Olisin iloinen, jos ettisistiä ongemista keskusteltaessa käytettäisiin edelleen vanhanaikaisia ja uskonnollissävyisiä hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteitä ja lakattaisiin jankuttamasta ihmisyydestä, joka ei kaikesta päätellen ole muuta kuin sitä, mitä ihminen milloinkin sattuu tekemään. Kun ihmisestä paljastuu jokin ominaisuus, paljastuu samalla sille vastakainen piirre. Homo sapiensista hahmottuva kokonaiskuva on kävelevä paradoksi, ristiriitapökäle, olento joka ei kykene nuolemaan oma kyynärpäätään, mutta uskoo silti olevansa suurinta ja hienointa, mitä Jumala tai evoluutio on saattanut maan kamaralle. Ei sellainen kelpaa moraalinormiston perustaksi. (s.263–264)
Eilen sain luettua päätökseen Timo Hännikäisen kirjoittaman teoksen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Viimeinen sivunumero ennen henkilöhakemistoa oli 271 joten kohtalaisen paksu teos oli kyseessä, vaikkakin kirjan fyysinen koko toki olikin pokkarikokoa.
Kirja koostui esseekirjoituksista kuten olettaa saattoi. Esseiden tyyli oli kantaaottavaa sekä ajatuksia herättävää tekstiä huumorilla höystettynä ja ne takakannen mukaan käsittelevät typeryyden lajia johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen.
Intellektuellien idiotismi johon tavallisella maalaisjärjellä varustettu rahvas ei hevillä kykene tuotiin teoksessa kieltämättä huvittavalla tavalla esiin. Kenties omaksi suosikkiesseekseni nousikin juuri ensimmäinen essee joka kantoi nimeä Tiedostajat, jossa kaikkein selvimmin tulee esiin intellektuellinen yliopistotyperyys; utopioihin uppoutuneita realismin kadottaneita huuhaa-ihmisiä jotka ovat vaatimassa milloin mitäkin järjetöntä ja ristiriitaista tasa-arvon, humanismin tai milloin minkäkin nimissä.
Muita esseiden aiheita oli mm. vandalismi, seksuaalisuus ja natsisaksan estetiikka. Voin vain kuvitella kuinka mielensäpahoittajat näistä mielensä pahoittavat jos sattuvat lukemaan, sillä nykyisen suvaitsevaisuuden ilmapiirissä jos sanoo mitään hyvää natsisaksasta on vähintään oltava ajatuksiltaan sairas kansanmurhia ihannoiva perverssi. Kuitenkin kiintoisalla tapaa tässä oli puhuttu esteettisestä puolesta natsisaksassa ja sekin essee oli ihan mielenkiintoista luettavaa.
Pidin tästä teoksesta kokonaisvaltaisesti. Sen sisältämät tekstit kiteyttävät monin paikoin sen mitä tavallisella maalaisjärjellä ajatteleva ihminen ajattelee milloin mistäkin järjettömyydestä joilla yhteiskuntaa rakennetaan suvaitsevaisemmaksi intellektuellien säädöksien toimesta. Paikoitellen kirjan teksti on sellaista mitä on vaikea kuvitella itseään suvaitsevaisena ihmisinä pitävän hyväksyvän ja sietävän, mutta kyllä ne ainakin itseäni nauratti – ehkäpä juuri siksi.
“Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorganiseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.” (s. 56)
Pari päivää takaperin sain päätökseen Don DeLillon kirjoittaman teoksen Omegapiste. Viimeinen numeroitu sivu kirjassa on 123 joten kovin suuresta eepoksesta ei ole kysymys ainakaan sivumäärän suhteen. Kuitenkin sisältönsä suhteen tämä teos oli hyvin monitahoinen; se oli toisaalta hyvinkin epämääräinen ja hämärä josta oli vaikeaa toisinaan saada kosketuspintaa, mutta samaan aikaan kiintoisa ja ajatuksiaherättävä teos.
Kirjan luettua kirjasta toki sai jonkinlaisen mielikuvan mistä se kertoi, mutta kuitenkin jotain (kenties paljonkin) jäi arvailujen varaan. Vertauksena voisi sanoa lienee että jos kirjastosta poimii keskivertoromaanin niin se vastaa sitä mitä pop-rock musiikille. Tämä teos menee lähemmäksi avantgardea kuin pop-rockia.
