Leffalauantai: Nightmare – Painajainen merellä

Peppi (Sara Parikka)

Vaikka Nightmare – Painajainen merellä (IMDB) nimensä puolesta tuokin ensimmäisenä mielleyhtymänä Steven Seagalin ei hänellä ole osaa eikä arpaa tähän elokuvaan. Nightmare – Painajainen merellä on kotimainen elokuva vuodelta 2012 jonka on ohjannut Marko Äijö. Pääosarooleissa nähdään Salatut elämät -televisiosarjasta tuttuja näyttelijöitä, mm. Sara Parikka, Venla Savikuja, Tero Tiittanen seä Sara Lohiniva. Tyylilajiksi on listattu kauhu/trilleri niin IMDB:ssä kuin myös BluRayn kansissa.

Tarinassa kerrotaan tuttavaporukasta jotka lähtevät laivaristeilylle juhlistamaan Sergein (Tero Tiittanen) ja Pepin (Sara Parikka) häitä. Sergei on hankkinut liput koko väelle mukavalle risteilylle josta elokuvan nimen mukaisesti tulee kuitenkin painajaismainen reissu menneisyyden syntien noustessa tekijöidensä taakaksi. Pian risteilyporukka kohtaakin ongelmia kun väkeä alkaa kadota ja pian laivalla käydäänkin jo kamppailua elämästä ja kuolemasta.

Heidi (Venla Savikuja) ja Jiri (Mikko Parikka)

Nightmare on tarinansa osalta ihan mukiinmenevä. Siinä on selkeä juoni, yllättäviä tai ainakin sellaiseksi tarkoitettuja käänteitä, rakkautta, pelkoa ja draamaa. Ikävä kyllä mitkään näistä tarinan kiinnostavistakaan piirteistä ei pääse oikeuksiinsa tämän elokuvan kohdalla.

Kohtaukset ja niiden näyttelytyöt ovat aivan käsittämättömän teennäisiä eikä niistä saa minkäänlaista kosketuspintaa katsojana. Hahmoista puuttuu syvyyttä ja jokainen henkilö on täysin mitäänsanomaton tusinahahmo jonka kiinnostavuus ja merkitys tarinassa tuntuu täysin nollalta. Tapahtumat ovat monin osin ennalta-arvattavan kliseisiä joka itsessään toki ei ole ongelma vaan lajityyppiinsä sopivassa mittasuhteessa toimiva lisä, mutta se miten ne on tässä elokuvassa tehty vesittää niidenkin käänteiden merkityksen täysin.

Tarinaa kuljetetaan aivan liikaa myös kertomalla eikä ainoastaan näyttämällä asioita joiden ansiosta katsoja itse pystyisi tekemään tulkinnat tapahtumista ja rakentamaan tarinan palapeliä mielessään ennen loppuratkaisuita. Dialogit ovat lähes poikkeuksetta tönkköjä ja epärealistisen kuuloisia eikä niistä välity tunnetta katsojalle millään muotoa.

Sampo (Sampsa Tuomala)

Perinteisen suomalaisen elokuvan tapaan myös tässä oli dialogien äänenvoimakkuuden kanssa ongelmia. En tiedä mistä se johtuu, mutta kotimaisissa elokuvissa on lähes aina dialogien voimakkuus tarpeettoman hiljainen. Samoin myös tässä elokuvassa oli useampia kohtauksia joissa keskustelut kuuluvat tarpeettoman kaukaa ja suhteettoman hiljaisella jolloin äänenvoimakkuutta saa laittaa reilusti lisää että kuulee mistä henkilöt keskustelevat.

Samoin asia mikä itselleni katsojana tökki oli elokuvan käyttämä värimaailma. Kyseessä on kuitenkin kauhu/trilleri jolloin olennaisena osana elokuvaa on sen värimaailma joka luo merkittävän osan kauhuelokuvan tunnelmasta. Tavallisemmin kauhuelokuvissa näkee sinertävämpää tai ainakin kylmempää värimaailmaa kun taas tässä vedetään pääpiirteittäin kirkkailla ja aurinkoisilla sävyillä läpi koko filmin joka on omiaan vesittämään edes vähäisen kauhuelokuvan tunnun.

Myös kameran kanssa olisi kaivannut hieman toisenlaista otetta ainakin syväterävyyden osalta. Tämä tuskin on kameramiehen valinta, mutta liian suuri syväterävyys yhdistettynä elokuvan tyylilajille sopimattomaan värisävyjen tunnelmaan on omiaan viemään elokuvalta visuaalisesti sen uskottavuuden lajityyppinsä lapsena.

