Author: stargazers

Tee itsellesi palvelus – älä pelaa tätä

No niin. Spoilasin ensimmäiset ajatukseni tästä pelistä heti ensimmäisen kappaleen väliotsikkoon. Anteeksi.

Ajattelin vaihteen vuoksi pelata jonkin pelin lävitse pleikkari kakkosella, sillä en ole koskaan yhtään peliä sillä vielä lävitse pelannut. Koska hyllystäni sattui löytymään Nemoa etsimässä eli Finding Nemo, ja koska How long to beat -sivusto antoi pelaamiseen käytettäväksi ajaksi noin kolmisen tuntia, ajattelin että tässäpä hyvä ja rento peli pelattavaksi.

Kuten arvata saattaa, ei kaikki mennyt niin kuin Stromsössä.

No onhan siinä jotain hyvääkin, toki

Peli tulille ja Nemon seikkailua kokemaan. Ensialkuun simppeleitä tehtäviä joissa pullikoidaan lätäkössä ja viedään Nemoa koululle päin yksinkertaisten tehtävien saattelemana, aivan kuten lapsille suunnatulta peliltä saattaisi odottaakkin.

Asiat menevät matkalla vähän pieleen ja Nemo joutuu sukeltajan haaviin. Elokuvasta tuttua tarinaa, mikäli leffa on tullut katsottua.

Nemon isä päättää lähteä pelastamaan poikaansa Nemoa ihmisten kynsistä, ja näinpä seikkailua päästään kokemaan myöskin Nemon isän Marlinin näkövinkkelistä. Marlinin matkaan tarttuu myös huonon lähimuistin omaava Dory, joka saa myöskin toimia pelaajan kontrolloitavana kalana.

Alkupään tehtävät ovat mukavia. Rentoja ja kepeitä tehtäviä joissa pääsääntöisesti vain uiskennellaan oikeita reittejä. Kevyttä viihdettä, siis.

Leppoisan alun jälkeen valitettavasti meiniki ei jatkunut enää tasaisen leppoisana, vaan vastaan alkaa tulemaan haastavia tehtäviä. Erääseen tehtävään jumituin pariksi tuntia (!), vaikkakin osasyy oli televisiokuvan kirkkausasetuksissa. Kenttä oli synkkä ja pimeä kuin norjalaisen metallistin mieli, eikä sieltä tahtonut löytää mitään valoisaa.

Huomattuani että omat asetukseni ovat pielessä (videokaappausohjelman asetuksissa), helpottui kenttä merkittävästi. Tämän jälkeenkin silti junnasin samassa kohdassa “tovin jos toisenkin”. Ainakaan ei tarvinnut puolisokkona sukellella.

Raivon partaalle ajavat tehtävät

Kun vihdoin ja viimein pääsin haastavan kohdan ohitse, ajattelin että tuskinpa näitä enää pahemmin tulee. Voi kuinka väärässä ihmislapsi voikaan olla!

Pelissä tulee vastaan puzzletehtäviä. On yhdeksän ruutua joissa kahdeksan palaa. Yhtä palaa kerrallaan voi liikuttaa aina vapaaseen ruutun. Kuinka ollakaan, yhteen tällaiseen tuli jumituttua myös kymmeniksi minuuteiksi. Ensialkuun koetin nopeasti vain rätkäistä kohdan ohi, mutta havaittuani taktiikkani huonoksi (summassa koetella josko osuisi kohdalle), jouduin vaivaamaan päätäni. Suomeksi sanoen, nämä tehtävät olivat suhteellisen syvältä. Näitäkin kerkesi tulemaan vastaan useampia pelituntien aikana.

Seuraava hermojani koettanut kohta tuli vastaan vähän tästä eteenpäin. Tehtävä missä Marlin ja Dory pomppivat meduusojen päällä ja pistävät kilparallit menemään. Dory lähtee vauhdilla etenemään ja Marlinin pitää voittaa hänet nopeuskilpailussa. Dory on aivan jäätävän nopea uimaan, mutta Marlin onneksi osaa pomppia vauhtia meduusojen päällä.

