Author: stargazers

Tänään jatkoin Commander Keen -trilogian Commander Keen in Invasions of the Vorticons pelaamista. Tänään tuli pelattua läpi trilogian toinen osa, The Earth Explodes joka siis tunnetaan arkipuheessa Keen 2:na.

The Earth Explodes jatkaa mihin ensimmäinen osa tarinasta päättyi. Kun Commander Keen palaa takaisin raketillaan maahan saa hän havaita että Vorticonilaisten emoalus on aivan maapallon vieressä uhkaamassa maapallon turvallisuutta. Aluksessa on tuhoavan tehokkaat Tantalus Ray X–14 -aseet suunnattuna kahdeksaan suureen maapallon kaupunkiin. Commander Keenin on aika tarttua hyppykeppiinsä ja lähteä tuhoamaan Vorticonilaisten aseet ja siinä sivussa pelastaa maapallo vääjämättömältä näyttävältä tuholta.

Pelin grafiikat, äänet ja kontrollit olivat samanlaiset kuin episodissa yksi joten niistä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa mitä en olisi jo episodin yksi arvostelussa kirjoittanut. Mitä tulee pelin pituuteen, oli tämän läpikäymiseen käytettävä hieman enemmän aikaa kuin mitä episodiin yksi. Kuitenkin alle kahdessa ja puolessa tunnissa tämänkin pelasin lävitse joten kyseessä ei ole mitenkään mielettömän pitkä peli.

Kenttäsuunnittelu oli tässä parempaa ja monipuolisempaa kuin aikaisemmassa osassa – vihollisia oli enemmän ja ne olivat paikoitellen todella hankaliakin. Kentissä oli myös käytettävä enemmän jonkinsorttista päättelyäkin. Esimerkiksi joissain kentissä piti esteenä oleviin oviin hakea avain paikasta jonne ei yltänyt hyppäämällä suoraan eikä hyppykepillä. Kuitenkin kun muualta päin kenttää kävi etsimässä sellaisia punaisia olentoja jotka kulkevat koko ajan eteenpäin ja pääsevät pitkin seiniäkin, täytyi näiden kykyä hyödyntää kiipeämällä niiden päälle josta sitten pääsi pomppaamaan tarvittavalle etäisyydelle.

Oikeastaan ainoastaan parissa kohtaa oli hieman kärsivällisyyttä koettelevia kohtia. Yksi oli ainakin se kun oveen käyvä kortti oli hankalassa paikassa hypätä ja helposti aina tipahti alas ja joutui yrittämään monta kertaa pomppaamista pienen liikkuvan olennon päältä. Samaten hetket joissa ei voinut oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa oli sellaisia mistä en niin erityisesti pitänyt. Tällaisia kohtia oli se kun oli kentästä sammuttanut valot (jolloin Vorticonilaiset eivät tajua hyppiä) ja piti vain odotella että ampuvat viholliset kävelevät rotkoon. Koska näiden olentojen liikeradat olivat vaihtelevia, saattoi se vaatia paikoitellen minuutin parin odottamista. Toinen missä joutui odottamaan oli ilmassa liikkuvat lautat ja niiden odottaminen että ne tulevat oikeaan kohtaan. Toki yksittäisen kerran tällaisten odottaminen ei koettele kärsivällisyyttä, mutta kun viidettä tahi kymmenettä kertaa tipahdat rotkoon tai kuolet muuten vain johonkin ja aloitat kentän aina alusta niin jokainen ylimääräinen odottamista vaativa kohta alkaa hieman koettamaan kärsivällisyyttä.

Tämäkin episodi oli mukaansatempaava ja viihdyttävä peli jonka parissa ajan käytti mieluusti. Toimiva tasohyppely vielä näinäkin päivinä pelattuna. Suosittelen!

Huomasinpas eilen että Steam-pelikaupassa on Commander Keen -tasohyppelypelejä alle neljän euron hintaan. Hintaan sisältyi viisi Keen-peliä joista kolme kuuluu trilogiaan nimeltä Commander Keen in Invasion of the Vorticons>. Ensimmäinen episodi on nimeltänsä Marooned on Mars ja tämä siis on tunnettu arkikielessä myös nimellä Keen 1. Muistan että näitä Commander Keen -pelejä tuli pentuna nakuteltua 286-tietokoneella joten peliä oli sangen nostalgista ja legendaarista pelata näin monien vuosien jälkeen.

Commander Keen -peleissä sankarina toimii Commander Keen joka on lapsinero Billy Blazen salainen identiteetti.

