Author: stargazers

Uutta verta kentälle

Taistelukenttien kutsu on viekoitellut tätä pasifistihippiä virtuaaliseen sodankäyntiin jo muutaman osan verran, joten kertana kiellon päälle pyöräytin Xboxilla bäfärin neljännen osan tulille ja katsoin onko peli veistetty siitä niin hyvästä puusta mistä Vesku Loirikin lauleli.

Kuten pari aikaisemmin läpi pelaamaani Battlefieldiä (Battlefield: Bad Company 2 sekä Battlefield 3), on tämäkin peli rakkaiden länsinaapureidemme työn tulosta. Sotatannerta on ollut siis kehittämässä ruotsalainen pelitalo EA Digital Illusions CE joka tuttavallisemmin tunnetaan lyhyemmällä DICE-nimellään.

Vaikka pelin nimi onkin Battlefield 4, on kyseessä silti jo pelisarjan 13. peli. Peli julkaistiin Euroopassa vuoden 2013 marraskuussa, ja se on saatavana niin Windowsille kuin myös konsoleille.

Kotkia, karhuja ja pieniä keltaisia miehiä

Aikaisemmin pelaamieni Battlefieldien kenties heikoin lenkki on ollut tarina, joka on enemmän tai vähemmän jättänyt itseni lähes yhtä kylmäksi kuin matkalle osuneet vihollisetkin. Tälläkään kertaa Battlefieldin tarinassa ei tulla kokemaan mitään henkeäsalpaavaa draamaa joka saisi kovankin sydämen herkistymään ja silmät vuotamaan, mutta onnena onnettomuudessa juoni tuntui omaan makuuni edes hieman syväluotaavammalta kuin aikaisemmin kokemani taistelukenttien tarinat.

Vähemmän omaperäisesti tämäkin peli koetaan tuttujen vihamiesten kesken – mukana on amerikkalaisia, kiinalaisia sekä venäläisiä. Tällä kertaa Kiinassa on käynnissä jonkinmoista sisäistä konfliktia ja tuttuun jenkkiläiseen maailmanpoliisin tapaan tähänkin täytyy käydä tunkemassa omat rasvaiset näppinsä väliin, kuinkas muuten.

Tuttuun tapaansa tarina rullaa hissukseen eteenpäin, ja positiivisesti mukana oli myös useampia juonenkäänteitä jotka jättivät tarinan aikana epäilyksen varjoja joidenkin hahmojen ylle. Tämä omalta osaltaan oli sangen hyvä vivahde muutoin tasapaksussa tarinassa. Vaikkakin olin kuullut pelin loppuratkaisun olevan huono, olin itse ilahtunut positiivisesti. Mielestäni loppuratkaisu oli hyvä ja toimiva.

Katoamistemppujen käänteisversioita

Pelaamani versio johon tämä arvostelu pohjautuu oli Xbox 360:n versio, vaikkakin myös PC:ltä kyseinen peli itsellä sattuu löytymään. Jostain syystä tuo PC-versio jäi itseltä aikaisemmin kesken noin puolessa välissä tarinaa, mutta Xboxilla tämän sitten sain pelattua lävitse. Liekö syynä sitten vaikeustaso, joka PC:llä tuntui paikoitellen itselle ylitsepääsemättömän vaikealta joitain kuukausia takaperin.

Xboxin versio oli onnekseni vaikeustasoltaan sopivasti mitoitettu, sillä vaikka en olekaan mitenkään järin hyvä pelaaja, sain silti pelattua tämän lävitse vaikeustasolla normal.

Hyvin mitoitetun vaikeustason kääntöpuoleksi oli konsoliversioon saatu valitettavasti myös ihmeellisiä rasittavuuksia, joita en ainakaan PC-versiossa aiemmin pelaillessa huomannut. Suurin harmaita hiuksia aiheuttanut ominaisuus tahi bugi oli satunnainen vihollisten ilmaantuminen tyhjästä epämääräisiin paikkoihin.

Käytännössä tämä siis tarkoitti sitä, että juoksin taistelutilanteeseen, lahtasin viholliset ja jäin kyykkimään raatojen lähelle sellaiseen paikkaan minne ei kenenkään olisi pitänyt voida tulla huomaamatta. Kuitenkin pian sain havaita olevani luotisateessa uusien vihollisten ilmestyttyä. Alussa toki oletin että itselläni jäi vain muutama vihollinen huomaamatta, mutta kun useammassakin kohtaa peliä alkoi samankaltaista piirrettä tapahtumaan, tulin lopulta tulokseen että kyseessä on joko bugi tai vaihtoehtoisesti hyvin hämärä ominaisuus.

Kauas kranaatit karkaavat

Vaikkakin Battlefield 4 oli graafiselta ulosanniltaan pääsääntöisesti mukavaa katsottavaa, oli paikoitellen grafiikoissa silti valittamisen sanaakin. Paikoitellen grafiikat tuntui karkeammilta kuin huumori rakennustyömaan taukotuvassa.

Liekö grafiikoiden osittaiseen karkeuteen syynä Xbox 360 -konsolin vanhuudesta ja vähätehoisuudesta johtuva pakkoratkaisu, omien television, Xboxin ja/tai Elgato Game Capturen asetukset vaiko yksinkertaisimmin se, että 50″ televisiolta pelien karkeammatkin puolet havaitsee helpommin. Mene tiedä. Onneksi grafiikka ei missään vaiheessa ollut kovin rumaa katsottavaa, joten pelikokemus ei tästä pilalle mennyt.