Teoksessa on tavallaan kolme osaa; ensimmäisessä osassa kerrotaan miehestä joka on katsomassa elokuvan Psycho filmatisointia jossa kyseinen elokuva on venytetty 24 tuntia pitkäksi spektaakkeliksi. Toinen osa teoksesta kertoo Jim Finleystä joka tahtoo tehdä dokumentin entisestä puolustusministeriön neuvonantajasta Richard Elsteristä joka on vetäytynyt aavikolle. Kolmannessa osassa palataan jälleen tuohon ensimmäisen osan elokuvateatteriin jossa yhä vain kyseinen filmi on esityksessä.
Tuli kirjan luettuani tutustuttua ihmisten näkemyksiin tästä teoksesta että mistä se heidän mielestänsä kertoo.
Oma analyysini teoksesta (luultavasti ei ole sinne päinkään tarkoitettu) on että teos käsittelee ennen kaikkea aikaa, sen suhteellisuutta ja kuinka se katoaa ja lakkaa olemasta silloin kuin olemme läsnä hetkessä, uppoutuneena johonkin mitä teemme. Vasta kun joku tai jokin rikkoo harmonian ja hetken olevaisuuden, olemme jälleen kiinni ajassa ja menemme sen ehdoilla.
Tähän päätelmään tulin sen vuoksi että ensimmäsessä osassa elokuvateatterissa mies katsoo 24-tunnin filmatisointia, analysoi ja pohtii asiaa, aivan kuin hän olisi irti kaikesta muusta maailmasta kokonaan. On vain hän ja filmi. Hän kadottaa ympäristönsä ja uppoutuu täysin hetkeen ja filmiin ja kaikkiin yksityiskohtiin.
Toisessa osassa aavikolla ollessa aika katoaa myöskin muutaman päivän olevaisuuden jälkeen. Siellä vain ollaan, aika kulkee, kukaan ei tiedä miten kauan siellä ollaan oltu ja paljonko aikaa on menty eteenpäin. Kuitenkin kun Elsterin tytär katoaa, harmonia rikkoontuu, aika saa uuden merkityksen ja sen varassa roikutaan aivan eri tavalla kuin ennen. Alkaa päivien laskeminen siitä kuinka kauan tytär on ollut kadoksissa.
Viimeisessä osassa taasen miehen oleskelu elokuvateatterissa menee sekaisin kun paikalle tulee nainen jonka kanssa hän vaihtaa muutamia sanoja. Hän menettää otteensa hetkestä, siitä että on vain ja tulee jälleen tietoiseksi ympäristöstänsä ja ajan kulusta.
Toki tämä tulkinta perustuu yhteen lukukertaan ja toisen kerran jos luen tämän voi tulkintani olla hyvinkin toisenlainen.
Kaikenkaikkiaan kiintoisa teos mikäli tykkää lukea teoksia joiden lukemisen jälkeen ei silti ole aivan varma mistä tämä teos kertoi.
Ostamani August Heat Bundlen mukana tullut, kohtalaisesti kehuja saanut peli Lilly looking through tarttui tällä kertaa arvosteluni kohteeksi.
Pelin takaa löytyy Kalamazoosta kotoisin oleva Geeta games -nimeä kantava yhdeksän hengen indie-pelitiimi, jonka historia alkaa vasta vuoden 2012 puolelta. Lillyn seikkailu on julkaistu vuoden 2013 puolella ja sitä pääsee naksuttelemaan niin Windowsissa kuin myös Mac OSX:lläkin.
Verkkaisaa viihdettä
Lillyn seikkailut tapahtuvat tämän tyylin peleille ominaisella tavalla hiirellä naksutellen. Pelillisesti tarkoituksena on klikkailla näytöllä näkyviä elementtejä ja ratkaista ongelmia mitä matkalla ilmenee.
Tavallisista point-and-click tyyppisistä seikkailu-puzzlepeleistä poiketen, ei tässä pelissä olla juurikaan panostettu tarinaan – tai vaihtoehtoisesti sitä ei ainakaan tuoda niin selkeästi ilmi, että tavallinen keskivertopelaaja sitä tajuaisi. Pelin pelattuani en saanut selkeää mielikuvaa että mistä tässä kaikessa oli kysymys.
Järvellä on rauhallista.
