Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Ugetsu

    Genjuro (Masayuki Mori) sekä Neiti Wakasa (Machiko Kyô) nauttimassa rakkaudesta Kenji Mizoguchin ohjaamassa vuoden 1953 elokuvassa Ugetsu.

    Ugetsu (alkuperäinen nimi Ugetsu monogatari) (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Ugetsu – Kalpean kuun tarinoita on Kenji Mizoguchin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1953. Pääosarooleissa nähdään Masayuki Mori, Kinuyo Tanaka, Machiko Kyô, Mitsuko Mito sekä Eitarô Ozawa.

    Ugetsun tarinassa keskitytään pääosin kahteen pienessä kylässä elävään pariskuntaan sodan aikana ja erityisesti huomio kiinnittyy perheiden miehiin. Perheiden miehillä, Genjurôlla (Masayuki Mori) sekä Tobeilla (Eitarô Ozawa) on kummallakin suuria unelmia ja haaveita – siinä missä toinen tahtoo saada varallisuutta kerättyä sodan mahdollistamien tilanteiden vuoksi, on toisella tahto tulla samuraiksi.

    Molempien vaimot ovat miehiään enemmän jalat maassa olevaa sorttia ja he pyrkivät saamaan miehilleen ymmärrystä asioiden prioriteetteihin, mutta heidän realistisemmat toiveet eivät saa miehiä unohtamaan omia unelmiaan. Omien unelmien tavoittelemisella on hintansa jonka kumpikin mies joutuu lopulta kohtaamaan.

    Pidän tästä elokuvasta paljon. Se on mukavan rauhallinen tunnelmaltaan, se etenee miellyttävän verkkaisella tahdilla ja se sisältää ajatuksia herättävän moraalisen opetuksen unelmista ja niiden tavoittelemisesta sekä asioiden todellisesta merkityksestä.

    Pohjimmiltaan tarinan syvempi merkitys onkin lähellä sitä mitä se on myös elokuvassa Unelmien sielunmessu (lue arvostelu), vaikka elokuvista saa yhteneväisyyksiä muutoin hakemalla hakea eikä niitä siltikään löydä. Pohjimmiltaan kyse tässäkin on omien unelmien pakkomieleisestä tavoittelemisesta siitäkin huolimatta että sillä on turmeleva vaikutus.

    Ajatuksen voineekin tiivistää kysymykseen siitä, olisivatko kaikki unelmamme ja haaveemme todella tavoittelemisen arvoisia, mikäli tietäisimme jo ennalta niiden saavuttamisen todellisen hinnan?

    Olen aikaisemmin nähnyt tämän elokuvan jo kahdesti (vaikkakin toinen katselukerta oli kommenttiraidan kanssa katsoen), eikä tämä kolmaskaan katselukerta muuttanut näkemystäni lainkaan huonommaksi.

    Olen tämän lisäksi nähnyt muutamia muitakin Mizogucin elokuvia ja jokainen niistä on ollut sellainen että olen joko katsonut tai vähintäänkin aion tulevaisuudessa mahdollisuuksieni mukaan katsoa ne useampaan kertaan. Tästä voi arvata oikein sen, että useammassakin Mizoguchin elokuvassa on jotain sellaista mikä puhuttelee itseäni.

    Ugetsu on yksi näistä Mizoguchin elokuvista jotka kuuluu nähdään useampaan kertaan, ja se onkin mestariteos joka ansaitsee paikkansa Suosituksia-sivulla (katso tästä).

  • Leffalauantai: Looper

    Tulevaisuudesta tullut Joe (Bruce Willis, vasemmalla) käymässä keskustelua nykyhetkessä elävän minänsä kanssa (oikealla olevan Joseph Gordon-Levitt) vuoden 2012 elokuvassa Looper.

    Rian Johnsonin ohjaama ja Joseph Gordon-Levittin, Bruce Willisin ja Emily Bluntin tähdittämä Looper (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu toiminnallinen sci-fidraama.

    Elokuvan nykyhetkessä ei ole vielä aikamatkustusta keksitty, mutta se on 30 vuoden päässä todellisuutta. Tulevaisuudesta lähetetään ihmisiä historiaan – eli elokuvan nykyhetkeen – missä looperiksi kutsutut tappajat poistavat tulevaisuudesta lähetetyn henkilön menneisyyteen tapettavaksi. Asiat muuttuvat tulevaisuudessa kun rikollisuuden vallassa on Sateentekijäksi kutsuttu henkilö, sillä hän alkaa sulkemaan looppeja lähettämällä menneisyydessä elävän loopperin tapettavaksi tämän tappajan oman vanhemman version, eli nykyhetken minä tappaa tulevaisuuden minänsä.