Itse pelaajana tietenkin mennään tällä hitaammalla kaverilla, ja tietenkään pomppiminenkaan ei mene niin helposti, sillä ajoituksen on oltava hyvä. Jos ajoitus painaa nappia padilta heittää joko ennakkoa tai hieman jäljessä, hyppely loppuu kesken ja pitää etsiä seuraava meduusa jonka päältä taas ottaa vauhtia ja jatkaa pomppimista.

Arvaatkaapa menikö tässä tehtävässä kauan? Kyllä, aivan oikein. Meni. Reilusti yli tunti vai menikö peräti yli kaksi. Saattaa olla että tehtävä koetteli kärsivällisyyttäni muutamat kerrat.

Edes jotain positiivista sanottavaa?

Loppuun on hyvä heittää jotain positiviistakin sanottavaa. Peli on mukavan näköinen ja siinä on mielyttävät musiikit. Se ei sisällä väkivaltaa, vaikkakin saattaa silti aivan perheen pienimmille olla hieman liian jännä pelattavaksi (mm. hai jahtaa ja pakoon pitäisi päästä).

Hyvä puoli pelissä on myös se, että se on tekstitetty ja puhuttu suomeksi.

Kokonaisuutta ajatellen Finding Nemo olisi voinut olla hyvä peli, ellei sitä olisi pilattu aivan suhteettoman vaikeilla tehtävillä joihin jumittuu suhteettoman pitkiksi ajoiksi.

Peli ei anna myöskään vaihtaa vaikeustasoa, eikä se myöskään anna mahdollisuutta ohittaa näitä tarpeettoman vaikeita kohtia. Nämä kaikki huonot puolet painavat vaakakupissa niin paljon, että en voi tätä peliä suositella kenellekään sunnuntaipelaajalle joka haluaa vain viihdyttävää peliä. Peli on soveltuvampi hardcore-pelaajille (PS2-versio, PC-versio ilmeisesti on merkittävästi helpompi ainakin joidenkin foorumeiden mukaan).

Tämän pelin kohdalla nostin kädet ilmaan ja jätin pelin lopulta kesken. Kenties joskus vielä kärsivällisyyteni antaa myöten pelata tämän loppuun. Sitä ennen etsin parempaa pelattavaa.

Kehuttavaa

• Paikoitellen viihdyttäviä hetkiä tarjoava
• Puhuttu ja tekstitetty suomeksi (vaikka kaikki kohtia ei ole tekstitetty)
• Ei väkivaltainen eikä raaka, mukavaa vaihtelua

Moitittavaa

• Aivan järjettömän vaikea vaikeustaso joissain tehtävissä
• Samaa toistavia tehtäviä
• Paikoitellen epäselvät tehtävät

Arvosana: 3,5 / 10

Elämää usvassa

Joitain toveja takaperin paikallisesta GameStopista tuli tehtyä peliostoksia pleikkari kolmoselle, jolloin matkaani tarttui myös silloin itselleni täysin tuntematon tuotos, Haze.

Haze on vuonna 2008 julkaistu ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava räiskintä, joka lopulta päätyi Playstation 3:lle yksinoikeuspeliksi kun versiot Windowsille ja Xbox 360:lle peruuntuivat.

Pelin on kehittänyt Free Radical Design (nykyinen Crytek) ja sen on julkaissut Ubisoft.

Tulevaisuuden sotilaat

Hazessa pelataan Shane Carpenter nimisellä sotilaalla tulevaisuudessa, vuodessa 2048. Maailmassa ei ole enää mailla omia sotavoimia, vaan sotatoimenpiteet hoidetaan palkka-armeijoiden voimin.

