Pelitarjouksia nettikaupassa selaillessa sattui vastaan tulemaan kaverini suosittelema Dear Esther halvalla hinnalla. Koska peli oli Steamissa toivelistallani odottamassa, täytyi peli pistää ostoskoriin ja samantien tulille.
Dear Esther on brittiläisen indie-pelistudion The Chinese Roomin käsialaa. Alunperin peli on julkaistu vuonna 2008 ilmaisena Source-pelimoottorin modina, mutta myöhemmin se on uudelleenkehitetty vuosien 2009–2011 välillä. Peli on julkaistu nykyisessä muodossaan vuoden 2012 heinäkuussa.
Dear Esther on saatavana Windowsille, Linuxille sekä Mac OSX:lle.
Taidespektaakkeli
Dear Esther on selkeästi massasta erottuva tuotos, sillä se kuuluu kategoriaan josta on vaikeaa ilmaista suoraan onko kyseessä peli vai jokin muu. Parhaiten kenties tätä voisi kuvata termillä interaktiivinen audiovisuaalinen taidespektaakkeli digitaalisessa muodossa.
On laiva valmiina lähtöön.
Tarina sijoittuu asumattomalle Hebridin saarelle. Pelaajan kulkiessa pitkin saarta hän kuulee tarinankertojan puhuvan pätkiä kirjeistä jotka on kirjoitettu Estherille. Tarinankertojan henkilöllisyyttä ei paljasteta pelin aikana, vaikkakin joistain kohdista peliä saa viittauksia että kyseessä olisi Estherin mies.
Tarinalliselta anniltaan kyseessä on hieman hämmentävä kokemus, sillä peli ei anna selkeitä vastauksia mitä tarinassa tapahtui, vaan enemmänkin se jättää vastuun tarinan tulkitsemisesta sen kokijalle.
Taidetta ja viihdettä
Koska Dear Estherin tapauksessa kyseessä on enemmän tunnelmaan painottuva tarinankerrontakokemus kuin peli, oli mukavaa havaita että tuotoksen audiovisuaalinen ilme oli saatu toimivaksi kokonaisuudeksi.
Maailmaa maan alla.
Vaikkakin pelin visuaalinen ilme oli kaikin osin miellyttävää katsoa, onnistui se silti paikoitellen ilahduttamaan positiivisesti yksittäisissä kohdissa tavallistakin mielyttävämmällä ulosannilla.
Myös äänipuoli oli pelissä hyvin toteutettua. Puhuttu tarinankerronta oli sujuvaa ja toimivaa eikä siitä löytänyt mitään pahaa sanottavaa.
Pelin musiikit olivat myöskin ammattitasoisesti tuotettua jälkeä, ja ne olivat sävellyksienkin osalta rentouttavaa kuultavaa. Musiikit olivat rauhallisia ja tunnelmallisia maisemamaalailuja ja ne toimivat tarinassa oikein hyvin. Pelin soundtrackin voi käydä kuuntelemassa Bandcampissa.
Valoa tunnelin päässä.
Kuuntele tämä tarina
Enemmän kuin peli, Dear Estherin tapauksessa kyseessä on kevyt ja mielenkiintoinen tarinankerrontaan nojautuva kokemus. Ajallisesti ajatellen kyseessä on lyhyt kokemus, sillä itse pelasin sen alle puolessatoista tunnissa läpi.
Tarina on mielekiintoinen, vaikkakin epäselvä. Siitä ei pelin loputtuakaan saa täysin varmaa kuvaa mistä oli kyse, ja mitä siinä tapahtui. Pelin lopetus oli myös sellainen josta jäin niin epävarmaksi, että piti netistä käydä tarkistamassa loppuiko se todellakin siten kuten se loppui.
Pelin audiovisuaalinen puoli oli onnistunutta ja se tuki hyvin pelin tarinan tunnelmaa.
Aikaisemmin läpi pelaamani visuaalinen novelli Snow Light oli huonoine puolineenkin mielenkiintoinen kokemus, joten annoin toisellekin saman pelityypin edustajalle mahdollisuuden vakuuttaa minut visuaalisten novellien mielenkiintoisuudesta.
Pelattavakseni tarttui Indie Galan Every Monday Bundlessa mukana tullut Winter Wolvesin kehittämä Bionic Heart 2.
