Vampyyrielokuvien makuun päästyä on hyvä jatkaa heti seuraavalla saman lajityypin edustajalla. The Thompsons (IMDB) on vuonna 2012 valmistunut K18-ikämerkinnällä varustettu vampyyrifilmi. Lajityypiksi on IMDB:ssä annettu draama/kauhu/trilleri ja DVD:n takakansi tarjoaa kategoriaksi jännitys. Mene tiedä mikä näistä sitten parhaiten sopii, mutta ainakin raakuuden ja muiden vahvojen kohtausten puolesta monelle elokuva varmaan menee kategoriaan kauhu.
Siinä missä The Moth Diaries edusti erilaista vampyyrielokuvaa jossa ei verta lennä, oli The Thompsons valinnut kuljettavakseen täysin erilaisen tien. Veren määrässä ei oltu ainakaan turhia säästelty. Käytännössä verta lentää omaan makuuni tarpeettoman paljon – sopivasti splatter-tyyliseen leffaan, mutta vampyyrileffaan suhteettomasti. Elokuva on myös raaka ja brutaali muutoinkin, joten tätä en voi herkemmille katsojille suositella.
Tarina kertoo perheestä, jonka jäsenillä on tarve saada verta pysyäkseen elossa. Valitettavasti kaikki ei mene heillä aina suunnitelmien mukaan ja perheen jäsenet päätyvät pistämään huoltoasemalla väkeä kylmäksi. Tämän jälkeen he ovatkin poliisien etsittyjen listalla jonka seurauksena he joutuvat vaihtamaan maisemaa. Perhe koettaa kovasti löytää muualta kaltaisiaan, mutta kun he vihdoin löytävät, ei kaikki mene siitäkään huolimatta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.
Vampyyrielokuvan näkökulmasta on tämäkin perinteisestä vampyyrielokuvasta poikkeavaa tyyliä. Esimerkkinä nämä vampyyrit ovat syntyneet eivätkä tulleet vampyyreiksi purennan seurauksena. Samoin he pystyvät kulkemaan päivänvalossa ilman ongelmia, eikä myöskään muut perinteiset vampyyritarinan elementit päde. Myös elokuvan brutaalius ja yliluonnollisuuden puute asettavat sen selkeästi erilaisten vampyyrifilmien kategoriaan.
Olen vampyyrielokuvien suhteen hyvin klassisen tyylin ystävä, joten liian suuret poikkeamat hyväksi havaituksi mystiikan maailmasta on monesti epäonnistuneita yrityksiä muuttaa toimivaa tyyliä toiseksi. IMDB:ssä annoin tälle 6/10 keskiarvon ollessa tätä kirjoittaessa 4,7/10. Elokuva oli siis kategoriaa ”Ihan OK”. Katsoihan sen, ehkä voi katsoa toisenkin kerran, mutta ei elokuva säväyttänyt oikeastaan muuta kuin lajityypille tarpeettomalla yliampuvalla raakuudella.
Katsoin tänään elokuvan nimeltään The Moth Diaries (IMDB).
Elokuva on kannen kuvauksen perusteella kateogriaa kauhu, mutta pelottavuutta tai jännitystä tästä elokuvasta ei ainakaan omaan makuuni löytynyt yhtään. Eipä sillä, en sellaista edes kaipaa sillä en yleisesti ottaen pidä kauhuelokuvista. Tämä kuitenkin kiinnosti katsoa, sillä tarina pyörii itseäni vahvasti kiehtovan vampyyritematiikan ympärillä.
Takakannen tiedon mukaan elokuvan kesto on 1 h 22 min ja se on kielletty alle 15-vuotiaille (tai alle 16-vuotiaille, kaksi eri ikämerkintää).
Elokuvan tarinassa 16-vuotias Rebecca joutuu isänsä itsemurhan jälkeen tyttöjen sisäoppilaitokseen. Siellä hänellä on myös hyvä ystävä Lucy, mutta uuden oppilaan Ernessan myötä välit Lucyyn muuttuvat. Ajan kanssa selviää että Ernessassa ei ole kaikki aivan normaalia – tai ainakin mikäli vampyyriutta ei pidä normaalina piirteenä ihmisessä.
Hyvänä puolena elokuva tarjosi erilaista vampyyritarinaa ja toisenlaista loppua kuin muut tämän lajityypin elokuvat joita olen katsonut.