Suurimman palkka-armeijan omistaa Mantel-niminen yritys, jolla on businessejä myös lääketeollisuuden saralla. Carpenter on yksi Mantelin sotilaista ja valmis tottelemaan käskyjä kyseenalaistamatta, kuten kunnon sotilaan kuuluukin.

Positiivisena puolena pidin tässä pelissä juonta, sillä siinä oli paikoitellen mukavia käänteitä ja ajatuksia herättäviä dialogeja. Toki kyseessä ei ollut mikään maailman syvällisin tarina, mutta hieman ainakin pelaamiani keskivertoräiskintäpelejä parempi.

Elämän Nectariinia

Haze on suurimmalta osaltaan hyvin tavanomainen FPS-peli ilman isoja yllätyksiä. Kuitenkin poikkeuksena keskiverto räiskintään, on pelin erikoisuutena sotilailla käytössä Nectar-seerumia, ainetta jonka avulla sotilas saa erikoiskykyjä aineen vaikutuksen alaisena.

Nectaria on pelaajan asussa, jonka kautta hän voi ottaa ainetta käyttöönsä. Aineen vaikutuksen alaisena pelaaja mm. näkee viholliset selvemmin, joka edesauttaa vastapuolen pelaajien siirtämistä manan maille.

Kuten kaikkea muutakin, myös Nectaria pitää käyttää kohtuudella. Mikäli sotilas saa yliannostuksen ainetta, alkaa hän räiskimään kaikkea liikkuvaa – myös omalla puolella taistelevia sotureita. Vihollisjoukot ovat kehittäneet tätä tietoa hyödyntäen kranaatteja, jotka päräyttävät ilmoille nektaria jonka avulla he voivat kääntää sotilaita toisiaan vastaan.

Kontrollit pelissä olivat toimivat, vaikkain itseäni hieman häiritsi paikoitellen väärässä napissa oleva aseen lataus (verrattuna mitä yleensä näissä on ollut). Onneksi tämä ei aiheuttanut juurikaan ongelmia, mutta silti se pelin loppumetreilläkin tuntui “väärältä”. Vanhat tavat kuolevat hitaasti.

Musiikit ja äänet olivat keskivertoa tasoa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan eikä toiseen, eli perus toimivaa tasoa.

Toistaisitko nyt vielä kerran…

Pääsääntöisesti Hazea oli miellyttävää pelata, mutta rasittaviakin puolia löytyi.

Yksi rasittava puoli oli toki se, että peli jökkäytti pleikkarin kerran totaalisen tilttiin joka on toki iso miinus. Onneksi buutin jälkeen tästä selvittiin.

Toinen rasittava piirre oli se, että tekstuurit alkoivat muutamassa tehtävässä bugittamaan ihan huolella. Käytännössä näkyi vain taivasta ja muutama tekstuuri siellä täällä, mutta mitään olennaista ei sitten näkynytkään. Onneksi kuolemisen jälkeen ongelma korjaantui, mutta näitä tuli vastaan loppuvaiheilla peliä useammankin kerran (kenties viidesti?). Täysin bugivapaa peli ei siis ollut.

Suurin rasittavuus pelissä kuitenkin oli sotilaiden huutelemat repliikit. Pelin loppuvaiheilla sotilaat hokivat samoja laineja uudelleen ja uudelleen aina kyllästymiseen asti. Tämä jos mikä alkoi tympäisemään pitkässä juoksussa. Rasittavuus oli jo yhtä suuri kuin Electronic Artsin NHL 14:ssa jokaiseen paikkaan tunkema TREMENDOUS tai Fight Night Round 3:ssa pelaajan nyrkkeilijän nimen hokeminen kymmeniä kertoja saman ottelun aikana. Toisin sanoen rasittavuusaste on sellainen, että pelin aikana joutuu hieman ainakin harkitsemaan äänien vaientamista.

Mitä käteen jää?

