii, mutta ainakin raakuuden ja muiden vahvojen kohtausten puolesta monelle elokuva varmaan menee kategoriaan kauhu.

Siinä missä The Moth Diaries edusti erilaista vampyyrielokuvaa jossa ei verta lennä, oli The Thompsons valinnut kuljettavakseen täysin erilaisen tien. Veren määrässä ei oltu ainakaan turhia säästelty. Käytännössä verta lentää omaan makuuni tarpeettoman paljon – sopivasti splatter-tyyliseen leffaan, mutta vampyyrileffaan suhteettomasti. Elokuva on myös raaka ja brutaali muutoinkin, joten tätä en voi herkemmille katsojille suositella.

Tarina kertoo perheestä, jonka jäsenillä on tarve saada verta pysyäkseen elossa. Valitettavasti kaikki ei mene heillä aina suunnitelmien mukaan ja perheen jäsenet päätyvät pistämään huoltoasemalla väkeä kylmäksi. Tämän jälkeen he ovatkin poliisien etsittyjen listalla jonka seurauksena he joutuvat vaihtamaan maisemaa. Perhe koettaa kovasti löytää muualta kaltaisiaan, mutta kun he vihdoin löytävät, ei kaikki mene siitäkään huolimatta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Vampyyrielokuvan näkökulmasta on tämäkin perinteisestä vampyyrielokuvasta poikkeavaa tyyliä. Esimerkkinä nämä vampyyrit ovat syntyneet eivätkä tulleet vampyyreiksi purennan seurauksena. Samoin he pystyvät kulkemaan päivänvalossa ilman ongelmia, eikä myöskään muut perinteiset vampyyritarinan elementit päde. Myös elokuvan brutaalius ja yliluonnollisuuden puute asettavat sen selkeästi erilaisten vampyyrifilmien kategoriaan.

Olen vampyyrielokuvien suhteen hyvin klassisen tyylin ystävä, joten liian suuret poikkeamat hyväksi havaituksi mystiikan maailmasta on monesti epäonnistuneita yrityksiä muuttaa toimivaa tyyliä toiseksi. IMDB:ssä annoin tälle 6/10 keskiarvon ollessa tätä kirjoittaessa 4,7/10. Elokuva oli siis kategoriaa ”Ihan OK”. Katsoihan sen, ehkä voi katsoa toisenkin kerran, mutta ei elokuva säväyttänyt oikeastaan muuta kuin lajityypille tarpeettomalla yliampuvalla raakuudella.