Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen – Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä

Olisin iloinen, jos ettisistiä ongemista keskusteltaessa käytettäisiin edelleen vanhanaikaisia ja uskonnollissävyisiä hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteitä ja lakattaisiin jankuttamasta ihmisyydestä, joka ei kaikesta päätellen ole muuta kuin sitä, mitä ihminen milloinkin sattuu tekemään. Kun ihmisestä paljastuu jokin ominaisuus, paljastuu samalla sille vastakainen piirre. Homo sapiensista hahmottuva kokonaiskuva on kävelevä paradoksi, ristiriitapökäle, olento joka ei kykene nuolemaan oma kyynärpäätään, mutta uskoo silti olevansa suurinta ja hienointa, mitä Jumala tai evoluutio on saattanut maan kamaralle. Ei sellainen kelpaa moraalinormiston perustaksi. (s.263–264)

Eilen sain luettua päätökseen Timo Hännikäisen kirjoittaman teoksen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Viimeinen sivunumero ennen henkilöhakemistoa oli 271 joten kohtalaisen paksu teos oli kyseessä, vaikkakin kirjan fyysinen koko toki olikin pokkarikokoa.

Kirja koostui esseekirjoituksista kuten olettaa saattoi. Esseiden tyyli oli kantaaottavaa sekä ajatuksia herättävää tekstiä huumorilla höystettynä ja ne takakannen mukaan käsittelevät typeryyden lajia johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen.

Intellektuellien idiotismi johon tavallisella maalaisjärjellä varustettu rahvas ei hevillä kykene tuotiin teoksessa kieltämättä huvittavalla tavalla esiin. Kenties omaksi suosikkiesseekseni nousikin juuri ensimmäinen essee joka kantoi nimeä Tiedostajat, jossa kaikkein selvimmin tulee esiin intellektuellinen yliopistotyperyys; utopioihin uppoutuneita realismin kadottaneita huuhaa-ihmisiä jotka ovat vaatimassa milloin mitäkin järjetöntä ja ristiriitaista tasa-arvon, humanismin tai milloin minkäkin nimissä.

Muita esseiden aiheita oli mm. vandalismi, seksuaalisuus ja natsisaksan estetiikka. Voin vain kuvitella kuinka mielensäpahoittajat näistä mielensä pahoittavat jos sattuvat lukemaan, sillä nykyisen suvaitsevaisuuden ilmapiirissä jos sanoo mitään hyvää natsisaksasta on vähintään oltava ajatuksiltaan sairas kansanmurhia ihannoiva perverssi. Kuitenkin kiintoisalla tapaa tässä oli puhuttu esteettisestä puolesta natsisaksassa ja sekin essee oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

Pidin tästä teoksesta kokonaisvaltaisesti. Sen sisältämät tekstit kiteyttävät monin paikoin sen mitä tavallisella maalaisjärjellä ajatteleva ihminen ajattelee milloin mistäkin järjettömyydestä joilla yhteiskuntaa rakennetaan suvaitsevaisemmaksi intellektuellien säädöksien toimesta. Paikoitellen kirjan teksti on sellaista mitä on vaikea kuvitella itseään suvaitsevaisena ihmisinä pitävän hyväksyvän ja sietävän, mutta kyllä ne ainakin itseäni nauratti – ehkäpä juuri siksi.