A walk among the tombstones (IMDB) joka suomeksi käännettynä tunnetaan nimellä Tanssi haudoilla on psykologinen trilleri jonka on ohjannut Scott Frank. Pääosissa nähdään Liam Neeson, Astro, Dan Stevens ja David Harbour. Elokuva on vuodelta 2014.
AA-kerhossa käyvä entinen poliisi Matt Scudder (Liam Neeson) istuu kahvilassa kun samassa kerhossa oleva mies, Peter (Boyd Holbrook) tunnistaa hänet ja tulee juttelemaan. Mattille selviää että Peterin veli Kenny (Dan Stevens) on avun tarpeessa sillä hänen vaimonsa on joutunut kamalan rikoksen uhriksi. Mattin tutkiessa asiaa hänelle selkenee että asiaan liittyy enemmänkin huumekauppaa, kiristyksiä ja murhia eikä Kennyn vaimo ole ainoa uhri.
Lajityypissään tämä on toimivaa tasoa oleva elokuva. Sen juoni on toimiva ja tarpeeksi monipuolinen, se kasvaa sopivalla tahdilla eikä asioita paljasteta liikaa liian aikaisessa vaiheessa. Toimintaa ei ole liiaksi, joten painopiste on selvästi tarinassa ja sen koukuttavuudessa.
Liam Neeson on rooliin entisenä poliisina sopiva valinta, ehkä osittain siksi että hänet on nähty aikaisemminkin vastaavankaltaisissa rooleissa entisenä virantoimittajana mm. elokuvassa Taken, minkä vuoksi katsojana hän tuntuu tutulta ja turvalliselta hahmolta rooliinsa.
Tarinan teema tuntui itselleni paikoitellen suhteellisen ahdistavalta, vaikka se ei poikkeakaan paljoa muista vastaavista lajityyppinsä tuotoksista. Raa’at ja väkivaltaiset kohtaukset painostavalla tematiikalla eivät ole omaan makuuni yleisetikään ottaen sellaisia mistä pidän, joten tämä sinänsä ei yllätä. Ilman synkkää teemaa monet väkivaltaiset tai raa’atkin kohtaukset elokuvissa voivat lähinnä tuntua koomisilta, joten tätä taustaa vasten mietittynä tämän elokuvan juoni on kerrottu onnistuneesti sillä se tuntui paikoitellen epämukavalta.
Vaikka entinen poliisi selvittämässä yhä rikoksia onkin itsessään hyvin kulunut teema, oli kokonaisuutena tämä kuitenkin viihdyttävä ja toimiva elokuva lajityypissään.
Omoide no Mânî on kauniilla ja tunnelmallisella piirtotyylillä tehty Studio GHhiblin tuottama anime-elokuva
Hiromasa Yonebayashin ohjaama Omoide no Mânî (IMDB) on anime-draama mystisillä elementeillä jonka tarina pohjautuu Joan G. Robinsonin samaa nimeä kantavaan lastenkirjaan. Elokuvan on tuottanut japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli ja se on julkaistu vuonna 2014.
Tarinan protagonistina nähdään 12-vuotias Anna. Hän on ujo, ahdistunut ja syrjään vetäytyvä tyttö joka on kasvanut tätinsä luona hänen vanhempiensa menehdyttyä auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni. Anna lähetetään toisen tätinsä ja setänsä luokse muutamaksi kuukaudeksi jotta hän saisi astmaansa apua maaseudun raikkaassa ilmassa. Maaseudulla ollessaan hän tutustuu ja ystävystyy lähellä olevassa kartanossa asuvan salaperäisen nuoren tytön Marnien kanssa.