Samaan hengenvetoon on helppoa kuitenkin todeta sen erilaisuuden toimivan myös negatiivisena puolena – ainakin jos haluaa perinteisempää vampyyritarinaa kuten itse ehkä kaipasin. Teräviä kulmahampaita ei elokuvassa näy, seivätä ei teroitella eikä valkosipuleista ja risteistä ole havaintoakaan. Käytännössä siis lähes kaikki perinteisen vampyyrielokuvan teemat puuttuvat. Eipä siinä, elokuva ei onneksi flirttaile lainkaan Twilight-elokuvien tyylin suuntaan.
Lyhyesti ottaen pidin tästä leffasta ja voisin katsoa sen uudelleen, mutta mistään mestariteoksesta ei kuitenkaan voida puhua. Arvosanaksi annoin IMDB:ssä 7/10 joka on kuitenkin selvästi korkeampi kuin IMDB:n keskiarvo (4,9/10). Puhtaasti viihdyttävän rento erilaisella otteella tehty vampyyrielokuva.
Täällä jälleen! Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi käydä uusimassa aleksinblogi.net domainin, jonka seurauksena sain taas tämän blogini pystyyn.
Ajattelin samaan syssyyn siirtää sivuston toiselle palvelimelleni jossa on paljon enemmän tehoja, joten samalla laitoin blogin uudestaan puhtaalta pöydältä ilman vanhoja postauksia. Toki postausten siirto vanhasta blogista ei olisi mitään rakettitiedettä, mutta koska niissä ei ollut mitään merkittävää sisältöä, saivat ne jäädä historian havinaan.
Paljon kehuja kerännyt ja pahennusta aiheuttanut Grand Theft Auto V tuli vihdoin ja viimein pelattua lävitse. Nakuttelin tämän Xbox 360:lla, mutta se on saatavana myös PS3:lle ja PS4:lle, Xbox onelle sekä uusimpana tulokkaana myös PC:lle.
Vanhemmilla konsoleilla GTA V on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava avoimen maailman räiskintä, mutta uudemman konsolisukupolven laitteilla sekä PC:llä peliä on mahdollista pelata myös ensimmäisen persoonan kuvakulmasta käsin.
GTA V on kautta aikojen nopeiten myydyin viihdealan tuote, ja se on tuottanut 800 miljoonaa dollaria jo julkaisupäivänään ja miljardin raja meni rikki jo kolme päivää julkaisun jälkeen.
Rikollisen elämää
GTA V:n tarina sijoittuu kuvitteelliseen San Andreasin osavaltioon, jossa on maaseudun lisäksi myös Los Santosin kaupunki. Pelimaailma on todella iso ja näkemistä riittää kymmeniksi tunneiksi. Suuntaa antavan käsityksen pelimaailman koosta saanee siitä, että kartan päästä päähän ajamiseen kuluu nopeahkolla autolla noin 12 minuuttia suorinta tietä pitkin.
Auringonottajia kadulla.
Tarinaa pelataan vaihdellen kolmen eri hahmon välillä. Päähenkilöt ovat ongelmallisista perhesuhteista kärsivä Michael De Santa, ghettoelämän karaisema Franklin Clinton ja häiriintynyt psykopaatti Trevor Philips. Osa tehtävistä on yhden henkilön soolotehtäviä, mutta toisissa tehtävissä useampi hahmo on samanaikaisesti suorittamassa samaa tehtävää.
Iso kiitos pelille täytyy antaa laajasta ja monipuolisesta tehtävätarjonnasta, sekä ensiluokkaisesta käsikirjoituksesta ja hyvin kirjoitetuista dialogeista.
Tehtävissä tarjolla on mm. ryöstöjä, tappoja, huumebisneksiä ja yhteistyötä likaisten poliisien kanssa. Päätarinassa on 69 tehtävää, joiden kestot vaihtelevat muutamista minuuteista yli puoleen tuntiin. Sen lisäksi tarjolla on satunnaisia sivutehtäviä, joten pelaamista riittää useiksi tunneiksi.
Hyvänä puolena pelissä on myös mahdollisuus tehtävien skippaamiseen. Mikäli tehtävää tehdessä kuolee kolme kertaa (checkpointtien välillä), on mahdollisuus valita tehtävän skippaaminen. Tämä oli omaan makuuni hyvä ratkaisu, sillä on äärimmäisen turhauttavaa jos johonkin tehtävään jumittuu tuntikausiksi vaikkapa vain hankalien kontrollien takia.
