Ihmisen kohtaaminen tappajalepakon kanssa voi saada vaarallisia sävyjä
Bats (IMDB) on Louis Morneaun ohjaama sci-fi/kauhuelokuva vuodelta 1999. Pääosarooleissa nähdään Dina Meyer, Bob Gunton, Lou Diamond Phillips sekä Leon.
Lepakoita hyvin tunteva tutkija Dr. Sheila Casper (Dina Meyer) sekä hänen kumppaninsa Jimmy Sands (Leon) saavat yllättävän kutsun tutkimaan tapausta missä lepakot ovat isommalla joukolla käyneet ihmisten kimppuun siten että sen seurauksena on ollut ihmishenkien menetyksiä. Sheila ei vaikuta ottavan asiaa ensin todesta sillä tapaus ei vaikuta lainkaan uskottavalta lepakoiden käyttäytymiseltä, mutta pian käy ilmi että tautiviranomaiset ovat mukana selvittämässä tapausta sillä nämä olennot eivät ole aivan tavallisia luonnossa esiintyviä lepakoita vaan tiedemisten toimesta muokattuja siivekkäitä.
Bats on luokiteltu kauhuksi, trilleriksi sekä sci-fiksi mutta mistään pelottavasta tarinasta ei ainakaan voi tämän filmin kohdalla puhua mikäli katsojalla ei ole entuudestaan jo jonkinmoista kammoa näitä yön olentoja kohtaan.
Tarina itsessään on ihan keskinkertainen ja pohjaidealtaan osittain jopa uskottavaakin sorttia, mutta toteutus ei aivan ole sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kokonaisuus onkin keskinkertaista lähes kautta linjan, on silti toimintakohtaukset monin paikoin rasittavaa katsottavaa erittäin hutiloivan ja nopeisiin leikkauksiin perustuvan kameratyöskentelyn vuoksi. Nopeasti huitova ja heiluva kamera jättää monissa kohtauksissa katsojalle epäselväksi mitä tilanteessa tapahtuu vaikkakin sen kyllä pystyy päättelemään nopeasti lopputuloksestakin.
Kameratyöskentely oli myös rauhallisemmissa kohtauksissa tarpeettoman levotonta omaan mieltymykseeni. Jos kohtauksessa ei tapahdu mitään missä kameran pyörittelystä ympäri henkilöitä olisi hyötyä en erityisen paljoa tällaisista tarpeettomista kameran liikkeistä perusta. Tietenkin sopivissa määrin ne luovat katsojalle tunnetta että jotain tapahtuu kun on jonkinmoista liikettä, mutta mikäli se ei tuota kohtaukseen mitään varsinaista lisäarvoa on se vain tympeää ja merkityksetöntä heilumista jolla tunnutaan vain paikkaavan kohtauksen mitäänsanomattomuutta.
Lepakoita nähdään lyhyitä hetkiä myös lähikuvassa
Henkilöt jäävät katsojalle etäiseksi ja merkityksettömiksi tusinahahmoiksi eikä heihin muodostu minkäänlaista tunnesidettä. Ei sillä, en tämän tyylilajin filmatisoinnissa sellaista erityisemmin odotakaan.
Elokuvassa on kyllä hyvätkin hetkensä ja efektitkin ovat tarpeeksi toimivaa tasoa. Lisäksi hauskana pienenä vivahteena mainittakoon että lepakoiden hyökätessä kaupunkiin voi katsoja bongata kaupungin elokuvateatterissa esityksissä pyörivän elokuvan olevan Nosferatu joka on tunnettu vampyyrielokuvien klassikko.
Vaikka elokuva onkin suhteellisen mitäänsanomaton, on sille silti paikkansa ja aikansa. Se on sopivan viihdyttävä mikäli siihen osaa suhtautua oikeanlaisilla odotuksilla. Itselleni tämä toimi tarpeeksi hyvin vaikka ei tätä erityisen paljoa voi muille kehuakaan.
Kuvankaappaus Akira Kurosawan ohjaamasta elokuvasta Throne of Blood
Johdanto
Olen lähikuukausina katsonut jossain määrin elokuvia jotka ovat kohtalaisen vanhoja, sillä useat niistä on julkaistu 1940- tai 1950-luvulla. Olen lisäksi katsonut modernimpiakin elokuvia, mutta niissäkin painopiste on ollut 1990-luvulla. Sekaan on mahtunut yksittäisiä 2000-luvun jälkeen valmistuneitakin tuotoksia joista useammat ovat olleet aasialaisia filmatisointeja, mutta yksittäisiä modernimman aikakauden amerikkalaisiakin on joukkoon mahtunut muutamia.
Aikaisempina lähivuosina elokuvat joita olen katsonut ovat vahvasti painottuneet länsimaalaiseen moderniin aikakauteen eli 2000-luvulle ja siitä nykyhetkeen. Monet näistä ovat olleet Hollywoodin tuotantoa, joten viimeisestä tuhannesta näkemästäni filmistä valtaosa on ollut modernia amerikkalaista kevyttä viihde-elokuvaa.
Pidän kirjaa siitä mitä olen lähivuosina katsonut. Tällä hetkellä katsotuksi olen merkinnyt yhteensä 1337 eri elokuvaa joista 177 on tullut tämän vuoden puolella. Kaikkiaan merkittyjä katseluita on 1446 kappaletta joista 181 on kertynyt tänä vuonna, eli monia filmatisointeja olen nähnyt useampaankin kertaan.
Näiden tilastojen olennainen anti tämän tekstin kannalta ei kuitenkaan tule kokonaismäärässä nähtyjä teoksia, vaan painopisteessä niin aikakauden kuin valmistusmaankin osalta. Kiinnostavin aspekti on siis se, kuinka vahvasti katseluni ovat painottuneet länsimaalaisiin teoksiin ja niissäkin ensisijaisesti modernimman aikakauden tuotantoon.
Tuotantomaat kappalemäärittäin on ollut Yhdysvallat 1104 kpl, Yhdistyneet kuningaskunnat 197 kpl, Ranska 111 kpl, Saksa 92 kpl, Kanada 81 kpl, Japani 46 kpl, Kiina 39 kpl, Australia 28 kpl, Hong Kong 28 kpl sekä Suomi 24 kpl.
Eniten olen nähnyt vuoden 2006 julkaisuita, yhteensä 64 kappaletta. Tämän jälkeen seuraavaksi suosituimpia vuosia ovat olleet 2010 ja 2017 (52 kpl/vuosi) sekä 2018 ja 2005 (51 kpl/vuosi) joten näistä saa helposti perspektiiviä siitä minkälaisten filmatisointien katselu on ollut itselleni tyypillisintä joka on ollut siis moderni länsimaalainen tuotanto.
Elämä on matka jonka tehtävä on muuttaa ja kasvattaa meitä ihmisyyden syvempään olemukseen
Usein asioissa aihealueesta riippumatta joita tekee tai kokee tapahtuu jonkinlaista muutosta tavassa tehdä tai kokea. Tämä on tietenkin luonnollista ja toivottavaakin, sillä muutenhan mikään ei koskaan kehittyisi vaan kaikki olisi aina sitä samaa mitä se on aina ennenkin ollut ja ihminen lakkaisi kehittymästä ihmisenä.