    Joe (Jospeh Gordon-Levitt) on yksi loopereista jonka käsistä hänen oma vanhempi versionsa (Bruce Willis) onnistuu pakenemaan minkä seurauksena hänen oma henkensä on vaarassa, sillä tulevaisuuden henkilön karkuun pääseminen eliminoimisen sijaan on asia mitä looppereilta ei sallita.

    Kuten monien muidenkin aikamatkustukseen perustuvien elokuvien kanssa, myös tässä paikoitellen asiat käyvät hämmentäväksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käy liiaksi ja tarina pysyy pääpiirteittäin selkeänä ja ymmärrettävänä seurata.

    Katsoessa tarinaa nousi väkisin mieleen alkupään Terminator-elokuvat (lue The Terminator -elokuvan arvostelu) missä myös tulevaisuudesta mennään historiaan etsimään tapettavia. Toki Looperissa teema on hyvin erilainen, mutta paikoitellen nähdään myös yhteneväisyyksiäkin. Tämä ei tietenkään ole huono asia, koska teki aikamatkustusta sisältävän elokuvan missä on joko menneisyyden tai tulevaisuuden hahmojen tappamista miten tahansa, ei viittauksia Terminatoriin voine välttää katsojan mielessä, sillä kyseiset elokuvat ovat klassikoita joihin monia muita vertaa mielessään halusipa tai ei.

    Looper on luokiteltu myös sci-fi-elokuvaksi mikä selittyy helposti aikamatkustustematiikalla, mutta siellä täällä nähdään muitakin lajityypin elementtejä kuten muutamien henkilöiden telekineesikykyjä. Kokonaisuuden kannalta painoarvoa tälle aspektille ei kovin paljoa kuitenkaan anneta, joten mystiikan elementit jäävät vähäiseksi ja osittain hieman täytteen tunnuksi. Katsojalle kyllä syntyy mielikuva erään henkilön telekineesikyvyistä ja siitä miten se mahdollisesti tulevaisuudessa muuttaa asioiden kulkua, mutta tämä teema olisi ollut mukava nähdä hieman paremmin rakennettuna.

    Yllättävää kyllä, IMDB:ssä arvosana on tämän kirjoittamisen hetkellä 7,4 mutta Metacritic-sivustolla kriitikoiden antamien pisteiden arivo on 84 pistettä eli tämä on enemmän uponnut kriitikoihin kuin keskivertoon katsojaan.

    Kokonaisuutena tarina kulkee hyvin eteenpäin, teema pysyy kasassa ja aikamatkustusteema nyrjäyttää aivoja sopivasti mutta ei liiaksi. Lisäksi positiivisena aspektina elokuvan loppu oli yllättävä ainakin itselleni, joten oman arvioni mukaan Looper on katsomisen arvoinen elokuva.

  • Leffalauantai: Nora inu (Kulkukoira)

    Harumi Namiki (Keiko Awaji), etsivä Murakami (Toshirô Mifune) ja rouva Namiki (Eiko Miyoshi).

    Nora inu (IMDB) joka englanniksi tunnetaan nimellä Stray Dog ja suomeksi nimellä Kulkukoira on Akira Kurosawan ohjaama rikosdraama vuodelta 1949. Pääosarooleissa nähdään Kurosawan luottotähti Toshirô Mifune, Takashi Shimura, Keiko Awaji sekä Eiko Miyoshi.

    Aloittelevalta poliisilta Murakamilta (Toshirô Mifune) ryöstetään hänen aseensa hänen matkustaessaan julkisessa liikenteessä. Rikollinen pääsee pakenemaan, mutta Murakami ei anna asian olla. Hän saa apua vanhemmalta poliisilta, Satôlta (Takashi Shimura) asian selvittämisessä. Tutkinnan edetessä käy ilmi että vääriin käsiin päätynyttä asetta käytetään ryöstöissä ja yhdessä näistä uhri menettää myös henkensä.

