Raakaravintoa ramboille
Koska viimeaikojen pelaamiseni ovat tuntuneet painottuneen sotapeleihin, oli luonnollinen jatkumo tarkistaa minkälaisesta pelistä on kysymys Call of Duty: Black Ops II:n tapauksessa, sillä kyseinen peli oli itselläni hyllyssä odottamassa korkkaamistaan.
Vaikkakin Call of Duty: Black Ops II on jo pelisarjan yhdeksäs peli, ei itselläni ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta yhdestäkään tämän pelisarjan tuotoksesta. Toki pelisarjasta olin kuullut, mutta on hyvinkin mahdollista että pelisarjan yhtään peliäkään en ole aikaisemmin edes nähnyt.
Black Ops II on amerikkalaisen ohjelmistotalo Treyarchin kehittämä ensimmäisen persoonan ammuskelupeli, ja se on julkaistu Treyarchin emoyhtiön Activisionin toimesta vuoden 2012 marraskuussa.
I’d like to play a game
Aloittaessani pelaamaan Call of Duty: Black Ops II:ta sain heti alkumetreiltä tuntuman, että kyseessä on merkittävästi enemään tarinaan nojautuva peli, kuin esimerkiksi tuoreessa muistissani ollut Battlefield 4. Mitä pidemmälle peli eteni, sitä selvemmäksi sain havaita ensituntumani oikeaksi.
Pelin tarina ajoittuu pääsääntöisesti tulevaisuuteen, vuoteen 2025. Tämän tulevaisuudessa koettavan aikajakson lisäksi pelissä nähdään tapahtumia myös mennessä ajassa, jotka ovat rakentamassa pelin tarinan historiaa. Pääpahana pelissä nähdään Raul Menendez, mies joka on huumebisneksistä siirtynyt teknologiaterrorismin puolelle. Koska tällainen toimintaa ei katsota hyvällä, täytyy asiaan puuttua rankalla kädellä.
Black Ops oli tarinansa osalta erittäin mielenkiintoinen siinä, että se rakentaa pääpahana nähdyn terroristin tarinaa syvemmin kuin missään aikaisemmin pelaamassani pelissä. Se ei lähde suoraan sille linjalle, että terroristi on vain luonnostansa läpeensä paha vaan päinvastoin, peli antaa myös osviittaa siitä miksi Menendezistä on kehkeytynyt sellainen henkilö kuin hän on ja miksi hän toimii niin kuin toimii.
Tarinan välivideot olivat osa sangen kiintoisia tarinan kehittymisen kannalta, mutta paikoitellen ne olivat myös erittäin ahdistavia. Vaikka peli itsessäänkin on kohtalaisen raaka ja verta lentää kiitettävissä määrin, mentiin välivideoissa silti aivan eri sfääreissä.
Osa videoista oli painostavia tunnelmansa ja raakuutensa vuoksi, ja täytyipä itseni jopa silmät laittaa paikoitellen kiinni ja katsoa muualle raaimmissa kohdissa. Sinänsä koomista, sillä varsinaisen pelin aikana tapahtunut väkivaltaisuus ja brutaalius ei itseäni hätkäyttänyt lainkaan mihinkään suuntaan.
Ei hämäläisille
Silmiinpistävänä ja myöskin erittäin yllättävänä ominaisuutena koin pelin nopeatempoisuuden, sillä verrattuna esimerkiksi eri Battlefieldeihin tai vaikkapa Army of Twohon oli tämän pelin nopeus aivan eri kategoriassa.
Pelin aikana tuli jo tuntuma siitä, että pelin ruudunpäivitysnopeus saattaisi olla korkeampi kuin mitä olen konsolipeleissä tottunut näkemään. Internetin foorumeita selaamalla löysinkin tiedon siitä, että pelin FPS-arvo (Frames Per Second) olisi lähes koko ajan 60 – käytännössä siis tuplasti enemmän kuin monissa muissa pelaamissani konsoliräiskintäpeleissä.
Aikaisemmin olen pitänyt ruudunpäivitysnopeuden merkitystä pelissä täysin yhdentekevänä asiana, niin kauan kun peli pyörii tasaisesti vähintään 30 kuvan sekuntivauhtia. Kuitenkin nopeampi ruudunpäivitys toi selkeitä etuja Call of Duty: Black Ops II:n eduksi, sillä pelin ohjattavuus, tähtääminen, kameran kääntely ja kaiken kaikkiaan koko yleistuntuma oli tässä pelissä selvästi parhainta tasoa mitä olen konsolipeliltä koskaan nähnyt ja kokenut. Ruudunpäivityksen nopeudella tuntui olevan oikeasti erittäin iso merkitys pelin tuntumaan.