Peli on julkaistu vuonna 2013 ja se on saatavana Windowsille, Mac OSX:lle sekä Linuxille.
Kevyttä klikkailua
Tarinallisesti peli on jatkumoa Bionic Heartsille, mutta vaikka ensimmäistä osaa ei olisikaan pelannut, on tämä tarina toimiva sellaisenaankin. Pelin tarinassa on useampia erilaisia variaatioita, joten erilaisia tapahtumia ja loppuratkaisuja on valintojen ja tapahtumien kulun mukaan.
Voisin lyödä vetoa, että käsikirjoitusta on ollut tekemässä mies.
Koska peli on tyypiltään visuaalinen novelli, on tässäkin pelissä varsinaista pelillistä osuutta tarjolla suhteellisen vähän. Käytännössä suurin osa peliajasta on tarinan lukemista ja hiiren naksuttelemista ilman sen suurempia pähkäilyjä.
Toisinaan kesken tarinan tulee eteen sosiaalisia pomotaisteluita, joissa täytyy valita sellaiset vaihtoehdot että tilanteesta pääsee ohi. Pelaamistaan on hyvä tallentaa aina välillä, sillä kesken sosiaalisen pomotaistelun ei peliään voi tallentaa, ja mikäli taistelun häviää on edessä armotonta hiiren naksuttelua jotta pääsee uudelleen samaan taistelukohtaan uudemman kerran.
Bionic Hearts 2:n positiivinen puoli pelillisestä näkökulmasta analysoiden on se, että sosiaalisissa pomotaisteluissa on mahdollisuus jopa hävitä. Käytännössä tämä siis aiheuttaa sitä, että pelissä täytyy jopa hetken aikaa välillä pysähtyä pohtimaan ja joitain kohtia ottamaan useampiakin kertoja uudelleen.
Tasaisen tappavaa
Bionic Hearts 2:n huonointa antia oli liiallinen staattisuus – pelin taustakuvia ei ollut (ainakaan kulkemassani juonessa) montaa erilaista, joten sama kuva oli taustalla pitkän aikaa ja ainoastaan hahmojen ilmeet muuttuivat hieman paikoitellen valintojen mukaan.
Supliikkimies flirttailemassa punapäälle.
Toinen asia mikä aiheutti hieman kyllästymistä oli taustamusiikkien muutoksien vähäisyys. Ainoastaan muutamia erilaisia kappaleita soi eri skenaarioiden välillä, joten ne alkoivat jossain vaiheessa tympäisemään. Onneksi musiikit olivat sentään kohtalaisen mukiinmenevää tasoa, joten kyllästymiskynnys ei iskenyt heti alkumetreillä.
Hyvänä puolena pelistä voi sanoa inhimillisesti lähestyttävän ja helposti seurattavan tarinan. Vaikkakaan tarina ei itselleni aiheuttanut mitään sangen suuria hurraa-huutoja, oli se kuitenkin sellainen että sitä jaksoi seurata edes kohtalaisella mielenkiinnolla eteenpäin.
Pidin myös pelin graafisesta ilmeestä. Vaikka skenaarioita oli turhan vähän, oli ne kaikki edes piirretty kohtalaisen mukavan näköisellä piirrostyylillä. Graafinen ilme pysyi tasaisena kaikissa kuvissa, joten Snow Lightin kaltaisia piirrostyylin muutoksia ei nähty pelin aikana – ainakaan siinä tarinassa jolla itse pelasin tämän tuotoksen lävitse.
Lyhyt ja ytimekäs
Bionic Hearts 2 on lyhyt ja ytimekäs visuaalinen novelli, jonka läpipelaamiseen ei tarvitse uhrata elämästään aikaa suhteettomia määriä. Itse pelasin pelin läpi noin kahdessa tunnissa, joten kyseessä on sangen rento ja kevyt viihdyke, jossa pääsääntöisesti pelaaja voi astua matkustajan paikalle ja antaa tarinan kuljettaa itseään.
Vaistojen varassa on hyvä elää.
Bionic Hearts 2 on eurolla tai parilla ostettuna ihan rentoa viihdettä jossa ei suhteettomasti joudu päätään vaivaamaan, mutta mitään maata mullistavaa taidespektaakkelia ei siitä kannata odottaa.
