Viime vuoden puolella innostuin filmille kuvaamisesta ja kotona filmien kehittämisestä, mutta vähitellen kouraan tarttui useammin digitaalinen kamera ja pidempi tauko kerkesi tulemaan filmille kuvaamisessa ja kuvien kehittämisessä.
Filmikuvaamisessa on selvästi kuitenkin jotain mikä itseäni siinä innosti, ja lähipäivinä on taas enemmän tullut tunne että tekisi mieli alkaa taas enemmän käyttämään filmikameraa. Värifilmin kehitystä koetin tehdä viime vuoden lopulla muutaman kuukauden tauon jälkeen, mutta kemikaalit olivat menneet jo pilalle ja sain lopputuloksena vain tyhjän filmin.
Latasin toiseen kameraani (isäni vanhaan Chinoniin), mustavalkoisen filmin ja muutaman kuvan otin viime vuoden lopun puolella. Tällä viikolla kuitenkin toden teoilla alkoi tulemaan voimakkaammin tunne että pitäisi päästä jälleen filmille kuvaamaan, joten räpsin kameraan lataamani rullan täyteen muutamassa päivässä jotta pääsin testailemaan onko mustavalkoisen filmin kehittämisen kemikaalit vielä kunnossa.
Värifilmin osalta tapahtuneen pilalle menneen kehityksen myötä olin tällä kertaa viisaampi ja koetin ennen rullan kehitystä kemikaalien toimivuuden pienellä palalla filmiä. Ensin katsoin kuitenkin väärin että kehite olisi toimivaa mutta fikseri olisi mennyt pilalle ja näytti siis siltä että filmi jää kehittämättä (tietenkin sen olisi voinut kehittää mutta ei fiksata ja lopputulos olisi mennyt kuitenkin pilalle).
Myöhemmin kun pelailin Counter-Strikeä tuli mieleeni että olin tehnyt fikserin testaamisen väärin – fikseri pitää testata kehittämättömällä filmillä, mutta olin koettanut sitä samalla palalla jolla olin ensin testannut kehitteen, eli kehitetyllä filmillä. Tein uuden fiksaussekoituksen ja testasin toisella, kehittämättömällä pätkällä filmiä fikserin toimivuuden ja havaitsin fikserin toimivaksi. Tästä innostuneena rupesin heti kehittämään kuvaamani filmin.
Hieman joutui alussa muistelemaan miten kehitys meni, etenkin kemikaalien määrän suhteen, mutta prosessi onneksi kerkesi menemään viime vuoden puolella jo jollain tapaa selkärankaan että vaiheet muisti suhteellisen hyvin. Lisäksi käytän Massive Dev Charin ohjelmaa iPhonella jossa tietenkin myös näkyy prosessin järjestys ja oikeat ajat eri vaiheille.
Ilahduttavaa kyllä, filmin kehittäminen ja sen fiksaaminen meni onnistuneesti ja vuoden ensimmäinen filmirulla pääsi vessaan kuivumaan.
Yksi asia mikä filmikuvaamisessa on “sitä jotain” mitä digitaalisen maailman kuvaamisessa ei ole eikä voi edes olla on se onnistumisen fiilis mikä tulee siitä kun avaa kehitystankin prosessin päätteeksi, ottaa kehitetyn filmin tankista ulos ja alkaa kiskomaan kehitettyä filmiä jännityksen saattelemana irti rullasta. Se fiilis on kiehtova kun näkee ottamansa kuvat filmillä pieninä miniatyyreinä samalla kun filmin ottaa rullasta ulos ja laittaa filmin klipsiin ja vie sen lopulta vessaan kuivumaan. Jotain siinä prosessissa vain on sellaista että se kiehtoo, eikä sitä fiilistä voi saada digitaalisen kuvan kanssa koskaan.
Kenties filmikuvaamisen yksi kiehtovimmista aspekteista itselleni tulee juurikin siinä, että lopputulos eli lopullinen kuva ei ole se ainoa merkittävä asia, vaan ennen kaikkea se tunne mitä koko prosessi itsessään herättää.