Ensimmäisessä episodissa kerrotaan kuinka Commander Keen on ollut tutkimassa Mars-planeettaa, mutta ilkeämieliset Vorticonit ovat varastaneet Keenin Bean-with-bacon-nimisen megaraketin neljä tärkeää osaa. Commander Keenin täytyy lähteä etsimään puuttuvat osat ympäri Marsia. Tässä episodissa Commander Keen löytää myös klassiseksi tunnusmerkikseen muodostuneen hyppykeppinsä jonka avulla planeetan kenttien läpikäynti käy merkittävästi helpommaksi.

Ensimmäinen silmiinpistävä huomio tästä ensimmäisestä trilogian osasta on se, että peli on erittäin lyhyt – tai ainakin itse pelasin tämän läpi alle kahteen tuntiin. Kuitenkin mitä katselin How long to beat -sivustolta, oli tämän keskimääräinen peliaika merkittävästi pidempi kuin itsellä. En sitten ole varma onko ihmiset vain käsittäneet väärin ja listanneet tuonne koko trilogian läpipelaamiseen käytetyn ajan sillä päätarinan keskiarvona tuntuisi olevan noin kuusi tuntia. Toki koska läpipelaajien määrä tuolla sivustolla on kohtalaisen pieni tuossa pelissä, voi olla että yksittäisellä pelaajalla on vain kestänyt reilusti pidempään kuin yleisesti joka sitten nostanut tuota keskiarvoa reilusti ylöspäin. Oli miten oli, omasta mielestäni tuntui siis lyhyeltä pelata läpi tämä episodi.

Kontrollit pelissä oli yllättävänkin toimivat, vaikka kieltämättä tuntuivatkin sangen hassuilta koska ohjattavuus on jotenkin aivan erilainen kuin monissa muissa peleissä joita olen lähiaikoina pelannut. Kuitenkin siis nuolilla liikutaan, Ctrl hyppää, Alt ottaa esiin hyppykepin ja Ctrl+Alt yhdessä ampuu mikäli panoksia on jäljellä aseessa. Kontrollien oppimiseen ei siis mene kovin kauaa aikaa ja peliin pääsee nopeasti sisälle.

Pelin graafinen ilme oli karuhko kuten tuohon aikaan tasohyppelypeleissä tuppasi olemaan, mutta se ei menoa haitannut millään muotoa silloin eikä tänäkään päivänä. Grafiikat olivat tarpeeksi miellyttävät jotta niitä jakseli ihan mieluusti katsella.

Äänistä taas ei valitettavasti voi sanoa kovin kauniita kehuja. Pelissä ei ollut lainkaan musiikkeja (ainakaan itselläni ei soinut enkä muista että lapsenakaan olisi ollut tässä pelissä musiikkeja, joten oletettavasti niitä ei ole ollenkaan) ja ääniefektit olivat kaikkea muuta kuin kauniit. Rujot ja räikeät. Vanhoina hyvinä aikoina oli tietokoneen PC Speaker -kaiutin joka päästi älämölöt pihalle ja se oli kova ja karkea ääni, mutta äänikortin läpi tämän pelin äänet eivät olleet kyllä sen paremmat. Kuitenkin pelasin koko pelin äänien kanssa koska kyllähän se oman fiiliksellisen arvon peliin antaa, vaikka äänet olivatkin mitä olivat.

Vihollisten määrä oli tässä episodissa pieni – kovin monia erilaisia vastustajia pelistä ei löytynyt ja osa vihollisista ei olleet edes sellaisia että ne itsessään tekisivät minkäänsorttista vahinkoa Keenille, ainoastaan niiden haitallisuus saattoi rajoittua siihen että ne työntävät pelaajaa aina edellään sinne suuntaan minne ovat itsekin menossa. Mikäli eteen sattuu rotko on tämä arvattaenkin vähemmän toivottava piirre pelaajan kannalta. Kuitenkin suurin osa vihollisista pelissä on myös sellaisia jotka voi suosiolla jättää eloon ja jatkaa matkaansa eteenpäin, joten kaikkiin vihollisiin ei tarvitse tuhlata aseensa panoksia.

Kenttien määrä pelissä oli suhteellisen pieni ja useammatkin kentät olisi ilmeisesti voinut jättää pelaamattakin mikäli aikomuksena oli vain etsiä puuttuvat osat rakettiin, sillä kenttiä tuntui pystyi käymään läpi vapaavalintaisessa järjestyksessä (eli kartalla pystyi liikkumaan kentän ohi jos halusi käydä muualla ensin).