Kehuttavaa
Mukavan näköinen
Useampia eri variaatioita juonessa
Moitittavaa
Taustojen (skenaarioiden) määrä turhan vähäinen
Musiikit liian yksipuoleiset (vaikkakin ihan mukiinmenevät)
Kuten jokainen edes jollain tapaa kartalla oleva on havainnut, marraskuu oli ja meni ja joulukuu tuli tilalle. On aika siis kirjoitella tuttuun tapaan blogiini kuukausikatsaus.
Viime kuukausi oli poikkeuksellisen tapahtumarikas kuukausi. Isoimpana muutoksena elämään tuli työpaikan löytäminen sekä Helsinkiin muuttaminen. Tämän lisäksi samaan syssyyn tuli vielä uudet silmälasit hankittua, joten maailmaa voi nyt katsoa aivan uudesta näkökulmasta. He he.
Aloitin työt Helsingissä osa-aikaisena ohjelmoijana. Työpaikka sijaitsee Lauttasaaressa ja oma asuntoni löytyy Pohjois-Haagasta. Työpaikan sijainti on siis sangen lähellä asuntoani (noin 16 kilometriä), mutta julkisilla kulkuvälineillä työmatkaan menee tunnista puoleentoista per suunta – ei siis mitään kovin nopeaa. Toki vielä etsin ja tutkailen josko löytyy optimaalisempia reittejä töihin, mutta tällä mennään tällä hetkellä.
Työmatka tulee yleensä kuljettua käyttämällä junaa, bussia sekä metroa. Aamulla tulee käppäiltyä Pohjois-Haagan juna-asemalle jonne on asunnolta matkaa noin kilometri, hieman yli. Sieltä menen paikallisjunalla keskustan juna-asemalle josta kävelen metrolle. Metrolla menen Ruoholahteen josta sitten bussilla menen Lauttasaareen. Toki keskustasta pääsisi suoraan bussilla Lauttasaareen, mutta mukavampi on mennä metrolla jotta ei tarvitse pihalla odotella linja-autoja. Sisällä ei palellu!
Kuten tänne kirjoitin, tuli viime kuussa myös pidettyä lanit kavereiden kanssa, joten uusa kokemuksia tuli elämään senkin osalta. Myös halpabussiyhtiö Onnibussin palveluita tuli koetettua elämässäni enismmäistä kertaa, ja kerkesipä noita käyttämään viime kuussa jo useammankin kerran. Kokemukset ovat olleet sangen positiiviset, joten jatkossakin pyrin käyttämään kyseisen firman palveluksia tarvittaessa!
Marraskuu oli kiintoisa kuukausi myös sen suhteen, että useampia uusia ihmisiä tuli tavattua ja heidän kanssa hengattua useampiakin kertoja. Sosiaalista elämää siis on tullut vietettyä niin entuudestaan tuttujen kuin uusien tuttavuuksienkin kanssa.
Muuttorumban ja siihen liittyvän oheishäppeningin lisäksi onneksi aikaa on ollut vielä myös pelaamiselle! Counter-Strike: Global Offensivea on tulllut tahkottua paljon ja myös muita pelejä on tullut pelattua enemmän ja vähemmän. Töiden aloittamisen myötä on toki peliarvostelusivu elvenpath.net joutunut jäämään hieman taka-alalle, eli jatkossa ei tule tehtyä kahta arvostelua keskimäärin viikkoa kohden. Tavoitteena on noin yksi arvostelu per viikko kirjoitella kuitenkin, luultavasti keskiviikkoisin tai perjantaisin.
Kuukausi oli siis sangen mukava ja onnistunut, ihmisiä tuli nähtyä, uusia tavattua, muutto tuli tehtyä ja Jyväskylän asunto on loppusiivousta ja avainten palautusta lukuunottamatta taakse jäänyttä elämää. Mukava asunto ja mukava paikka, mutta vaihtelua elämään sitten tällä kertaa Helsingin muodossa!
Loppuun vielä kuvia asunnolta. Oikein mukavaa alkanutta kuukautta!
Joitain aikoja takaperin tänne sivustollekin muutamia arvosteluita kirjoittanut toveri Lisko suositteli allekirjoittaneelle silloin täysin tuntematonta peliä, Brothers: A tale of two sonsia. Koska kyseinen peli oli Steamin joulualennuksissa vallan huokeaan hintaan, täytyi pelivinkkiin tarttua ja laittaa korttia vinkumaan ja kartuttaa Steam-pelikirjastoa jälleen yhdellä pelillä lisää.