Filmille ottamani kuvat eivät ole yleensä parempia kuin digitaaliset kuvat joita otan ainakaan nykyisellä osaamiseni tasolla, mutta se ei ole koko jutun pointti. Pointti on siinä, että filmille otetut onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä ja monesti itselleni muutenkin paremmalta – ja eikö se ole koko jutun pointti silloin kun valokuvaaminen on ainoastaan itseilmaisun muoto ja harrastus, ei ammatti jossa ulkoinen taho (eli asiakas) määrittää raamit millaisia kuvien olisi oltava?
Ehkä onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä siksi, että yhteen rullaan mahtuu normaalisti suunilleen joko 24 tai 36 kuvaa jolloin onnistuneen kuvan kohdalla tietää että kuvia ei ole voinut ottaa satoja joista on saanut kolme onnistunutta kuvaa, vaan onnistuminen on merkityksellisempi asia.
Toinen syy merkitykkellisyyden tuntuun voi olla myös se, että omissa filmikameroissa ei ole juurikaan automatiikkaa muuten kuin valotusmittarin ja valotusajan osalta. Tarkennus on täysin manuaalinen prosessi, joten kun kuva on tarkentunut oikein ja oikeaan paikkaan tulee siitä ehkä siksi parempi fiilis koska tietää että olen itse kuvaajana onnistunut eikä automatiikka ole ottanut ja tarkentanut kuvaa puolestani. Ehkä siksi olen tykännyt myös digitaalisessa maailmassa Leica D-Lux (Typ 109):llä käyttää manuaalista tarkennusta, koska se on jotenkin itselleni palkitsevampaa kun kuva onnistuu verrattuna siihen että kameran automatiikka on onnistunut tarkennuksessaan oikein (jota se lähes aina onnistuu tekemäänkin oikein).
Lisäksi yksi asia mikä filmikuvaamisessa kiehtoo on sen käsinkosketeltavuus. Filmi on todellista ja se on “pysyvää”. Tietenkin kehitetyt negatiivit voivat mennä pilalle, tuhoutua jne. mutta verrattuna digitaalisiin kuviin on tässä merkittävä ero – digitaalisessa maailmassa joutuu näkemään vaivaa siihen että kuvat säilyvät tallessa (kovalevyt hajoaa joten kuvia pitää varmuuskopioida jne.), filmillä taas joutuu näkemään vaivaa että kuvatut negatiivit saa tuhottua. Negatiivit eivät kovin lyhyessä ajassa normaalissa käytössä mene miksikään ja vuosikymmeniä vanhat negatiivit ovat normaalisti vielä hyvässä kunnossa. Samaa ei yleensä kuitenkaan voi sanoa vanhoista tietokoneiden kovalevyistä joihin ihmiset ovat vuosien mittaan kuviaan tallentaneet ja onnistuneet niitä hävittämään kovalevyjen rikkoutumisen myötä.
Vuoden ensimmäisen rullan kehittämisen ja siinä olleen monen suttuisen ja tärähtäneen kuvan myötä myös viisastuin sen verran että seuraavaksi lataan kameraan filmin joka on joko ISO 200 tai ISO 400, sillä ISO 100 on tähän aikaan vuodesta omassa kuvauksessani monesti liian riittämätön. Otan paljon kuvia sisätiloissa ja ISO 100 riittää ainoastaan hyvin valaistussa sisätilassa, mutta hiemankaan hämärämmässä tulee valotusajasta jo niin pitkä että käsivaralta monet kuvat jäävät suttuiseksi.
Koska haluan filmikameran kuvat myös tietokoneellenikin (ja siitä myöhemmin vielä tulostaa osa kuvista paperille) oli lopulta aika skannata kuvat. Kuvien skannaamisen käytin Plustekin 8200i -skanneria ja Silverfast 9 -ohjelmistoa. Omiin tarpeisiini nämä toimivat varsin mainiosti ja tekevät sen mitä tarvitsenkin.
Leave a Reply