Haze ei ole erityisen hyvä, mutta ei se ole missään nimessä myöskään huono. Se on kevyttä viihdettä, josta saa useammaksi tunniksi rentouttavaa räiskintää. Itselläni läpi pelaamiseen meni noin yhdeksän tuntia, joka mielestäni on ihan sopiva pituus tällaiselle pelille.

Miinuksia pelille sataa hermoille käyvistä sotilaiden hokemista, joita viljellään turhan tiivillä tahdilla, mutta plussaa tulee kuitenkin hieman keskivertoa räiskintäpeliä paremmasta tarinasta. Plussaa Hazelle täytyy antaa myös siitä, että ainakin jotain uutta ja erilaista tässä oli tarjolla myös pelillisesti Nectarin muodossa.

Loppupäätelmänä Haze on siis kaikin puolin keskinkertainen tuotos niin hyvässä kuin pahassa.

Kehuttavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Hieman keskivertoa parempi tarina

Moitittavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Rasittavan vähän repliikkejä joita sotilaat huutelevat
• Satunnaisia bugaamisia + kerran jäätyi koko pleikkari

Arvosana: 5,5 / 10

Back to the school!

Useampi kuukausi on kerennyt jo vierähtämään siitä, kun viimeksi visuaaliseen novelliin koskin (kts. Flower Shop: Winter in Fairbrook arvostelu), mutta koska Indie Galan bundlen mukana tuli pitkästä aikaa kiintoisalta vaikuttanut visuaalinen novelli, iskin kourani hiirelle ja hyppäsin visuaalisen tarinankerronnan pyörteisiin.

Sword of Asumi on kehittänyt ja julkaissut AJTilley. Kovin suuresta firmasta ei liene kyse, sillä tietoa lafkasta ei Internetistä juurikaan irronnut.

Äiti, isona minusta tulee samurai!

Asumin miekka on tarina Edosta, vaihtoehtoisesta todellisuudesta missä historia ei ole mennyt samoin kuin meidän tuntemassamme todellisuudessa, sillä siellä samuraikulttuuri elää ja voi hyvin.

Tarinan protagonistina toimii Asumi, mustan klaanin Samurai joka on kasvatettu lapsesta saakka tappamaan käskystä. Hän saa mahdollisuuden päästä Justicarien klaaniin, mikäli hän osoittautuu olevansa sopiva henkilö. Toisin kuin normaalisti, tässä tehtävässä hänen ei kuulukaan hiiviskellä varjoissa ja tappaa väkeä, vaan hänen täytyy soluttautua koulumaailmaan ja lähteä sieltä käsin selvittämään kuka on mystinen Raven, henkilö joka on hallinnoimassa kapinallisjoukkoa ja suunnittelemassa terrori-iskua.

Asumi käy tuumasta toimeen, heittää yllensä animetyttöjen tyyliin sopivan koulupuvun niskaansa ja lähtee soluttautumistehtävään.

Verkkaisaa viihdettä

Kuten kaikki muutkin tähän saakka pelaamani visuaaliset novellit, on myöskin Asumin miekka verkkaisalla tahdilla etenevä rento naksuttelu.

Pelimekaniikka ei tarjoa genrelleen mitään uutta eikä ihmeellistä. Hiirellä mennään eteenpäin tekstien lukemisessa, tai vaihtoehtoisesti myös ainakin välilyöntiä paukutellen pääsi etenemään.

Pelin aikana on mahdollista tallentaa peliä pikatallennusnapilla joka löytyy näytön alalaidasta, mutta valintakohdissa ei kyseistä painiketta voi painaa. Käytännössä quick save -painiketta tuli naksutettua kohtalaisen tiiviillä tahdilla, kaiken varuilta.

Vaihtoehtoja on vain muutamia tarjolla kerrallaan. Esimerkiksi minne oppitunneille haluaa mennä, lähteekö kavereiden mukana shoppailemaan vaiko meneekö mieluummin ruokalaan yms. En tiedä kuinka suuri merkitys näillä valinnoilla oli, mutta ainakin niitä oli omaan makuuni sopivasti pelin pituuden huomioon ottaen.