Omoide no Mânî on kaunis ja koskettava tarina joka käsittelee puhuttelevalla tavalla aitoa elämää ja vaikeita tunteita. Annan kokemat hylätyksi tulemisen tunteet, ahdistuneisuus sekä arvottomuuden tunto ovat yleismaailmallisia tunteita joihin moni ihminen pystyy samaistumaan ainakin jossain määrin. Salaperäinen Marnie josta Anna saa itsellensä ystävän elää sitä vastoin iloista ja onnellisen oloista elämää kartanossa jossa juhlitaan paljon, mutta hänenkin elämänsä kauniin pinnan alta paljastuu säröjä eikä kaikki ole lopulta niin hienoa kuin miltä se ensin saattaisi kuulostaa.
Tarinassa on mystisiä elementtejä jotka saavat paikoitellen miettimään mitkä asiat ovat totta ja mitkä ovat vain Annan mielikuvituksen tuotetta, keinoja jolla hän pystyy kohtaamaan ja käsittelemään hylätyksi tulemisen tunteitaan. Vaikka yhdessä vaiheessa jo näyttääkin siltä että Anna on kuvitellut hyvinkin monet asioista joita on siihen mennessä nähty, ei tarina kuitenkaan jätä katsojaa näin helppoon ratkaisuun sillä Anna saa muiden henkilöiden kautta huomata että jotain todellista hänen kuvitelmissaan onkin mahdollisesti ollut.
Vaikka Anna ja Marnie ovatkin molemmat nuoria tyttöjä joiden kautta elämän vaikeita asioita käsitellään, on katsojan silti helppoa samaistua heidän tunnemaailmaansa riippumatta katsojan omasta iästä tai sukupuolesta. Tyttöjen elämän kipukohtia aukaistaan katsojalle sopivan rauhallisella rytmillä paljastamatta liikaa liian aikaisessa vaiheessa. Hahmot ovat persoonallisia ja aidon tuntuisia ja hyvin tehdyn tarinankerronnan vuoksi heidän kohtalonsa koskettavat.
Elokuva sisältää inhimillisen ja realistisen kuvauksensa lisäksi myös sopivan määrän mystiikkaa, sillä tarinan edetessä useamman eri henkilön elämän polut kohtaavat ja aukenevat niin katsojalle kuin Annallekin tavalla joka ei noudata arkisen realismin rajoja. Annan kasvutarina on hienosti kuvattu matka omaan itseensä mikä saa hänet ymmärtämään monien asioiden todellisen luonteen omien kuvitelmien sijaan.
Pidin tästä elokuvasta todella paljon ja se päätyi myös blogini Suosituksia-sivulle.
Angelie Jolien ilmeikäs ilmeettömyys antaa Maleficientille syvyyttä olemukseen
Vuonna 2014 julkaistu Maleficent (IMDB) joka on Suomessa julkaistu nimellä Maleficent – Pahatar on klassiseen Prinsessa Ruusunen -tarinaan pohjautuva seikkailullinen koko perheen fantasiaelokuva. Sen on ohjannut Robert Stromberg ja sen pääosarooleissa nähdään Angelina Jolie, Elle Fanning sekä Sam Riley.
Prinsessa Ruususen tarina on monelle tuttu jo lapsuudesta ja siitä on useampia erilaisia variaatioita. Itselleni tunnetuin on kuitenkin Disneyn vuoden 1959 piirretyssä kuvattu versio missä paha noita asettaa kirouksen vastasyntyneen kuninkaan tyttären ylle jonka seurauksena lapsi tulee kuolemaan ennen 16:tta syntymäpäiväänsä mikäli hän pistää sormensa värttinän piikkiin. Hyvän haltijan lieventävän loitsun ansiosta hän ei kuitenkaan kuole vaan vaipuu uneen josta vain rakkauden ensisuudelma voi hänet herättää.