Kun ihminen lakkaa kehittymästä, ihminen lakkaa elämästä vaikka sydän lyö, hengitys kulkee ja raajat toimivat sillä ihmisyys on paljon muutakin kuin vain ainoastaan olemista. Päämäärätön ja merkityksetön oleminen vailla kehittymistä millään elämän osa-alueella johtaa ennemmin tai myöhemmin luultavasti ainoastaan eksistentiaaliseen kriisiin, passivoitumiseen, masennukseen tai nihilismiin – piirteisiin jotka nykyisessä arvotyhjiön vaivaamassa länsimaalaisessa kulttuurissa ovat valitettavan yleisiä.
Muutos ja kehitys on toivottava asia ihmisen elämässä, vähintäänkin niissä asioissa jotka ovat itselleen tärkeitä. Jos mietimme tätä asiaa vaikkapa ruoan laittamisen osalta niin alussa kun opettelemme laittamaan ruokia saattaa ainoa merkitys löytyä siitä että saa valmistettua jotakin millä saa nälän siirrettyä pois. Makaronin tai perunoiden keittäminen vedessä on hyvä alku polulla monipuolisempien ruumista ja mieltä innoittavien aterioiden ja aistikokemuksien maailmaan.
Jokainen ihmisenä kehittymisen suunta elämässä alkaa aina aloittelijan askeleilla. On turhaa odottaa heti alussa laittavansa monipuolista ateriaa joka ruokkii aistejamme monin eri tavoin. Alussa riittää että saa edes jonkinlaista ruokaa itselleen tehtyä vaikka se olisi kuinka yksinkertaista tai huonoa muiden silmissä, sillä itseään ja osaamistaan ei pidä verrata muihin ja muiden kykyihin vaan ainoastaan itseensä ja omiin aikaisempiin kykyihin. Jokainen meistä aloittaa aina elämänsä eri lähtökohdista ja on elämässään päätynyt syystä tai toisesta siihen missä tällä hetkellä on. Lisäksi olemme varustettuja eri mieltymyksillä sekä eri mahdollisuuksilla jonka vuoksi ainoa realistinen kehittymisen mittari on ihminen itse.
Tietenkin omaa osaamistaan on jossain vaiheessa hyvä kyllä katsoa suhteessa muiden osaamiseen, mutta ei siksi että voisi kokea paremmuutta tai huonommuutta kyvyistään, vaan siksi, että muilta ihmisiltä voi oppia jotakin uutta kuinka itsekin voi kehittyä.
Kehittyminen esimerkiksi ruoan laittamisen osalta on sitä, että myöhemmin voi alkaa miettimään ateriansa ravintoaineita ja ehkä tarpeeksi ruokaa tehtyään voi alkaa miettimään myös maustamista paremmin, tai vaikkapa sitä miltä annos näyttää, millainen sen suutuntuma on tai monia muita seikkoja.
Ruoan laittamisen osalta perustaitojen on oltava ensin kunnossa ennen kuin alkaa viemään aterioitaan seuraaville tasoille, muutoin lopputuloksena saattaa olla visuaalisesti kaunis pasta-ateria joka on koostumukseltaan lötkö ja suutuntumaltaan vastenmielinen kokemus. Kaunis kuori ei korvaa syvimmän olemuksen puutetta vaikka se alussa siltä saattaisikin vaikuttaa.
Kuvankaappaus Masaki Kobayashin ohjaamasta elokuvasta Harakiri.
Kirjallisen ilmaisun osalta sitä vastoin tarkoitan tällä sitä, että kun olemme lapsia voi mielestämme paras kirjallinen teos olla vaikkapa Nalle Puh, tai nuorena esimerkiksi Bertin päiväkirja, mutta jos vielä 40-vuotiaana ainoa kirjallisuus mitä henkilö lukee tai jota yhä pitää parhaana mahdollisena kirjallisena antina tuntuisi tämä hyvin oudolta. Tästä lähinnä syntyisi mielikuva siitä, että kyseinen henkilö ei ole paljoa perehtynyt erilaiseen kirjallisuuteen jonka vuoksi katsantokanta on suppea ja mieltymykset sen mukaiset.
Aina on mahdollisuus myös siihen että ihminen on kyllä lukenut paljon erilaisia teoksia, mutta tästäkin huolimatta pitää Bertin päiväkirjan kaltaista nuorten kirjallisuutta syystä tai toisesta parhaana mahdollisena kirjallisena antina. Kuitenkin kuulematta perusteluita tämänkaltaiselle näkökannalle on useammin oletusarvo se, että henkilö ei ole paljon perehtynyt kirjallisuuteen.
En kuitenkaan tarkoita että meidän pitäisi kehittyä aina ja kaikessa, sillä eri ihmisillä on erilaiset arvot ja mieltymykset. Siinä missä kirjallisuus on toiselle meistä merkittävä tapa sivistää itseään ja kasvaa ihmisenä kun löytää kirjallisuutta joka innoittaa itsereflektioon, voi kirjallisuus toiselle olla ainoastaan vastapaino kiireiselle arjelle ja tapa saada ajatukset hetkellisesti pois esimerkiksi ympäröivästä elämäntilanteesta.
Jos kirjallisuus on toiselle ihmiselle intohimo ja jos sen syvempi merkitys on siinä että se on yksi tapa tutkia itseään ja peilata omia ajatuksiaan suhteessa ympäröivään maailmaan, mutta toiselle se on ensisijaisesti mukavan rentouttava tapa kuluttaa aikaa, on täysin ymmärrettävää miksi toinen lukija saa enemmän irti luettuaan jonkin kirjallisuuden arvostetun klassikkoteoksen siinä missä toinen nauttii merkittävästi enemmän teoksista jotka luultavasti hukkuvat historian havinaan oman aikansa kepeänä viihteenä.
Elokuvien osalta itselleni on käynyt tämä sama asia. Kun tarpeeksi paljon niitä olen katsonut, on haluni ymmärtää tätä audiovisuaalista viihteellistä taidemuotoa syvemmin kasvanut.
Kysymyksistä tärkein
Kun olemme lapsia, kysymme jatkuvasti ainakin jossakin iässä kysymyksen “miksi” lähes asiasta kuin asiasta. Kun ihmisellä tulee ikää lisää on hyvä että tuota kysymystä ei aivan jokaisesta asiasta enää tarvitse kysyä, sillä on luultavaa että kysymykseen on jo saanut vastauksen joka toivon mukaan on myös oikein. Harmillista kyllä, saatamme iän lisääntymisen myötä unohtaa koko kysymyksen olemassa olemisen ja alkaa elämään sen mukaisesti miten olemme tottuneet asioiden olevan.
Siinä vaiheessa kun lakkaamme kysymästä “miksi” – edes sisäisesti mielessämme -, lakkaamme saamasta vastauksia jotka voisivat auttaa meitä kasvamaan ihmisenä. Hyväksymme asiat ja olosuhteet sellaisena kuin ne näyttävät olevan ja sellaisena kuin mielessämme kuvittelemme niiden olevan sen sijaan että miettisimme onko asia todella niin.
Kuvankaappaus Kaneto Shindôn ohjaamasta vuoden 1964 elokuvasta Onibaba.
