Wo hu cang long (IMDB) joka englanniksi tunnetaan nimellä Crouching Tiger, Hidden Dragon ja suomalaisittain Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on Ange Leen ohjaama toiminnallinen draama vuodelta 2000. Pääosarooleissa nähdään Ziyi Zhang, Chow Yun-Fat, Michelle Yeoh, Chang Chen sekä Pei-Pei Cheng.
Taistelulajien mestari Li Mu Bai (Chow Yun-Fat) luopuu miekastaan, mutta pian miekka tulee ryöstetyksi. Li Mu Bai ja hänen ystävänsä Yu Shu Lien (Michelle Yeoh) lähtevät selvittämään ryöstöä ja tulevat kohdanneeksi Li Mu Bain vanhan vihollisen Jadeketun apurin. Apuri paljastuu Jen Yuksi (Ziyi Zhang) joka on Yun ystävä. Jeniä painostetaan isänsä toimesta naimisiin mutta avioliittoa enemmän vapaus houkuttelee Jeniä. Jenin ja Yun väleihin tulee särö ja pian miekkataisteluita käydään myös ystävysten kesken.
Mestari Li Mu Bai (Chow Yun-Fat)
Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on tyylikäs elokuva joka muistuttaa siitä että erinomaisia elokuvia löytyy paljon myös länsimaalaisen kulttuurin ulkopuolelta. Pidin tarinan rauhallisesti etenevästä tunnelmasta, sen visuaalisesta näyttävyydestä sekä tyylikkäistä koreografioista. Myöskin näyttelijäkaarti on rooleihinsa hyvin sopivaa.
Tarina on viihdyttävä, mutta mielenkiintoisemmaksi sen kuitenkin tekee Jenin henkilöhahmon kehittyminen ja kasvutarina. Monet haluavat häneltä eri asioita mutta hänen oma tahtonsa ohjaa kuitenkin toiseen suuntaan. Vapauden kaipuu luo ristiriitaisuutta usealla eri alueella elämässä, niin oppilaana olemiseen kuin myös rakkauselämään.
Olin katsonut tämän viimeksi joulukuussa 2018 jolloin olin pitänyt tätä kohtalaisen hyvänä, mutta en mitenkään erityisen hyvänä. Olin antanut arvosanaksi tuolloin ainoastaan 7/10, mutta nyt kun näiden katselukertojen väliin oli mahtunut 950 elokuvaa aukeni tämä täysin toisella tapaa ja se myöskin näkyy arvosanassa. Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni (katso täältä).
Bring it on (IMDB) joka on käännetty muotoon Anna palaa on samaa nimeä kantavan elokuvasarjan ensimmäinen osa. Elokuva on julkaistu vuonna 2000 ja sen on ohjannut Peyton Reed. Pääosissa nähdään Kirsten Dunst, Eliza Dushku sekä Jesse Bradford. Täällä blogissa olen aikaisemmin arvostellut elokuvasarjan toisen osan jonka arvostelun voi lukea täältä.
Urheilua, komediaa ja romantiikkaa yhdistävä Bring it on kertoo high schoolin cheerleader-ryhmän matkasta kohden cheerleadauksen mestaruuskisoja. Joukkueen uudeksi kapteeniksi valitaan Torrance Shipman (Kirsten Dunst) jonka ollessa johdossa joukkueessa tapahtuu heti yhden cheerleaderin loukkaantuminen minkä vuoksi joukkue joutuu etsimään uuden henkilön paikkaamaan häntä.
Monenlaisia ehdokkaita nähdään mutta sopivaa ei tunnu löytyvän ennen kuin Missy Pantone (Eliza Dushku) astelee ehdokkaaksi. Torrance tietää heti että Missy on oikea henkilö tähän paikkaan, mutta kaikki muut eivät kuitenkaan ole yhtä vakuuttuneita hänen sopivuudestaan.
Lisää takaiskuja on joukkueelle luvassa sillä Torrance saa Missyn kautta kuulla että heidän joukkueensa koreografiat on varastettu toiselta vähemmän tunnetulta joukkueelta. Aikaisempi kapteeni on häpeilemättä ottanut toisten joukkueen koreografioita mutta tällä kertaa asiaan on tulossa muutos.