Pelin alussa Lilly ja joku toinen kersa ovat alkuruudussa, kuvaan lentää kaulahuivi tai jokin muu vastaava punainen riepu ja jossain vaiheessa sitten se toinen kersa katoaa. Lilly lähtee sitten tämän penskan perään ja ratkoo matkalla olevat ongelmat jotta löytää tiensä tuon toisen kakaran luokse. Liekö sitten kyseessä oli Lillyn veli, mene tiedä.
Matkalle sattuvat ongelmat ovat alkuvaiheessa peliä sangen rentoja ja inhimillisiä naksutteluita.
Alkuvaiheessa pelin hint-painiketta tuli painettua että sain tajuttua pelin ideaa, mutta sen jälkeen pääsi monet tehtävät ohi ilman että apuihin tarvitsi turvautua. Kuitenkin jos tarpeeksi pitkäksi aikaa tuli jumituttua, tuli apupainiketta painettua jotta näki onko jotain elementtejä jäänyt vain näytöltä huomaamatta.
Käyttöliittymä oli kohtalaisen selkeä. Kun hiirtä liikutti eri puolella ruutua, muuttui hiiren kursori erilaiseksi mikäli siihen oli mahdollista klikata niin että jotain tapahtuu. Harmillista kyllä, jotkut elementit meinasi jäädä silti huomaamatta, mutta apupainike onneksi tarjosi apuja niissä tilanteissa jotta näki ne kohdat joita on jäänyt huomaamatta.
Kilisee kilisee kellossa.
Peli eteni puzzleja ratkoen ruudusta toiseen kohden loppuratkaisua.
Harmaita hiuksia
Alkumetreillä peli oli sangen mukavaa ja viihdyttävää naksuttelua. Puzzlet olivat inhimillisesti ratkottavissa, mutta pelin loppuvaiheella puzzlet muuttuivat aivan hermoja raastavan rasittavaksi. Ne olisi lienee ollut ratkaistavissa inhimillisestikin mikäli jonkinlaista väriteoriaa on hallussa, mutta koska en ole niin taidehippi enkä omaa niin suurta yleissivistystä, oli loppupään puzzlet mentävä tutoriaalin avulla.
Ensimmäinen enemmänkin kärsivällisyyttäni koettelemani puzzle oli sellainen, mikä sai ihmettelemään pelin käyttöliittymän epäyhdenmukaisuutta.
Pelissä on Lillyllä paikoitellen lasit, joista hän voi vaihtaa katsomaan maailmaa eri näköisestä näkökulmasta. Yleensä pelissä kun Lillyn klikkasi menemään jonnekin, ei kyseisen kävelyanimaation aikana pystynyt mitään muuta tekemään kuin katsomaan animaation edistymistä.
Synkempääkin maisemaa päästiin näkemään.
Aikani jumituttuani erääseen puzzleen päädyin Internetin avustuksella huomaamaan, että käyttöliittymän logiikka oli tässä tehtävässä erilainen; kun Lilly oli kävelemässä, piti kävelyn aikana tietyssä vaiheessa vaihtaa näkymää toisenlaiseksi – toisin sanoen, tehdä sitä mitä muissa aiemmissa tehtävissä ei ollut voinut. Ei hyvä.
Tämän kohdan ohi päästyäni tuli vielä myöhemmin paljon tätäkin rasittavampia puzzleja. Puzzlet perustuivat (ilmeisesti) väriteorioihin, joissa eri värejä sotkemalla kentässä olevat elementit saivat erilaisia värejä, joiden perusteella sitten päästiin eteenpäin. Käytännössä koetin saada logiikasta tolkkua, mutta en vain saanut. Katselin tutoriaaleja ja niiden avulla lopulta menin nämä astetta rasittavammat puzzlet läpi, enkä vielä sen jälkeenkään saanut tolkkua mistä ihmeestä oli kysymys.
Maisemat olivat tunnelmallisia.
Muualta lueskeltuani sain havaita, että en ole ainoa keitä kyseiset puzzletehtävät kismittivät enemmän tai vähemmän.
Tämän lisäksi käyttöliittymä rupesi nyppimään pelissä ihan kiitettävissä määrin. Peli oli verkkainen ja alkumetreillä sen verkkaisuus oli ihan mukavaa vaihtelua. Kuitenkin siinä vaiheessa kun samassa tehtävässä junnasi pidemmän aikaa ja jokaisen klikkauksen välissä täytyi katsoa 5–10 sekuntia animoitua liikehdintää vain havaitakseen kokeilunsa huonouden, alkoi liikehdinnän hidas tahti koettamaan sekin kärsivällisyyteni rajoja.