Omien havaintojeni mukaan monetkin asiat, arvot ja ajatusmallit joita olen oppinut eivät ole totuuksia – ne ovat ainoastaan subjektiivisia näkemyksiä joita olemme oppineet pitämään kasvatuksen ja koulutuksen vuoksi totena. Mikä valitettavinta, subjektiivinen näkemys jota pitää totena on hyvin mahdollisesti totta kyllä sille joka sen on joskus opettanut (eikä aina heillekään, mutta he eivät ole sitä koskaan kyseenalaistaneet), mutta se ei olisi sitä itselleni mikäli pysähtyisin miettimään ja kyseenalaistamaan asiaa. Syynä tähän on esimerkiksi se, että omat arvoni, havaintoni ja kokemukseni ovat täysin erilaiset kuin asian opettaneen tahon arvot, havainnot ja kokemukset. Olemme ympäristöjemme muovaamia, mutta emme ympäristöjemme uhreja – ainakaan sen jälkeen kun palaamme jällen olennaisen “miksi?” -kysymyksen äärelle.
Kun kysymme kysymyksen miksi, saatamme yleensä saada edes jonkinlaisen vastauksen. Harmillista kyllä, emme aina muista pysähtyä jälkeenpäin miettimään onko kysymykseen vastannut taho alunperinkään kompetentti antamaan vastausta joka on järkevä, tai onko meidän järkevää alun alkaenkaan kyseiseltä taholta lähteä kysymään vastausta kysymykseen jota aiomme esittää. Olennainen syy miksi henkilö ei olisi pätevä antamaan todennäköisesti oikeaa vastausta kysymykseen miksi on se, että hänellä ei ole tarpeeksi paljoa ymmärrystä ja tietoa aiheesta.
Monella ihmisellä voi olla paljonkin tietoa, mutta silti hyvin vähän ymmärrystä. Jos etsimme mihin tahansa kysymykseen vastausta ihmiseltä jolla on paljon tietoa mutta ainoastaan vähän ymmärrystä, itsereflektiokykyä ja kyseenalaistavaa ajattelumallia saamme vain vastauksen joka voi perustua tai olla perustumatta yhtään mihinkään.
Jos tahdon tietää esimerkiksi voinko kiviseinään porata tietynlaisella poralla jotta voin asentaa seinähyllyn niin että se ei tipahda lattialle heti kun lastaan hyllyyn kahden kilon edestä tavaraa, kysyn vastausta tällaiseen mieluummin ihmiseltä joka on hyllyjä asentanut ja jolla on aiheesta kokemusta joko suoraan tai jostakin vastaavasta asennuksesta, en ihmiseltä jolla on paljon tietoa jonka on saanut lukemalla asian nettifoorumilta ja jolta puuttuu kyky kyseenalaistaa voiko lukemansa pitää paikkaansa. Yhtä tärkeää kuin kysyä kysymyksiä on myös miettiä mistä tai keneltä vastausta kannattaa lähteä etsimään.
Elokuvien osalta itselleni on herännyt vuosien mittaan monia miksi-kysymyksiä. Miksi jokin teos on hyvä mielestäni tai muiden mielestä, miksi se nauttii suurta suosiota esimerkiksi kriitikoiden keskuudessa, mutta se ei ole kovinkaan monen ns. tavallisen katsojan mieltymyksien mukainen? Miksi monet elokuvat ovat sellaisia että kun ne kerran katsoo niistä ei kuitenkaan jää juurikaan mitään muistikuvaa, mutta toiset sitä vastoin ovat sellaisia että sen on nähnyt 20 vuotta sitten ja sen muistaa edes jossain määrin? Miksi monet nykyiset elokuvat tuntuvat kohtalaisen mitäänsanomattomilta? Miksi useat näkemäni vanhat elokuvat tai vaikkapa modernimmatkin aasialaiset elokuvat ovat “jotenkin erilaisia” – mikä on se jokin miksi nämä tuntuvat erilaiselta kuin suurempi massa?
Monet merkittävät teokset ovat syystäkin merkittäviä
Kuvankaappaus William Wylerin vuoden 1953 elokuvasta Roman Holiday.
Yksi havainto minkä olen tehnyt elokuvia paljon katsottuani on se, että monet arvostetut klassikkoteokset ovat niitä syystäkin. Toinen yhtä tärkeä havainto on myös se, että se ei tarkoita että kyseinen teos olisi omasta mielestäni hyvä. Voin katsoa elokuvan ja arvostaa objektiivisesti asioita jotka siinä on tehty hienosti, mutta silti voin subjektiivisesti olla pitämättä lopputuloksesta.
Voin arvioida elokuvassa vaikkapa näyttelijän suoritusta ja sitä kuinka hyvin hän omasta mielestäni välittää hahmon kokeman tunnetilan katsojalle. Pystyn myös arvioimaan puvustusta ja lavastusta ja sitä kuinka hyvin ne tukevat elokuvan tunnelmaa, tarinaa ja ympristöä – mutta vain jos sitä asioikseen pysähdyn miettimään, sillä yleensä ne on tehty niin onnistuneesti että niihin ei edes kiinnitetä huomiota.
Olisi absurdia nähdä vaikkapa 1600-luvulle Ranskan maalaiskylään sijoittuva draama jossa 65-vuotias transvestiitti päähenkilö ajaa pitkin kyliä sähköpotkulaudalla siniset Levikset jalassa, aurinkolasit päässä, Guccin käsilaukku olallaan pitkä tukka hulmuten hihattomassa paidassa siten että hänen käsivarsiensa tatuoinnit näkyvät selkeästi. Yleensä tämänkaltaiset itsestään selvältä tuntuvat asiat on kuitenkin lähes poikkeuksetta tehty oikein, että tällaisia asioita ei edes mieti. Kuitenkin jos asiat olisi tehty huonosti tämänkaltaisia asioita voisi olla jokaisessa kohtauksessa eikä tätä voisi hyvällä tahdollakaan pitää uskottavana kuvauksena elämästä 1600-luvun ranskalaisessa maalaiskylässä.
Tämän takia on mahdollista nähdä ja arvostaa elokuvia myös objektiivisesti. Elokuva voi sisällöltään olla itselleni täyttä roskaa ja sen vuoksi mielestäni subjektiivisesti arvioituna huono elokuva, mutta silti voin ymmärtää miksi se on arvostettu elokuva ja arvostaa sitä itsekin vaikka en siitä muutoin pitäisikään.
Arvostaminen ja jostakin pitäminen ovat siis kaksi täysin eri asiaa – toinen nojaa objektiivisiin havaintoihin joka ei ole riippuvainen omasta henkilökohtaisesta subjektiivisesta preferenssistä kun taas toinen nojaa vain ja ainoastaan subjektiivisiin preferensseihin eikä sen tarvitse olla mitenkään objektiivisesti perusteltavissa. Jokin elokuva voi olla objektiivisesti arvioituna huonosti tehtyä roskaa, mutta voin siitä itse syystä tai toisesta pitää.
Jotkin B-luokan vampyyrifilmit tai B-luokan sci-fi-filmit ovat erinomainen esimerkki tästä. Objektiivisesti arvioituna ne ovat hyvinkin monelta osaltaan aivan kamalia sillä esimerkiksi niiden näyttelytyö on huonoa, valaistukset ovat kamalat, tarina on naurettava, erikoistehosteet ovat huonoudessaan hupaisia ja äänityöskentelykään ei vakuuta laadultaan mutta silti subjektiivisesti arvioituna ne ovat itselleni toisinaan mitä parhainta viihdettä.
Samaan aikaan ne ovat myöskin sellaisia mitä en luultavasti helpolla muille suosittelisi, sillä tiedostan näiden viihdearvon subjektiivisen luonteen. On oletettavaa että henkilökohtaiset mieltymykseni vailla minkäänlaista objektiivista tukea tuotoksen merkittävyydelle eivät anna lisäarvoa monelle muulle katsojalle jonka vuoksi tämänkaltaisten B-luokan filmien suosittelu muille olisi vain ajan tuhlaamista kummaltakin osapuolelta.
