Tornion panimon Lapland Pilsner on gluteeniton 5,2 % vahvuinen pilsneri. EBU-arvo on 30 ja EBC 15. Lisää teknisiä tietoja löytyy Tornion Panimon omilta sivuilta (katso täältä). Olutta myydään ainakin tätä kirjottaessa hyvin varustelluissa ruokakaupoissa kuten Koivukylän K-Citymarketissa.
Tölkki ulkoisesti on suhteellisen tasapaksun näköinen. Ajaa asiansa, mutta ei mitenkään erityisesti herätä huomiota suurella vetovoimalla.
Aukaistessa ja tuoksua etsiessä huomaa nopeasti että mitenkään voimakastuoksuinen olut ei ole kyseessä ja tölkistä sitä hädin tuskin erotti. Tuoppiin kaadettuna tuoksu ei voimistu mutta sen aromi nousee esiin joka on miellyttävän makea ja veden kielelle nostattava.
Vaahtoavuus on suhteellisen runsasta mutta ei kuitenkaan arvaamattomasti käyttäytyvää sorttia joten maltillinen kaataja ei joudu kovin kauaa kaatamisen kanssa aikaansa tappamaan. Vaahto on paksua ulkoisesti mutta koostumukseltaan silti haperoa ja nopeasti haihtuvaa.
Väri on kaunis ja meripihkainen, vaikkakin kuvassa olut näyttää hieman vaaleammalta valaistuksesta johtuen.
Suutuntuma on keskitäyteläinen ja tasaisen pehmeä vailla liiallista korostamista mihinkään suuntaan. Lempeä ja yrttinen olemus antaa miellyttävän makunautinnon josta on helppoa pitää, vaikkakin varmasti osalle nauttijoista maku voi kääntyä aavistuksen liiallisen makeaan suuntaan. Omaan makuuni tämä toimi hyvin.
Musiikkina tämän kanssa toimii tummavivahteinen goottitunnelmainen EDM, mm. Blutengel – Reich mir die Hand tai Terminal Choice – Keine Macht. Varoituksen sanana on hyvä mainita herkemmille katsojille että mikäli veren näkeminen aiheuttaa pahoinvointia, Blutengelin vampyyriteemainen video sisältää siinä määrin lopussa verellä läträämistä että sitä ei välttämättä voi jokaiselle varauksetta suositella.
Tie Kristuksen luo on amerikkalaisen hengellisen kirjailijan Ellen Gould Whiten teos joka on ensimmäisen kerran julkaistu Wikipedian mukaan vuonna 1892 nimellä Steps to Christ (lue täältä). Tämä suomenkielinen painos on julkaistu vuonna 2010. Sivuja on 128 joten mitenkään erityisen paksusta niteestä ei ole kyse.
Vaikka kirja tunnetaan yleisesti Ellen Whiten kirjoituksena, on aiheen ympärillä kuitenkin ollut vuosien saatossa ilmeisesti eriäviä näkemyksiäkin. Teoksen kirjoittajaksi on väitetty myös Whiten palveluksessa ollutta Fannie Boltonia ja että White ei itse olisi kirjaa omin käsin kirjoittanut. Tähän en itse ota kantaa onko asia näin vaiko ei – eikä sillä tämän teoksen sisällön kanssa itselleni ole merkitystä, mutta mielenkiintoinen yksityiskohta yhtä kaikki. Mikäli tämä aihe kiinnostaa löytää siitä lisätietoa eri näkökulmista esim. täältä tai täältä.
Kuten nimestä pystyy helposti päättelemään on tämä hengellisen kirjallisuuden kategoriaan kuuluva teos. Kirja on jaettu 13 lukuun ja niiden aihepiirit käsittelevät erilaisia hengelliseen elämään kuuluvia vaiheita tai osa-alueita. Esimerkiksi lukujen aiheina ovat “Ihminen tarvitsee Jumalaa”, “Syntien tunnustaminen”, “Arkipäivän usko” ja “Jumalan lapsen ilo” joten kirjassa käsitellyt hengelliset asiat ovat suoraviivaisen tunnustuksellisia ja pragmaattisen teologisia eikä niinkään teologisien abstraktien käsitteiden ja Jumalan mysteerin filosofisiin aspekteihin pureutuvia.