Äänimaailma oli sitä vastoin kaikin puolin kunnossa. Aseiden äänet oli musiikkia korville ja niistä välittyi hyvin peliin tunnelmaa. Myöskin ääninäyttely oli toimivaa eikä siitä löytänyt pahaa sanottavaa, samaten musiikit oli pääsääntöisesti toimivia. Missään kohtaa musiikit eivät olleet huonot, mutta ehkä useammassa paikassa olisin kaivannut lisää fiilistä musiikeilla.

Ohjattavuus oli alussa hieman hämärän tuntuinen omaan kouraani, sillä ei ollut pitkä aika kun olin käynyt Battlefield: Bad Company 2:n lävitse ja sen kontrollit oli paikoitellen erilaiset. Onneksi erilaisiin kontrolleihin tottui nopeasti, eikä alkuhaasteiden jälkeen kontrollit enää aihuttanut turhia sähellyksiä.

Riviin järjesty!

Mikäli first person shooterit viehättävät pelimuotona lainkaan, on Battlefield 4 ehdottomasti niitä pelejä joita itse voisin suositella. Vaikkakin Battlefield 4 on peli, mitä monet pelaavat ensisjaisesti vain verkossa, on sen yksinpelikampanja silti pelaamisen väärti.

Vaikka pelin tarina ei ole sellainen että sille tahtoisi antaa Oscareita parhaasta käsikirjoituksesta, on se silti tarpeeksi mielenkiintoinen ja paikoitellen yllätyksellinen, että sitä oli mielyttävää seurata.

Omaan makuuni hyvä peli ei tule pelkästä tarinasta, grafiikasta tahi hienosta äänimaailmasta, vaan hyvä peli tulee sen aiheuttamista fiiliksistä, sillä ensisijaisesti peliltä haen mielyttävää kokemusta joka on hyvinkin monen tekijän summaa.

Vaikkakin Battlefield 4:ssä oli paikoitellen pieniä rasittavuuksia ja tarinassakin olisin kaivannut hieman syvällisempää tuntumaa, annan tälle pelille silti korkeat pisteet. Battlefield 4 onnistui luomaan mielyttävän kokemuksen joka upposi omaan makuuni kuin rynkyn luoti vihollissoturiin.

Kehuttavaa

• Edes kutakuinkin kohtalainen tarina ja mielenkiintoinen loppuratkaisu
• Pääsääntöisesti toimiva audiovisuaalinen ilme + ohjattavuus
• Sopivasti vaihtelua tehtävissä

Moitittavaa

• Tarinaan olisin kaivannut hieman lisää ulottuvuutta
• Paikoitellen grafiikka näytti karkeahkolta

Arvosana: 9,5 / 10

Rynkky luo tulta yläpuolellamme

Aikaisemmin läpi pelaamani Battlefield 3 (Lue arvostelu tästä) jätti sen verran positiiviset fiilikset, että päädyin paikallisen Game Stopin tarjonnasta noutamaan pelisarjan vanhempaakin tuotantoa pelattavaksi.

Ruotsalaisen pelitalon DICEn kehittämä ja Electronic Artsin julkaisema sotapeli Battlefield: Bad Company 2 sai luvan toimia pienenä maistiaisena pelisarjan vanhempiin osiin. Peli on vuodelta 2010, joten kovin paljoa taaksepäin Battlefield 3:sta ei tullut pelisarjassa vielä kuitenkaan siirryttyä.

Pelityyliltään tämäkin Battlefieldin osa edustaa ns. FPS-peliä, eli ensimmäisen persoonan ammuntapeliä – ts. peli koetaan pelaajan silmistä katsoen.

Ammuntaa kuin navetassa konsanaan

Yksinpelikampanjan tarina on perinteistä sotapelihuttua. Venäläiset ovat mahdollisesti saaneet käsiinsä vuoden 1944 lokakuussa Japanin merellä tapahtuneen Operaatio Aurorassa nähdyn tehokkaan aseen. Kuten arvata saattaa, jenkkiarmeijan jantterit eivät jää peukaloitaan pyörittämään, vaan lähtevät ottamaan asiasta selkoa. Tuttuun tapaan asioiden selkoa ottaminen tapahtuu tulivoimaan luottaen.

Battlefield: Bad Company 2 on tarinansa puolesta yhtä syvällinen kuin mitä einesmakkara on lihaisa – eipä juuri nimeksikään, mutta meneehän se jos tarpeeksi pistää ketsuppia. Onneksi peli tarjoaa ketsuppia ja muita mausteita pelaajan iloksi.

Pelin tehtävät ja ympäristöt ovat suhteellisen monipuolisia. Sotilaalla on mahdollisuus liikkua kentässä jalkaisin, mutta paikoitellen on mahdollista ottaa myös kentässä näkyviä erinäisiä ajoneuvoja luvattomasti haltuunsa. Myös osa tehtävistä on sellaisia, että erilaisia kulkuvälineitä pääsee koettamaan jo tehtävänkin puolesta. Yhdessä tehtävässä mennään panssarivaunuilla, toisessa kaahataan autolla, yhdessä rallatellaan mönkijöillä kovaa vauhtia ja myös helikopterinkin kyydissä pääsee matkustamaan samalla kun pudottelee vihollisia alas ilmasta.