Pelissä säilyi hyvä naksutteluflow eikä sitä tarvinnut joka välissä olla katkaisemassa uudella valinnalla. Hyvä niin, sillä tarinaan oli helpompaa ja miellyttävämpää uppoutua.

Korppi kaiken takana

Musiikkiraita oli omaan makuuni toimivaa settiä, vaikkakaan mikään kappaleista ei noussut pelimusiikin mestariteokset -listalle. Kappaleet olivat toimivia ja hyvin toteutettuja ja ne sopivat hyvin pelin tunnelmaan.

Visuaaliselta anniltaan peli oli tähän mennessä onnistunein visuaalinen novelli jota olen pelannut. Piirrosjälki oli koko pelin kaunista, eikä mitään radikaaleja laatuvaihteluita ollut havaittavissa. Tapahtumapaikkojen kuvia oli kohtalaisen paljon, mutta silti olisin itse toivonut niitä vielä hieman enemmänkin.

Pelin pelaamiseen meni itselläni 2,5 tuntia erittäin rennolla naksuttelutahdilla (lue: välissä keitin nuudeleita, kahvia ja söin samalla kun pelailin). Koetin useampia loppuratkaisuja, sillä pikatallennuksella pääsi onneksi suhteellisen lähelle loppua jossa vastasin ensialkuun väärin ja lahtasin väärän henkilön. Totta puhuen, vastasin useammankin kerran väärin ja koetin siten siis useampaakin väärää päätöstä. Ei tulisi minusta Sherlockia.

Mikäli visuaaliset novellit ovat lainkaan sellaista genreä mikä kiinnostaa, on Sword of Asumi mielenkiintoinen tuttavuus. Sen audiovisuaalinen puoli on hyvin toteutettua laatua ja tarinakin oli mielenkiintoinen. Kyseessä onkin tähän mennessä pelaamistani visuaalisista novelleista paras tuots.

Kehuttavaa

• Rento
• Tarinassa muutakin kuin vain romantiikkaa
• Hyvät musiikit ja grafiikat

Moitittavaa

• Ei ääninäyttelyä

Arvosana: 5,5 / 10

Miekka on nyrkkiä mahtavampi

Heavenly Sword on vuonna 2007 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli, jossa taistelut hoidetaan hack ’n slashien ja beat ’em upppien tyyliin.

Pelin kehityksen takaa löytyy vuonna 2004 perustettu pelitalo Ninja Theory. Heavenly Sword on pelitalon ensimmäinen julkaistu peli, ja se on saatavana ainoastaan Playstation 3 -alustalle. Julkaisu on hoidettu Sony Computer Entertainmentin toimesta.

Ei mitään äijäilyä

Päähenkilö Narikon klaanissa on kerrottu kautta aikojen legendaa siitä, että jonakin päivänä klaanin johtajalle syntyy poika joka johtaa klaanin oikeutetulle paikalle taivaassa. Klaanin johtajalle syntyi kuitenkin tyttö, Nariko, joten uhkaavasti näyttää tilanne siltä että ennustukset eivät tule toteutumaan.

Hullu despootti Bohan kaappaa Narikon isän sekä hänen klaanilaisiaan, joten Nariko päättää tarttua tappavan tehokkaaseen Taivaan miekkaan ja lähtee kostoretkelle Bohania vastaan.

Tarinankerronta tapahtui tavalliseen tapaan välivideoiden voimin. Vaikka itse ymmärränkin englantia sen verran että pelien tarinoissa yleensä pysyn kärryillä (etenkin jos tekstitykset edes saa englanniksi), oli tässä pelissä silti ilahduttavasti otettu myös suomalaiset pelaajat huomioon. Peli tarjosi suomenkieliset tekstitykset, jotka sitten toki otin käyttöön. Pelin loputtua huomasin että olisi ollut mahdollista valita myös suomenkielinen puhekin, mutta luultavasti olisin silti valinnut englanniksi puheet ja tekstitykset suomeksi.

