Mars matkaan, siellä on elämää
Red Faction: Armageddon on vuonna 2011 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava K18-leimalla varustettu lahtauspeli, jonka kehityksen takaa löytyy jenkkiläinen pelilafka Volition. Julkaisun on hoitanut amerikkalainen, pääosin scifijulkaisuihin keskittyvä kaapeli- ja satelliittielevisiokanava Syfy.
Punaisen ryhmäkunnan tuomiopäivää voi pelata niin pleikkari kolmosella, Xbox 360:llä kuin myös Windows-masiinallakin. Tämä arvostelu perustuu PS3-versioon.
Peli on sarjassansa neljäs. Aikaisemmin on julkaistu pelit Red Faction (2001), Red Faction II (2002) sekä Red Faction: Guerilla (2009).
Kultteja on marsissakin
Tarinassa pyöritään Mars-planeetalla, missä hörhökultti hallitsee planeetan ilmastoa. Osallisena tähän epäsuotuisaan tilanteeseen on ollut myös pelin protagonisti, Darius Mason, joka on tullut huijatuksi avustamaan kyseisen tehtävän onnistumisessa.
Koska ilmasto on planeetalla ankea, on sen seurauksena paikalliset ihmiset joutuneet vetäytymään maan alle. Kuten jokaisen itseään kunnioittavan sankarin kuuluukin tehdä, niin myös tässäkin tapauksessa lähdetään itse aiheutettua vahinkoa korjaamaan omatoimisesti. Harmillista kyllä, vihamielistä suhtautumista tulee ihmisasukkaidenkin puolelta kun heille on selvinnyt että sankarimme on ollut edesauttamassa nykyistä sangen kusista tilannetta planeetalla. Paska nakki, mutta tekevälle sattuu.
Pelilliseltä anniltaan Red Faction tarjoilee hyvinkin suoraviivaista toimintaa. Tehtäviä tehdään ja sitä mukaa juonessa edetään. Ainakin tämä aiheuttaa sen, että pääjuonessa tulee helposti pysyttyä kun mahdollisuuksia eksyä ei juuri tarjoilla.
Mauno Mato ja muutama sen kaveri
Pelimekaaniikan osalta mennään pääpiirteittäin tavallisissa uomissa, eikä kontrollien kanssa joudu hämilleen jos aikaisempaa kokemusta pleikkarin räiskinnöistä löytyy.
Mukavana puolena kentässä olevia rakennuksia pystyy pistämään kappaleiksi, ja mikä hienointa niitä pystyy myös jälkeenpäin korjaamaan maagisen käden voimin. Tämä oli omaan makuuni pelin yksi hienoimmista ominaisuuksista ja se ei ollut pelkästään viihdyttävä ominaisuus, vaan se oli myös hyödyllinen taito pelin kannalta. Onneksi vieläpä niin, että sille löytyi käyttöä pitkin peliä, ei pelkästään yhdessä tai kahdessa kohtaa koko pelin aikana.
Asearsenaalissa nähdään pistoolia, kivääriä, rakettiammuksia ja joukko erikoisempia avaruusajan aseita, esim. mustan aukon synnyttäjä sekä magneettiase, joka nousi omaksi suosikikseni pelin aseistuksesta.
Magneettiase käytännössä on sellainen jolla ensin tähdätään viholliseen tai rakennukseen ja sen jälkeen jonnekin viholliseen tai rakennukseen, minne sitten ensimmäisellä kudilla magnetisoitu asia ottaa ja lentää. Tämä jos mikä oli mukava ase, sillä vihollisia pystyi viskelemään pitkin seiniä ja kattoja, jonka jälkeen ne alastullessaan ottivat usein sen verran paljon iskua että pääsivät hengestään – ja olihan se toki myös viihdyttävän näköistä, kuin vihamielinen alieni lentää samalla tapaa kuin itse lentäisi Linnanmäellä Space shotissa turvakaaren pettäessä.
Joskus minullakin välähtää, mutta tässä pelissä välähtää jatkuvasti
Pelin audiovisuaalinen puoli oli pääsääntöisesti toimivaa, mutta kovemmissa räiskinnöissä visuaalinen puoli kävi paikoitellen hyvinkin rasittavaksi ja häiritseväksi.