Mikä sitten vanhoissa elokuvissa on itseäni erityisesti viehättänyt?
Kohtaus Mu Fein ohjaamasta elokuvasta Spring in a Small Town vuodelta 1948.
Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen lähiaikoina katsonut paljon vanhoja elokuvia sekä modernimpia aasialaisia elokuvia vaikka tietenkin myös muitakin on tullut nähtyä. Kuitenkin olen ollut kykenemätön sanomaan miksi olen pitänyt monesta näistä enemmän kuin monesta uudemmasta näkemästäni filmistä ja miksi monet näistä ovat “erilaisia”, mutta katsoessani muutama päivä takaperin Akira Kurosawan elokuvaa Ran sain jonkinlaisen oivalluksen ainakin osasta näistä syistä.
Tiietenkin syitä on monia ja määritelmä “vanha elokuva” ja “moderni elokuva” on lähtökohtaisesti vääristynyt arvioidessa niitä ja niiden puhuttelevuutta itselleni, sillä moderneissa elokuvissa olen nähnyt paljon keskinkertaisuuksia kun taas vanhoista elokuvista olen pääsääntöisesti nähnyt vain sellaisia jotka ovat aivan syystä selvinneet vielä nykypäivään saakka. Ne ovat siis olleet monesti kulttuurillisesti merkittävämpiä teoksia ja jos etsisin vanhoja filmejä jotka ovat tuohon aikaan olleet keskinkertaisuuksia näkemykseni saattaisivat ainakin joidenkin asioiden osalta olla toisenlaisia.
Suurin ja merkittävin tekijä näissä miksi näistä näkemistäni vanhoista elokuvista luutavastikin pidän on se, että ne ovat monella tapaa aidompia ja syvempiä kuvauksia ihmisyydestä. Ne käsittelevät teemoja ja konsepteja jotka ovat universaaleja ihmisyydelle ja jotka eivät ole niin vahvasti sidottuja tarinan aikaan tai paikkaan, vaan ne tarjoavat kosketuspinnan protagonistia ja hänen tuntemuksiaan suurempiin teemoihin.
Suuremmilla teemoilla tarkoitan hyveellisiä aiheita kuten rohkeus, kunnia, hyvyys, uskollisuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys sekä halpamaisena pidettyjä ominaisuuksia kuten itsekeskeisyys, petollisuus tai pelkuruus. Hyveelliset ja arvostettavat ominaisuudet ovat ihmisyyden peruspilareita joita rakennetaan elämän aikana. Ne ovat sisäisen olemuksemme ulkoista ilmentymää, jotain joka vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa niin puheissa kuin teoissakin. Niiden kautta ihminen – elokuvissa siis yleensä tarinan protagonisti – heijastaa omaa minuuttansa ja arvoaan ympäröivälle yhteisölle.
Osassa näistä tarinoissa protagonisti ymmärtää siis oman paikkansa suhteessa muihin ja sen, että on olemassa suurempia ja merkittävämpiä asioita kuin vain omat subjektiiviset tunteet. Ihminen voi elää kunniakasta elämää, toteuttaa vastuunsa ja velvollisuutensa ilman että se hänestä tuntuisi sellaiselta mitä hän haluaisi tehdä. Silti aikuisuuteen – enkä viittaa ihmisen ikään vaan maturiteettiin – kuuluu se, että teemme asioita silloinkin kun meitä ei huvita.
Monessa modernissa länsimaalaisessa katsomassani elokuvassa teemat pyörii sitä vastoin ainoastaan henkilöissä, heidän tunteissaan ja erilaisissa tapahtumissa, mutta niiden syvempi merkitys jää ohueksi. Monissa tapauksissa henkilöiden toimintaa ja tapahtumia ohjaa ainoastaan egosentrinen emotionaalinen impulsiivisuus vailla sosiaalisten normistojen asettamia terveitä rajoja jollaista ennen myös läntisessä kulttuurissa olisi pidetty banaalina ja häpeällisenä käytöksenä mutta jota nykyisessä ajassa ei valitettavasti enää nähdä sopimattomana.
Kun ihmisille annetaan elämässä jo pienestä asti aivan liikaa vapauksia joita hän ei kykyne vielä hallitsemaan ja samaan aikaan ei aseteta vastuita juuri lainkaan on lopputuloksena moderni länsimaalainen yhteiskunta jossa ihmisten häpellinen ja rahvaanomainen käytös nostetaan juhlistamisen arvoiseksi asiaksi.
Kohtaus elokuvasta Eyes without a face
Viehättävyys monissa vanhoissa elokuvissa tuleekin itselleni niiden tervehenkisemmästä kulttuurista. Siinä missä nykyisessä maailmanajassa ainakin länsimaalaisessa kulttuurissa elämä pyörii ihmisen itsensä ympärillä ja ihminen itse tunteineen on kaiken hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tärkein mittari, on aikaisempina vuosikymmeninä myös länsimaissa ihmisillä ollut vaatimuksia ja odotuksia ympäröivän kulttuurin osalta. Nämä odotukset ovat siis ihmistä itseään suurempia asioita, sillä ne peilaavat ihmisen käytöstä muihin ja miten oma toiminta vaikuttaa muihin ihmisiin. Ihmisen tapa toimia viisaasti ja arvokkaasti muita kohtaan on hyve jolla ihminen osoittaa kunnioitusta kanssaihmisiään kohtaan.
Nykyään kanssaihmisten kunnioittaminen ja itsensä hillitseminen ei valitettavasti tunnu olevan enää suuressa suosiossa ja ainoa tärkeä asia tuntuukin olevan toimia sen mukaan miltä itsestä milläkin hetkellä sattuu tuntumaan, riippumatta siitä onko omilla teoilla negatiivisia vaikutuksia kanssaihmisiin. Elämme aikakaudessa missä ainoastaan lapset eivät heittäydy karkkihyllyn edessä itkemään jos eivät saa mitä haluavat vaan yhteiskunnassakin muutoksia halutaan ajaa samanlaisella käytöksellä tunteiden ja viettien ohjaamana. Rationaalinen ajattelu, asioiden harkinta ja eri näkökulmien punnitseminen avoimesti keskustellen on vaihtunut tunnekuohujen vallassa olevaan huutokilpailuun missä epämukavat asiat halutaan vaientaa jotta kenellekään ei tule paha mieli.
Tapa miten ihminen vuorovaikuttaa ympräristönsä kanssa on ollut etenkin ennen sosiaalisesti tärkeä asia ja sen voi havaita monesta vanhemmasta elokuvastakin. Sivistymättömyys, vastuun ottamattomuus, pelkuuruus sekä raukkamaisuus, tahditon käytös, roisi kieli, siveetön pukeutuminen, typeryys, lapsellisuus sekä ylenpalttinen hillitsemätön impulsiivinen emotionaalisuus ovat kaikki asioita jotka ovat nykyisessä kulttuurissa dominoivia elementtejä ja se heijastuu myös moneen tämän aikakauden elokuvaan minkä vuoksi vanhat fimatisoinnit antavatkin enemmän kuin tervetulleen vastapainon nykyiselle arvotyhjiöstä sisältönsä ammentavalle kulttuurillisille tuotoksille.