Combo Jambo

Heavenly Swordin pelilliset osuudet olivat pääsääntöisesti lähitaisteluita, vaikkakin mukana oli sen lisäksi myös katapulteilla ammuntaa, jousiammuntaa ja muutamia muita erilaisia taistelukeinoja.

Lähitaisteluissa luotettiin ohjaimen rankaisuun ankaralla naputtamisella. Erilaisia komboja oli monia, ja pelin aikana niitä oppi lisää. Tämän lisäksi jos tyylipisteitä oli kertynyt tarpeeksi taistelun aikana, oli mahdollista toteuttaa erilainen tyyli-isku, jolla taistelu hetkeksi pysähtyi näyttämään Narikon tyylitellyn hyökkäyksen pahaa-aavistamattoman vihollisen kimppuun.

Hyökkäyksien lisäksi hyökkäyksiä pystyi pääsääntöisesti torjumaan, vaikkakin mukana oli myös hyökkäyksiä joiden ainoa torjuntatapa oli väistäminen. Vastahyökkäykset puolustuksen jälkeen olivat yleensä oiva tapa saatella vihollinen unille.

Päähenkilö Narikon lisäksi muutamia tehtäviä pelattiin Kai-nimisellä neidolla. Kain aseistukseen ei kuulunut miekka, vaan jousi.

Heavenly Swordin erikoisuutena pelissä oli mahdollista ampua jouset (ja tykinkuulat yms) niin, että pelaaja itse pystyi ohjaamaan ammuksen lentoradan ampumisen jälkeen. Ohjaaminen tapahtui Playstation 3:n ohjaimen sisäänrakennetulla liiketunnistuksella, eli ohjainta ilmassa heiluttelemalla ammusta ohjattiin haluttuun suuntaan.

Vaikkakin alussa tämä aiheutti kiitettävän paljon harmaita hiuksia haasteellisuutensa vuoksi, aloin pelin aikana lopulta pitämään tästä tavasta. Tämä oli mukava ja omalaatuinen ratkaisu, joka toi mukavaa haastetta peliin – alkuvaikeuksien tuskastuttavien haastavuuden tunteiden jälkeen.

Pääsääntöisesti kontrollit olivat pelissä hyvät ja toimivat, mutta aiheuttivat ne toisinaan erityisesti Kain tehtävissä tuskastuttavia hetkiä. Esimerkiksi kun juoksi vihollisia päin ja rupesi tähtäämään jousella, saattoi helposti pyörähtää katsomaan jonnekin aivan muuhun suuntaan. Etsiessä tähtäimen lävitse missä viholliset ovat, olivat ne turhan usein jo kerenneet turhankin lähelle.

Kameran kanssa oli myöskin paikoitellen hankaluuksia, niin Kain kuin Narikonkin tapauksessa. Toisinaan ei meinannut saada tolkkua missä viholliset ovat kun kamera ei aina tahtonut olla täydellisesti mukana. Eipä siinä, vähemmän tässä pelissä kameran kanssa tuli tapeltua kuin ensimmäisessä Assassin’s Creedissä, joten kyseessä ei ole mikään suhteettoman suuri ongelma.

Viihdyttävää viihdettä

Visuaaliselta ilmeeltään peli oli mukavan värikästä katsottavaa. Grafiikat olivat sellaiset että ne eivät aiheuttaneet pahaa mieltä, vaikkakin toisinaan oli havaittavissa että peli on ollut ensimmäisten pleikkari kolmoselle tehtyjen pelien joukossa. Myöskin musiikit, äänet ja ääninäyttelyt oli kaikki toteutettu ammattimaisesti, eikä näistä löydä mitään pahaa sanottavaa.

