Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Nora inu (Kulkukoira)

    Harumi Namiki (Keiko Awaji), etsivä Murakami (Toshirô Mifune) ja rouva Namiki (Eiko Miyoshi).

    Nora inu (IMDB) joka englanniksi tunnetaan nimellä Stray Dog ja suomeksi nimellä Kulkukoira on Akira Kurosawan ohjaama rikosdraama vuodelta 1949. Pääosarooleissa nähdään Kurosawan luottotähti Toshirô Mifune, Takashi Shimura, Keiko Awaji sekä Eiko Miyoshi.

    Aloittelevalta poliisilta Murakamilta (Toshirô Mifune) ryöstetään hänen aseensa hänen matkustaessaan julkisessa liikenteessä. Rikollinen pääsee pakenemaan, mutta Murakami ei anna asian olla. Hän saa apua vanhemmalta poliisilta, Satôlta (Takashi Shimura) asian selvittämisessä. Tutkinnan edetessä käy ilmi että vääriin käsiin päätynyttä asetta käytetään ryöstöissä ja yhdessä näistä uhri menettää myös henkensä.

    Tarina on mukavan verkkaisesti etenevä ja se aukeaa katsojalle pääosin sopivalla rytmillä, vaikkakin alkuvaiheilla nähtävä kohtaus missä Murakami soluttautuu kaduille löytääkseen haluamiaan henkilöitä olisi voinut olla omaan makuuni hieman lyhyempikin. Kokonaisuutena kuitenkin tarinan rakentaminen tapahtuu miellyttävällä tahdilla eikä missään vaiheessa asioita kiirehditä tarpeettomasti.

    Toimintapainoitteisemmista filmatisoinneista pitäville tahti saattaa tuntua tästä syystä myös puuduttavalta, mutta omaan makuuni tämänkaltainen rytmi on miellyttävämpää katsottavaa kuin liiallisesti painopistettään toimintaan nojaavat elokuvat.

    Aseensa ryöstäjälle menettäneen Murakamin kokemat syyllisyyden tunteet on samaistuttavia, sillä monesti ihmisillä on taipumus miettiä olisiko itse voinut omilla toimillaan estää huonojen asioiden tapahtumista. Vanhempien kollegoiden tarjoama rationaalisempi vaikkakin kenties aavistuksen jopa kyynisempi ajattelu sitä vastoin antaa mielenkiintoista kontrastia, sillä heidän välillään näkyy myös iän ja kokemuksen tuoman realismin ja nuoruuden ja kokemattomuuden mahdollistaman idealismin välinen ero. Satô on kerennyt näkemään uransa aikana monia rikollisia ja huomannut että samankaltaisia rikollisia löytyy monia.

    Murakamin kuulustellessa rikollisesta mahdollisesti tietävää Harumia (Keiko Awaji) nähdään häivähdys siitä kuinka Murakamikin ymmärtää sen, että ainoastaan olosuhteet eivät synnytä rikollisia. Hän on jo aiemminkin kuullut joiltain kuulustelemiltaan ihmisiltä siitä kuinka asetta hallussa pitävällä rikollisella on ollut taipumus syyttää aina muita kuin itseään omista elämänsä valinnoista, mutta etenkin Harumin kuulustelun aikana tämä aukenee hänelle uudella tavalla.

    Suurin osa tähän mennessä näkemistäni Kurosawan elokuvista ovat olleet samurai-elokuvia, mutta Ikirun tavoin myös Stray Dog näyttää että Kuroswava ei ole ainoastaan samurai-elokuvien taituri vaan ohjaajana hänellä on ollut kykyjä myös muun tyylilajin filmatisoinneissa. Omaan makuuni tämä elokuva oli todella hyvä ja tämän katsoo mielellään toisenkin kerran.

  • Leffalauantai: Taken 2

    Entinen CIA:n agentti Bryan Mills (Liam Neeson) yhdessä tyttärensä Kimin (Maggie Grace) kanssa vuonna 2012 julkaistussa elokuvassa Taken 2.

    Olivier Megatonin ohjaama Taken 2 on vuonna 2012 valmistunut toimintaelokuva joka jatkaa aikaisemman, vuonna 2008 julkaistun Takenin (lue arvostelu) jalanjäljissä. Pääosarooleissa nähdään edellisestä osasta tutut Liam Neeson, Famke Janssen sekä Maggie Grace.

    Bryan Mills (Liam Neeson) on entinen CIA:n agentti joka joutuu selvittämään välejään edellisestä Takenista tutun rikollisjengin jäsenten kanssa. Ensimmäisessä Taken-elokuvassa Bryanin tytär Kim (Maggie Grace) kaapattiin ja Bryan kävi pelastusretkellä samalla saatellen monia rikollisia ajasta iäisyyteen. Rikollisten tappaminen jätti kuitenkin erään vainajaksi päätyneen rikollisen isälle jotain hampaankoloon ja niinpä he päättävät käydä kostamassa Bryanille.

    Bryan ja ex-vaimonsa Lenore (Famke Janssen) joutuvat kaapatuksi, mutta heidän tyttärensä Kim onnistuu pakenemaan. Kim saa autettua isäänsä pakenemaan vankeudesta ja Bryan lähtee jälleen kerran selvittämään välejään rikollisten kanssa aseiden avustuksella.