Tehtäviä päästään näkemään myöskin erilaisissa ympäristöissä. Tarjolla on niin lumista maisemaa kuin myös vihreää valtakuntaa. Joissain tehtävissä myös ympäristön vaikutukset on otettava huomioon. Kylmässä kirmaillessa pelaajalla on hengenlähtö lähellä jo kylmyyden vuoksi. Käytännössä bensatynnyreitä piti räjäytellä jotta tulen äärellä pääsi lämmittelemään tai vaihtoehtoisesti piti rynnätä talojen sisälle lämpimään, sillä ulos ei parannut jäädä vatuloimaan turhan pitkiksi ajoiksi.

Erityisen kiitoksen monipuolisten tehtävien ja ympäristöjen lisäksi annan tässä pelissä taisteluympäristöille ja niiden tuntumalle.

Battlefieldin miljöö luo peliin aitouden tuntua, sillä maisemia voi muotoilla uuteen uskoon hyvinkin laajamittaisesti aseiden ja räjähtävien elementtien avulla. Tämä luo peliin samalla myöskin mukavaa haastetta, sillä pelaajan ei ole turvallista jäädä kyykkimään talon seinän taakse jos lähistöllä on sinkomiehiä, tankkeja tai vaikkapa kranaatteja viskovia vihamiehiä. Esimerkiksi singolla pystyy pasauttamaan talon seinät kappaleiksi, jonka jälkeen seinän hävittyä vierestä onkin hyvä aika ottaa jalat alleen – jos siis kuolema ei vielä sattunut räjähdyksessä koittamaan.

Tämä maisemien aitouden tuntuma onkin lienee itselläni ollut pelaamissani Battlefieldeissä se suurin “The Juttu” josta olen diggaillut kovin.

Rakasta, kärsi ja unhoita – tai ainakin kärsi

Graafiikan ja äänien osalta arvioiden en löytänyt yhtään mitään valittamisen sanaa. Visuaalisesti peli oli kaunis katsoa ja mielyttävä pelata. Äänimaailma oli toimiva ja aidon tuntuinen eikä ääninäyttelyistäkään löydä mitään moittimista.

Pelin musiikit olivat myöskin mukavaa kuunneltavaa ja sopivat hyvin pelin tunnelmaan. Ne eivät hyppineet korville ja monin paikoin niitä ei edes huomaa. Kuitenkin paikoitellen musiikkia oli käytetty mukavasti tehokeinona fiilistä nostattamaan ja ainakin itselleni se toimi hyvin.

Ohjattavuus pelissä oli pääsääntöisesti hyvää tasoa. Ainoastaan muutaman kerran ohjattavuuden kanssa oli pientä häikkää itselläni, sillä jostain syystä sotilaani ei aina meinannut suostua lähteä juoksemaan vaikka kuinka koetin. Onneksi näitä tilanteita ei kovin usein vastaan tullut, eikä tämä juurikaan aiheuttanut hermojeni koettelua.

Toimii kuin junan vessa

Loppupäätelmänä Battlefield: Bad Company 2:sta löytää paljon hyvää sanottavaa. Se on kaunis katsella, sitä on mielyttävää kuunnella eikä myskään ohjattavuudessakaan ole kovin isoja puutteita. Tehtävät ovat monipuolisia, aseita ja ajoneuvoja on useita, miljööt ovat hienoja ja ne reagoivat sangen aidon tuntuisesti tuhojen vaikutuksiin.

Pelin heikoin lenkki löytyneekin sen tarinasta, sillä se on kohtalaisen laimea ja tylsä sotatarina joka ei säväytä juuri suuntaan tahi toiseen. Kyllähän se silti meni siinä sivussa ja oli toki tyhjää parempi.

Vaikka juoni olikin aika laimea, annan silti kiitosta juonessa sille, että edes muutama kohta tarinassa aiheutti jopa yllätyksen ja toi siten mukavaa käännettä. Kiitosta juonessa annan myös siitä, että tarinaa selostavia välivideoita oli omaan makuuni tarpeeksi ja niissä oli tekstitykset.

Samaten pidin siitä, että muutamissa kohdissa pelin aikana oli saatu mukaan myös humoristista vivahdetta – tai ainakin sellaista että itse tuli naurettua. Oletettavasti se siis oli huumoria, tai sitten vain itse nauroin muutoin vain mielestäni hauskoille heitoille.

Kehuttavaa

• Kaunis katsella ja kuunnella
• Maisemien aitouden tuntuma

Moitittavaa

• Keskinkertainen tarina jossa oli tylsä loppu

Arvosana: 9 / 10

Sotakoneet jylläävät

Vuoden 2008 marraskuussa Microsoft Game Studios julkaisi jatko-osan vuonna 2005 Xbox 360:lle sekä Windowsille julkaistulle pelille Gears of War. Alkuperäisen osan tavoin myös jatko-osa on Epic Gamesin kehittämä kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu ammuskelupeli. Toisin kuin sarjan ensimmäinen osa, on Gears of War 2 saatavana ainoastaan Xbox 360 -pelikonsolille.