Pelin latausajat ovat toisinaan pitkähköt, mutta ei kuitenkaan liian pitkät että hermot olisi menneet.

Loppupäätelmänä Heavenly Sword on hyvin toteutettu taistelupeli, joka tarjoilee mielenkiintoisen tarinan. Vaikkakin taistelut ovat lähes poikkeuksetta hyvin samankaltaisia, ne eivät käyneet missään vaiheessa silti itseäni ainakaan puuduttamaan.

Pelaamisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Mielenkiintoinen tarina
• Vaikka paljon tappelua, ei käynyt puuduttavaksi
• Suomenkieliset tekstitykset (olisi ollut myös puhe suomeksi, en koettanut)
• Pelin lisämateriaalit olivat kiinnostavia (kuvia, animaatioita, videoita).

Moitittavaa

• Paikoitellen turhauttavat kontrollit

Arvosana: 7,2 / 10

Sota ei lopu

Homefront on vuonna 2011 THQ:n toimesta markkinoille lykätty ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattava sotapeli, jonka on kehittänyt nyt jo edesmennyt amerikkalainen pelitalo Kaos Studios.

Kaos Studios ei kovin pitkää pelihistoriaa kerennyt tekemään, sillä puljun toimesta on julkaistu Homefrontin lisäksi ainoastaan Frontlines: Fuel of War vuonna 2008.

Homefront tuli koluttua lävitse pleikkari kolmosella, mutta se on saatavana myös Xbox 360:lle sekä Windowsille.

Kun Korea mukaan sotaan lähti

Tarinan osalta Homefront erottui edukseen moneen muuhun pelaamaani FPS-peliin nähden. Tarinassa ei ollut Venäjä eikä Kiina, vaan vaihtelun vuoksi mukana jenkkien kanssa sotimassa olikin Korea.

Tapahtumapaikkana toimii tulevaisuuden Amerikka. Tulevaisuuteen ei mennä kuitenkaan kovin pitkälle, sillä tarina pyörii 2020-luvun loppuvuosien tietämillä. Varsinainen taustatarina on saanut alkunsa vuodelta 2010 Pohjois-Korean ja muiden valtioiden välisistä jännitteistä.

Vuonna 2013, vuosi Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-ilin kuolemasta, hänen seuraajansa (ja poikansa) Kim Jong-un yhdistää Pohjois- ja Etelä-Korean ja nimeää sen Greater Korean Republiciksi. Valtiossa yhdistyy Pohjois-Korean militaarinen- ja Etelä-Korean taloudellinen vahvuus yhdeksi vahvaksi valtioksi.

Vuoden 2015 Iranin ja Saudi-Arabian välinen sota aiheuttaa öljyn hinnan räjähdysmäisen nousun, jonka vuoksi myös Amerikka joutuu ekonomisiin ongelmiin. Vuonna 2022 tilanne menee vielä kurjemmaksi, talousjärjestelmä menee nurin ja lintuinfluenssa niittää useita miljoonia ihmisiä nurin.

Tilanteet johtavat toiseen, jonka seurauksena korealaiset päräyttävät EMP:llä paljon jenkkien elektroniikkaa hajalle. Seuraavasta kaaoksesta johtuen KPA:n (Korean People’s Army) joukot valtaavat alueita jenkkilästä. Amerikkalaiset onnistuvat osissa alueissa pistämään hanttiin, mutta osa alueista joutuu Korean suurmahdin alaisuuteen ja ne nimetään New Korean Federation of Occupied Americaksi.

Pelin protagonisti hankitaan korealaisten käsistä vapauteen ja hänet värvätään vastarintataistelijaksi. Kerrankin tarina missä Amerikkalainen vapaustaistelu käydään heidän oman maansa kamaralla.