Ihmisyys ja kunniakas elämä on paljon suurempaa kuin vain se miltä minusta milloinkin sattuu tuntumaan ja kuinka annan tunnekuohujen ohjata elämääni. Ihmisyys on pohjimmiltaan ja kauneimmillaan sitä mitä on rakkauskin – pyyteetöntä antamista ja palvelemista toisten hyväksi.
Olen kesäloman aikana kerennyt käymään muutamassakin eri elokuvaliikkeessä. Helsingistä löytyy liikkeet Pieni Leffakauppa sekä Filmihullu Leffakauppa joista tässä tekstissä olevat teokset on tullut hankittua.
Muutamia muita on tullut myös hankittua Lappeenrannasta Suma Shopista, mutta koska en ole niistä vielä katsonut kuin yhden kolmesta en niistä tässä kirjoita sillä en tiedä tulevatko ne jäämään kokoelmaani vaiko ei. Tietenkään näistäkään mitä tässä postauksessa kirjoitan ei välttämättä kaikki tule jäämään, mutta sen näen vasta ajan kanssa.
Ensimmäisessä kuvassa olevat elokuvat After Life, Tokyo Story sekä Oharu tuli hankittua Pienestä Leffakaupasta. Näistä olin katsonut Yle Areenasta alkuvuonna Hirokazu Koreedan ohjaaman After Life vuodelta 1998. En muista pidinkö siitä silloin vai en, mutta sen muistan että se on jättänyt itselleni ainakin sellaisen mielikuvan että haluan sen katsoa uudelleen. Vielä en ole tätä uudelleen katsonut levyltä, mutta toivottavasti lähiviikkoina.
Olen huomannut aikaisemminkin että jotkut filmit saattavat olla ensimmäisellä katselulla sellaisia että ne ei erikoisemmin puhuttele, mutta jostain syystä ne jäävät mieleen sellaisena että ne haluaa katsoa toisenkin kerran. Niissä on “jotain erilaista” jonka vuoksi sen haluaa katsoa toisenkin kerran jolloin osaa tarkemmin sanoa pitikö siitä vaiko ei. Saman olen havainnut myös musiikissakin. Jotkut levyt tai artistit ovat sellaisia että ne ei heti ensikuuntelulla säväytä, mutta jostain syystä haluaa uudelleenkin kuunnella ja huomaakin muutamien kertojen jälkeen että pitääkin niistä joten tällainen kokemus sinänsä ei rajoitu leffoihin.
Yasujirô Ozun ohjaama Tokyo Story vuodelta 1953 oli itselleni entuudestaan täysin vieras, mutta olen sen nyt katsonut. Se oli mielenkiintoinen ja kuuluu myös niihin elokuviin jotka pitää katsoa useammankin kerran. Ensimmäisellä katselulla ei ollut parhaita elokuvia joita olen katsonut, mutta kuitenkin sellaisia joista tuli tunne että haluan sen nähdä uudelleen.
Kolmas kuvassa näkyvä teos, The Life of Oharu eli Kenji Mizoguchin ohjaama draama vuodelta 1952 sitä vastoin oli heti ensimmäisellä katselulla jo itselleni aukeava teos ja sekin herätti tuntemuksen että tahdon sen nähdä uudelleen. En ollut tätä aikasemmin nähnyt, mutta Mizoguchin ohjauksia olen aikaisemmin nähnyt muutaman, teokset Sansho the Bailiff (Lääninherra Sansho) sekä Ugetsu joista kummastakin olin pitänyt ja jotka itseltäni löytyy DVD:nä. The Life of Oharu meni itselleni samaan kategoriaan.
Samalla reissulla matkaan tarttui myös Jean Renoirin The Rules of the Game vuodelta 1939, Jean-Pierre Melvillen Bob Le Flambeur vuodelta 1956 sekä Jean Cocteaun ja René Clementin ohjaama La Belle et la Bête eli Beauty and the Beast, Kaunotar ja Hirviö vuodelta 1946.
Mitään yllä olevista en ollut nähyt aikaisemmin, eli nämä olivat satunnaisesti tehtyjä ostoja ja jokaisen näistä olen nyt katsonut. Jokainen oli sellainen että mitä luultavamminkin tulen katsomaan toisenkin kerran eli ainakin jotain ajatuksia herättivät nämäkin.
Kaksi seuraavaa Pienestä Leffakaupasta hankkimaani leffaa olivat Chunking Express sekä Donnie Darko. Kummankin olen nähnyt aikaisemmin. Donnie Darkon olen katsonut useampaankin otteeseen ja se on entuudestaan itselläni BluRaynä, mutta koska löytyi tämä Arrow Filmsin julkaisu laajoilla oheismateriaaleilla päätin sen itselleni hankkia. Tätä versiota en ole vielä katsonut enkä oheismateriaaleja katsonut, mutta toivottavasti lähiaikoina. Donnie Darko on vuodelta 2001 ja sen on ohjannut Richard Kelly.
Chunking Experss on Kar-Wai Wongin ohjaus vuodelta 1994. Olen sen kerran katsonut väsyneenä junassa matkapuhelimelta tai tabletilta, enkä siitä silloin paljoa irti saanut. Kuitenkin sekin kuuluu niihin elokuviin että siitä jäi fiilis että se pitää katsoa kuitenkin uudelleen, joten hommasin sen levynä jotta voin antaa tälle uuden mahdollisuuden paremmin keskittyen paremmissa olosuhteissa.
Saman ohjaajan In The Mood For Love oli itselleni myöskin elokuva joka ei vielä ensimmäisellä katselulla säväyttänyt, mutta toisella ja kolmannella katselukerralla se alkoi aukeamaan aivan eri tavalla. In The Mood For Love löytyy itselläni myös kokoelmastani ja sen haluan katsoa myös tulevaisuudessa uudelleen, joten sen takia on hyvä antaa elokuville uusi mahdollisuus jos ne ovat jättäneet fiiliksen että niissä on ollut “jotain”, koska moni loistava teos olisi saattanut jäädä aukeamatta.
Lisäksi uusintakatseluita kun miettii, on hyvä muistaa että mitä enemmän itselle ikää tulee ja mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä enemmän itsekin on eri ihminen erilaisilla kokemuksilla jonka vuoksi sama teos aukeaa aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Eihän esimerkiksi elokuvat joista lapsena on pitänyt välttämättä enää iske kun on aikuinen, tai mistä on nuorena pitänyt ei enää aikuisena saata samalla tapaa toimia. Sama tietenkin myös toisinpäin. Taideteos ei ole muuttunut, mutta katsojan kokemus on luultavasti täysin toisenlainen siksi että on itse muuttunut.
Seuraavat levyt olen hommannut Filmihullu Leffakaupasta. Metsurin tarina on vuodelta 2022 ja sen on ohjannut Mikko Myllylahti. Tämä oli poikkeuksellisen hieno kotimainen elokuva jonka katsoin Yle Areenasta alkuvuonna ja sen vuoksi tämä tuli nyt levynäkin ostettua. En vielä ole levyä katsonut, mutta leffa on entuudestaan jo tuttu ja hyväksi havaitsemani.
The Tree Of Life vuodelta 2011 sitä vastoin oli entuudestaan täysin tuntematon, mutta hankin sen siks että olin pitänyt sen ohjaajan Terrence Malickin toisesta ohjauksesta, vuoden 1978 Days Of Heavenista joka löytyy myöskin omasta kokoelmastani DVD:nä. Tämä oli hieno elokuva, mutta todella hämmentävä paikoitellen. Kuitenkin sellainen että ehdottomasti pitää katsoa toiseenkin kertaan.