Cheerleader-joukkueen kapteenin Torrance Shipmanin roolissa nähdään Kirsten Dunst
Amerikkalaisia high school -elokuvia katsoneille cheerleaderit ovat varmasti tulleet tunnetuksi valkokankaalla kauniina mutta älyllisesti heikkolahjaisina tanssityttöinä joiden perään koulun miesväki katselee ja jotka aina päätyvät ihmissuhteissaan koulun urheilullisten atleettien seuralaiseksi. Bring it onissa kyllä on samankaltaisia high school -komedioista tuttuja vivahteita, mutta tässä cheerleadereiden älykkyyttä tai muuta olemusta ei tuoda samalla tapaa negatiiviseen valoon kuin yleensä on tapana.
Cheerleadaus on fyysinen rytmitajua ja voimaa vaativa laji joka vaatii harrastajaltaan hyvää kuntoa. Vaikka tätä aspektia ei kovin suorasti elokuvassa esiin tuodakaan on se kuitenkin havaittavissa välillisesti monissakin kohdin. Tämä on hyvä asia, sillä tällä joukkueurheilun muodolla on ainakin elokuvissa kohtalaisen negatiivinen kaiku ja sen raskaus ja haasteellisuus usein sivutetaan täysin fokuksen ollessa tanssijoiden ulkoisessa viehättävyydessä ja järjen puutteessa. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä joskus myös vakavamielisempi draama tämän aihepiirin ympäriltä.
Viihdyttävä, komediallinen ja ennen kaikkea mukaansatempaava ovat sanat joilla parhaiten tätä elokuvaa kuvaisin. Kaikki lajityyppinsä elementit on tehty hyvin ja toimivasti. Hahmoja avataan hieman jotta heistä saa muodostettua kuvan, ryhmädynamiikka on tarpeeksi selkeää ja juoni etenee tasaisen varmasti eteenpäin sopivalla tempolla. Lopun cheerleadauskilpailu on ilahduttavaa katsottavaa tyylikkäine koreografioineen ja tarinan kliseinenkin romanttinen suhdekuvio ajaa asiansa oman lajityyppinsä viitekehyksessä.
Näyttelytyö on hyvää kautta linjan ja Kirsten Dunst on uskottava myös tämänkaltaisessa kepeämmässäkin roolissa. Tämä sinänsä ei yllätä ja onhan Dunst ehdottomasti yksi omista suosikkinaisnäyttelijöistäni. Mitä enemmän hänen elokuviaan on nähnyt, sitä vakuuttuneemmaksi hänen kyvyistään tulee.
Kokonaisuutena Bring it on kuuluu kepeisiin hyvän mielen elokuviin jonka moni voi katsoa luultavasti kerran tai kahdesti, mutta itselleni tämä jostain syystä silti ylittää kynnyksen että voisin tämän katsoa monet kerrat useamminkin. Ehkä kokonaisvaltainen elokuvasta huokuva hyvä ja innoittava fiilis nostaa tämän itselleni kuitenkin “guilty pleasure” -elokuvaksi jollaiseksi päädytään emotionaalisesti eikä rationaalisesti elokuvaa arvostellen. Arvosana perustuu kuitenkin elokuvallisiin ansioihin eikä siihen että se itselleni irrationaalisesti toimii merkittävästi paremmin kuin arvosanasta voisi kuvitella.
Patrick Bateman (Christian Bale) ja kirves ovat tappava yhdistelmä
American Psycho (IMDB) eli suomalaisittain Amerikan Psyko on vuonna 2000 julkaistu kauhu/rikosdraama jonka on ohjannut Mary Harron. Pääosissa nähdään Christian Bale, Justin Theroux, Josh Lucas, Reese Witherspoon sekä Willem Dafoe.
Patrick Bateman (Christian Bale) on nuori, varakas ja menestyvä investointipankin työntekijä. Menestyksen ja hyvinvoinnin taakse kätkeytyy kuitenkin synkempi puoli jonka olemassaolosta eivät hänen läheisensä tiedä. Vähän kerrallaan Patrickin pimeän puolen hedonistinen ja väkivaltainen puoli alkaa nousemaan esiin kunnes epäterveiden ajatusten ja todellisuuden välit sumenevat ja eskaloituvat aina henkirikoksiin saakka.
Tapettuaan miehen kirveellä ja hävitettyään hänen ruumiinsa tulee kuvioihin mukaan myös poliisi selvittämään kadonneen miehen arvoitusta.