Brothers: A tale of two sons on Triton-nimisen ruotsalaisen demoryhmän jäsenten perutaman Starbreeze studiosin käsialaa. Lafkan tunnetuimpana tuotoksena lienee Payday 2, joten aivan mitäänsanomattomasta pelitalosta ei siis missään nimessä ole kyse. Julkaisusta on ollut vastaamassa italialainen 505 Games.
Veljesrakkauden tarina on julkaistu vuonna 2013 Windowsille, XBox Live Arcadelle sekä Playstation Networkille.
Elämänpuun lähteille
Pelissä pyöritään pelin nimen mukaisesti kahden veljeksen tarinassa. Peli alkaa surumielisissä tunnelmissa kun veljistä nuorempi, Naiee, on mereen hukkuneen äitinsä haudan edessä. Vanhempi veli Naia keskeyttää veljensä haudan ääressä viettämän hetken kutsumalla hänet apuun, jotta he saavat sairaan isänsä vietyä kylän tohtorille.
Peikko joka oli yhtä viisas kuin kaunis saattoi mennä retkuun.
Naiee lähtee veljensä avuksi viemään isää lääkärille ja tästä alkaa varsinainen pelillinen osuus. Kuitenkaan veljesten harmiksi lääkärisetä ei pysty auttamaan isäpappaa suorilta, vaan veljesten täytyy lähteä etsimään käsiinsä elämänpuun luona sijaitsevaa vettä jolla isäukko saadaan takaisin terveiden miesten kirjoihin. Seikkailun elementit on siis ilmassa ja matka kohden elämän puuta voi alkaa.
Kahden tatin takomista
Ensimetreistä asti pelaaja saa ohjattavakseen kummankin veljeksistä. Pelin steam-kaupppasivulla sanotaan, että peli vaatii peliohjaimen (…vaikka foorumit kertovat kyllä muuta) ja syytä tähän ei tarvitse kauaa ihmetellä. Veljekset tottelevat peliohjaimen tattien liikettä – vanhempi veli liikkuu vasemmalla padin tatilla, pikkuveikka vastaavasti oikealla. Näiden lisäksi kummankin pelaajan voi passittaa tekemään tilannekohtaista toimintoa LT/RT-painikkeella, eli L2/R2 painikkeella mikäli tätä pelaa Playstationin ohjaimella kuten itse tein.
Ohjattavuus oli toteutettu erittäin hyvin. Ohjattavuus oli pääsääntöisesti helppoa, vaikkakin itse sekoilin toisinaan (vielä pelin lopuillakin) kun liikutin molempia veljeksiä yhtä aikaa. Toisin sanoen kun tarkoitus oli liikuttaa pienempää veljeä vasemmalle ja samaan aikaan isompaa veljestä oikealle, saatoin tehdä liikkeet päinvastoin.
Tuuliviirin siivet kestävät kevyen miehen painoa.
Kuitenkin tämä ei ole toki pelin syytä, vaan omaa tottumattomuutta kahden hahmon yhtäaikaiseen ohjaamiseen. Multitaskaamisenhan ei kyllä pitäisi olla muutenkaan putkiaivoisten olentojen vahvin puoli, joten suon tämä siis itselleni köyhällä verukkeella anteeksi.
Kamerakulmien toteutus oli myöskin mukavasti toteutettu. Kamera pysyi pääsääntöiesti aina järkevänä, ja pelaajalla oli myös mahdollista pyöritellä kameraa LB/RB-painikkeilla (eli L1/R1 PS3:n ohjaimessa) parempia kuvakulmia etsiessä. Joissain tapauksissa kameraa pystyi pyörittämään enemmän, toisissa kohdin vähemmän. Kuitenkin tämä oli erittäin tervetullut ominaisuus – jos ei muuten, niin yleiseen maailman kauneuden fiilistelyyn uusista kuvakulmista.
Lapsille ja lapsenmielisille…kö?
Pelin alkumetreistä asti tuli vahvasti fiilikset siitä, että pelin kohderyhmä on lapset ja lapsenmieliset, sillä pelin visuaalinen ilme oli kuin mitä parhaimmista Pixarin animaatioleffoista.