Ei pelkästään pahaa sanottavaa
Lilly looking throughista on löydettävissä onneksi myös hyviä elementtejä. Peli oli graafisesti kaunis, musiikit rauhallista tunnelmointia ja yleiskokemus oli ihan kohtalainen.
Pelissä oli paljon potentiaalia olla hyvä ja viihdyttävä peli, mutta omaan makuuni pelin puzzleissa oleva järjetön vaikeustason vaihtelu, käyttöliittymän epäyhdenmukaisuus sekä kärsivällisyyteni rajoja koetteleva verkkaisuus verottaa pelistä monta pistettä pois.
Luolissa kasvaa vaikka sun mitä.
Loppuratkaisu on myöskin vaisu ja mitäänsanomaton, joten harmillisesti peli kuuluu niihin peleihin joita en voi suositella täyteen hintaan. Annan pelille kuitenkin 6/10 pistettä, eli hieman keskiarvoa (5 pistettä) paremman pistelukumäärän. Syynä tähän on se, että pelin alkupuolisko kuitenkin tarjosi sangen mukavaa viihdettä, eikä peli kokonaisuutena ole niin huono kuin allekirjoittaneen tekstistä saattaisi kuvitella.
Pidemmän kärsivällisyyden ja paremman puzzlepään omaavalle tässä on varmasti asiallinen ja toimiva parin tunnin naksuttelu.
Kehuttavaa
Kaunis
Inhimillisen vaikeustason tehtävissä oli ihan mukava pohtia
Moitittavaa
Epäyhdenmukaisuus
Loppupään puzzlejen aivan järjetön vaikeustaso suhteessa aiempiin
Tulipa Facebookin kautta vastaan kavereiden jakama artikkeli Ylen sivulta joka on otsikoitu “Poliisi-tv tukti Ville Valon yhteyttä saatananpalvojiin Provinssirockissa 1998”. Artikkeli ja video löytyy tästä.
Mielenkiintoista oli kuulla Ville Valon omat kommentit liittyen symboliikkaan luvun 666 tiimoilta ja sitä missä merkityksessä se on ajateltu heidän levyllänsä. Mikäli lukijalle ei HIM-yhtyeen diskografia ole tuttu, on kyseisen bändin ensimmäinen täyspitkä levy nimeltänsä Greatest Lovesongs Vol. 666 ja levyllä oli myös piiloraita numero 66 jota kelaamalla 6 minuuttia eteenpäin pääsee kuuntelemaan kyseistä kappaletta (eli kun CD-soittimessa näkyy teksti 666).
Symboliikka ei muutoinkaan ole vierasta kyseiselle yhteyeelle – bändin tunnettu syboli on ns. heartagrammi jossa on risteytetty pentagrammi sekä sydän. Myös yhtyeen nimi juontaa juurensa sanoista His Infernal Majesty eli Hänen helvetillinen majesteettinsa.
Luku 666 vastaavasti tulee Raamatusta ja se on niin sanottu pedon merkki. Raamatusta tämä kohta löytyy Johanneksen Ilmestyksestä jakeesta 13:18:
Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi.
Kannattaa lukea koko Ilmestyskirjan kohta jotta kyseisen symbolin tarkempi merkitys selviää; kuitenkin lyhyesti tiivistäen kyseessä on jokin symboli jonka peto saa ihmiset ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa ja jota ilman ei voida käydä kauppaa, ei ostaa tahi myydä. Turhan usein kyseinen numerosarja tuntuu saavan suhteettoman suuren merkityksen medioissa ja taiteessa ja konteksti tunnutaan unohtavan kokonaan. Turhaa vainottelua ja numerologiaa monin paikoin havainnut aiheen tiimoilta.
Kiintoisaa havaita tuosta Ylen videosta kuinka paljon maailma on muuttunut vuodesta 1998 tähän päivään asti täällä kotimaassamme. Metallimusiikki on täällä nykyään suhteellisen mainstreamia ja sitä voi kuulla ihan perusradiokanavilta esimerkiksi Amorphis-yhtyeen muodossa.