Käytännössä näytöllä oli sellaista värien ja valojen loistetta, että olisi voinut luulla olevansa pimeässä huoneessa jossa sisällä paukautellaan ilotulitusraketteja hillittömällä sarjalla. Koeta siinä sitten ampua ja tähdätä, kun ei tiedä mistä päin ammutaan ja kaikkialla on välkyntää.
Välkyntää pelissä on kuitenkin erittäin paljon, joten epileptikoille en tätä voi suositella. Vaikka itse olen jättänyt ainakin Godzilla-leffan kesken järjettömän välkynnän takia, pystyin kyllä tämän läpi pelaamaan. Liekö sitten ollut vain niskat ja hartiat niin jumissa silloin Godzillaa katsoessa joka aiheuttanut huonohkon olon, mene tiedä.
Are you kidding me?
Huonoimpana puolena Red Faction: Armageddonista löytää valitettavasti sen, jonka peliltä toivoisi sen parhaaksi puoleksi – pelikokemuksen.
Pelin tehtävät ovat samaa toistavia, luolastot ovat tasapaksuja ja liian samanlaisia, ja kaikkialla on synkkää ja pimeää kuin goottiteinin päiväkirjassa. Nämä kaikki olisi vielä sellaisia, että ne voisi anteeksi antaa, jos edes vihollisten määrä olisi tolkullinen ja vaihtelevuutta olisi tarpeeksi, mutta valitettavasti se on liikaa pyydetty.
Käytännössä kun paikasta A mennään paikkaan B, matkalle osuu vihollisia aivan järjettömiä määriä. Kaikki lähes poikkuksetta yhtä tai kahta eriä sorttia. Niitä vain sikiää lisää ja lisää. Ja kun ammut ne, niitä sikiää senkin jälkeen uusia aina puutumiseen ja kyllästymiseen asti. Ja sen jälkeen kun olet päässyt tästä vaiheesta ohi ja siirryt eteenpäin, sama toistuu. Tyhjennät kentän vihollisista, mutta kuinka ollakaan, lisää tuntuu tulevan. Jos tässä vaiheessa ei meinaa puutuminen iskeä, niin hyvä homma – itselleni se iski jo hyvissä ajoin.
Surullisena puolena vihollisten määrän lisäksi on myös aseiden panosten niukkuus. Viholliset eivät kuole lähelläkään kertalaagista, joten kuteja saa lahdata isompiin vihollisiin lipastolkulla (samoin kyllä pienempiin, kiitos niiden järjettömän määrän). Käytännössä panokset loppuivat aina kesken kaiken jos pelkällä kiväärillä ja raketeilla alkoi räimimään. Onneksi magneettiase tarjosi loputtomat määrät käyttöjä, joten tämän ansiosta selvisi monetkin paikat lävitse.
Tylsä ja tasapaksu
Pelin loppuun möyrittyäni lopputekstien kohdalla tuli hyvä mieli siitä, että peli vihdoin viimein on ohi. Pelin tarjoamien tilastojen mukaan pelasin tämän lävitse kymmenessä tunnissa ja kahdessatoista minuutissa. Käytännössä katsoen peli tuntui ylipitkältä suhteessa sen tarjoamaan sisällön vaihtuvuuden köyhyyteen nähden, joten järkipituus tälle pelille omaan makuuni olisi ollut 3–4 tuntia.
Jos saat kicksit lahdatessa järjettömän määrän samankaltaisia vihollisia aina vain uudeestaan ja uudestaan, voi tämä peli olla ihan toimiva vaihtoehto.
Jos peliltä haluat monipuolisempaa otetta, kannattaa jättää tämä peli pelaamatta, sillä Red Faction: Armageddon tarjoaa kutakuinkin mukiinmenevää toimintaa muutamilla hyvillä ideoilla ja toteutuksilla, mutta se kompastuu tylsyyteensä ja samaa toistaviin tehtäviin.
Kehuttavaa
- Muutama mukava ase
- Rakennusten hajoittaminen ja uudelleenkorjausmahdollisuus
Moitittavaa
- Ylipitkä sisällön vähäiseen vaihteluun nähden
- Räiskintäkohtauksissa paikoitellen sekavaa menoa
- Vaikeusaste muodostettu järjettömillä vihollismäärillä ja vähäisillä ammuksilla.
Leave a Reply