Nainen, Pyssy ja Nuudelipuoti on Yimou Zhangin ohjaama elokuva vuodelta 2009. En sitä ollut aikaisemmin nähnyt enkä edes sen vanhempaa amerikkalaista versiota, mutta pidin tästä heti ensimmäisellä katselulla.
Shadow on vuoden 2018 elokuva ja senkin on ohjannut samainen Yimou Zhang. Tämän huomasin vasta nyt tätä kirjoittaessani. Tämä oli viihdyttävä elokuva myöskin, mutta ei ainakaan ensimmäisellä katselulla kaikilta osiltaan paras mahdollinen. Täytyy katsoa tämä myöhemmin uudelleen jotta osaa arvioida paremmin. Kuitenkin tämäkin oli sellainen jonka haluan katsoa toiseen kertaan joten ei tämä mitenkään huonokaan ollut.
Kolmas kuvassa näkyvä DVD on Spring in a small town. Se on vuoden 1948 filmatisointi ja sen on ohjannut Mu Fei. En ollut tästä koskaan aikaisemmin kuullut enkä myöskään sen ohjaajasta, mutta heti ensimmäisellä katselukerralla pidin tästä. Tämä oli erinomainen teos jonka haluan ehdottomasti toiseenkin kertaan katsoa.
Lopuksi vielä DVD Vihreän papaijan tuoksu sekä 4K UHD elokuvasta Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme.
Vihreän papaijan tuoksu oli itselleni entuudestaan tuntematon. En ensimmäisellä katselulla kovin paljon saanut siitä irti, mutta tämäkin pitää joskus katsoa toiseen kertaan että osaan muodostaa paremmin mielipiteen tästä. Leffa on vuodelta 1993 ja sen on ohjannut Anh Hung Tran.
Ang Leen ohjaus vuodelta 2000, Crouching Tiger Hidden Dragon sitä vastoin on entuudestaan tutumpi elokuva. Olen tämän katsonut nyt viiteen kertaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Ensimmäisen kerran katsoin vuonna 2018, sen jälkeen seuraavan kerran 2022, vuonna 2023 katsoin tämän kerran ja tänä vuonna olen katsonut tämän kahdesti. Kerran katsoin tämän tänä vuonna DVD:ltä, mutta nyt kun tämän löysin myös UHD 4K BluRaynä katsoin tämän eilen uudelleen 4K-versiona.
Katselumäärästä voi varmastikin arvata että olen pitänyt tästä teoksesta, koska en sitä muuten viidesti olisi katsonut. Olen oikeasti kyllä katsonut tämän useammankin kerran, sillä joskus parikymppisenä olin tämän myös katsonut.
Kuten täältä blogista voi huomata, vaikka vien paljon elokuvia pois niin kyllä niitä myös takaisinkin tulee, mutta toisenlaisia. Aikaisemmin valikoima on koostunut lähinnä vain moderneista Hollywoodin tuotoksista, mutta vähitellen mieltymykset ovat muuttuneet ja maku on laajentunut. Kokoelmaani kyllä kuuluu yhä Hollywood-elokuviakin, eli leffamaku ei ole muuttunut täysin vaan se on ainoastaan laajentunut huomaamaan että muuallakin maailmassa on tehty hienoa audiovisuaalista taidetta.
Tänään tuli täyteen sata uniikkia elokuvaa jota olen tänä vuonna nähnyt, joten teen alle jonkinmoisen listauksen niistä jotka jostain syystä ovat itselleni olleet erityisen mieleenpainuvia syystä tai toisesta.
Nämä eivät välttämättä ole sellaisia joita erityisesti suosittelisin eli ne eivät ole välttämättä mitään elokuvataiteen mestariteoksia omasta mielestäni, mutta ne ovat silti sellaisia että niissä on ollut “sitä jotakin”, jotakin sellaista että olen niistä pitänyt tavalla tai toisella.
Aikaisemmin pidin tällä sivustolla erillistä Suosituksia-sivua, mutta sivuston uudelleen avaamisen jälkeen en ole ainakaan vielä sellaista tehnyt. Voi olla että tulevaisuudessa sellaisen jälleen avaan, mutta se jää nähtäväksi. Kuitenkin mikäli sellaisen avaan niin kriteeriksi tulee ainakin se, että olen katsonut sen elokuvan vähintäänkin kaksi kertaa ja sen jälkeenkin olen vielä sitä mieltä että se on ansainnut paikkansa kyseiselle listalle.
Monetkin tämän postauksen listasta puuttuvista tänä vuonna katsotuista filmeistä ovat kyllä voineet olla mielestäni hyviä esimerkiksi viihdearvoltaan, mutta silti sen verran keskinkertaisia siinä mielessä että ne eivät ole erityisen mieleenpainuvia.
Esimerkki tällaisesta on vuonna 2022 julkaistu toimintaseikkailu Uncharted jonka olen katsonut tänä vuonna kerran, olen sen katsonut myös kerran aikaisemminkin ja olen pitänyt sitä kummallakin kerralla viihdyttävänä. Silti se on monella tapaa keskinkertainen eikä siinä ole erityisesti mitään sellaista mikä siitä tekisi kovinkaan mieleenpainuvan muuten kuin siten että se tarjoaa itselleni rentoa viihdettä ja sen voin katsoa useammankin kerran.
Lista
Night of the Living Dead (1990) – IMDB – Tom Savinin ohjaama zombie-filmi. Tätä en pelottavaksi laske, mutta tässä on jotain mukavaa 90-luvun sympaattista pienen budjetin kauhuelokuvan tunnelmaa. Olin katsonut tämän joskus aikaisemminkin. Alkuvaiheen repliikki “They coming to get you Barbara” on jäänyt elävästi mieleen.
Cape Fear (1962) – IMDB – J. Lee Thompsonin ohjaama draama/trilleri missä vankilasta vapautunut mies alkaa vainoamaan miestä joka oli edesauttamassa hänen vankilaan joutumistaan. Tunnelma rakennetaan hyvin ja se tiivistyy loppua kohden erinomaisella tavalla.
Touch of Evil (1958) – IMDB – Orson Wellesin ohjaama film-noir rikosdraama. Tyylikkäitä kohtauksia, hienoa kameratyöskentelyä ja kaunista katsottavaa.
Metsurin tarina (2022) – IMDB – Kotimainen elokuva jonka on ohjannut Mikko Myllylahti. Mystinen tarina metsurista kerrottuna lakonisella kaurismäkeläisellä ilmaisulla.
The Father (2020) – IMDB – Florian Zellerin ohjaama koskettava ja surumielinen draama. Anthony Hopkinsin hieno roolisuoritus antaa vakavalle aiheelle syvyyttä.
2046 (2004) – IMDB – Kar-Wai Wongin romanttinen sci-fi draama kirjailijasta, rakkaudesta ja naisista hänen elämässään. Mielenkiintoisia kuvakulmia ja tavallisuudesta poikkeavaa tyyliä.
Don’t Tell Mom The Babysitter’s Dead (1991) – IMDB – Christina Applegaten tähdittämä 90-luvun alun komedia jonka on ohjannut Stephen Herek. Sympaattinen kasvutarina.
Conan The Barbarian (1982) – IMDB – John Miliuksen ohjaama äijäilyelokuva 80-luvun meiningllä. Hyvän mielen suoraviivainen toimintafilmi missä kuullaan myös Conanin näkemys siitä mikä on elämän tarkoitus – “To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentations of their women.“.
