Johdanto
Tajusin jokin aika takaperin että olen harrastanut valokuvaamista jo hieman yli 20 vuotta eli yli puolet tämän hetkisestä elämästäni. En muista tarkkaa hetkeä milloin olen hankkinut filmikameran, mutta mitä luultavamminkin se on ollut vuonna 2003, sillä tuolta ajalta on tallessa kuvia joissa lukee albumissa kuvan alla että kuvattu Kanervalassa 2003.
Filmikameralla en tuolloin kuvannut kovinkaan kauaa, muistaakseni ainoastaan muutaman rullallisen kun siirryin jo digitaaliseen maailmaan. Ensimmäinen digitaalikamerani oli HP PhotoSmart 735 joka tarjosi 3.2 megapikselin kuvakoon. Mikäli tallessa olevien valokuvien metadata on oikeassa, on ensimmäiset ottamani kuvat kyseisellä kameralla tapahtunut 15.04.2004 eli 20 vuotta ja muutama kuukausi takaperin.
Digitaaliseen maailmaan siirtymisen jälkeen olen siellä pääsääntöisesti myös pysynyt, mutta viime vuonna ja tänä vuonna olen jälleen myös kuvannut jonkin verran filmille. Viimeisimmät rullat olen kuitenkin kehittänyt ennen kesää ja sen jälkeen olen jälleen kuvannut ensisijaisesti digitaalisten laitteiden kanssa. Syy filmikameralla kuvaamattomuuteen kesän aikana ja siihen että en ole hetkeen enää filmiä kehittänyt ei ole kuitenkaan missään nimessä valokuvauksellinen tai filmikuvaamisen huonous, vaan syy on puhtaasti käytännöllinen.
Aikaisemmin olen laittanut kehittämäni filmin kuivumaan WC-tilan suihkukaapin kylkeen, mutta koska enää WC-tilassani ei ole suihkukaappia ei siellä tällä hetkellä ole mitään muutakaan paikkaa johon olisin kehitetyn filmin saanut kuivumaan jonka vuoksi en ole myöskään filmejä kehittänyt. Syksyn mittaan viimeistään on tarkoituksena kehittää jonkinlainen viritelmä WC-tiloihin mihin filmin saan jälleen kuivumaan ja voin ruveta jälleen kuvaamaan myös filmiä.
Koska aikaa on erilaisten kameroiden kanssa kulunut jo näinkin kauan on hyvä pysähtyä hetkeksi kirjoittamaan siitä mitä kaikkea olen oppinut ja tajunnut vuosia valokuvaamista harrastaneena.
Tulosta, tulosta ja vielä kerran tulosta
Yksi tärkeimmistä asioista mitä olen oppinut viimeisen 20 vuoden aikana kuvaamiseen liittyen ja jonka toivon jokaisen valokuvaamista edes jossain määrin omaksi ilokseen tai vaikka vakavamminkin harrastavana tietävän on se, että tulostaminen on tärkeää. Näin jälkikäteen arvioituna tämä on asia jonka olisin toivonut ymmärtäväni jo lähes 20 vuotta sitten, joten mainitsen tämän asian tässä blogipostauksessani heti ensimmäisenä.
Itse olen tajunnut paperikuvien merkityksen jossain määrin vasta viimeisen parin vuoden aikana ja todella selkeästi sen olen myös sisäistänyt tämän vuoden puolella. Olin aikaisemminkin jo tulostanut jonkin verran kuvia paperille viimeisten vuosien aikana, mutta vasta kun aloin kehittämään filmini itse kotona tuli tulostamisesta jonkinlainen tapa. Olen viimeisen parin vuoden aikana myös tilannut Ifolorilta paperikuvia, mutta tätä voin suositella vain osittain ja tietynlaiseen kuvaamiseen.
Mikäli valokuvaamisesi tärkein motiivi on kuvata ihmisiä ja saada tapahtumista muistoja talteen, voin suositella Ifoloria täysin ja olen ollut itse erittäin tyytyväinen kuvien laatuun jos kuvien tärkein tarkoitus on olla muistoja tapahtumista ja tilanteista ja joita voi laittaa valokuva-albumiin.