Myös tässä uudemmassa versioinnissa pohjalla kulkeva tarina seuraa samaa punaista lankaa vaikkakin hieman erilaisin vivahtein. Esimerkkinä mainittakoon että myös tässäkin on olemassa viaton lapsi jonka Pahatar kiroaa, mutta tällä kertaa hyvä haltijatar ei ole se kuka lievittää kirousta vaan kirouksen tekijä itse jättää kiroukseensa mahdollisuuden sen purkamiselle. Vaikka eroja löytyy on pohjalla oleva tarina onneksi tarpeeksi tutuista aineksista leivottu jotta sitä voi pitää Prinsessa Ruususen tarinana vaikkakin toisen henkilön näkökulmasta kerrottuna.
Fantasiamaailmaan mahtuu kaiken sen synkkyyden ja pimeydenkin lisäksi myös värien loiston kautta kuvattua elämän iloa
Maleficent antaa Prinsessa Ruususen tarinaan uudenlaista ja merkittävästi puhuttelevampaa perspektiiviä monin eri tavoin. Siinä missä piirretyn klassikon kuvaus Pahattaresta on yksioikoisen mustavalkoinen ja stereotyyppinen kuvaus inkarnoituneesta pahuudesta on tämän modernin version rakentama hahmo selkeästi monitahoisempi, humaanimpi ja siten myös koskettavampi.
Pahattaren kuvaus ei sorru naiivin yksinkertaistavaan narratiiviin missä hänen pahuuttansa kuvattaisi vain luontaisena pahuutena, vaan tämä versio antaa syyn ja merkityksen Maleficentin pahoille teoille siten että katsojan on helppoa ymmärtää hänen näkökulmaansa siten että siinä on samaistuttavaa tarttumapintaa. Mikä parasta hänen pahuudestaan ei rakenneta kuvaa absoluuttisesta hyvän vastakohdasta vaan aidompaa kuvausta satutetun henkilön kyynisyyden kautta heijastuvasta kovasydämisyydestä jossa kuitenkin pohjalla on puhtautta ja hyvyyttä joka heijastuu myös hänen tekoihinsa olosuhteiden mukaan.
Olennainen osa onnistunutta hahmon kuvausta tulee Angelina Jolien erinomaisesta roolisuorituksesta. Jolien ilmeikkyys sekä myöskin oikealla tapaa käyttämä ilmeettömyys antaa roolihahmolle uskottavuutta ja syvyyttä.
Monien muiden modernien fantasiaelokuvien tyyliin myös tässä on visuaalinen näyttävyys kohdallaan. Erikoistehosteet ovat kaunista katsottavaa kautta linjan ja ne tukevat hyvin tarinaa eikä niistä syntynyt ainakaan itselleni mielikuvaa siitä että erikoistehoisteden näyttävyydellä pyrittäisi peittämään tarinan puutteita. Tarina kyllä kestää hyvin omilla jaloillaan seisten eikä tehosteilla jouduta paikkaamaan laadun heikkoutta muilla osa-alueilla.
Tarina on kokonaisuudessaan hyvinkin suoraviivainen ja siten se sopii helposti hetkiin jolloin etsii viihdyttävää elokuvaa jonka katsottuaan ei tarvitse mietti mistä tässä oli lopulta kysymys. Se on helposti lähestyttävän viihteen muottiin paketoitua fantasiaa jota on ilo katsoa.
Helposti lähestyttävästä muodostaan huolimatta Maleficent onnistuu tarjoamaan enemmän tarinassaan syvyyttä kuin monet muut oman lajityyppinsä elokuvat, sillä sen kuvaus rakkaudesta, luottamuksesta, pettymyksistä, satutetuksi tulemisesta, kyynisyydestä sekä viattomuudesta ja viattoman rakkauden parantavasta voimasta on aidompaa ja paremmin kuvattua kuin monissa muissa elokuvissa. Ei sen kuvaus näistä tunnetiloista tietenkään ole yhtä syväluotaavaa kuin niihin keskittyvissä draamaelokuvissa, mutta kepeän viihteen lajissa nämä tunnetilojen onnistuneet kuvaukset ovat poikkeuksellisen ilahduttavaa katsottavaa.