Peltilehmän turvissa on hyvä kyykkiä.
Myös kesken tehtävien oli onneksi tarjolla checkpointteja. Eli kesken tehtävää jos pääsi pitkälle, ei koko tehtävää joutunut yleensä alusta aloittamaan. Hyvänä puolena checkpointteja ei ollut tarjolla aivan joka välissä, joten haastavuutta oli saatu pidettyä silti yllä tehtävissä checkpointeista huolimatta.
Pelkkään päätarinaan kuluva aika on How Long To Beat -sivuston keskiarvon mukaan 31 tuntia, joten mikään yhden illan peli ei ole kyseessä.
Yleiskitinät
Onnistuneen tarinankuljetuksen lisäksi myös kontrollit ovat lähes poikkeuksetta toimivat. Ainoat kitinät kontrolleista löytyy lentävien härpättimien kohdalla, sillä helikoptereilla tai lentokoneilla lennellessä sai paikoitellen tuskailla ohjattavuuden hankaluutta. Toisinaan muutoin onnistunut tehtävä meni uusintarundille vain epäonnistuneen laskeutumisen takia, joka hieman pisti turhauttamaan. Onneksi kyseessä ei ole silti mikään järjettömän suuri ongelma, eikä sen takia tainnut tarvita tehtävän skippaamiseen turvautua.
Lenkkiä.
Lentävien esineiden kontrollien lisäksi hieman tuskastumista aiheutti paikoitellen tehtävien annoissa epäselvyys. Välillä oli hetkiä, että en meinannut löytää lainkaan mitä pitää tehdä ja kenellä, joten tässä olisi ollut hieman parantamisen varaa.
Myös miinusta annan pelille eräästä tehtävästä jossa piti kiduttaa ihmistä, eikä tehtävää voinut edes skipata. Olisin toivonut että tämänkaltaisen tehtävän kohdalla olisi ollut mahdollisuus tehtävän ohittamiseen, mutta valitettavasti näin ei voinut tehdä.
Sinänsä tästä tehtävästä miinuksen antaminen voi kuulostaa kornilta, sillä pelissä on syystäkin K18 leima, ja väkeä lahdataan muutoinkin pelin aikana pikkusta vailla paljon.
Kuitenkin tämänkaltaisessa läheltä kuvatussa väkivallassa ja kärsimyksessä on paljon enemmän kosketuspintaa, sillä kuvattava henkilöhahmo on paljon aidomman ja elävämmän tuntuinen kuin persoonaton tusinavihollinen joita ammutaan pitkin tehtäviä. Kenties siksi tehtävän toteuttaminen on emotionaalisesti paljon hankalampaa ja vastenmielisempää kuin persoonattoman vihollisen ampuminen?
Näyttävää grafiikkaa ja toimivaa ääntä
Vaikkakaan pelimaailma ei kaupungissa pyöriessä yleensä aiheuttanut mitään uskomatonta wau-elämäystä, oli getarin viitonen silti upea tuotos myös graafisesti. Sen isoin wau-efekti tuli kuitenkin itselleni pelimaailman realistisuuden tunteesta, sekä tietenkin kauniista maisemista ja upeista auringonlaskuista sekä kauniista kuutamoöistä.
Myöskin äänipuoli ja musiikit olivat juuri niin hyvää tasoa kuin tämän kokoluokan peliltä uskaltaa odottaa.
Daa daa, daa da daa da, kiitää alla autostrada.
Grand Theft Auto V on peli, jota on helppoa suositella tietyin varauksin. Se tarjoaa kiintoisan tarinan, monipuolisia tehtäviä, humoristisia dialogeja ja viihdettä kymmeniksi tunneiksi. Tietyin varauksin tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että osa tehtävistä on sellaisia että niitä ei voi herkemmillä suositella lainkaan niiden raakuuden takia.
Kaiken kaikkiaan Grand Theft Auto V on liene merkittävin videopeli mitä tähän päivään mennessä on nähty.
Notre Damen kellonsoittaja ja neito. Saatte arvata kumpi on kumpi.
Ajassa taaksepäin… ja eteenpäin
TimeSplitters 2 on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu räiskintäpeli vuodelta 2002. Sen on kehittänyt Free Radical Design (nyk. Crytek) ja julkaissut Eidos Interactive (nyk. Square Enix).