Suoran ja tunnustuksellisen tyylinsä vuoksi Whiten tekstien kohdeyleisöksi luultavammin hakeutuu helpommin ne jotka jo uskovat tai jotka haluavat uskoa ja etsivät Jumalaa, kuin ne joita ei kristillinen usko kiinnosta lainkaan.
Pääsääntöisesti kirja oli sisällöltään hyvä ja sen suoraviivainen tunnustuksellisuus toimii hyvänä muistutuksena siitä kaikesta hyvästä mitä Jumala lapsilleen antaa, niin parannuksen armosta kuin myös elämässä koettavista siunauksista muutoinkin.
Oma teologinen näkemykseni kuitenkin poikkesi suhteellisen selkeästi Whiten kannasta (tai ainakin omasta tulkinnastani Whiten kannasta) kirjan viimeisessä luvussa Jumalan lapsen ilo. Siinä missä Whiten tekstistä syntyy mielikuva että epäilyksien ilmaisut ovat haitallisia ja vaikuttavat itsesi lisäksi muihin eikä niistä pitäisi sen vuoksi puhua olen tästä päinvastaista mieltä. Koen että on tärkeää pystyä keskustelemaan uskon veljien ja sisarusten kanssa myös epäuskonsa tunteista ja kokemuksista eikä vain pyrkiä välttelemään asiaa, sillä usko joka ei kestä koetusta onko se todellisuudessa uskoa lainkaan?
Myönnettäköön että voin yhtyä Whiten näkemykseen tässä aiheessa sen suhteen että pidän tärkeänä myös käyttää tervettä harkintaa ja arviointikykyä valikoidessa aikaa, hetkeä ja keskustelukumppaneita keiden kanssa asiasta puhuu – aivan kuten jokaisessa muissakin oman henkilökohtaisen elämän murheiden tai huolien ilmaisuissa. On turhaa ja hedelmätöntä ammentaa omia sen hetken epäilyksiään kaikkien ympäröivien ihmisten taakaksi, sillä eivät kaikki kykene niitä käsittämään eikä niiden käsittelystä hyödy kertoja sen enempää kuin vastaanottajakaan. Tästä näkökulmasta voin ymmärtää Whiten tekstiä, mutta tapa miten se tuotiin esiin tai ainakin miten sen itse kirjan sivuilta tulkitsin antaa mielestäni huonon toimintamallin uskon elämän haasteiden käsittelyyn.
Yksittäisiä kohtia kirjassa oli myös joissa otettiin taiteellisia vapauksia kerrottaessa Jeesuksesta, esim. sivulla 121 virkkeessä “Hänen kasvoillaan ei ollut tuskaantunutta eikä tyytymätöntä ilmettä, vaan ne olivat aina tyynet ja rauhalliset.”. Raamatussa ei oman muistini mukaan ainakaan moista kerrota ja esimerkiksi Joh. 2:14-17 kerrotaan kuinka Jeesus kaatoi temppelissä pöydät kumoon ja vitsan kanssa ajoi väen pihalle. Voihan toki olla että hän tuolloin kiivastuneenakin oli tyyni ja rauhallinen, mutta voi hyvin olla että ei ollut. Yhtä kaikki kumpikin tulkinta menee jo yli sen mitä kirjoitettu on, joten on parempi pysytellä siinä mistä Raamattu kertoo ja jättää tämänkaltaiset tulkinnat puoleen jos toiseen tekemättä.
Kokonaisuutena Tie Kristuksen luo on suoraviivaisessa tunnustuksellisuudessaan hyvä teos lukea josta saattaa saada jotain muistutusta omaan uskon elämäänsä. Pieniä taiteellisia vapauksia lukuunottamatta sen opetus tuntui tervehenkiseltä kristillisyydeltä eikä mikään noista taiteellisista vapauksista tuntunut myöskään suoranaisesti harhaoppiselta tai haitalliselta, enemmänkin vain liioitellun kaunistetulta kuvalta siitä mitä Raamatusta Jeesuksesta tiedämme.