Uima-altaassakin kerettiin pyörimään. Mukana myös Sergei (Tero Tiittanen).

Jotta arvostelu ei menisi pelkästään negatiivisten asioiden listaamiseksi on hyvä antaa tunnustusta elokuvalle sen onnistumisistakin. Pidin siitä että elokuvallisista peruselementeistä kamerakulmien käyttö, pannaukset ja leikkaukset olivat asiallisia eikä ne käyneet missään vaiheessa häiritsemään. Myös elokuvan juoni oli ajatuksen tasolla ihan mukiin menevää tasoa ja siitä olisi voinut saada toimivankin elokuvan aikaiseksi.

On ikävää antaa erityisesti kotimaiselle elokuvalle huonoa arvosanaa mutta valitettavasti tämän elokuvan kohdalla en pysty muuhun tulokseen päätymään. Se on sanalla sanoen aivan tasotonta roskaa elokuvaviihteen saralla.

Arvosana: 2/10 (IMDB: 2,7/10)

Leffalauantai: Piranha 3DD

Sankari pelastaa rakkaansa

Mikäli etsinnässä on tasokasta ja hyvällä maulla tehtyä vakavasti otettavaa elokuvaa mikä saa ymmärtämään miksi elokuva on hieno taidemuoto kannattaa suosiolla unohtaa Piranha 3DD (IMDB) sillä se toimii vain mikäli sitä katsoo B-luokan elokuvista halpaa huumoria repivänä seksploitaationa.

Piranha 3DD on John Gulagerin ohjaama kauhukomedia vuodelta 2012. Ohjaajana Gulager ei ole kovin montaa elokuvaa urallaan ohjannut sillä tätä kirjoittaessa listalta löytyy ainoastaan seitsemän elokuvaa. Elokuvan päärooleissa nähdään Danielle Panabaker, Chris Zylka sekä David Koechner ja nähdäänpä rooleissa myös David Hasselhoff esiintymässä omana itsenään joten yllättävänkin nimekkäitä näyttelijöitä on saatu mukaan näin kevyeen rainaan.

Kuten nimestä Piranha 3DD voi helposti päätellä on elokuva jollain muotoa sukua Piranha 3D -elokuvalle ja DD toimii selkeänä viittauksena useampaan otteeseen nähtäviin daisareihin joten jokainen ensisijaisesti tissien näkymisen perusteella leffoja valitseva tietää nopeasti nimestäkin että tässä niitä löytyy.

Chet (David Koechner) ja tytärpuolensa Maddy (Danielle Panabaker)

Juonensa osalta kerrotaan vesipuistosta jonka avajaiset ovat tuloillaan. Paikan omistaja Chet on kuitenkin muovannut vesipuistosta tytärpuolensa Maddyn harmiksi enemmän bilemestaa missä märkäpaitaisia, bikineissä tai yläosattomia olevia naisia pyörii kohdeyleisön iloksi ja onpa myös hengenpelastajia paikkaan valittu ulkoisten avujen perusteella enemmän kuin ammattitaitonsa vuoksi.

Paikkaan pumpataan maan alaisesta järvestä vettä mutta harmillisesti siinä sivussa piraijat pääsevät altaisiin tehden avajaisjuhlista mieleenpainuvan kokemuksen kaikille paikalla olleille sillä iloiset vesijuhlat muuttuvat pian surulliseksi verijuhliksi joissa taistellaan eloonjäämisestä.

Tarinaan on saatu mukaan myös perinteisiä teinikauhuleffan elementtejä eli ihmissuhdedraamaa, kauan jatkuneen rakkauden avoimia tunnustuksia, sankaritekoja ja pakollinen neitsyydestään eroon haluava nuori. Tässä elokuvassa tosin nämä elementit saavat tuntumaan että niiden tarkoitus on toimia itsetarkoituksellisena parodiana kuin edes yrityksenä olla lajityyppinsä vakavasti otettava lapsi.

Raatoja kaikkialla

Piranha 3D:n tapaan tässäkään filmissä veren määrässä ei nuukailla ja raakuus on reilun yliampvuvaa splatteria. Elokuvan olennaisemmat myyntivaltit kiteytyvät kohtaukseen missä mies ajaa golfkärryllä rahoineen pakoon aiheuttamaansa tuhoa, osuu mennessään naruun joka leikkaa pään irti, törmää kärryllään seinään ja pää ottaa lentoa kunnes siitä ottaa kopin alaston isorintainen veren peitossa oleva nainen ja tunkee pään hinkkiensä väliin ja alkaa heiluttamaan niitä pään ympärillä samalla paniikissa kirkuen. Kohtauksen absurdius aiheuttaa katsojalleen joko jäätävää myötähäpeää tai repeämistä sen koomisuudelle. Allekirjoittanutta kohtaus nauratti sillä se on juuri niin halpaa huumoria kuin mitä tältä elokuvalta osasi odottaa.