Vapaustaistelua

Pelilliseltä puoleltaan Homefront jatkaa tutulla ja turvallisella FPS-tyylillä – siinä juostaan, kävellään, kyykitään, ammutaan, kerätään raadoilta ammuksia, viskotaan kranaatteja ja teurastetaa väkeä. Mitään uutta ja ihmeellistä ei näiden perustoimintojen osalta tässä(kään) pelissä nähdä.

Mukavana poikkeuksena tämän tyylilajin edustajista on mahdollisuus rupatella muutamia kertoja pelin aikana pienissä kylissä siviileiden kanssa. Tai no, pelaajan on mahdollista mennä siviilien luo ja painaa neliötä, jonka jälkeen siviili kertoo jotain juttua. Nämä olivat mukavaa vaihtelua ja toivat hieman tuntumaa tarinaan.

Juoneen toi mukavaa vaihtelua myös se, että kaikki viholliset eivät tulleet pelkästään korealaisten puolelta, vaan vihollisia nähtiin myös omien kansalaisten joukossa. Tiukan paikan tullen ihminen on ihmiselle susi, ja tässä pelissä myöskin ihmisyyden raadollista puolta tämän asian suhteen tuotiin mukavasti esiin tarinassa.

Graafinen ilme oli pelissä ok-tasoa, sillä paikoitellen pelin grafiikka oli hyvinkin karkeaa – vähän samaan tapaan kuin Battlefield 4:ssö Xbox 360:lla. Onneksi ne eivät missään vaiheessa olleet susirumat, joten toki tämä ei pelikokemusta pilannut.

Äänet ja musiikit olivat perushyvää tasoa, joista ei pahaa sanaa löydä. Paikoitellen musiikit olivat jopa keskivertosotapeliä mukavampaa tasoa.

Ei mahdoton

Vaikeustaso Homefrontissa oli hyvällä mallilla. Hengestään pääsi helpommin kuin Battlefieldeissä, joten taistelukentälle kirmaaminen ase kourassa ei usein tuottanut haluttua lopputulosta. Jo pelin ensimmäiset kaksi vihollista onnistuivat tappamaan itseni kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hyväksyin sen, että täysillä vihollisia päin ase kourassa ei ole järin fiksu taktiikka.

Tehtävät olivat kaikki inhimillisellä tasolla vaikeutensa osalta, ja ne olivat tarpeeksi monipuolisia pelin läpipelaamiseen käytettyyn aikaan suhteutettuna. Vaihtelua oli siis omaan makuuni sopivasti.

Tehtävät olivat perinteisiä maataistelutehtäviä joissa eliminoitiin vastustajia ja ajoneuvoja, tarkka-ammuntaa sekä helikopterilla lentelyä ja kohteiden ammuntaa. Toisinaan tehtävissä piti eliminoida nopeasti esimerkiksi sinkomiehet, ennen kuin he kerkesivät lasauttamaan omassa käytössä olevan ajoneuvon kappaleiksi.

Hyvä peli, parempi mieli

Homefront oli mielenkiintoinen FPS-peli, jonka vahvin puoli kilpailijoihinsa nähden ei ollut pelattavuudessa, vaan keskimääräistä mielenkiintoisemmassa taustatarinassa. Pelattavuuskin oli toteutettu hyvin ja toimivasti, eikä siitä löydä pahaa sanottavaa.

Kokonaisuutena Homefront on viihdyttävä sotapeli, joka tarjoaa mielenkiintoista räiskintää inhimillisellä vaikeustasolla noin viideksi tunniksi. Itselläni pelaamiseen meni noin 5 h 30 min, joten pituuden osalta ei tätä turhan pitkäksi voi moittia.

Kehuttavaa

• Merkittävästi parempi tarina kuin keskiverto FPS:ssa
• Sopivan haastava
• Sopivasti vaihtelua tehtävissä pelin pituuteen nähden

Moitittavaa

• Välillä grafiikat olivat karkeita

Arvosana: 7,5 / 10