Kun kitara soi, silloin itkeä saa
Black Ops II:n soundtrack oli mieluisaa ja positiivisen monipuolista kuultavaa. Paikoitellen tuhoa kylvettiin industriaalimaisen jytkeen pumpatessa adrenaliinia vereen, toisinaan taas herkistelytunnelmia maalailtiin akustisen kitaroinnin ja laulannan tahtiin. Soundtrackilta yksittäiseksi helmeksi täytyy nostaa Niño Precioso -kappaleen orkesterisovitus, jonka löytää niin Spotifystä kuin YouTubestakin.
Pelin äänimaailmasta tai ääninäyttelystä ei löytänyt myöskään pahaa sanottavaa. Perushyviä ja toimivia, mutta ei mitään ennenkokemattoman hienoja.
Visuaalinen puoli pelissä sitä vastoin oli kaikkea muuta kuin perushyvää tasoa, sillä se oli aivan uskomattoman kaunista katseltavaa. Olin todella yllättynyt kuinka käsittämättömän kaunista ja sulavaa grafiikkaa niinkin vanhalla konsolilla kuin mitä Xbox 360 on pystytään saamaan.
Valo- ja räjähdysefektit olivat henkeäsalpaavan kauniita, pelin värimaailmat olivat tunnelmallisia ja koko peli tuntui mielyttävältä kokea (lukuunottamatta aiemmin mainitsemiani raakoja välivideoita). Grafiikoiden osalta nostaisinkin tämän pelin ehdottomasti kärkikolmikkoon kauneimman pelaamani Xbox 360 -pelin listalla. Toki en ole kovin montaa peliä vielä Xboxilla pelannut, mutta tästäkin huolimatta graafinen ulosanti oli sangen riemastuttavaa silmäkarkkia.
She should not lock the open door, run away, run away, run away…
Jo nopeasti pelin alkuvaiheessa sain havaita sen, että juoksemalla huolimattomasti taistelun tiimellykseen ei siitä seuraa yleensä muuta kuin nopea kuolema. Sinänsähän tämä ei ole kovin suuri yllätys, mutta jotenkin Counter-Strike: Global Offensiven deathmatcheista tarttunut taktiikka ei hetkessä meinaa selkärangasta kadota (ei sillä, huono taktiikka se on siinäkin).
Normaalilla vaikeustasolla tämän pelin kuitenkin läpi tahkosin, joten vaikeustaso on ihan inhimillisesti mitoitettu. Paikoitellen jotain kohtaa saattoi jumittua ottamaan noin kymmenenkin kertaa, mutta vähänkään paremmalla taktiikalla lienee nämä kohdat olisi mennyt osaavammalla pelaajalla yhdellä yrittämälläkin.
Vaikeustasoon eniten loi haastetta vihollisten suuri määrä ja pelin nopeatempoisuus. Kuitenkin ohjattavuuden erinomainen sujuvuus vähensi haastavuutta merkittävästi, ja tämän ansiosta pelin asetuksista kävin jopa ottamassa tähtäysavun pois. Tästäkään huolimatta tähtääminen ei muutunut merkittävästi vaikeammaksi.
Lopullinen tuomio
Call of Duty: Black Ops II on monin paikoin erittäin hieno teos. Sen visuaalinen puoli oli henkeäsalpaava kaunis, äänimaailma toimiva, musiikit mielyttävän monipuolisia ja tehtävissäkin oli tarpeeksi vaihtelevuutta. Ohjattavuus ja pelin sulavuus oli tähän astisista pelaamistani Xbox-peleistä parasta tasoa, ja myöskin tarinaan oli panostettu mielyttävän paljon.
Isoin miinus pelissä tulee itselläni siltikin tarinasta. Vaikkakin tarina oli kokonaisuutena hyvä ja monipuolinen ja siihen oli selvästikin panostettu, oli tarinan seuraaminen paikoitellen hyvinkin hankalaa. Tarinassa hypittiin tulevaisuuden ja menneisyyden tapahtumissa, joka aiheutti ainakin itselleni ongelmia pysyä kärryillä tapahtumista ja henkilöistä ja siitä kuka on kuka. Myöskin pelin loputtua jäi itselleni epävarmaksi osa lopun tapahtumista. Kenties asiat saattavat aueta, jos tämän joskus pelaan uudemman kerran lävitse.
Samoin negatiivisena puolena pidin välivideoiden turhankin brutaalia raakuutta. Omaan makuuni ne olivat toisinaan sangen ahdistavia.
Kehuttavaa
- Henkeäsalpaavan kauniit grafiikat
- Erittäin sujuva ja mielyttävä ohjattavuus
- Tarinapuoleen panostaminen
Moitittavaa
- Omaan makuuni turhan vastenmielisiä ja raakoja välivideoita (!)
- Tarinan vaikea seurattavuus
Leave a Reply