Peli on saanut yleisesti hyvän vastaanoton. Esimerkiksi Metacritic-sivustolla on peli saanut tätä kirjoittaessa arvosteluiden pisteiden keskiarvoksi 93/100, ja käyttäjienkin arvioiden mukaan sangen hyvän 7.6/10 pisteen keskiarvon.

Pelimoottorina on käytetty muokattua Unreal Engine 3:a.

Aseet laulamaan

Pelin tarina on jatkoa pelin ensimmäiselle osalle. Koska itse en ole koskaan kyseistä peliä pelannut, ei aivan kaikki pelin tarinassa tapahtuvat käänteet auennut. Pelin aikana oli kuitenkin useampia viittauksia tapahtumiin, jotka peliä pelatessa aiheutti tuntemuksen että asiasta lienee on puhuttu ensimmäisessa pelin osassa.

Peli pyörii science fiction -tematiikan ympärillä, ja sen tarina sijoittuu kuusi kuukautta Gears of Warin jälkeen. Vihollisina on Locoust-nimiset olennot, joista suurin osa on saatu tuhottua aiemmin pommittamalla. Pommi on valitettavasti myös aiheuttanut vaarallisten höyryjen vuoksi myös nopeasti leviävää sairautta ihmisiin. Joidenkin kuukausien rauhallisen elämän jälkeen muutama kaupunki katoaa, jonka seurauksena COG armeija tajuaa että näiden tapahtumien takana on Locoustit. Koska saman kohtalo halutaan estää Jackintonin kaupungilta, on COG armeijan tartuttava toimeen ja lähdettävä hyökkäykseen Locousteja vastaan.

Niin kaunis on maa

Visuaalisesti ajatellen Gears of War 2 on kenties tähänastisista läpipelaamistani Xbox 360 -peleistä ollut kaunein katsottava. Vaikkakin pelin grafiikat ovat myös teknisesti hyvää tasoa, silti olennaisempana pidän pelin subjektiivista visuaalista mielyttävyyttä. Siis sitä, miltä pelin miljöö tuntuu ja minkälaisen tunnelman se kokijalleen välittää.

Gears of War 2:ta pelatessa tuntui tunnelmansa puolesta monin paikoin siltä, kuin olisin katsonut elokuvaa jossa on yhdistetty parhaat puolet niin Alieneista, kuin myös erinäisistä katastrofielokuvistakin. Pelin rakentama science fiction -miljöö oli siis sangen onnistunu tuotos.

Kauniissakin kolikossa on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Siinä missä peli onnistuu luomaan tunnelmaltaan erittäin kauniin ympäristön, se onnistuu samaan tapaan myös luomaan siitä paikoitellen myöskin äärimmäisen vastenmielisen. Syynä tähän on pelissä nähtävä erittäin raaka ja verinen tunnelma. Verta pelissä lentää niin paljon että heikompia voi hirvittää.

Vaikka itse en normaalisti pelien gore-teemoista ole juuri hätkähtänyt, silti tässä pelissä kävin asetuksista vääntämässä gore-asetuksen valintaan Off kun huomasin että sellainen mahdollisuus on. Toisaalta esimerkiksi allekirjoittaneen on pitänyt laittaa useammankin kerran silmät kiinni katsoessa joitain jaksoja Game of Thrones -televisiosarjaa, joten on mahdollista että olen vain poikkeavan yliherkkä tällaisen asian suhteen, vaikkakaan aikaisemmin ei ole tainnut tulla sellaista peliä vastaan missä moista Gore filter -asetusta olisi tarvinnut etsiä.

Qleeko galaxi, ääni onkin kapteenin

Gears of War 2:n soundtrack oli omaan makuuni sangen toimiva, jopa siinä määrin että tätä arvostelua kirjoitellessa kyseinen soundtrack pyörii taustalla Spotifyn kautta. Tarjolla oli nykypeleille ominaista mahtipontista orkesteripaatosta, mutta olipa mukana onneksi myös rauhallisempiakin tunnelmia.

Myöskin äänimaailma oli erittäin onnistunut. Alieneiden äänet olivat melkoisen karmaisevia, vaikkakaan eivät pelottavia ja kaikki muutkin äänet olivat hyviä ja toimivia.

Ääninäyttelyihin oli myöskin panostettu. Tunnetuimpana roolina oli lienee Marcus Fenix -pelihahmon ääninäyttelyosuuksissa kuultavissa oleva John DiMaggio, joka lienee monelle tunnetumpi Futurama-sarjan Benderinä.

Skjut, gräv och tig

Loppupäätelmänä Gears of War 2 oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se oli itselleni positiivinen yllätys, sillä en ollut ennen Xboxin ja sen mukana tulleiden pelien ostamista koko pelistä edes kuullut.

Paikoitellen pelin tarina oli sellainen, että olisi ollut kenties mielenkiintoista kokea sarjan ensimmäinen osa ensin pohjalle. Kuitenkin suoraan pelin toisesta osasta aloittamallakaan ei kokemus jäänyt mitenkään laimeaksi, ainakin jos ajattelee vain pelillistä kokemusta ilman varsinaisen taustajuonen syvempää ulottuvuutta.