Pelissä oli myös tallennusmahdollisuus kartassa jossa liikutaan ja jossa valitaan kenttä jota halutaan pelata – kentässä ollessa peliä ei voinut tallentaa. Käytännössä aina jos kaikki elämät oli käytetty oli mahdollisuus ottaa tallennuskohdasta jatko – peliä siis ei onneksi joudu jokaisella kerralla alusta asti aloittamaan kenttä kerrallaan. Mukava piirre pelissä on myös se että lisäelämiä voi ansaita keräämällä pisteitä joita saa poimimalla tikkareita, limpparitölkkejä ja pizzapaloja yms. pitkin kenttiä.

Kaikenkaikkiaan mukava kokemus oli pelata tämä episodi läpi aikuseinakin ja suosittelen muitakin koettamaan mikäli minkäänlaista kiinnostusta kyseiseen pelityyliin on!

Tänään sain pelattua loppuun Game Boy Color käsikonsolille tehdyn pelin Pocket Bomberman. Muutamia päiviä pelin pelaamisessa meni jotta sen pääsi läpi, mutta vihdoin ja viimein pääsin kuin pääsinkin läpi 🙂 Toki siis en montaa päivää putkeen pelannut, eli arviolta alle 8 tunnissa tuon olisi yhdeltä istumalta pelannut läpi jos kärsivällisyyttä ja aikaa löytyy niin paljon yhdelle istumalle.

Pelin tarinassa hirviöt ovat saaneet auringon peittymään suuren ja synkän pilven varjoon. Auringon miekka pystyy palauttamaan takaisin valon, mutta saadakseen miekan Bomberman tarvitsee viisi voimakiveä joiden avulla hän voi noutaa miekan vuoren huipulta. Jokaisen pelatun tason loppuvastustajan jälkeen Bomberman saa yhden puuttuvista kivistä.

Pocket bomberman on ns. platformer-tyylinen peli, eli suomeksi tasohyppely. Ideana pelissä on päästä kenttiä läpi ja tuhota loppuvastustajat. Pelin oppimiseen ei siis tarvitse insinöörin koulutusta vaan pelin idea aukeaa samantien ilman sen suurempia ihmettelyitä. Kuitenkin pelin läpi päästyäkin jäi muutamat kentistä poimittavat asiat mietityttämään että mitä ihmettä niillä teki (itselläni ei ole ohjekirjaa ko. peliin), mutta oletettavasti ei mitään merkittävää kun läpi pystyi pääsemään tajuamatta kaikkien asioiden merkitystä. Lyhykäisyydessään siis tämänkin tasohyppelyn idea on hyppää, pompi, jätä pommeja, tuhoa vastustajat ja kerkeä loppuun ennen kuin aika päättyy.

Kenttien vaikeustasot eivät olleet mitään järjettömiä, mutta loppuvastustajia vastaan sai naputella kerran jos toisenkin. KSPM-asteikolla (kirosanoja per minuutti) päästään liene lähelle kymmentä, kiitos muutaman kärsiväliisyyttä venyttävän kentän loppuvastustajan. Kenttien vaikeusasteet tuntuivat vaihtelevan aika paljon – jotkut meni parilla yrittämällä läpi, joitain sai yrittää sen parikymmentä kertaa. Mielenkiintoista oli sinänsä sekin että viidennen maailman (eli viimeisen, nimeltään “Evil”) loppuvastustaja oli helpompi kuin muutamassa aikaisemmassa tasossa.

Vaikka pelissä jokaisessa kentässä oli aikarajat, oli onneksi aikaraja sen verran korkea että koko aikana taisi kahdesti tai kolmesti vain loppua aika kesken kentän. Hyvin siis mitoitettu se eikä se aiheuttanut kovin paljoa ylimääräisiä paineita.

Erityisesti pidin tässä pelissä siitä että pelissä jokaisen kentän jälkeen sai koodin jolla pystyi sitten jatkamaan myöhemminkin peliä ilman että tarvitsee aloittaa koko peliä aina alusta. Säästää kummasti hermoja tämäntyypisissä peleissä.

Grafiikoiden puolesta peli ei edusta parhainta tasoa mitä Game Boy Colorille on saatavana, mutta ei missään nimessä huonotkaan grafiikat olleet. Perustoimivat. Äänet oli kanssa ihan jees ja musiikitkin ok, ei kuitenkaan mitään maatamullistavaa pelimusiikkiklassikkoa kannata odottaa.

Kaikenkaikkiaan hyvä ja suoraviivainen peli jonka läpipelaaminen on ihan realistinen saavutus. Viihdyttävä.