Olen nähnyt tämän elokuvan nyt kahteen kertaan. Ensimmäisellä katsomiskerralla toukokuussa 2020 annoin tälle 10/10 ja nyt uudelleen katsottuna olen edelleenkin samalla linjalla – tämä on viihteellisten fantasiaelokuvien helmi josta monen eri generen elokuvat voisivat ottaa oppia. Tämän katsomiskerran jälkeen elokuva tosin myös päätyi Suosituksia-sivun (katso täältä) elokuviin.
Vaikka Maleficent on luultavasti ensisijaisesti lapsenmielisille suunnattu fantasiaelokuva on se ehdottomasti näkemisen arvoinen jokaiselle fantasiasta pitävälle katsojalle.
Postausta muokattu 2022-06-05 korjaamalla kirjoitusvirheitä. Elokuvan nimi oli kirjoitettu säännöllisesti väärin muodossa Maleficient vaikka oikea muoto on Maleficent. Postauksen URL on kuitenkin jätetty muuttamatta jotta missään muualla tähän linkatut linkit eivät hajoa.
Dhampyyri Lucy (Zoey Deutch) ja Moroi Lissa (Lucy Fry) ovat vampyyriakademiassakin läheiset ystävät
Vampire Acedemy (IMDB) on vuonna 2014 julkaistu komediallinen teinivampyyridraama jonka on ohjannut Mark Waters. Pääosissa nähdään Zoey Deutch, Lucy Fry, Danila Kozlovskiy, Dominic Sherwood, Sarah Hyland sekä Cameron Monaghan.
St. Vladimirin vampyyriakademiasta karanneet Rose (Zoey Deutch) sekä Lissa (Lucy Fry) saadaan kiinni ja heidät tuodaan takaisin akademiaan missä heidän pitäisi olla paremmassa turvassa ulkomaailmassa vaanivilta strigoilta, pahoilta vampyyreiltä. Dhampyyri eli puolivampyyri Rose on karkumatkalla olleen ihmisten kanssa hyvin tulevan moroi-vampyyri Lissan vartija johon hänellä on jonkinmoinen telepaattinen yhteys.
Akademian sisäpuolella jälleen ollessaan he pian saavat selville että suurin uhka ei välttämättä tulekaan ulkomaailmassa olevista strigoista, vaan uhka tulevaisuuden kannalta tärkeässä roolissa olevan Lissan turvallisuudelle tuleekin lähempää kuin he osaavat odottaa.
Lucy
Vampire Academy on suoraviivainen ja harmaaseen massaan hukkuva tusinaelokuva jonka kyllä kliseisistä teinimäisistä elementeistään huolimatta jaksaa katsoa, mutta joka ei kuitenkaan missään vaiheessa pääse erityisesti säväyttämään.
Tarina on mukiinmenevä vaikkakin itselleni se jätti lähinnä tunnun siitä aivan kuin kyseessä olisi jatko-osa jollekin muulle elokuvalle tai vaihtoehtoisesti elokuva samaa nimeä kantaneelle TV-sarjalle. Tapa miten asioita kuvataan ja kerrotaan luo paikoitellen mielikuvan siitä aivan kuin katsojan odotettaisiin entuudestaan tietävän jo asioita joita on jossain muualla tapahtunut. En tiedä onko asia oikeasti näin, mutta jotain kerrontatyylissä olisi voitu hioa toisenlaiseksi mikäli näin ei ole ollut tarkoitus.
Näyttelytyö on paikoitellen teennäisen tuntuista, mutta onneksi eniten nähtävien Zoey Dutchin sekä Lucy Fryn osalta samanlaista mielikuvaa ei synny, mutta heidän näyttelemissä roolihahmoissa sitä vastoin on teinidraamakomedioiden kliseistä vivahdetta. Tätä roolihahmojen tyyliä en kuitenkaan laske miinukseksi elokuvaa kohtaan sillä lasken sen enemmänkin lajityypilleen tyypilliseksi piirteeksi joka on osittain määrittämässä lajityyppiä itsessään.
