“Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille ja pelloilla alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.” (s. 88–89)
Tänään aamutuimaan sain päätökseen eilen aloittamani Juhani Ahon teoksen Rautatie. Tässä painoksessa sivuja oli 166 joten mitenkään mielettömän suuri luku-urakka ei ollut kyseessä. Teos on vanhaa kotimaista kirjallisuutta; ensimmäinen painos on julkaistu jo niinkin varhain kuin 1884 joten aivan tuoreimpien kotimaisten teosten listalta tätä teosta ei kannata etsiä, mikä lienee suurimmalle osaa suomalaisista yläasteen äidinkielen tunneilla valveilla olleista on tiedossa.
Vastoin enoni minulle aikoinaan kertomaa legendaa, tämä tarina ei kerro parin sadan sivun verran junaratakiskojen pölkkyjen paikoista juna-asemien välillä 😉
Ahon Rautatie kertoo Matin ja vaimonsa Liisan matkasta kotikylältänsä Lapinlahdelle katsomaan sinne rakennettua uutta paljon puhuttua ja ihmetystä herättänyttä junarataa. Päästyänsä omin silmin todistamaan kyseisen ilmiön olemassaoloa uskaltautuvatpa he jopa moisen kummajaisen kyytiinkin.
Vanhaan kunnollisen suomalaisen tarinan tapaan sopien tässäkin kertomuksessa saa jossain vaiheessa viinapiru vallan ja asiat eivät mene niin hienosti kuin mitä olisi ollut suotavaa. Junassa istuessaan Matin ja Liisan seuraan lyöttäytyy muuan toinen matkustaja ja tarjoaa Matille ryyppyä. Matti riipaisee siinä sitten muutamat napakat huikat ja tämän seurauksena hän ja Liisa jäävät junaan pidemmäksi aikaa kun ovat lipusta maksaneet. Tästä toki tulee sanktioita ja he joutuvat maksamaan ylimääräisestä matkasta tuplahinnan. Kaiken lisäksi he päätyvät jonnekin juna-asemalle jonka sijainnista eivät edes ole tietoisia. Tämän jälkeen alkaakin matka takaisin kotia kohden Matin selvitettyä päätänsä.
Kotiin päästyänsä vahingosta viisastuneena Matti ja Liisa tulevat tulokseen että ei ole heitä varten tarkoitettu rautatiet, vaikkakaan he eivät tästä toisilleen tahi muille puhukaan. Välttelevät ja varoivat vain puhumista koko aiheesta missään seurassa.
Paikoitellen tarinaa oli hankalaa lukea sen kielen takia, sillä aivan kaikki sanat ja ilmaukset eivät meinanneet aueta itselleni nykykielen ja kyseisen teoksen kielen eriäväisyyksien vuoksi. Kuitenkin tarina oli helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava vaikka yksittäiset sanat tuottivatkin ongelmia. Esimerkiksi virke “Mitähän ruustinna nyt ajatteli, kun oli vielä niin tingalle tahtonut?” (s. 64) ei ensilukemalta kaikkia kelloja kellotapulissani saanut soimaan.
Tämä teos oli mielestäni lukemisen arvoinen. Tarina oli hyvä ja hupaisa ja se mielestäni kuvastaa jollain muotoa kauniisti sivistyksen ensiaskeleiden saapumista korpikansan keskuuteen.
Tarinassa oli ihastuttavasti kuvattu sitä kuinka tavalliset, omiin elämäntapoihinsa ja -piireihinsä juurtuneet ihmiset saavat kuulla jostain uudesta ja hienosta joka samanaikaisesti luo kiinnostusta mutta myöskin pienimuotoista pelkoa. Sitä kuinka uteliaisuus vie voiton ja kuinka tämä uusi ja mullistava asia, rautatie, pitää päästä omin silmin näkemään ja kokemaan. Se on myös hieno kuvaus siitä kuinka omatoimisesti aiheutettujen ongelmien jälkeen päätetään ettei enää koskaan enää koeta rautatietä uudelleen; kuinka lopulta palataan tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin ja päätetään unohtaa rautateiden kaltaiset hupatukset. Vanhassa vara parempi.
Pidin tästä tarinasta monenkin syyn vuoksi. Yksi suurimmista syistä lienee oma taipumukseni romantisoida menneitä aikoja – jonkinmoinen mieltymys nähdä menneet ajat yksinkertaisempina ja selkeämpinä kuin nykyaika. Tarinassa on myös viehättävää kuinka miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja molemmat olivat juroja sekä hieman pikkusieluisia pahansisuisia mököttäjiä tarpeen tullen.
Matti ja Liisa jollain muotoa edustaa itselleni sitä miten mielikuvissani näen suomalaisuuden; herrain ja parempaisten edessä nöyryyttään osoittavia, vaatimattomia, hieman korpihömelyyteen taipuvaisia ihmisparkoja joita ei liika sivistys päätä paina ja jotka viinan viettelyksien jälkeen sitten palaavat aina takaisin ruotuun ja juroon jämäkkyyteensä. Jonkinmoisia korpein sankareita, siis.
Tämä teos on kotimaisen kirjallisuuden aatelia ja näin ollen myöskin lukemisen arvoinen. Suosittelen!
Leave a Reply