The Black Dahlia (2006) – IMDB – Brian De Palman ohjaama rikosdraama. Paikoitellen kohtalaisen ahdistavakin tunnelma.
Ugetsu (1953) – IMDB – Kenji Mizoguchin ohjaama draamallinen fantasia. Tunnelmallisesti miellyttävä elokuva surumielisellä tarinalla.
Mulholland Drive (2001) – IMDB – David Lynchin ohjaama mysteerillinen draamatrilleri. Monella tapaa erittäinkin hämmentävä elokuva joka on myös paikoitellen painostava. Herättää ajatuksia ja halun katsoa uudelleen jotta voisi koettaa ymmärtää paremmin mistä kaikessa on kyse.
Oldboy (2003) – IMDB – Park Chan-wookin ohjaama kostotarina. Suhteellisen häiriintynyt ja sairas, mutta silti mielenkiintoinen.
Sansho the Bailiff (1954) – IMDB – Kenji Mizoguchin ohjaama draama lapsista jotka kaapataan erilleen äidistään ja joiden kaikkien elämät kokevat kovia.
A Nightmare on Elm Street (1984) – IMDB – Wes Cravenin klassikko slasher-kauhu kasaritunnelmissa. Tämäkään ei mitenkään pelottava ole, mutta viihdyttävä senkin edestä.
The Invisible Man (1933) – IMDB – James Whalen näkymättömän miehen seikkailu yllätti aikakauteensa nähden poikkeuksellisen tyylikkäillä tehosteillaan. Tarinakin oli mielenkiintoinen.
The Royal Tenenbaums (2001) – IMDB – Wes Andersonin komedia omalaatuisesta perheestä jotka palaavat hetkellisesti saman katon alle elämään.
I Know What You Did Last Summer (1997) – IMDB – Teinikauhuelokuvien klassikko jonka on ohjannut Jim Gillespie. Viihdyttävä ja koukuttava.
Django Unchained (2012) – IMDB – Quentin Tarantinon raakuudessaan vastenmielinen mutta kokonaisuutena muutoin erinomainen elokuva. Väkivaltaiset kohtaukset ovat ihon alle meneviä ja sellaisia että niitä ei unohda, mutta tapa miten kohtaukset ja tunnelma rakennetaan hyvin tehdyillä dialogeilla on jotain mikä erottaa tämänkin Tarantinon mieleenpainuvaksi myös muistakin syistä kuin ainoastaan väkivallasta.
A Serious Man (2009) – IMDB – Ethan ja Joel Cohenin ohjaama draamakomedia juutalaisesta miehestä jonka elämässä tulee epäonnea monella osa-alueella. Hämmentävä tarina hyvällä tavalla.
The Double Life of Véronique (1991) – IMDB – Krzysztof Kieslowskin ohjaama draama. Kiintoisaa värien käyttöä ja mielenkiintoinen tarina.
Roman Holiday (1953) – IMDB – William Wylerin romanttinen komedia prinsessasta joka Rooman reissulla katoaa. Sympaattinen ja koskettavakin elokuva josta Audrey Hepburn tuli kunnolla tietoisuuteen.
The Third Man (1949) – IMDB – Carol Reedin ohjaama film-noir miehestä joka saa kuulla ystävänsä kuolleen mutta jonka kuolemassa on omituisia piirteitä.
Sleepy Hollow (1999) – IMDB – Tim Burtonin fantasiamysteeri. Värien käyttö huokuu kaunista goottilaista estetiikkaa.
Raiders of the Lost Ark (1981) – IMDB – Steven Spielbergin ohjaama toimintaseikkailu Indiana Jonesista etsimässä liiton arkkia. Toimintaelokuvien klassikko joka on kestänyt aikaa.
Indiana Jones And The Temple Of Doom (1984) – IMDB – Arkeologi Indiana Jonesin seikkailut jatkuvat katsojaa koukuttavalla tavalla Steven Spielbergin ohjaamassa toimintaseikkailussa.
Indiana Jones and the Last Crusade (1989) – IMDB – Indiana Jones nähdään viimeisellä ristiretkellä etsimässä Graalin maljaa Steven Spielbergin ohjaamassa toimintaelokuvassa.
The Fountain (2006) – IMDB – Darren Aronofsky ohjaama romanttinen mysteeri-draama elämästä ja kuolemasta. Tyylikäs visuaalinen ilme yhdistettynä ajatuksia herättävään tarinaan.
Onibaba (1964) – IMDB – Kaneto Shindôn ohjaama mysteerillinen draama kahdesta naisesta sodan aikana ja omituisesta maskista. Kiintoisa tarina ja tyylikäs toteutus.
Eyes Without A Face (1960) – IMDB – Georges Franjun ohjamaa rasnkalainen kauhudraama lääkäristä joka koettaa saada tyttärelleen uudet kasvot jotka on turmeltunut onnettomuuden seurauksena.
Harakiri (1962) – IMDB – Masaki Kobayashin draama samuraista joka aikoo päättää päivänsä harakirin tekemällä. Hyvää tarinan rakentamista Kurosawalaisella tunnelmalla.
M (1931) – IMDB – Fritz Langin rikostrilleri. Tarina lapsia tappavasta miehestä on paikoitellen ahdistava, mutta kuitenkin myös ajatuksia herättävä ja saa katsojan miettimään oikeutta ja oikeudenmukaisuutta.
Rain Man (1988) – IMDB – Barry Levinsonin ohjaama Oscar-voittaja miehestä joka isänsä kuoltua saa kuulla autistisesta veljestään jonka olemassaolosta hänellä ei ole muistikuvaa. Sympaattinen tarina.
The Shape of Water (2017) – IMDB – Guillermo del Toron fantasiallinen romanttinen draama joka voitti myös parhaan elokuvan Oscarin. Mykkä nainen rakastuu ihmismäiseen olentoon jota pidetään vankeudessa. Useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
A Million Ways To Die In The West (2014) – IMDB – Seth MacFarlanen levotonta huumoria tarjoileva komedia joka yllättää monella tapaa.
Aina aika ajoin tulee keskusteluun ihmisten kanssa suoratoistopalvelut ja elokuvien katsominen Netflixistä fyysisen median sijaan. Suoratoistopalvelut on nykypäivänä monelle ensisijainen paikka josta elokuvat katsotaan, mutta itselleni ne ovat poikkeus, sillä tapanani on katsoa elokuvat pääsääntöisesti fyysiseltä medialta joista yleisimpänä on DVD:t. Toiseksi eniten katson luultavasti elokuvia 4K BluRayna, sen jälkeen BluRaynä ja satunnaisesti VHS:ltä.
Vaikka DVD onkin yleisin katsomani formaatti, johtuu se ensisijaisesti siitä että omistan niitä selkeästi eniten. Mieluisin formaatti on kuitenkin 4K BluRay ja milloin ostan elokuvia uutena niin useimmiten ostan elokuvan siinä formaatissa mikäli sellainen on saatavana. Monia elokuvia ei kuitenkaan ole vielä tässä formaatissa eikä kaikkia edes ole BluRaynä, joten vaihtoehdoksi jää kuitenkin ainoastaan DVD (tai VHS). Onneksi suurin osa DVD-elokuvista on laadullisesti niin hyvää laatua että vaikka katson elokuvat useimmiten videotykiltä 106″-tuumaiselta kankaalta ei laadussa ole valittamista.