Tarinaa eteenpäin tahkottua mielipiteeni kuitenkin muuttui radikaalisti toisenlaiseksi, sillä pelin miljöössä alkoi olemaan sellaista tematiikkaa mitä en vähässä kummassa kersojen antaisi katsoa kovin nuorella iällä. En usko että hirteen vedettyjen ruumiiden, veristen ihmisten raatojen tahi ihmisuhria virittelevien hämärien kulttilaisten näkeminen välttämättä niitä ihan iloisimpia lapsuusmuistoja olisi.
Liiallisella radiomusiikin kuuntelulla voi olla turmiollisia vaikutuksia.
Vaikkakin pelin miljöö paikoitellen lähtikin maalailemaan maisemaansa mustempiin sävyihin, oli kokonaisuus kotigoottien pettymykseksi kuitenkin pääsääntöisesti siellä elämän aurinkoisemmalla puolella kulkemista.
Valo on aina kaunista
Veljesten tarina oli puettu visuaalisesti uskomattoman kauniiseen kuosiin. Aivan alussa jo sain tuntuman siitä, että tässä pelissä voi hyvinkin olla potentiaalia räväyttää visuaalisesti merkittävä taideteos verkkokalvoilleni, ja ilokseni sain havaita perstuntumani osuneen tällä kertaa kohdalleen.
Visuaalisen ilmeen olemus toi positiivisella tapaa mieleeni elokuvan Legenda suojelijoista, sekä aikaisemmin arvostelemani Trinen, vaikkakin Trinen ja veljestarun ulkoasuissa olikin toki selkeästi eroa. Lähinnä mielleyhtymät syntyivät siitä, että kummassakin pelissä koin visuaalisen ilmeen aiheuttamaa tajunnat laajentavaa riemua.
Aurinkoisella kelillä on helppoa hymyillä.
Äänet ja musiikit olivat myöskin toimivaa tasoa, eikä niistä mitään valittamisen sanaa jäänyt. Erityismaininnan saa kuitenkin pelin loppuratkaisujen tietämillä koettavat musiikit, sillä ne loivat peliin tunnelmaa juuri oikealla tavalla.
Ei mikään turha tarina
Pelin loppuun kaluamiseen kului aikaa noin 3,5 tuntia, joten mistään suhteettoman pitkästä pelistä ei voida puhua. Itse mielsin tämän lähinnä pitkähköksi interaktiiviseksi elokuvaksi, joten pelin kesto toimi itselleni vallan mainiosti.
Vaikeustaso oli onneksi myöskin hyvin mitoitettu, sillä missään kohdassa ei joutunut jumittamaan kovin pitkiksi ajoiksi. Kenties pisimpään uusintoja vaati riippuliitokohtaus, jossa tuli feilattua kenties noin 6–7 kertaa.
Ilmojen halki käy veljesten tie, ylitse maan ja veen.
Perinteiset ongelmanratkaisupohdinnat olivat kaikki inhimillisesti ratkaistavissa, eikä niiden takia tarvinnut repiä hiuksia päästään tahi turvautua Internetin apuun, vaan perus maalaisjärjellä ongelmat ratkesivat suoraan miettimättä tahi korkeintaan lyhyellä mietinnällä.
Kokemus vailla vertaa
Pelin loppuun pelattua olo oli huikea. Peli josta pelaamaan aloitettua en tiennyt lainkaan mitä odottaa tuli yllättäen ja iski sivukoukulla mestariteoksen vasten kasvoja.
Vaikkakin tänä vuonna on tullut monta hienoa peliä nähtyä ja koettua, oli tämä peli ehdottomasti kärkikastia. Brothers: Tale of two sons on peli, joka allekirjoittaneelle nousi suoraan kautta aikojen hienoimpien pelikokemusten listalle.
Kehuttavaa
Kaunis
Liikuttava
Mielenkiintoinen tarina
Moitittavaa
Potentiaalisesti liian lyhyt
Hämähäkki aiheutti araknofobiaan taipuvalle hipille kylmiä väreitä
Sivusto on hetken aikaa kerennyt viettämään hiljaiseloa muuttoni vuoksi, mutta onneksi suurin osa muuttorumbasta on nyt takana ja aikaa liikeni jälleen virtuaalimaailman taideteosten tutkintaan. Steam-kirjaston pelihyllyn virtuaalipölyjen seasta löysin pelattavakseni puolalaisen pelitalon Artifex Mundin tuotoksen Enigmatis: The Mists of Ravenwood jonka otin tällä kertaa lähempään tarkasteluun.