Näyttelytyö on pääosin onnistunutta eikä tekniseltä toteutukseltaankaan kyseessä ollut huono elokuva. Se myöskin tiedostaa oman lajityyppinsä kliseet ja parodioi niitä surutta tyylillä josta joko pitää tai sitten ei.

Yleisesti ottaen Piranha 3DD on saanut huonot arvostelut niin kriitikoilta kuin katsojiltakin mutta itselleni elokuva toimi oman B-luokan splättäri lajityyppinsä edustajana hyvin. Se oli tarpeeksi huono ollakseen jo hyvä.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 3,8/10)

Leffalauantai: Hotel Transylvania

118-vuotispäivänä vampyyri alkaa jo aikuistumaan

Tämänkertaisen leffalauantain elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 oleva komediapainotteinen kokoperheen animaatioelokuva Hotel Transylvania (IMDB). Kuten nimestäkin saattaa arvata on tämäkin elokuva jonkinsorttinen vampyyrielokuva vaikkakin mitään brutaaliutta ei tässä elokuvassa nähdä. Hyvä niin, sillä humoristiset vampyyrielokuvat on hyvä pitää erillään aikuisille suunnatuiden vampyyrielokuvien tematiikasta. Pääosien ääninäyttelijöinä kuullaan Adam Sandleria, Andy Sambergia sekä Selena Gomezia.

Historiassa on tapahtunut hirveyksiä jonka vuoksi kreivi Dracula on menettänyt rakastettunsa ja saanut katkerasti tuntea että ihmisiin ei voi vampyyrit luottaa, sillä ihmiset haluavat jostain syystä päästää vampyyrit päiviltä. Tämän vuoksi kreivi on rakennuttanut linnan kauas piiloon kaikesta ja tehnyt siitä turvallisen hotellin kaiken sorttisille hirviöille. Linnaan on selvinnyt mukana myös Draculan tytär Mavis joka on aivan pieni vauva heidän muuttaessa mutta joka alkaa vähitellen olemaan aikuisen vampyyrin iässä ja hänen 118-vuotissyntymäpäiviä päästäänkin viettämään elokuvan aikana.

Bändi svengaa kuin kuollut hirvi katuojassa

Dracula on kertonut kaikille hotellin vierailleen aina ihmisten pelottavuudesta ja kamaluudesta. Hotellin sijainniksi on valittu paikka minne ei ihmisjalka pitäisi koskaan onnistua tietään löytämään, mutta näin tällä kertaa vahingossa pääsee kuitenkin käymään. Jonathan on rinkan kanssa reissaileva nuori joka sattuu paikan päälle hotelliin jossa vasta perillä hänelle valkenee että nähdyt hirviöt ovat todellisia eikä menossa ole naamiaiset.

Dracula haluaa päästä hänestä eroon mahdollisimman pian, mutta valitettavasti kuviot eivät mene täysin putkeen ja hänen tyttärellään Maviksella sattuu iskemään kipinää Jonathanin kanssa. Isäpapalla riittää siis paljon harmaita hiuksia aiheuttavia pulmia ratkottavakseen tyttären aikuistumisen kynnyksellä.

Draculan tyttären Maviksen ääninäyttelyn takaa löytyy pop-laulaja Selena Gomez

Pidin tästä elokuvasta todella paljon. Se oli mukavan rennolla otteella tehty lämminhenkinen animaatioelokuva jossa mukaan on saatu huumoria, kauneutta, söpöilyä ja sympatiaa mukavan tasapainoisessa paketissa.

Vaikkakin elokuva on luultavasti suunnattu enemmän perheen pienempää väkeä silmälläpitäen on tässä paljon elementtejä jotka enemmän aukeaa kenties vasta vanhemmalle katsojalle. Draculan toiminta ja tahto suojella aikuistuvaa tytärtään maailman pahuudelta saa koomisen absurdeja piirteitä. Vaikka tahto on hyvä ei sillä aina taata onnistuneita lopputuloksia. Joskus jokaisen vampyyrin on päästettävä lapsensa koettamaan omia siipiään maailman merillä. Kenties lapsensa lentäminen pesästä satuttaa lopulta vähemmän kuin onnettomana olevan siipirikon poikasen näkeminen oman linnansa vankina.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 7,1/10)

Leffalauantai: Kiss of the damned

Kulmahampaat valmiiksi veren imemistä varten

Kiss of the damned (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu draamaa, romantiikkaa ja hieman kauhuelementtejä sisältävä vampyyrielokuva. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Xan Cassavetes. Pääosarooleissa nähdään Joséphine de La Baume, Milo Ventimiglia sekä Roxane Mesquida.