Jos valokuvaamisesi on enemmän “jotain muuta” – mitä ikinä se sitten onkaan, on oma vahva suositukseni hankkia Canon Selphy -tulostin. En saa tämän mainostamisesta mitään rahaa Canonilta, eli olen itse ostanut kyseisen tulostimen omalla rahallani joitain vuosia takaperin ja olen ollut siihen niin tyytyväinen että jos se hajoaa menen ja ostan samanlaisen tai uudemman mallin sen tilalle. Syynä on se, että tulosteet kuvausreissujensa jälkeen saa sillä nopeasti, helposti ja järkevällä hinnalla tarpeeksi hyvällä laadulla kohtalaisen jämäkälle paperille nähtäväksi ja käsin kosketeltavaksi.
Yhden tulosteen hinta Canon Selphyllä on noin 40 senttiä, eli kuva ei ole lähellekään yhtä edullinen kuin Ifolor tai muut vastaavat valokuvien paperille saamista tarjoavat liikkeet ovat. En myöskään pidä näiden laatua yhtä hyvänä kuin esimerkiksi Ifolorin kuvien laatua jos tarkoituksena on laittaa näitä ottamiaan kuvia valokuva-albumiin ja säilöä niitä jälkipolville.
Suosittelen tätä tulostinta siis vain silloin, mikäli valokuvaus on harrastuksena muutakin kuin ainoastaan muistojen saamista valokuva-albumiinsa. Jos siis tykkäät kuvata vaikkapa arkkitehtuuria, valoa ja varjoa, tehtaita, eläimiä, maisemaa, kasveja tai käytännössä mitä tahansa muuta taiteellisempaa kuin tapahtumien muistokuvat on Canon Selphy ainakin itselleni ollut aivan loistava ostos.
Merkittävimmät syyt varmaankin miksi paperikuva on tärkeä ainakin itselleni on se, että vasta paperilla kuva tuntuu todelliselta kuvalta. Mitä tällä tarkoitan on se, että niin kauan kuin kuva on digitaalisessa muodossa on kuvan kokemiseen niin monta tapaa että sama kuva voi olla upea tai kamala, riippuen siitä minkälaiselta näytöltä sitä katsoo, millainen taustavalo näytössä on, onko näytössä hyvä kontrasti ja väritoisto, kuinka lähellä näyttöä on, mikä on näytön resoluutio ja monta muuta vastaavaa teknistä syytä.
Digitaaliseessa muodossa oleva kuva ei ainakaan itselleni jostain syystä vain tunnu miltään eikä niitä tule katsottua juuri koskaan uudelleen toisin kuin paperilla olevia kuvia. Niitä huomaan katsoavani paljon useammin niin yksin kuin muidenkin kanssa.
Kun kuva on paperilla, kuva on vain kuva, se on sellainen kuin se on. Siinä ei ole taustavaloa, siinä ei tule katsottua enää pikseleitä, suttuisuutta tai mitään muutakaan teknistä yksityiskohtaa niin paljoa vaan sen näkee aivan eri silmin. Sen näkee sellaisena kuin se todellisuudessa on, ei sellainena kuin se sattuu näyttämään sillä näytöllä millä sen sattuu katsomaan.
Viimeisen viikon ajan olen tulostanut jokaisena päivänä useammankin kuvan kuvausreissujen jälkeen. Niissä vain on sitä jotain mikä pitää itse tuntea. Ehkä yksi syy onkin juuri se – ne voi tuntea fyysisesti sormillaan.
Kuvaa sitä mikä itseäsi kiinnostaa
Toinen asia mitä olen vuosien mittaan tajunnut on se, että on aivan sama mitä kuvailee tai on kuvailematta niin kauan kuin se on jotain sellaista mikä itseään kiinnostaa.
Jos etsit muiden ihmisten hyväksyntää, ymmärrystä tai arvostusta ottamillesi kuville on todennäköistä että motivaatio loppuu siihen kun muita ei kuitenkaan kiinnosta mitä olet kuvannut. Kun kuvaat omaksi iloksesi sitä mikä itseäsi kiinnostaa on aivan sama mitä muut niistä ajattelevat ja kuvaaminen pysyy miellyttävänä.