Kokonaisuutena Vampire Acedemy kestää kyllä katsomisen mikäli on vampyyrielokuvien ystävä ja osaa suhteuttaa tämän selkeästi teinielokuvan kategoriaan omissa odotuksissaan, mutta mikäli vampyyrielokuvat ei iske ei tätä oikeastaan voi suositella muille kuin teinielokuvista pitäville katsojille.
American Heist (IMDB) on vuonna 2014 julkaistu toiminnallinen rikosdraama. Sen on ohjannut Sarik Andreasyan ja pääosarooleissa nähdään Hayden Christensen, Adrien Brody, Jordana Brewster, Tory Kittles sekä pelkällä taitelijanimellä nimetty Akon.
Frankie Kelly (Adrien Brody) vapautuu vankilasta istuttuaan kymmenen vuoden kakun. Palattuaan linnasta hän palaa takaisin veljensä Jamesin (Hayden Christensen) elämään. Jameskin on istunut aikoinaan lyhemmän aikaa vankilassa keikasta jonka he veljensä kanssa tekivät, mutta nykyisellään Jamesin elämä on paremmalla tolalla. Hänellä on rehellinen työ joka pitää hänet leivän syrjässä kiinni eikä rikollinen elämä enää houkuttele.
Veljensä puhuu Jamesille ideasta toimia asuntovälittäjänä. Frankiella on kaverit Sugar (Akon) sekä Ray (Tory Kittles) joiden kanssa tarkoitus on lähteä tätä uudenlaista alaa harjoittamaan. Pian James ja Frankie kuitenkin huomaavat että he ovat ajautuneet tilanteeseen jossa heidän on osallistuttava pankkiryöstöön päästäkseen irti kuvioista joihin he Rayn ja Sugarin kanssa sotkeutuivat.
Frankie (Adrien Brody)
American Heist on suhteellisen suoraviivainen pankkiryöstöelokuva, mutta tapa miten kokonaisuus on rakennettu tekee siitä lajityypissään merkittävästi keskivertoa mielenkiintoisemman. Siinä missä näkemieni tämänkaltaisten elokuvien osalta tarina usein nojaa enemmän varsinaiseen toimintaan ja ryöstöön, on tässä annettu paremmin tilaa parin tekijän persoonalle ja sille minkälaisia ajatuksia ja tunteita asia herättää.
Syyt miksi rikoksen poluilta jo irti päässyt James ajautuu uudelleen rikoksen teille veljensä kanssa umpikujaan johtaneiden olosuhteiden vuoksi on kiintoisa. Olosuhteet jossa on nähnyt liikaa ja ollut välillisesti osallisena tapahtumiin voivat johtaa helposti umpikujaan josta ei ole helppoa pakokeinoa ulos. Sitä kautta myös tämän elokuvan draamallinen aspekti on onnistuttu hyvin rakentamaan.
Pidin siitä kuinka henkilöhahmoissa tapahtuu jonkinlaista kasvua ja kuinka hahmoissa on tavallista enemmän ulottuvuutta. Frankie ja James eivät jää persoonattomiksi tusinahahmoiksi jotka päättävät ryöstää pankin vaan heistä rakentuu eheäksi muovautuva hahmo jonka kautta on kiintoisaa peilata heidän toimiaan.
Mielenkiintoisesti kriitikot tämän ovat haukkuneet lyttyyn ja IMDB:ssäkin keskiarvo on ainoastaan 5,0, mutta IMDB:n arvosanojen jakautumista katsoessa on kiintoisa havaita kuinka 18,3 % katsojista on kuitenkin antanut tälle täydet 10 pistettä joten elokuva on jakanut selvästi mielipiteitä (katso IMDB:n painotettu arvosanataulukko tästä).
Kokonaisuutena American Heist oli allekirjoittaneelle lajityypissään selkeästi keskivertoa parempi elokuva.