Peli onnistuu luomaan vaikuttavan science fiction -kokemuksen niin hyvässä kuin huonossakin mielessä; hyvässä siinä, että sitä on kaunista katsoa ja kuunnella, mutta huonossa siinä, että ilman gore-filtterin päälle laittamista pelin raakuus voi monelle olla sangen vastenmielistä katsottavaa. Raakuutensa vuoksi pelin K18 onkin ymmärrettävä valinta ikärajaksi.

Kokonaisuutena hyvä peli jota oli yleisesti ottaen miellyttävää pelata.

Kehuttavaa

• Todella kaunis katsoa ja miellyttävä kuunnella
• Elokuvamainen fiilis

Moitittavaa

• Ennen gore-filtterin aktivoimista turhan raaka omaan makuuni

Arvosana: 8,5 / 10

Päivä palkkamurhaajana

Vuoden 2007 marraskuussa sai alkunsa pelipiireissä myöhemmin laajalti tunnetuksi tullut pelisarja Assassin’s Creed. Alunperin ensimmäinen osa nähtiin Playstation 3:lla ja Xbox 360:lla, mutta vuoden 2008 huhtikuussa peli tuli saataville myös Windowsille.

Sarjaan kuuluvat pelit ovat pärjänneet hyvin niin arvosteluissa kuin myös myynnillisesti. Tämän artikkelin kirjoittamisen aikoihin on Ubisoftin tietojen mukaan pelisarjan pelejä myyty jo yli 77 miljoonaa kopiota, ja myynnillisesti kyseessä onkin Ubisoftin menestynein pelisarja.

Varsinaisia pelisarjaan kuuluvia pääpelejä on tähän mennessä julkaistu jo kuusi osaa ja marraskuussa 2014 on kauppoihin luvattu ilmestyväksi kaksi seuraavaa osaa, Assassin’s Creed Rogue sekä Assassin’s Creed Unity.

Tyylillisesti Assassin’s Creed edustaa tarinapainotteista kolmannen persoonan kuvakulmasta koettavaa toimintaseikkailupeliä. Juonellisesti pelissä pyöritään teemoissa joihin myös salaliittoteorioita lukiessa voi toisinaan tulla törmänneeksi.

Ristiriitoja ja ristiretkiä

Ensimmäisen Assassin’s Creedin tarina sijoittuu vuoden 1191 ristiretkien aikaan. Vuodessa 2012 elävä Desmond Mines laitetaan Animus-nimiseen laitteeseen, jonka kautta hän pääsee geneettisessä muistissaan kulkevan tiedon kautta esi-isiensä muistoihin. Eräs hänen esi-isistänsä – Altaïr – on ollut tuolla aikakaudella palkkamurhaajana, ja sitä kautta näihin kolmannen ristiretken aikaisiin tapahtumiin päästään käsiksi.

Pelin tapahtumat käydään Lähi-idässä. Kaupunkeja joissa menneisyyden tapahtumia koetaan on mm. Acre, Jerusalem sekä Damascus. Palkkamurhaajien tehtävänä kyseisenä aikana on ollut tukahduttaa ristiretkiä vähentämällä väkeä niin Rikhard Leijonamielen, kuin heitä vastaan taistelevien muslimeidenkin joukosta.

Palkkamurhaajat eivät ole kuitenkaan onnistuneet yrityksessään tappaa temppeliritarien suurmestaria, ja sen seurauksena alueelle on aiheutunut sekasortoa enemmän kuin tarvetta olisi. Epäonnistuneesta iskusta vastuussa ollut Altaïr alennetaan salamurhaajien killan johtajan Al Mualimin toimesta takaisin noviisiksi, ja hänen täytyy hyvittää tekonsa päästämällä päiviltä yhdeksän ristiretkien toimivuudesta vastuussa olevista taustahenkilöistä. Tarkoituksena on tuoda sitä kautta rauhaa takaisin Lähi-itään.

Noviisiksi alentamisen myötä Altaïrilta otetaan myös pois hänen aseitaan ja kykyjään. Pelin edetessä hän kunnostautuu palkkamurhaajan urallaan niin, että hän saa takaisin menetettyjä taitojaan.

Kiintoisana puolena pelissä pyöritään myöskin salaliittoteorioiden ympärillä. Pelissä puhutaan monin paikoin salaliittoteorioista tutusta ns. uudesta maailmanjärjestyksestä ja välejä selvitellään salaisten veljeskuntien, temppeliritareiden sekä salamurhaajien välillä.

Pelaamista aloittaessa käyttäjälle kerrotaan jo heti alkuteksteissä, että peli on saanut inspiraationsa historiallisista tapahtumista ja hahmoista, ja että sitä on ollut tekemässä monikulttuurinen kehitystiimi joilla on erilaisia uskonnollisia käsityksiä ja uskomuksia. Kyseessä on vahvasti uskonnollisen tematiikan ympärillä pyörivä seikkailu jossa on paljon symboliikkaa, joten sen suhteen kyseinen alkuhuomautus on sangen mielenkiintoinen maininta.

Miekkaa vailla magiaa

Pelimekaniikkaa ajatellen Assassin’s Creed on suhteellisen perustasoa oleva toiminnallinen seikkailupeli. Pelimaailma on suuri ja liikkuminen kohtalaisen vapaata.