Itse kuvaan paljon kohteita jotka ovat monessa mielessä täysin järjettömiä jos niitä miettii siitä näkökulmasta että ne saattaisi kiinnostaa myöhemmin myös muita – tai edes itseään. Tämänkaltaisia kohteita ovat mm. kuvat roskapöntöistä, bussipysäkeistä, tienviitoista, seinälaatoista, kukista, muttereista ja pulteista, järvistä, savupiipuista, lämpömittareista, leluista, auton osista, työkoneista, kelloista ja vaikka mistä muusta sellaisesta.
Mitä luultavamminkin nämä kuvat kuuluvat siihen kategoriaan että ne eivät ole kovinkaan monen mielestä kiinnostavia. Kuitenkin olen kuvannut monia tämänkaltaisia kohteita ja kuvaan niitä yhä enkä näe syytä miksi en jatkossakin niitä kuvailisi.
Syy miksi tämänkaltaisten kohteiden kuvaaminen ei ole huono asia on se, että jokaisella kuvaajalla on omanlaisensa tyyli. Valokuva ei kerro oikeastaan paljoakaan siitä mitä kuvassa näkyy, vaan se kertoo enemmänkin jotain ainoastaan sen kuvan ottajasta. Kuvaaja on tehnyt aina tietoisen tai tiedostamattoman valinnan kuvata juuri sitä mitä kuvassa näkyy ellei lasketa mukaan vahingossa otettuja kuvia.
Mitä enemmän kuvaat kaikkea sitä mikä itseäsi kiinnostaa – olipa se muiden mielestä kuinka järjetöntä tahansa – sitä enemmän voit huomata mikä itseäsi kiinnostaa syystä tai toisesta. Olen esimerkiksi itse jo vuosien ajan kuvannut paljon lähikuvia yksityiskohdista. Esimerkkeinä tällaisista on vaikkapa kuvat muttereista, ruuveista ja ovien saranoista. Miksi ne tai monet muutkin pienet yksityiskohdat itseäni kiinnostaa on tietenkin asia erikseen, mutta jos en olisi näitä kuvannut ja muilta siitä kuullut en välttämättä olisi tätä puolta itsestäni tiedostanut.
Kameralla on merkitystä
Yksi asia mitä netissä törmää usein sanottavan on se, että kameralla ei ole väliä. Itse väitän täysin päinvastaista, mutta en siksi miten asia yleensä mielletään.
Jos tärkeintä on ainoastaan saavutettava lopputulos, kameralla ei nykyaikana ole enää monessakaan kuvaamisessa kovin suurta merkitystä ja sen voin itsekin allekirjoittaa. Tietenkin on aina tilanteita joissa erilaisella kameralla ei voi saada tietynlaista kuvaa (esimerkiksi sillä ei saa tarpeeksi pitkää zoomausta kaukana olevaan kohteeseen), mutta yleisenä nyrkkisääntönä tämä väite pitää paikkaansa moneen kuvaukseen.
Kuitenkin väitän että käytettävällä kameralla on paljonkin merkitystä mielekkyyden kannalta, sillä valokuvaus on harrastuksena ollessaan ensisijaiseesti itseilmaisun keino tai tapa tuottaa elämäänsä iloa jolloin tunteen merkitystä ei kannata jättää huomioimatta.
Kamera on työkalu, apuväline, laite jonka kautta itseään ilmaisee ja se vaikuttaa suoraan siihen miltä harrastaminen tuntuu. Jos laite on omaan käyttöön huono, sillä ei ole mukava kuvata eikä sillä tule myöskään kuvattua. Jos laite sitä vastoin tuntuu kivalta niin silloin sitä tulee käytettyä paljon enemmän.
Kuvausvälineet jotka omistaa voivat olla teknisesti täydellisiä siihen käyttöön mikä on tavoiteltava lopputulos, mutta jos se ei jostain syystä tunnu mukavalta käyttää se vie motivaation kuvaamiseen. Joskus objektiivisesti mitattuna huonompi laite joka on kuitenkin tarpeeksi hyvä voi olla merkittävästi parempi ostos kuin täydellinen laite joka ei vain tunnu itselle oikealta.