    Tarina on mukavan verkkaisesti etenevä ja se aukeaa katsojalle pääosin sopivalla rytmillä, vaikkakin alkuvaiheilla nähtävä kohtaus missä Murakami soluttautuu kaduille löytääkseen haluamiaan henkilöitä olisi voinut olla omaan makuuni hieman lyhyempikin. Kokonaisuutena kuitenkin tarinan rakentaminen tapahtuu miellyttävällä tahdilla eikä missään vaiheessa asioita kiirehditä tarpeettomasti.

    Toimintapainoitteisemmista filmatisoinneista pitäville tahti saattaa tuntua tästä syystä myös puuduttavalta, mutta omaan makuuni tämänkaltainen rytmi on miellyttävämpää katsottavaa kuin liiallisesti painopistettään toimintaan nojaavat elokuvat.

    Aseensa ryöstäjälle menettäneen Murakamin kokemat syyllisyyden tunteet on samaistuttavia, sillä monesti ihmisillä on taipumus miettiä olisiko itse voinut omilla toimillaan estää huonojen asioiden tapahtumista. Vanhempien kollegoiden tarjoama rationaalisempi vaikkakin kenties aavistuksen jopa kyynisempi ajattelu sitä vastoin antaa mielenkiintoista kontrastia, sillä heidän välillään näkyy myös iän ja kokemuksen tuoman realismin ja nuoruuden ja kokemattomuuden mahdollistaman idealismin välinen ero. Satô on kerennyt näkemään uransa aikana monia rikollisia ja huomannut että samankaltaisia rikollisia löytyy monia.

    Murakamin kuulustellessa rikollisesta mahdollisesti tietävää Harumia (Keiko Awaji) nähdään häivähdys siitä kuinka Murakamikin ymmärtää sen, että ainoastaan olosuhteet eivät synnytä rikollisia. Hän on jo aiemminkin kuullut joiltain kuulustelemiltaan ihmisiltä siitä kuinka asetta hallussa pitävällä rikollisella on ollut taipumus syyttää aina muita kuin itseään omista elämänsä valinnoista, mutta etenkin Harumin kuulustelun aikana tämä aukenee hänelle uudella tavalla.

    Suurin osa tähän mennessä näkemistäni Kurosawan elokuvista ovat olleet samurai-elokuvia, mutta Ikirun tavoin myös Stray Dog näyttää että Kuroswava ei ole ainoastaan samurai-elokuvien taituri vaan ohjaajana hänellä on ollut kykyjä myös muun tyylilajin filmatisoinneissa. Omaan makuuni tämä elokuva oli todella hyvä ja tämän katsoo mielellään toisenkin kerran.

  • Leffalauantai: Taken 2

    Entinen CIA:n agentti Bryan Mills (Liam Neeson) yhdessä tyttärensä Kimin (Maggie Grace) kanssa vuonna 2012 julkaistussa elokuvassa Taken 2.

    Olivier Megatonin ohjaama Taken 2 on vuonna 2012 valmistunut toimintaelokuva joka jatkaa aikaisemman, vuonna 2008 julkaistun Takenin (lue arvostelu) jalanjäljissä. Pääosarooleissa nähdään edellisestä osasta tutut Liam Neeson, Famke Janssen sekä Maggie Grace.

    Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA:n agentti joka joutuu selvittämään välejään edellisestä Takenista tutun rikollisjengin jäsenten kanssa. Ensimmäisessä Taken-elokuvassa Bryanin tytär Kim (Maggie Grace) kaapattiin ja Bryan kävi pelastusretkellä samalla saatellen monia rikollisia ajasta iäisyyteen. Rikollisten tappaminen jätti kuitenkin erään vainajaksi päätyneen rikollisen isälle jotain hampaankoloon ja niinpä he päättävät käydä kostamassa Bryanille.

    Bryan ja ex-vaimonsa Lenore (Famke Janssen) joutuvat kaapatuksi, mutta heidän tyttärensä Kim onnistuu pakenemaan. Kim saa autettua isäänsä pakenemaan vankeudesta ja Bryan lähtee jälleen kerran selvittämään välejään rikollisten kanssa aseiden avustuksella.

    Taken 2 on keskinkertaisuudessaan viihdyttävä ja tarpeeksi toimiva jatko-osa. Se on suoraviivainen ja ennalta arvattava eikä se tarjoa mitään erityistä uutta lajityypilleen. Ei sillä että sen edes tarvitsisikaan, sillä suurin osa elokuvista on tietenkin samojen toimivien kaavojen kierrätystä.