Peli on julkaistu vuoden 2013 syyskuussa ja se on saatavana niin Windowsille ja OSX:lle kuin myös iOS:lle, Androidille, Windows phonelle sekä Blackberrylle. Aikaisempien arvostelemieni Artifex Mundin tuotosten tapaan (9 Clues: The Secret of Serpent Creek sekä Abyss: The Wraiths of Eden) tarjoaa myös Enigmatis: Mists of the Ravenwood pelaajalleen hidden object -tyylin seikkailua.
Vain karmeita tarinoita repussa mulla
Kuten aikaisemmin pelaamani Artifex Mundin pelit, liikkui myös Mist of the Ravenwood tarinansa puolesta yliluonnollisuuden rajamailla. Pelin tarinassa täytyy tällä kertaa etsiä kadonneita ihmisiä, ja samalla selvittää mitä kaikkea hämärää ja yliluonnollista paikassa mahtaneekaan tapahtua.
Hämärä mökki hämärässä paikassa.
Pelillisesti tarjolla on siis hidden object -pelien tyyliin asioitten etsimistä näytöltä hiirinaksuttelun voimin, mutta positiivisena puolena tässä pelissä oli näiden kadonneiden objektin metsästyksen lisäksi tarjolla vaihtoehtoisesti myös muita tehtäviä. Useimmiten itse tuli valittua vaihtoehtoinen muistipeli esineiden etsimisen sijaan, sillä turhan usein esineiden etsintä itselläni meni hillittömään hiirinaksutteluun pitkin näyttöä esineiden satunnaislöytämisen toivossa.
Pelaajan onneksi myös toisenlaisia ongelmanratkaisutehtäviä oli kiitettävissä määrin, joten ainakaan itse en kokenut pelin tehtäviä liian yksipuoleisina ja tylsinä.
Enigmatis: Mists of the Ravenwoodin visuaalinen puoli oli Artifex Mundin tuotoksille ominaiseen tapaan silmää miellyttävä katsottavaa. Piirtojälki on kaunista ja selkeää josta pelille täytyy antaa kiitosta, sillä erityisesti hidden object -tehtävissä hyvä ja selkeä piirrosjälki luo huomattavasti mukavuutta pelikokemukseen.
Visuaalisesti onnistuneen puolen lisäksi myös audiopuoli toimii. Ääninäyttely oli pääsääntöisesti hyvää, vaikka paikoitellen olisinkin kaivannut vähän lisää aidompaa tuntumaa ilmaisuun. Kuitenkaan missään kohden ääninäyttely ei häirinnyt pelikokemusta.
Myös pelin musiikit olivat mielyttävää kuunneltavaa. Ne loivat onnistuneesti tunnelmaa peliin eivätkä hyppineet häiritsevästi pelaajan korville missään vaiheessa.
Toimii kuin junan vessa
Läpipeluun jälkeen mielikuvat pelikokemuksesta ovat positiiviset. Artifex Mundi on onnistunut luomaan mielenkiintoisen tarinan toimivalla käyttöliittymällä ja käärinyt tuotoksen helposti lähestyttävään audiovisuaaliseen pakettiin.
Se on rentoa naksuttelua pääsääntöisesti inhimillisillä ongelmanratkaisutehtävillä, vaikkakin yön pimeinä tunteina pelatessa muutama ongelmanratkaisutehtävä tulikin hypättyä yli.
Kumpi ja kampi tappeli, ilmeisesti kampi voitti.
Pidin myös siitä, että tarinaa aukaistiin myös välianimaatioiden avustuksella. Tämä toi mukavaa vaihtelua varsinaiseen pelaamiseen, ja tarinaan oli myös helpompaa sen myötä uppoutua.
Mukavana bonuksena pelin Steam-versioon on saatu mukaan myös saavutukset sekä keräilykortit.
Kehuttavaa
Mielyttävän näköinen piirtojälki
Toimivat musiikit
Rentoa viihdettä kiintoisalla tarinalla
Moitittavaa
Muutama turhan hankalahko puzzle (jotka onneksi pystyi ohittamaan)