Syitä miksi joku laite voi tuntua väärältä itselleen on esimerkiksi laitteen paino tai miten paino jakautuu kamerassa, missä kohdassa napit ovat, saako siitä hyvin otteen vai onko sen käyttö epämukavaa, onko kameran merkki jotain muuta kuin mitä syystä tai toisesta haluaisi sen olevan, onko kameran väri sellainen että se ei miellytä jne. Listaa voi jatkaa vaikka kuinka monella eri tavalla, sillä kyseessä on subjektiivinen kokemus johon vaikuttaa ihmisen omat preferenssit. Jos joku ei tunnu hyvältä, se ei sitten sitä kokijalleen ole.
Tekniset tiedot on usein turhia
Yksi asia jonka olen vuosien mittaan tajunnut on se, että tekniset tiedot ovat keskimäärin hyvinkin usein täysin merkityksettömiä monessa eri valokuvaamisessa. Ainoat tilanteet missä niillä on oikeasti merkitystä ovat ne tilanteet, joissa jo tiedät niillä olevan merkitystä – ei ne, missä luulet niillä olevan merkitystä.
Edellä olevalla tarkoitan sitä, että mikäli olet ostamassa kameraa ja mietit riittääkö 16 megapikseliä siihen että voit saada sillä hyvän kuva niin vastaus on että kyseessä on asia jolla ei ole mitään merkitystä. Jos sitä vastoin tiedät että haluat kuvata kaukana olevia kohteita teleobjektiivilla ja haluat rajata kuvaa jälkikäsittelyssä paljon, olet jo silloin aiheesta sen verran perillä itsekin että et enää luule mitkä on todelliset tekniset tarpeet kameralle vaan tiedät ne.
Megapikselien määrä ei tee kamerasta parempaa tai pahempaa, vaan käyttötapaus määrittää megapikselien määrän tarpeen. Seinälläni on A3-kokoisia tulosteita jotka on otettu kuvasta joka vastaa 6 megapikselin tarkkuutta ja kuvan laadussa ei ole valittamista.
Lisäksi olen viime sunnuntaista sakka kuvannut vuonna 2014 julkaistulla Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla jossa on megapikseleitä 12,8 enkä ole tarvinnut niitä yhtään sen enempää siihen käyttöön mitä itse teen. 12,8 megapikseliä riittää omassa käytössäni kaikkiin tulosteisiin joita teen sekä myöskin kaikkeen digitaaliseen käyttöön joita itse tarvitsen. En zoomaa ja rajaa kuvia juuri koskaan jolloin en tarvitse enempää megapikseleitä.
Objektiivin laadulla on merkittävästi enemmän merkitystä kuin megapikselien määrällä. Kuvanvakaus on hyvä jos sellainen löytyy, mutta melkein missä tahansa modernissa kamerassa on jo niin hyvät tekniset ominaisuudet että niiden miettiminen on suhteellisen turhaa. Jos oikeasti tiedät mitä tarvitset, silloin kyllä jo tiedät mitä katsoa. Jos vasta olet aloittamassa harrastamista etkä tiedä mitä aiot kuvata ja millaisissa tilanteissa, todennäköistä on että tekniset yksityiskohdat on monilta osiltaan turhia mietittäväksi.
Yksi tekninen asia jolla oikeasti on merkitystä monelle (vaikka moni ei välttämättä sitä tiedäkään) on ISO-arvo ja se miten vähän kohinaa kuvaan tulee kun ISO-arvo nousee. Käytännössä siis mitä hämärämmässä kuvataan, sitä suurempi ISO-arvon pitää voida olla jotta valotusajan voi saada järkevän pituiseksi että kuvan saa otettua liikkuvasta kohteesta tai käsivaralta. Mitä suuremmaksi ISO-arvoa nostetaan, sitä enemmän kuvaan tulee kohinaa.
Kuitenkin kaikki viime vuosina omistamani ja ostamani kamerat ovat olleet enemmän tai vähemmän tarpeeksi hyviä että tämäkään ei ole yleensä mikään ongelma, ja jos on, silloin tiedät jo kameroista ja kuvaamisestasi sen verran että osaat tähän kiinnittää huomiota. Jos kuvaamisesi on normaalisti valoisassa tai edes suhteellisen valoisassa tapahtuvaa kuvaamista on monet tekniset yksityiskohdat tämänkin osalta täysin turhia.
