“Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorganiseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.” (s. 56)
Pari päivää takaperin sain päätökseen Don DeLillon kirjoittaman teoksen Omegapiste. Viimeinen numeroitu sivu kirjassa on 123 joten kovin suuresta eepoksesta ei ole kysymys ainakaan sivumäärän suhteen. Kuitenkin sisältönsä suhteen tämä teos oli hyvin monitahoinen; se oli toisaalta hyvinkin epämääräinen ja hämärä josta oli vaikeaa toisinaan saada kosketuspintaa, mutta samaan aikaan kiintoisa ja ajatuksiaherättävä teos.
Kirjan luettua kirjasta toki sai jonkinlaisen mielikuvan mistä se kertoi, mutta kuitenkin jotain (kenties paljonkin) jäi arvailujen varaan. Vertauksena voisi sanoa lienee että jos kirjastosta poimii keskivertoromaanin niin se vastaa sitä mitä pop-rock musiikille. Tämä teos menee lähemmäksi avantgardea kuin pop-rockia.
Teoksessa on tavallaan kolme osaa; ensimmäisessä osassa kerrotaan miehestä joka on katsomassa elokuvan Psycho filmatisointia jossa kyseinen elokuva on venytetty 24 tuntia pitkäksi spektaakkeliksi. Toinen osa teoksesta kertoo Jim Finleystä joka tahtoo tehdä dokumentin entisestä puolustusministeriön neuvonantajasta Richard Elsteristä joka on vetäytynyt aavikolle. Kolmannessa osassa palataan jälleen tuohon ensimmäisen osan elokuvateatteriin jossa yhä vain kyseinen filmi on esityksessä.
Tuli kirjan luettuani tutustuttua ihmisten näkemyksiin tästä teoksesta että mistä se heidän mielestänsä kertoo.
Oma analyysini teoksesta (luultavasti ei ole sinne päinkään tarkoitettu) on että teos käsittelee ennen kaikkea aikaa, sen suhteellisuutta ja kuinka se katoaa ja lakkaa olemasta silloin kuin olemme läsnä hetkessä, uppoutuneena johonkin mitä teemme. Vasta kun joku tai jokin rikkoo harmonian ja hetken olevaisuuden, olemme jälleen kiinni ajassa ja menemme sen ehdoilla.
Tähän päätelmään tulin sen vuoksi että ensimmäsessä osassa elokuvateatterissa mies katsoo 24-tunnin filmatisointia, analysoi ja pohtii asiaa, aivan kuin hän olisi irti kaikesta muusta maailmasta kokonaan. On vain hän ja filmi. Hän kadottaa ympäristönsä ja uppoutuu täysin hetkeen ja filmiin ja kaikkiin yksityiskohtiin.
Toisessa osassa aavikolla ollessa aika katoaa myöskin muutaman päivän olevaisuuden jälkeen. Siellä vain ollaan, aika kulkee, kukaan ei tiedä miten kauan siellä ollaan oltu ja paljonko aikaa on menty eteenpäin. Kuitenkin kun Elsterin tytär katoaa, harmonia rikkoontuu, aika saa uuden merkityksen ja sen varassa roikutaan aivan eri tavalla kuin ennen. Alkaa päivien laskeminen siitä kuinka kauan tytär on ollut kadoksissa.
Viimeisessä osassa taasen miehen oleskelu elokuvateatterissa menee sekaisin kun paikalle tulee nainen jonka kanssa hän vaihtaa muutamia sanoja. Hän menettää otteensa hetkestä, siitä että on vain ja tulee jälleen tietoiseksi ympäristöstänsä ja ajan kulusta.
Toki tämä tulkinta perustuu yhteen lukukertaan ja toisen kerran jos luen tämän voi tulkintani olla hyvinkin toisenlainen.
Kaikenkaikkiaan kiintoisa teos mikäli tykkää lukea teoksia joiden lukemisen jälkeen ei silti ole aivan varma mistä tämä teos kertoi.
Leave a Reply