Kiss of the damnedin alussa Paolo (Milo Ventimiglia) sekä Djuna (Joséphine de La Baume) kohtaavat toisensa videovuokraamolla. He tutustuvat toisiinsa, menevät Djunan asunnolle jossa kuitenkin hän antaa Paololle lähtöpassit asunnostaan ja pyytää että hän ei ottaisi yhteyttä. Paolo ei kuitenkaan pakeista niin vain lannistu ja tietenkin hän ottaa yhteyttä seuraavana päivänä. Päivällä valitettavasti Djunaa ei tavoita sillä Djuna ei kestä päivänvaloa.

Illalla Djuna ja Paolo tapaavat uudemman kerran ja tunnelma alkaa käymään lämpimämmäksi. Paolo joutuu kuitenkin vielä lähtemään kotiinsa uudemman kerran saatuaan kevyen purentahaavan tunnelman kuumettua.

Joséphine de La Baume roolissaan Djunana

Myöhemmässä vaiheessa Djuna kertoo Paololle olevansa vampyyri. Paolo ei kuitenkaan usko tähän sillä ei vampyyreitä ole hänen mukaansa olemassa. Djuna todistaa olemassaolonsa kahlitsemalla itsensä sänkyyn metallisilla kettingeillä jotta hän ei voisi satuttaa Paoloa kun tunnelma käy kiihkeämmäksi ja pian Paolo saa havaita Djunan puhuvan totta. Jotta elokuvassa saadaan rakkaustarinaa mukaan antaa Paolo purran Djunan itseään lemmenleikkien ohessa ja näin Paolostakin tulee vampyyri.

Paolon ja Djunan elämässä pimeydessä asiat rullaavat hetken aikaa mukavasti kunnes mukaan astuu kuvioihin myös Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida). Sisarusten välit eivät ole järin lämpimät eikä konflikteilta voida välttyä. Mimillä on yleisesti ottaen valitettava taipumus ilkeämieliseen luonteenlaatuun ja saapa hän aiheutettua useammalle vampyyrille ongelmia tuomalla esiin heidän heikoimmat puolensa ja taipumuksensa tehdä huonoja valintoja tilanteen niin sattuessa.

Paolo (Milo Ventimiglia)

Tyylillisesti Kiss of the damned menee johonkin B-luokan elokuvan ja taiteellisen elokuvan välimaastoon. Pidin elokuvan normaalista poikkeavasta visuaalisesta tyylistä ja siitä, että musiikkivalinnat olivat paikoitellen hyvin hämmentäviä. Toki klassista musiikkia ja oopperaa myös kuultin tunnelmaan sopivissa kohdissa, mutta välillä vedettiin jossain ambient-musiikin äänimaailmassa tämän tyylin elokuviin nähden eksoottisilla syntikkasoundeilla.

Vaikka henkilöhahmot jäivätkin etäisiksi eikä hahmoihin saanut paljoa kosketuspintaa oli kuitenkin näyttelytyössä onnistuttu välittämään mukavalla tavalla tunnetta. Esimerkiksi Djunan näyttäessään vampyyriytensä Paololle ja heti sen jälkeinen häpeän ja torjutuksi tulemisen pelonsekainen käpertyminen kyljelleen oli vaikuttava roolisuoritus.

Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida)

Kokonaisuutena Kiss of the damned on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Se on selkeästi erottuva ison budjetin Hollywood-filmatisoinneista audiovisuaaliselta anniltaan mutta myös tunnelmaltaan. Tarina on julma ja raadollinen mutta samalla myös paikoitellen jopa koskettava.

Kiss of the damned menee kuitenkin siihen kategoriaan että mikäli vampyyrifilmit eivät iske lähtökohtaisesti en usko että tästä elokuvasta saisi paljoa irti. Jos pimeydessä elämisen aiheuttama yksinäisyyden tuska vampyyrin sielunmaisemassa ei herätä muita tunteita kuin koomisuutta voi tämän leffan suosiolla skipata.

Kuitenkin vampyyrielokuvien ystäville tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

Leffalauantai: Dark shadows

Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

Angelique (Eva Green)

Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

Arvosana: 8/10