DVD-elokuvissa on kuitenkin myös selkeä etu BluRay- ja UHD-julkaisuihin, sillä lähes jokaiseen elokuvaan on suunniteltu omaperäiset valikot ja niissä on myös oheismateriaaleja jotka monesti BluRay ja UHD-elokuvissa loistavat poissaolollaan. Poikkeuksen tekee tietenkin yksittäiset elokuvat sekä hinnakkaampien julkaisijoiden versiot joissa oheismateriaalin määrä on kiitettävällä tasolla.
Sata viimeisintä elokuvaa ja Netflix
Toisinaan on mielenkiintoista katsoa kuinka monta elokuvaa viimeisestä sadasta näkemästäni olisin voinut nähdä, jos katsoisin niitä ainoastaan Netflix-suoratoistopalvelusta eli siten kuten monet tekevät. Vastaus on että en kovinkaan montaa, sillä ainoastaan seitsemän (7) elokuvaa viimeisestä sadasta näkemästäni löytyi Netflixistä. Tiedot Netflixin valikoimasta on haettu https://fi.flixable.com/ sivuston kautta.
Tammikuussa olin reissussa Lapissa ja katsoin siellä ollessa Yle Areenan kautta elokuvia joten tein myös toisen laskelman missä otin huomioon ainoastaan ne 100 viimeisintä elokuvaa jotka olen katsonut fyysiseltä medialta. Näissä tilanne oli hieman parempi, sillä Netflixin kautta olisin voinut katsoa näistä yhdeksän (9) elokuvaa.
Syy siihen että suurta montaa katsomistani leffoista ei löydy Netflixissä on tietenkin ymmärrettävää, sillä 33 näistä on julkaistu 1989 tai sitä ennen. Keskivertoa katsojaa tuskin kiinnostaa ns. vanhat elokuvat eikä niitä ole sen vuoksi varmastikaan järkevää pitää valikoimassa. Silti viimeisestä sadasta fyysiseltä levyltä katsomastani elokuvasta 67 on julkaistu 1990 tai sen jälkeen joten luulisi että tuostakin joukosta hieman useampi olisi löytynyt.
On hyvä myös muistaa että esimerkiksi kolme ensimmäistä Indiana Jones -elokuvaa on julkaistu ennen vuotta 1990 eikä näistä mitään löytynyt valikoimasta, joten kyse ei ole siitä että monet vanhoista näkemistäni elokuvista olisi ranskalaisia taide-elokuvia, kiinalaisia ja japanilaisia samurai-elokuvia tai B-luokan indie-filmejä tai jotain muuta vastaavaa joita keskiverto katsoja ei oletettavasti katsoisi.
Mukana näissä 33:ssa oli myös kaksi parhaan elokuvan Oscarin voittanutta filmiä, Rain Man sekä Driving Miss Daisy joista kumpaakaan ei löytynyt. Lisäksi koko joukossa oli myös uudempia Oscar-voittajia, The Shape Of Water, King’s Speech sekä Shakespeare In Love eikä näistä mitään löytynyt, joten ainakaan tämänkaltaisia valtavirtaelokuvia ei olisi tullut nähtyä jos Netflix olisi ainoa paikka katsoa.
Suurin osa mitä katson on selvästikin sellaista mikä ei suuren yleisön suosiota nauti, joten luultavasti en Netflixiä tilaa ainakaan seuraavaan pariin kuukauteen.
Tilanne olisi tietenkin toisinpäin toinen
Koska yllä olen verrannut mitä olisin voinut katsoa edellisestä sadasta fyysisellä medialla olevasta elokuvasta jos olisin koettanut nähdä ne Netflixistä, niin on hyvä muistaa että tilanne olisi luultavasti sama myös toisinpäin. Valikoima tietenkin ohjaa katsomisvalintoja, eli jos olisin ainoastaan Netflixin varassa katsoisin mitä sieltä löytyy.
Selasin läpi jonkin verran tällä hetkellä valikoimassa olevia vaihtoehtoja ja siellä oli kyllä useampiakin mielenkiintoisia elokuvia 1940-1960 vuosien väliltä, joten jotain itseänikin kiinnostavaa katsottavaa sieltä löytyisi. Mieluummin kuitenkin ostan elokuvia jatkossakin fyysisessä muodossa jolloin tiedän että se löytyy silloin kun sen haluan katsoa, koska jos Netflixin valikoima tällä hetkellä tarjoaa itselleni jotain kiinnostavaa niin ei ole mitään varmuutta siitä mikä on tilanne viikon tai kuukauden päästä. Lisäksi kun olen elokuvan kerran ostanut en joudu maksamaan siitä joka kuukausi jatkossakin että sen voin katsoa halutessani.
Suoratoiston ja fyysisen median tulevaisuus
Fyysisen median kuolemaa on povattu jo vuosikausia, mutta vielä suoranaisia merkkejä tästä ei ole havaittavissa. Yksittäisiä elokuvia ja sarjoja on tietenkin moniakin joita ei ole muualla kuin suoratoistopalveluissa, mutta isompana trendinä tätä tuskin voidaan pitää. Uusia elokuvia julkaistaan yhä fyysisessä muodossa joten ostajakuntaa on olemassa vielä ainakin sen verran että toimintaa kannattaa jatkaa.
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin nähdä mikä on tilanne tulevaisuudessa suoratoistopalveluiden osalta, sillä nykyään Netflixillä on kilpailijoita useampiakin. Aikaisemmin Netflix oli käytännössä katsoen ainoa realistinen valinta monelle (Yle Areenaa lukuunottamatta), mutta nyt markkinat ovat hajautuneet ja tarjolla on Netflixin ja Yle Areenan lisäksi myös HBO Max, Viaplay, Apple TV+, Amazon Prime Video, MTV Katsomo, Ruutu+, Disney Plus ja Mubi. Lisäksi varmasti on monia muitakin, mutta listasta saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä kuinka monia eri vaihtoehtoja nykyään on tarjolla.
Ala elää jonkinlaisessa muutostilassa isomminkin. Palveluita on tullut ja mennyt, nimet on muuttuneet, osa palveluista on yhdistynyt (ellen muista väärin) ja valikoimaa on siirtynyt palvelusta toiseen.
Myöskin HBO Max on muuttumassa, tällä kertaa nimeltään Maxiksi ja siihen tulee mukaan Discovery+ sisältöä. Aikaisemmin HBO:lla oli myös HBO Nordic joka ilmeisesti oli sama kuin HBO Max mutta ilman sen omaa alkuperäissisältöä, mutta nykyään löytyy ilmeisesti vain HBO Max josta jatkossa tuleekin sitten pelkkä Max. Selkeää kuin mikä.
Mielenkiintoista on nähdä myös miten hinnat jatkossa kehittyvät. Hinnat on nousseet lähivuosina ja tuskin näissä hinnat tulevat hetkeen ainakaan putoamaan. Amerikassa muutamassa suoratoistopalvelussa on olemassa myös versio jossa on huokeampi hinta, mutta palvelussa tulee katsojalle myös mainoksia. Tuleeko tämänkaltainen hinnoittelumalli jossain vaiheessa rantautumaan myös Suomeen jää nähtäväksi, mutta ainakin tämänkaltaiset hintojen nousut ja palveluiden huononemiset vain vahvistavat itselleni mielikuvaa siitä että pysyn jatkossakin ensisijaisesti fyysisen median käyttäjänä. Jos katsoisin sarjoja, tilanne tietenkin saattaisi olla toinen.