Tekniset tiedot myyvät hyvin ja niitä voi objektiivisesti mitata, mutta omassa käytössäni vuosien mittaan olen huomannut että hyvinkin monet tekniset ominaisuudet ovat nykyään jo niin hyvällä tasolla että niihin liiaksi huomion kiinnittäminen on täysin turhaa.
Suttuinen kuva voi olla hyvä kuva
Nuorempana kuvaamista aloittaneena ja vielä hyvinkin kauan sen jälkeen kuvaaminen on pyörinyt valokuvauksellisten teknillisien yksityiskohtien ympärillä ja nykyään olen tullut tulokseen että monet niistä asioista ovat täysin turhia.
En tarkoita tässä siis edellisessä kappaleessa mainitsemiani teknisiä yksityiskohtia kuten megapikselit ja muut sellaiset, vaan kuvausteknillisiä asioita kuten vaikkapa kuvan suttuisuus ja tärähtäneisyys, huono tarkennus, valkotasapainon pielessä oleminen, horisontin vinous, ylivalottuminen ja alivalottuminen ja huono rajaus.
Kuva voi olla hyvä vaikka siinä olisi tarkennus hieman ohi kohteestaan. Se voi olla hyvä vaikka siinä olisi taivas palanut puhki, sen kohde ei olisi kultaisen leikkauksen kannalta optimaalisessa kohdassa tai se olisi horisonttinsa osalta vinossa. Samoin kuva voi olla kuvausteknillisesti täydellinen, eli siinä voi olla kohteet sommiteltu oikein, siinä voi olla väritasapainot kohdallaan ja muut vastaavat asiat oppikirjan mukaan kohdallaan mutta se voi olla silti kuvana täysin mitäänsanomaton.
Jos oma valokuvaus on ensisijaisesti taidetta ja itsensä ilmaisua, ei siinä ole samalla tapaa “sääntöjä” joita pitäisi noudattaa kuin silloin jos tarkoitus on kuvata esimerkiksi kuvia mainokseen jostain tuotteesta. On hyvä tietää yleisesti noudatettavat valokuvauksen säännöt sillä ne helpottavat ymmärtämään mikä keskimäärin saattaa toimia ja mikä ei, mutta niitä seuraamalla ei kuvaa automaattisesti tehdä hyväksi tai niitä rikkomalla huonoksi.
Suttuinen ja kuvausteknillisesti huono kuva voi välittää tunnetta siinä missä teknisesti täydellinenkin. Liiallinen pyrkimys sääntöjen noudattamisen kautta täydellisyyteen johtaa vain taiteen ja itseilmaisun kuolemiseen ja taiteellisten vapauksien muuttumisen persoonattomiksi oppikirjaesimerkeiksi sääntöjen valossa onnistuneesta kuvasta.
Kuvaa paljon ja jätä ne talteen
Yksi asia mitä voin suositella on kuvaamista paljon. On hyvä myös jättää kuvat talteen ja säilöä niitä vuosikausia, sillä koskaan ei tiedä millaiseen arvoon arvaamattomaan jokin niistä itselleen voi vuosien päästä nousta. En tarkoita tässä kontekstissa taloudellista arvoa vaan emotionaalista arvoa.
Joskus kuvistaan löytää ihmisen jota ei enää ole keskuudessamme. Joskus kuvissa voi olla rakennus joka on purettu ja jonka tilalle on rakennettu jotain muuta. Toisinaan niistä voi nähdä miltä itse tai jokin muu on näyttänyt ja voi sitä kautta huomata ajan kulun ja oman tai muiden vanhenemisen. Toisinaan kuva voi olla huono, mutta vuosien päästä sen voikin havaita syystä tai toisesta miellyttävämmäksi kuin aiemmin.
Kuvat ovat osa elettyä elämää. Ne ovat jonkinlainen aikahyppy menneeseen ja niistä voi nähdä mitkä asiat itsellä on ollut joskus kiinnostuksena. Niistä voi nähdä myös omaa kehitystään ihmisenä ja kuvaajana, sillä esimerkiksi kuvauksen kohteet ja kuvien laatu on voinut parantua muutenkin kuin vain teknisesti laitteiden mentyä eteenpäin. Satunnaiset kuvat kaupungilta voivat muistuttaa meitä siitä millainen tyyli oli silloin cool.