Donald Kimball (Willem Dafoe) tutkii kadonneen miehen tapausta
American Pyscho on kiintoisalla tapaa rakennettu kuvaus psykopaatista jonka sairaat ajatukset alkavat vähän kerrallaan ottamaan enenevissä määrin yliotetta terveiden ajatuksien raameista kunnes ne saavuttavat jo muiden henkeä ja terveyttä uhkaavat mittasuhteet. Kiintoisinta on kuitenkin se, että katsojana ei voi lopulta edes olla varma mikä on ainoastaan Patrickin sairaan mielen tuotosta ja hänen fantasioitaan ja mikä on tapahtumaa joka todellisuudessakin on tapahtunut.
Tyynen pinnan ja hienostuneen käytöksen alla kytevä vapautumistaan odottava mielenvikaisuus joka nousee pintaan hetkellisinä pyrähdyksinä on onnistuneesti tuotu esiin Balen erinomaisella roolisuorituksella.
Vaikkakin pääasiallisesti huomio kiinnittykin Patrickiin on myös hänen lähipiirinsä kautta mielenkiintoista peilata hänen käytöstään ja luonnettaan. Ystäviensä elitistinen pyrkimyksensä tyylikkyyteen pienimmissäkin yksityiskohdissa kiteytyy hienosti kohtauksessa missä miehet esittelevät käyntikorttejaan toisilleen. Paperilaadun, sävyn, kortin painon ja typografian tyylikkyys saavat mielenkiintoiset mittasuhteet erityisesti Patrickin mielessä.
Kokonaisuutena pidin tästä elokuvasta. Sen päähenkilön rooli on hienosti rakennettu ja toteutettu ja Balen roolisuoritus on hienoa katsottavaa. Juoni on mielenkiintoinen ja myöskin ajatuksia ja kysymyksiä hyvällä tapaa herättävä sillä se antaa katsojalleen kyllä selkeitä mielikuvia mitä on käynyt, mutta samalla se jättää avoimeksi useitakin kysymyksiä jotka saavat miettimään onko tulkinnat tapahtumista sittenkään sellaisia kuin ne itse on ensin kuvitellut.
X-Men (IMDB) on vuonna 2000 julkaistu toiminnallinen supersankarielokuva jonka on ohjannut Bryan Singer. Pääosarooleissa nähdään Patrick Stewart, Hugh Jackman, Ian McKellen, Famke Jenssen, Anna Paquin sekä Halle Berry.
Tarinassa kerrotaan kuinka poliitikot ovat huolissaan mutanttien olemassaolosta. Senaatissa ollaan pian käymässä äänestystä jossa pohditaan pitäisikö mutanteista kerätä tiedot rekisteriin. X-Men mutanttiryhmän johtaja professori Charles Xavier (Patrick Stewart) on idealisti joka tahtoo ihmiskunnalle hyvää heidän ennakkoluuloistaan huolimatta, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa Eric Lensherrin (Ian McKellen) mutanttijoukosta jotka haluavat enemmän valtaa.
Wolferine (Hugh Jackman) ja Rogue (Anna Paquin) lyöttäytyvät X-Men-ryhmän matkaan vain huomatakseen pian olevansa tärkeässä osassa pahaa tahtovien mutanttien vallanhimoisessa suunnitelmassa.
Logan eli Wolferine (Hugh Jackman) sekä Storm (Halle Berrry)
Olin katsonut tämän elokuvan kerran aikaisemmin ja ensimmäisellä katselukerralla olin pitänyt elokuvasta jonkin verran. Ilahduttavasti toisella katselukerralla pidin tästä enemmän kuin ensimmäisellä katselukerralla, luultavasti siksi että näiden välissä on tullut katsottua useampiakin muita supersankarielokuvia jotka ovat antaneet perspektiiviä enemmän tämän lajityypin tuotoksiin.
Supersankarielokuville tavalliseen tyyliin X-Men on suoraviivainen toimintaseikkailu ilman sen suurempia ihmeitä eli sen tarina on ohut eikä siitä suurempaa syvyyttä löydy etsimälläkään. Hahmoissa ei nähdä juuri minkäänlaista kehitystä eikä tarina varsinaisesti sykähdytä missään vaiheessa. Se vain on mitä on ja se rullaa eteenpäin yhtä iloisesti kuin mummo myrskyssä rollaattorinsa kanssa.