Pelissä on pääjuoni jota seurataan erilaisia tehtäviä tekemällä, mutta pääjuonessa eteenpäin pääsemiseksi ei ole pakko suorittaa jokaista tehtävää mitä kartalta löytyy. Useimmiten (ellei aina) tehtäviä oli tarjolla kuusi, joista vähintään kolme piti selvittää jotta juonessa pääsi etenemään.

Uudet tehtävät ilmestyivät kartalle näkyviin sitä mukaa kun kentässä näkyviin torneihin kiipeiltiin ja siellä katseltiin maisemia. Tätä kautta kartalle ilmestyi tehtävät, joita pystyi sitten tekemään edetäkseen tarinassa.

Osassa tehtävistä kuului käydä vetämässä paatoksellista puhujaa nyrkillä naamaan sen verran monesti että kielen kannat kirposivat puhumaan se mitä haluttiin saada selville, toisissa tehtävissä taasen istuttiin penkillä kuin elämässään liian vähän tekemistä omaavat mummot ja kuunneltiin mitä lähistöllä olevilla oli jutusteltavaa keskenään. Joissain tehtävissä luotettiin yksinkertaisesti taskuvarkauden näppäryyteen.

Myöskin palkkamurhaajan ammatille sopivaa työtä oli toisinaan tarjolla, sillä osassa tehtävistä oli tarkoitus käydä niittämässä väkeä manan maille vaivihkaa kiinni jäämättä. Vaikkakin tehtävänantoja oli useita erilaisia, käytännössä ne olivat silti turhankin yksipuoleisia ja samaa toistavia.

Tehtäviä tehdessä ja kaupunkeja pyöriskellessä miekkaa pääsi heiluttelemaan moneen otteeseen. Jos elämänpoisto-operaatioita toteutti turhankin huolimattomasti aiheutti sellainen helposti miekkataisteluita. Myös epäasiallinen käytös kaupungilla aiheutti tappelutilanteita, sillä ilmeisesti kaikkien mielestä ei ole kovin fiksua käytöstä kirmata pitkin kapeita katuja ja tuuppia väkeä nurin – tai ainakin näin voisi päätellä heidän vihamielisestä suhtautumisestaan tällaista käytöstä kohtaan.

Hieno juttu, Hermannit

Assassin’s Creed oli graafiselta anniltaan perushyvää tasoa. Se ei ollut mitenkään spketaakkelimaisen mahtava, mutta kyllä sitä varsin mieluusti katseli.

Äänien ja ääninäyttelyiden osalta peli oli toteutettu hyvin, eikä sen osalta mitään valittamista löytänyt. Myös musiikit oli niin hyvää tasoa kuin tämän kokoluokan peliltä jo osaa odottaa – pääsääntöisesti taustalla menevää perushyvää tasoa joka ei hirveästi vie huomiota, mutta olipa paikoitellen joidenkin taisteluiden aikana hieman itseäni yllättäviäkin taustoja.

Valitettavaa kyllä, erinomaisen pelin erinomaisuutta verotti paikoitellen erittäin rasittavat kontrollit. Pelin aikana turhat kontrollien huonouden takia tapahtuneet kuolemiset eivät jääneet yhden käden sormilla laskettaviksi. Jostain syystä kaapusankari ei ollut kerennyt oppia uimisen jaloa taitoa ja tulipa lätäkköön hypättyä useammankin kerran, kiitos aivan käsittämättömien kontrollien typeryyden.

Esimerkkinä huonosti toimivista kontrolleista mainittakoon veneeltä veneelle hyppiminen. Kun veneeltä oli hyppäämässä toiselle veneelle ja ohjaimen tatti oli hieman vinossa hyppykohteeseen nähden, päätti sankari fiksuna miehenä että tarkoituksenani on hypätä lätäkköön hukuttamaan murheitani. Kyseisessä kohdassa tuli hyvinkin monia kuolemia koettua. Samoin toisinaan seinillä kiipeillessä kun oli tarkoitus hypätä sivulle, saattoi tämä järjen jättiläinen päättää että haluan hypätä hyvinkin korkealta tyhjän päälle kuolemaan. Ei näin.

This is madness! MADNESS!

Kontrollien typeryyden lisäksi miinusta annan myös tekstityksien puutteesta. Arvostan mahdollisuutta saada peliin englanninkieliset tekstit, koska on tilanteita jolloin ääniä ei voi pitää kovin isolla (esimerkiksi yöllä kerrostalossa asuessa jos pelaa ilman kuulokkeita). Samoin puheesta ei aina saa selvää mitä toinen sanoi, joten luettu muoto puheen kanssa olisi omaan makuuni parempi. Tätä ei valitettavasti tässä pelissä voinut valita, joten piti luottaa pelkkään omaan kuuloon ja kuullun ymmärtämiseen.