Vaikkakin tuntuu hassulta tätä nykyä ajatella HIM-yhtyettä saatananpalvontamusiikkina niin toisaalta on muistettava myös se että 90-luvulla oli metallimusiikilla selvästikin erilaisessa asemassa. Suurimmat syyt metallimusiikin yhdistämisestä saatananpalvontaan lienee tulevat Norjan puolelta (vaikkakin toki historiallisia syitä löytyy kauempaakin mm. Black Sabbathin osalta); 90-luvulla osa paikallisista black metal -yhtyeistä nousi otsikoihin poltettuaan vanhoja puukirkkoja. Myöskin erään kyseisen genren bändin jäsen päätyi vankilaan tapettuansa bänditoverinsa. Myös muita ei-niin-tervehenkisiä tekoja tapahtui 90-luvulla tämän skenen ympärillä myöskin Suomessa ja ainakin yksi rituaalimurhaksi mediassa nimetty teko tapahtui Hyvinkäällä. Toki on muistettava että median uutisointi asioista on yleensä aina suhteellisen lööppihakuista, joten ylilyöntejä voi hyvinkin olla tapahtunut median puolelta. Aiheesta voi lukea kuitenkin Wikipediasta tästä mikäli kyseisen tapauksen tarina kiinnostaa.
Loppuun vielä HIM-yhtyeen ensimmäiseltä pitkäsoitolta todella hieno biisi, When love and death embrace. Play it loud!
“Ystävällinen ja hyväntahtoinen rouva Palmer ei laiminlyönyt mitään saadakseen vieraansa tuntemaan että he olivat tervetulleita ja että hän toivoi heidän viihtyvän. Hänen käytöksensä vilpittömyys ja sydämellisyys korvasivat harkinnan ja eleganssin puutteen, jonka takia hänen käytöksensä ei muodollisesti useinkaan ollut huoliteltua; hänen ystävällisyytensä oli valloittavaa, kun sitä vielä tehostivat niin sievät kasvot; hänen typeryytensä, vaikkakin ilmeinen, ei ollut vastenmielistä, koska hän ei teeskennellyt, ja Elinor saatoi antaa anteeksi kaiken muun paitsi hänen naurunsa.” (s. 269)
Sain eilen päätökseen Jane Austenin teoksen Järki ja tunteet. Kaikkiaan sivuja tässä teoksessa oli 339, joten pituutensa puolesta tämä oli hieman keskivertoa romaania pidempi. Teos on kirjoitettu alunperin vuonna 1811 ja tarinan miljööstä sen voi helposti havaita ilman mahdottoman suuria ponnistuksia, vaikkakin toki taitava tarinankertoja voisi kyseistä aikakautta jäljitellä romaaniinsa muutoinkin.
Teos on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen jokaiselle jota kirjallisuus kiinnostaa. Itse pidin tästä teoksesta niin kirjoitustyylillisesti kuin tarinankerronnallisestikin. Myös oli kiehtovaa pohtia kuinka paljon teoksesta on todenmukaista sen aikaisen yhteiskunnan ja aikakauden kuvausta.
Erityisen hyvin tässä teoksessa oli mielestäni onnistuttu henkilöhahmojen persoonien esiintuonnissa ja niiden eläväksitekemisessä – aivan kuten myös oli hänen teoksessaan Ylpeys ja ennakkoluulo. Henkilöhahmoista saa paljon syvemmän ja inhimillisemmän kuvan kuin monien muiden kirjailijoiden teoksista olen saanut ja se on mielestäni hyvä juttu. Toki on myönnettävä että tämän kirjan teema pyörii enemmän ihmissuhdetarinoiden kiemuroissa kuin mitä monissa muissa romaaneissa joten sen kannalta on myös odotettavaakin että henkilöihin saadaan syvyyttä paremmin; kuitenkin Austen on onnistunut erittäin hienosti tässä tehtävässään.
Tässäkin teoksessa Austen oli onnistunut luomaan päähahmon jonka persoonasta voisin jopa käyttää sanaa viehättävä. Kirjallisesti pidän tätä hienona saavutuksena, sillä en ole vielä kenenkään muun kirjoista saanut niin hyvää ja monitahoista kuvaa kuin Austenin teosten naishahmoista vaikkakin voihan vikaa olla myös lukijassa eikä kirjoittajassa.
Kaikenkaikkiaan tämä teos on siis lukemisen arvoinen jota voin helposti suositella mikäli hyvä henkilöhahmokuvaus sekä romantiikka kiinnostaa. Mikäli ihmissuhdetarinat ovat sellainen aihe että niistä ei saa mitään irti niin tällöin teoksen voi jättää huoletta hyllyyn pölyttymään.