Vaikka kuvaukseni saattaa antaa negatiivisen kuvan tästä elokuvasta tai supersankarielokuvista yleisestikin, on hyvä mainita että en laske noita piirteitä huonoiksi elementeiksi tämän tyylilajin elokuvissa. Supersankarielokuvat lukeutuvat itselläni kepeisiin viihde-elokuviin enkä niiltä erikoisemmin edes halua sen suurempaa syvyyttä, tarkoitusta tai merkitystä. Viihdyttävyys itsessään on itseisarvo.
Pidin tästä elokuvasta. Se on tarinaltaan mukavan mutkaton, sen toiminnalliset kohtaukset ovat toimivia ja elokuvan rytmi on hyvä. Tarinalle annetaan tilaa muotoutua kohden loppuhuipennusta eikä toiminta varasta liikaa huomiota kokonaisuudelta. Mikäli supersankarielokuvat lainkaan kiinnostavat on tämä toimiva omassa lajityypissään.
Billy (Jamie Bell) sekä isänsä Jackie (Gary Lewis)
Billy Elliot (IMDB) on vuonna 2000 julkaistu draamaelokuva jonka on ohjannut Stephen Daldry. Pääosarooleissa nähdään Jamie Bell, Gary Lewis, Jamie Draven sekä Julie Walters.
Elokuvan keskiössä on pienessä kylässä isänsä, veljensä sekä isoäitinsä kanssa asuva 11-vuotias Billy Elliot (Jamie Bell). Billy käy isänsä kustantamana kylän salilla harjoittelemassa nyrkkeilyä kunnes eräänä päivänä samalle salille saapuu joukko balettitanssijoita harjoittelemaan omaa lajiaan. Billy kiinnostuu itsekin lajista ja nyrkkeily vaihtuu isänsä tietämättä tanssiksi.
Vähitellen hänen isänsä Jackie (Gary Lewis) saa selville että poikansa harjoittelee balettia nyrkkeilyn sijaan eikä isänsä ota asiaa kevyesti, sillä perinteistä maskuliinisuuskäsitettä edustava työväenluokkaan kuuluva isä näkee lajin ainoastaan tytöille ja naisille sopivana harrastuksena.
Isänsä vastustuksista huolimatta hän jatkaa salassa harjoituksiaan kunnes Jackie saa selville että poikansa ei ole kuitenkaan jättänyt tanssihalujaan historian kirjojen häpeällisten muistojen sivuille.
Billy
Ympäröivässä kulttuurissa vallitsee liittoon kuuluvien lakkolaisten ja lakkoon osallistumattomien rikkureiden väliset kahakat joita poliisivoimat joutuvat useasti rauhoittamaan. Billyn isä ja veli ovat kaivostyöläisinä työväenluokkaan kuuluvaa väkeä ja ovat usein mukana näissä liiton väen mellakoissa, joten tätä taustaa vasten vahvan stereotyyppistä aggressiivistakin mieskuvaa edustavat perheenjäsenet eivät kovinkaan suopeasti katso Billyn kiinnostumista heidän maailmankuvansa mukaan vain naisille ja homoille sopivasta baletista.
Itseisarvoina hyväksytyt perinteiset sukupuolirooleihin pohjautuvat kiinnostuksen kohteet joutuvat Jackien maailmankuvassa törmäyskurssille hänen havaittua poikansa itsepintaisen päämäärätietoisuuden tanssin parissa. Nähtyään Billyn kiinnostuksen sekä kyvyt baletin parissa hän ymmärtää että vastustaminen on täysin turhaa. Vähitellen rakkautensa poikaansa kohtaan saa hänet ymmärtämään että lapselleen hyvän elämän ja tuen tarjoaminen ovat tärkeämpiä hyveitä kuin omien kapeiden sukupuolirooleihin pohjautuvien ennakkoluuloisten asenteiden ylläpitäminen.
Jackien rooli isänä sekä Tonyn rooli veljenä ovat molemmat toimivasti kuvattuja kasvutarinoita. Billy on perheen outo lintu joka ei sovellu kummankaan kanssa suoraan samalle aaltopituudelle heidän täysin erilaisten luonteidensa ja ajattelutapojensa vuoksi, mutta erilaisuuksistaan ja haasteista huolimatta perhe toimii lopulta turvaverkkona joka päästää lopulta oudon linnun omille siivilleen lentämään.
Billy Elliot on kokonaisuutena onnistunut ja mielenkiintoinen kuvaus päämäärätietoisuudesta, itselleen rehellisenä olemisesta sekä erilaisuuden ymmärtämisestä ja hyväksymisestä.