Myös negatiivista palautetta pelille täytyy antaa epäselvistä tehtävien annoista. Yhdessä vaiheessa pyöriskelin lienee tunnin verran siellä sun täällä pitkin Jerusalemin, Damascuksen tai muun pelin kaupungin katuja ja mietin että mitä ihmettä täällä täytyy tehdä – kartalla ei näkynyt yhtään tehtävää mitä olisi voinut tehdä, enkä vielä ollut siinä vaiheessa saanut selville että kaikkia tehtäviä ei tule näkyviin ennen kuin on torneja käynyt kiipeilemässä ja sitä kautta tehtäviä saanut lisää näkyviin. Onneksi nettiä selatessa löysin vastauksen tähän, sillä joku muu oli täysin samassa vaiheessa peliä havainnut saman asian ja ihmetellyt hänkin tuota. Onni onnettomuudessa joku oli jopa hänelle myös vastannut ja sen vastauksen myötä itsekin pääsin peliä eteenpäin.

Nämä kaksi yllä mainittua miinusta ovat onneksi vain pienempiä miinuksia pelin kokonaisuutta ajatellen, ja lienee paremmin englantia osaavalle ja paremmat hoksottimet omaavalle kyseiset eivät ole ongelmia lainkaan.

Sen sijaan kontrollien lisäksi pelissä oli toinenkin isompi hermoja koetteleva ominaisuus – kamera. Pelikamera ei seurannut pelaajaa mitenkään järin fiksulla tavalla ja itse joutui kuvakulmia pyörittelemään hyvinkin paljon. Kaikkein rasittavimmaksi tämä meni siinä vaiheessa kun sai varoituksen että jostain päin on joku tulossa, mutta itse seisoi jossakin nurkassa tai seinän lähellä, eikä tiennyt mistä suunnasta vihollinen tulee. Kun kamerakulmaa koetti pyöräyttää, ei sitä omasta sijainnista johtuen saanut aina pyöräytettyä niin että olisi nähnyt paremmin ympräilleen. Sen jälkeen saattoikin jo tulla miekkaa päin näköä.

Myös pakotilanteissa oli kameran kanssa ongelmia. Kun pelaaja kirmasi ylämäkeen iso lauma vihollisia perässään, oli hankaluuksia kun samaan aikaan piti pitää etusormella Xboxin liipasinta pohjassa, painaa jollain sormella A-näppäintä juoksemista varten ja tämän lisäksi vielä pyörittää oikean käden peukalolla oikeaa tattia jotta näkisi eteensä. Harmillista kyllä, oikean käden peukalo painoi sitä A-näppäintä itselläni, joten käytännössä paikoitellen sai sormiakrobatiaa harrastaa enemmän tai vähemmän.

Loppu hyvin, kaikki lienee hyvin?

Tarinansa osalta Assassin’s Creed oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se oli kiintoisa tarina joissa nivoutui salaliittoteorioita historiallisiin tapahtumiin ja sitä oli mukavaa seurata, vaikkakin paikoitellen itse kristityn näkökulmasta asiaa katsoen en kaikista pelissä kuulluista repliikeistä niin erikoisemmin perustanutkaan.

Myöskin pelin symboliikka jätti hieman arveluttavia ajatuksia siitä, mitä niillä merkeillä ja viesteillä pyritään kuvastamaan, mutta niiden merkityksien tulkinnat itselläni kuuluu suoraan mutkat suoriksi -kategoriaan, joten niiden varaan ei kyllä kannata luottaa liikoja eikä lähteä analysoimaan tarinaa ja pelin symboliikan merkitystä.

On hyvinkin mahdollista että omat päätelmät ja tulkinnat ovat totaalisesti vääriä, sillä jokainen peilaa asioiden merkityksiä omien arvokäsityksiensä kautta. Kuitenkin olen mielenkiiinnosta lueskellut vuosien varrella monenkinlaisia salaliittoteorioita, joten helposti näiden pelissä nähtävien symbolien tulkinnat värittyvät aiemmin kuulemieni tarinoiden lävitse täysin vääriksi. Mene tiedä.

Kokonaisuutena Assassin’s Creed oli mukava kokemus jolle olisin tahtonut antaa paremman arvosanan kuin mitä nyt annoin. Pelin juoni, äänet, musiikit ja grafiikat olivat hyvää ja toimivaa tasoa, mutta turhankin paljon ongelmia aiheuttaneet kontrollit tiputtivat arvosanasta pisteitä pois. Yhdistettynä kontrollien huonous kameran kanssa tappeluihin, tehtävien yksipuolisuuteen ja paikoitellen epäselviin ohjeistuksiin täytyy arvosanaa tiputtaa useammallakin pisteellä siitä, mitä olisin tälle pelille muutoin tahtonut antaa.

Kehuttavaa

• Kiintoisa tarina
• Toimivat musiikit, äänet, ääninäyttelyt sekä grafiikat

Moitittavaa

• Paikoitellen todella huonot kontrollit
• Pelikamera ei tahdo aina pysyä pelaajan perässä
• Samaa toistavat tehtävät
• Ei tekstityksiä

Arvosana: 7,5 / 10

Mäkki vailla purilaisia

Ollessani reissussa uskollisen läppärini kanssa, tuli yön pimeinä tunteina valvoessa samalla selailtua läpi Steam-kirjastoni Mac-pelien tarjontaa. Tarkoituksena oli löytää peukalonpyörittelyä parempaa aktiviteettiä odotellessa unen tuloa.

Pelitarjonnan seasta sattui löytymään Ayyo Gamesin vuoden 2014 maaliskuulla julkaisema platformer/action -tyylinen indiepeli Spate jota en ollut vielä aikaisemmin kerennyt lainkaan testailemaan. Peli tuli asenneltua ja siinä samalla yhdeltä istumalta se tuli myös pelailtua lävitsekin.