TimeSplittersin kakkososan löytää niin Playstation 2:lle, alkuperäiselle Xboxille kuin myös Nintendon GameCubelle. Tässä arvostelussa on käytetty Playstation 2:n versiota.
TimeSplitters 2 on kolme osaa sisältävän TimeSplitters-pelisarjan toinen osa. Muut sarjaan kuuluvat pelit ovat TimeSplitters vuodelta 2000 sekä TimeSplitters: Future Perfect vuodelta 2005.
Alienit, nuo vanhat vihamiehemme
Pelin tarina alkaa vuodesta 2401, jossa käydään sotaa ihmiskunnan ja alienrotu TimeSplittersien välillä. Tuttuun tapaan alieneilla on jostain syystä hinku tuhota ihmisrotua, joten pelaajan tehtävänä on estää tätä tapahtumasta, sillä jostain syystä elämä tuntuu olevan arvossaan tulevaisuuden ihmisilläkin.
Luodit eivät anna armoa anoville.
Riemastuttavana poikkeuksena useimpiin peleihin nähden alienit ovat tässä fiksumpia kuin yleisesti, sillä ihmisrotua ei aiota tuhota lasauttamalla koko planeettaa atomeiksi, vaan paljon nerokkaammin siirtymällä ajassa taaksepäin ja muuttamalla siellä historian kulku toisenlaiseksi.
Ajassa siirtyminen tapahtuu aikakristallien avulla, joten pelaajan tehtävänä on käydä keräämässä aikakristallit eri aikakausista ja estää niiden avulla maailman tuhoutuminen tulevaisuudessa.
Kontrollit ja muut vakiot
Vaikka yleisellä tasolla TimeSplitters 2 on sangen mukaansatempaava peli ja sen pelattavuus on hyvää tasoa, olisi tähtäämisessä ollut silti hieman parantamisen varaa. Vihollisiin oli yllättävän haastavaa osua etenkin kiikarikiväärillä, sillä ohjaus oli omaan makuuni liian herkkä enkä oikein tuntunut löytävän optimaalista asetusta.
Vihollinen tähtäimessä…tai lähes.
Tähtäyksen haastavuudesta on silti muistettava se, että TimeSplitters 2 on ensimmäinen FPS-peli jota olen pelannut PS2:lla, joten vika voi olla myös yksinkertaisesti siinä, että en vain osaa.
Äänet sekä musiikit olivat kautta pelin hyvää perustasoa, mutta Notre Damessa sekä Chicagossa taustamusiikit olivat selvästi keskitasoa parempaa settiä.
Pelin graafisesta kauneudesta tai rumuudesta on itseni vaikea sanoa tätä arvostelua kirjoittaessa järin syvällisesti mitään, sillä henkilökohtaiset kokemukseni pleikkari kakkosen grafiikoista rajoittuu vain muutamaan peliin. TimeSplitters 2 on kaiken lisäksi ensimmäinen PS2-peli jonka edes pelaan läpi (Nemoa etsimässä jäi kesken), joten käsitystä ei juurikaan ole siitä miten hienoa tai huonoa grafiikkaa PS2 pystyy ulos sylkemään sisuskaluistaan.
Ihmissutten aika.
Sen verran kuitenkin grafiikoista voin sanoa, että ne eivät häirinneet missään vaiheessa pelaamista, eikä peli ollut susiruma edes PS3:n ja Xbox 360:n grafiikoihin tottuneille silmilleni.
Yksi rykäisy ja loppu tulloo
Pelasin TimeSplitters 2:n lävitse yhden illan aikana, joten kyseessä ei ole mikään järisyttävän pitkä peli, mikäli vaikeustasoksi ottaa helpoimman. Helpoimmalla tasolla pelissä oli itselleni sopivasti haastetta, mutta ei missään nimessä liikaa. Osa kentistä olisi lienee myös kaltaiseltani keltanokalta mennyt lävitse Normal-tasollakin.
Loppupäätelmänä TimeSlitters 2 on mukava ja viihdyttävä peli, jota on ilo pelata. Vaikkakin sitä tahkotessa huomaa helposti, että kyseessä on jo vanha peli, ei tämä poista pelistä sen viihdearvoa. Tämä on peli jonka parissa saa ajan kulumaan rattoisasti.
Jätti jätti hieman kylmäksi helpoimmalla tasolla pelattuna.