    Ohjaus on toimivaa, vaikkakin muutamin paikoin nähdään omaan makuuni turhauttavaa itseistarkoituksellista kameroiden pyörittelyä. Alkukohtauksissa kameraa liikutellaan modernien toimintaelokuvien tapaan siten, että se ei anna katsojalle mitään lisäarvoa, mutta luo vain lähinnä levotonta tunnelmaa kohtaukseen jossa ei ole itsessään teemallisesti mitään levotonta. Tämä on tietenkin makuasia, mutta mitä enemmän elokuvia olen katsonut, sitä enemmän tämänkaltaiset merkityksettömän tuntuiset kameratyöskentelyt ovat alkaneet turhauttamaan itseäni.

    Kaikki peruselementit ovat kohdallaan, äänissä ei ole valittamista, leikkaukset eivät myöskään ole pääsääntöisesti kohtauksia hämmentäviä vaan hyvin toimivia ja nopeat toimintakohtaukset saavat lisää toiminnan tuntua toimivilla musiikkivalinnoilla.

    Kokonaisuutena Taken 2 on viihdyttävä toimintaelokuva niihin hetkiin jolloin ei jaksa valita mitään kovin syvällistä katsottavaa, tai niihin hetkiin kun nimenomaisesti tahtoo nähdä suoraviivaista toimintaa. Vaikka se ei ylläkään ensimmäisen Takenin tasolle, on se silti omassa lajityypissään asiallinen elokuva.

  • Leffalauantai: Finding Neverland (Finding Neverland – tarinan lähteillä)

    Näytelmää katsomassa.

    Marc Forsterin ohjaama Finding Neverland (IMDB) joka suomeksi tunnetaan myös nimellä Finding Neverland – tarinan lähteillä on vuonna 2004 julkaistu draamaelokuva. Pääosarooleissa nähdään Johnny Depp, Kate Winslet sekä Freddie Highmore.

    Näytelmien kirjoittaja Sir James Matthew Barrie (Johnny Depp) ei ole saanut kovinkaan positiivisia arvosteluita viimeisimmästä näytelmästään. Ollessaan päivällä puistossa kirjoittamassa hän tutustuu Sylvia Daviesiin (Kate Winslet) sekä hänen poikiinsa. James ystävystyy tämän naisen ja hänen lapsiensa kanssa ja saa heidän kauttansa ainekset uuteen näytelmäänsä. Näytelmän päähenkilö saa nimensä Sylvian pojan Peterin mukaan ja se tullaan myöhemmin tuntemaan Peter Panina.

    Olen nähnyt tämän elokuvan ainakin kerran aikaisemmin, luultavamminkin joskus vuoden 2004-2006 välillä. Mielikuvanani oli että olin pitänyt tästä elokuvasta ja myös muistikuvani antoivat sellaista osviittaa, sillä vuosien jälkeenkin muistin edes pääpiirteittäin mitä tässä elokuvassa tapahtui. Monesti elokuvat jotka ovat täysin keskinkertaisia unohtuvat jo muutamassa vuodessa eikä niistä jää juuri mitään muistijälkeä, mutta ne joissa on ollut jotain jättävät tavallisesti ainakin jonkinlaisen muiston. Uudelleen katsottuna positiivinen mielikuvani tästä elokuvasta säilyi ja vahvistui, sillä pidin tästä yhä.

    Tarina ja sen hahmot ovat mielenkiintoisia. Vaikka pääpaino onkin Deppin, Winsletin ja lasten rooleissa on suhteellisen pienellä ruutuajalla varustetut roolit myös kerrottu siten että heistä saa hyvin katsojana luotua omat mielikuvansa. Deppin roolihahmon vaimo Mary (Radha Mitchell) on suhteellisen pienessä roolissa, mutta samalla silti erittäin olennaisessa osassa, sillä hänen ja heidän etäisen ja kylmän avioliittonsa kuvauksen kautta katsoja saa lisää syvyyttä ja ymmärrystä Peter Pan -tarinan kirjoittajaan.

    Jamesin keskustelut Sylvian kanssa hänen omasta lapsuudestaan ja sen kuolemasta sekä myöhemmin Peterin kommentti Jamesille antavat katsojalle vihiä siitä mistä Peter Panissa on kysymys.

    Kaikki elementit on kohdallaan, näyttely toimii hienosti ja tunnelma on koskettava joten edelleenkin tämä oli katsomisen arvoinen elokuva.