Itselleni vanhojen kuvien säilömisestä on ollut iloa sillä olen niistä löytänyt kuvia vuosikausia myöhemmin tapahtuneisiin käyttötapauksiin. Sävellän pianomusiikkia artistinimellä Painless Destiny ja kun olen levyjä tehnyt ja julkaissut olen löytänyt niihin aina kansikuvat vanhoista ottamistani valokuvista. Kuvan ottamisen hetkellä en ole tiennyt että ne kuvat päätyisivät joskus levyn kansikuvaksi joten itselleni on ollut suuri ilo siitä että olen ottanut paljon kuvia vuosien mittaan ja jättänyt niitä talteen.
Loppusanat
Valokuvaus on mielenkiintoinen harrastus joka tarjoaa omaan elämääni lisäarvoa. Kuten monessa muussakin harrastuksessa on itselläni tapana haluta kehittyä.
Halu kehittyä on yleensä mukava ja innoittava asia jokaisessa harrastuksessa, mutta olen huomannut että kehittymisen halu johtaa helposti aivan väärille raiteille – ainakin näin jälkikäteen arvioituna. Tietenkin voi olla että kaikki sivuraiteet on pitänyt kulkea jotta on voinut jotain oppia niin että asian myös sisäistää. En siis näe mitään sivuraiteilla kulkemista missään nimessä huonona asiana, päinvastoin. Ilman niitä reittejä moni asia olisi jäänyt oppimatta eikä kehittymistään voisi itse huomata.
Taiteellisessa ilmaisussa kehittyminen on äärimmäisen hankalaa mitata, enkä tiedä pitääkö sitä muutenkaan edes mitata. Valokuvaus on taidemuoto, tapa ilmaista itseään tavalla tai toisella. Joskus tapa voi olla se, että pyrkii täydelliseen tekniseen ilmaisuun mutta toisinaan se voi olla se että lakkaa välittämästä kaikista tuonkaltaisista asioista.
Eri vaiheita käyneenä oppii eri asioita. Monesti alussa on etsinyt parempaa kehitystä lähinnä teknisten ominaisuuksien parantamisen kautta, mutta nykyään on tullut tulokseen että monet tällaiset ovat täyttä turhuutta sillä tälläkin hetkellä seinälläni on A3-kokoisia keikkakuvia joita olen ottanut ikivanhalla pokkarikameralla. Niiden kuvien riittävyyden ja toimivuuden on kuitenkin tajunnut vasta sen jälkeen kun on tajunnut kuvien tulostamisen merkityksen omassa käytössäni.
Syyt kuvaamiselle ovat moninaiset. Jotkut saattavat haluta kuvata jotain mitä voi julkaista nettiin, toiset saattavat kuvata saadakseen muistoja eri elämän tapahtumista jotta voi laittaa ne valokuva-albumiin jälkipolville talteen, osa taas kuvaa omaksi ilokseen vailla sen suurempaa merkitystä. Mikään näistä syistä tuskin on sen enempää oikea tai väärä sillä jokainen määrittää itse eri asioiden merkityksen.
Lopulta voin itse pysähtyä miettimään, onko viimeisen 20 vuoden aikana ottamani kuvat yleiesti ottaen edes hyviä vaiko ei. Osa niistä kyllä on sellaisia että olen niihin tyytyväinen, monet ovat myöskin mitäänsanomattomia keskinkertaisuuksia mutta niilläkin on oma paikkansa valokuvien ottamisen historiassa.
Loppujen lopuksi, onko sillä edes mitään merkitystä ovatko kuvani hyviä vaiko ei, sillä niiden ottaminen on tuottanut itselleni jonkinlaista iloa, merkitystä tai tarkoitusta elämään harrastuksen hauskuuden tai jonkin muun syyn vuoksi joka itsessään on merkityksellisesti enemmän kuin mitä varsinaisesta lopputuloksena tulleesta kuvasta voi nähdä.
Leave a Reply