Rahoitus Spaten kehittämiseen on järjestynyt Kickstarter-projektin voimin. Spaten visuaalisesta puolesta vastaavana on toiminut Eric Provan, joka on ollut osallistumassa mm. Alice in Wonderland -elokuvan tekemisessä. Tarinankertojan äänenä kuullaan ääninäyttelijä Jack Bairia ja sävellykset ovat Mike Raznickin työn tulosta.

Viinapirun viettelemänä

Pelillisesti Spate on suoraviivaisesti etenevä tasohyppelypeli, jossa varsinaista taustatarinaa avataan pelin edetessä. Tarinassa kerrotaan etsivästä joka on saapunut mystiselle X Zone -saarelle etsimään kadonnutta henkilöä.

Vaikkakin etsivän tarkoituksena onkin löytää kateissa oleva henkilö, on hänen myös samalla reissulla kohdattava myös omia käsittelemättömiä asioitaan. Mielessä pyörii niin edesmennyt tytär, entinen vaimo kuin alkoholismin aiheuttamat epämukavat tuntemuksetkin.

Pelillisiltä ansioiltaan Spate on erittäin yksinkertainen tasohyppelypeli, jonka läpipelaaminen ei aiheuttane kovinkaan suuria ongelmia kenellekään tasohyppelypelejä aikaisemmin pelanneelle.

Kontrolleja koko pelissä ei ole kuin muutama eikä pelissä voi eksyä teille tietämättömille, sillä käytännössä suunta on kaiken aikaa eteenpäin. Vaikeustaso tasohyppelyiden osalta on sangen helppo ja ainoastaan yksi kohta koko pelin aikana aiheutti edes hieman enemmän haastetta itselleni – kuitenkin lienee siitäkin selvisin alle 10 minuutin yrittämisellä.

Vaikeustason osalta tästä pelistä melkein voisi käyttää jo termiä läpihuutojuttu, vaikka toki siellä täällä kuolemisia tapahtuikin. Kuolemisten jälkeen kuitenkin hahmo syntyi aina suhteellisen lähelle kuolinpaikkaa, joten mitään järin suurta vahinkoa ei tämän osalta siis tapahtunut.

Silmäni minun näkevi, korvani minun kuulevi

Vaikkakin kyseessä on tasohyppelypeli, oli varsinaista pelillistä osuutta mielenkiintoisempi anti kuitenkin pelin taustatarinassa ja sen kauniissa audiovisuaalisessa ulosannissa.

Pelin aikana kuultavat musiikit olivat todella kaunista kuultavaa, sillä tarjolla oli sangen tummanpuhuvaa ja melankolista maailmankuvaa maalailevaa surumielistä synkistelyä. Musiikkien osalta tämä peli onkin yksi mielenkiintoisimmista tuttavuuksista hetkiin, sillä musiikki ei luota mahtipontisuuden voimaan, vaan enemmänkin minimalistiseen ulosantiin. Soundtrack tarjoaa siis täydellistä tunnelmointia syksyn pimeneviin iltoihin ja se kannattaa käydä vaikkapa Spotifyn kautta kuuntelemassa mikäli Spotify-tunnukset löytyvät.

Myöskin ääninäyttelyn osalta peli on onnistunut tuotos. Tarinankerronta on mielenkiintoista ja ääninäyttely kerronnassa on ammattimaista tasoa.

Graafiikoiden osalta peli on synkkä ja tummanpuhuva ja se sopii täydellisesti pelin tunnelmaan. Harmillista kyllä, oma läppärini on vuoden 2010 MacBook Pron karvalakkimalli, joten kauneimmilla grafiikoilla tätä peliä en pystynyt pyörittämään. Kuitenkin 1280×800 resoluutiolla pelattuna huonoimmilla grafiikka-asetuksillakin peli oli silmää miellyttävää tasoa. Sitä oli ilo katsoa ja kokea.

Peli lyhyt, Rytkönen pitkä

Spate on mielenkiintoinen tuttavuus joka jättää hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta peli on pelilliseltä osuudeltaan niin yksinkertainen läpipelattava, että sitä on sen osalta vaikea suositella kenellekään joka haluaa pelistä vähänkään enempää haasteita. Kuitenkin samaan hengenvetoon peliä on helppoa suositella kaikille niille, jotka tahtovat vain kevyttä ja rentoa tasohyppelyä kiintoisalla taustatarinalla ja vaikuttavalla ulosannilla.

Pelillisesti analysoituna Spate on keskinkertaista tasoa, mutta taiteellisesta näkökulmasta analysoituna Spate on yksi mielyttävimmistä kokemuksista hetkiin. Läpipelattua pelistä jää mielikuva että se ei edes pyri olemaan vaikea, vaan ennen kaikkea vaikuttava. Siinä se onnistuu erittäin hyvin.

Kehuttavaa

• Kiintoisa tarina
• Hieno audiovisuaalinen kokemus

Moitittavaa

• Potentiaalisesti aivan liian lyhyt monen makuun, sillä pelin pelaa läpi noin kahdessa tunnissa

Arvosana: 8 / 10