Johann Harin kirjoittama Kadonnut keskittymiskyky on alunperin vuonna 2022 julkaistu teos joka tunnetaan alunperin nimellä Stolen focus. Kirja on Bazar Kustannuksen kustantama ja siinä on sivuja 382 joista loput sivun 339 jälkeen on kiitoksia, lähdeviitteitä sekä listauksia eri järjestöistä ja tahoista jotka liittyvät kirjan teemaan.
Nimensä mukaisesti teos puhuu siitä mistä otsikkokin antaa ymmärtää, eli ihmisten kadonneesta keskittymiskyvystä. Yksi modernin ajan vitsauksista on monelle keskittymiskyvyn ja muistin heikkeneminen. Hari kertoo omista havainnoistaan aiheen tiimoilta ja käy läpi useita eri ongelman aiheuttajia jotka ovat omiaan heikentämään muistiamme.
Kuten olettaa voi, älypuhelimet ja internet-palvelut jotka on suunniteltu koukuttamaan ja saamaan käyttäjät kuluttamaan mahdollisimman paljon aikaa niissä ovat niitä teemoja joita tässä kirjassa käsitellään, mutta mielenkiintoisesti siinä käydään läpi myös muita – jopa hieman yllättäviäkin – ongelmien aiheuttajia. Muita käsiteltyjä syitä ovat esimerkiksi ruokavalion köyhtyminen, liian vähäinen uni sekä stressi.
Pidin siitä kuinka kirjassa käydään aihetta läpi monipuolisesti ja eri kanteilta, eikä ainoaksi syyksi nosteta ainoastaan älypuhelimia ja jätetä huomioimatta ympäristössä tapahtuneita muita muutoksia. Tästäkin huolimatta älypuhelimilla on silti merkittävä rooli, etenkin yhdistettynä ihmisiä koukuttamaan suunniteltujen sosiaalisen median palveluiden kanssa.
Omakohtaisesti pidän hyvinkin mahdollisena sitä, että mikäli älypuhelinten ja sosiaalisen median palveluiden käyttö jäisi ihmisillä vähemmälle, myös monet muut niihin välillisesti liittyvät ongelmat saattaisivat korjaantua. Esimerkiksi jos ihminen syö epäterveellisesti kiireensä takia, mutta silti jostain syystä aikaa löytyy töiden tai koulun jälkeen kolme tuntia TikTokin tai vastaavan katsomiseen voi aiheellisesti miettiä onko kiire ainoastaan omien huonojen elämäntapavalintojen seurausta.
Harin teoksessa kuullaan myös erilaisia näkökulmia. Esimerkiksi eräs kuultavista henkilöistä on sitä mieltä että vastuu on yksilöllä itsellään laittaa rajoituksia omalle kännykkänsä käytölle, kun taas toiset näkemykset edustavat sitä puolta että sosiaalisten medioiden toimintaan pitäisi puuttua.
Harin näkemys vaikuttaa olevan enemmänkin sen kannalla että asialle pitäisi tehdä yhteiskunnallisella tasolla, mutta itse kallistun ajatuksissani siihen että vastuu on aikuisen ihmisen tapauksissa yksilöllä itsellään. Lasten osalta pidän vastuuta vanhemmilla niissä tapauksissa missä yhteiskunta ei pakota lapsia käyttämään älylaitteita.
Mikäli yhteiskunta pakottaa lapsia käyttämään älylaitteita esim. koulussa siten että koulutehtäviä varten tarvitaan älypuhelin, tällöin näen yhteiskunnallisesti syytä toimia niin että lainsäädännöllä varmistetaan että älylaitteiden käytölle on vaihtoehtoisia toimintatapoja yhteiskunnan pakollisissa toimissa kuten lapsien kouluissa – vaikkakin koulu ei taida olla pakollinen vaan ainoastaan oppivelvollisuus.
Näkemykseni edustaa ilmeisesti kirjan kuvaamaa julmaa optimismia, mutta jotenkin pidän yhteiskunnallisesti huolestuttavana aspektina mikäli elämme maailmassa missä aikuisia ihmisiä täytyy paimentaa kuin pieniä lapsia. Ymmärrän tietenkin sen että sosiaalisen median algoritmit on luotu koukuttamaan ihmisiä ja kenties tämänkaltaiset tietentahtoiset manipuloinnit voisivat olla syytä ottaa yhteiskunnallisesti tarkasteltavaksi ja harkittavaksi niiden laillisuus (itse kannatan sellaisten kriminalisointia), mutta lähtökohtaisesti suurimmalla osaa ihmisiä on vaihtoehtoja toimia toisin mikäli elämässään haluaa toimia toisin.
Hyvin monet ihmiset voisivat halutessaan jäädä sosiaalisesta mediasta pois ilman kovin suuria ongelmia, tai vaihtoehtoisesti asettaa käyttörajoitukset milloin palveluita käyttää (esim. kahdesti päivässä tai mikä tahansa itselleen toimiva ratkaisu on). Lisäksi älypuhelimen (ainakin iPhonen) voi laittaa Älä häiritse -tilaan. Sen voi sammuttaa myös kokonaan tai siitä voi vaikkapa poistaa kaikki itseään koukuttavat ohjelmat mikäli on tarve. Osa käyttäjistä on vaihtanut väriteeman mustavalkoiseksi jolloin houkuttavuus näpelöidä puhelimella on ainakin osalla käyttäjiä laskenut jne. Yhtenä vaihtoehtona on tietenkin myös laittaa älypuhelin pois käytöstä ja ottaa käyttöön dumb phone kuten allekirjoittaneella on tällä hetkellä.
Vaikka kaikesta en Harin kanssa olekaan samaa mieltä, oli kirja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se avaa lukijalleen sen, että keskittymiskyvyn heikkeneminen on todellinen yhteiskunnallinen ongelma ja ongelman juurisyyt ovat monitahoiset. Ongelma ei myöskään ole alkanut vasta älypuhelinten tultua markkinoille, vaan samankaltaista keskittymiskyvyn heikkenemistä on tapahtunut jo useampina vuosikymmeninä aikaisemminkin. Kenties uusi teknologia onkin vain mahdollistanut jo aikaisemmin alkaneen keskittymiskyvyn rapautumisen nopen eskaloitumisen aina yhteiskunnalliseksi uhkaksi saakka.
Leave a Reply