    Taken 2 on keskinkertaisuudessaan viihdyttävä ja tarpeeksi toimiva jatko-osa. Se on suoraviivainen ja ennalta arvattava eikä se tarjoa mitään erityistä uutta lajityypilleen. Ei sillä että sen edes tarvitsisikaan, sillä suurin osa elokuvista on tietenkin samojen toimivien kaavojen kierrätystä.

    Ohjaus on toimivaa, vaikkakin muutamin paikoin nähdään omaan makuuni turhauttavaa itseistarkoituksellista kameroiden pyörittelyä. Alkukohtauksissa kameraa liikutellaan modernien toimintaelokuvien tapaan siten, että se ei anna katsojalle mitään lisäarvoa, mutta luo vain lähinnä levotonta tunnelmaa kohtaukseen jossa ei ole itsessään teemallisesti mitään levotonta. Tämä on tietenkin makuasia, mutta mitä enemmän elokuvia olen katsonut, sitä enemmän tämänkaltaiset merkityksettömän tuntuiset kameratyöskentelyt ovat alkaneet turhauttamaan itseäni.

    Kaikki peruselementit ovat kohdallaan, äänissä ei ole valittamista, leikkaukset eivät myöskään ole pääsääntöisesti kohtauksia hämmentäviä vaan hyvin toimivia ja nopeat toimintakohtaukset saavat lisää toiminnan tuntua toimivilla musiikkivalinnoilla.

    Kokonaisuutena Taken 2 on viihdyttävä toimintaelokuva niihin hetkiin jolloin ei jaksa valita mitään kovin syvällistä katsottavaa, tai niihin hetkiin kun nimenomaisesti tahtoo nähdä suoraviivaista toimintaa. Vaikka se ei ylläkään ensimmäisen Takenin tasolle, on se silti omassa lajityypissään asiallinen elokuva.

  • Leffalauantai: Finding Neverland (Finding Neverland – tarinan lähteillä)

    Näytelmää katsomassa.

    Marc Forsterin ohjaama Finding Neverland (IMDB) joka suomeksi tunnetaan myös nimellä Finding Neverland – tarinan lähteillä on vuonna 2004 julkaistu draamaelokuva. Pääosarooleissa nähdään Johnny Depp, Kate Winslet sekä Freddie Highmore.

    Näytelmien kirjoittaja Sir James Matthew Barrie (Johnny Depp) ei ole saanut kovinkaan positiivisia arvosteluita viimeisimmästä näytelmästään. Ollessaan päivällä puistossa kirjoittamassa hän tutustuu Sylvia Daviesiin (Kate Winslet) sekä hänen poikiinsa. James ystävystyy tämän naisen ja hänen lapsiensa kanssa ja saa heidän kauttansa ainekset uuteen näytelmäänsä. Näytelmän päähenkilö saa nimensä Sylvian pojan Peterin mukaan ja se tullaan myöhemmin tuntemaan Peter Panina.

    Olen nähnyt tämän elokuvan ainakin kerran aikaisemmin, luultavamminkin joskus vuoden 2004-2006 välillä. Mielikuvanani oli että olin pitänyt tästä elokuvasta ja myös muistikuvani antoivat sellaista osviittaa, sillä vuosien jälkeenkin muistin edes pääpiirteittäin mitä tässä elokuvassa tapahtui. Monesti elokuvat jotka ovat täysin keskinkertaisia unohtuvat jo muutamassa vuodessa eikä niistä jää juuri mitään muistijälkeä, mutta ne joissa on ollut jotain jättävät tavallisesti ainakin jonkinlaisen muiston. Uudelleen katsottuna positiivinen mielikuvani tästä elokuvasta säilyi ja vahvistui, sillä pidin tästä yhä.

    Tarina ja sen hahmot ovat mielenkiintoisia. Vaikka pääpaino onkin Deppin, Winsletin ja lasten rooleissa on suhteellisen pienellä ruutuajalla varustetut roolit myös kerrottu siten että heistä saa hyvin katsojana luotua omat mielikuvansa. Deppin roolihahmon vaimo Mary (Radha Mitchell) on suhteellisen pienessä roolissa, mutta samalla silti erittäin olennaisessa osassa, sillä hänen ja heidän etäisen ja kylmän avioliittonsa kuvauksen kautta katsoja saa lisää syvyyttä ja ymmärrystä Peter Pan -tarinan kirjoittajaan.

    Jamesin keskustelut Sylvian kanssa hänen omasta lapsuudestaan ja sen kuolemasta sekä myöhemmin Peterin kommentti Jamesille antavat katsojalle vihiä siitä mistä Peter Panissa on kysymys.

    Kaikki elementit on kohdallaan, näyttely toimii hienosti ja tunnelma on koskettava joten edelleenkin tämä oli katsomisen arvoinen elokuva.

  • Leffalauantai: Pandorum

    Avaruusalus Elysiumilla matkustajat joutuvat kohtaamaan epämääräisiä ja vihamielisiä olentoja.

    Pandorum on kauhu/sci-fi-elokuva vuodelta 2009. Sen on ohjannut Christian Alvart ja pääosissa nähdään Dennis Quaid, Ben Foster, Antje Traue sekä Cam Gigandet.

    Ihmiskunnan elinolosuhteet maa-planeetalla ovat käyneet huonoiksi eikä resursseja tahdo riittää kaikille. Avaruudesta on kuitenkin löytynyt uusi planeetta nimeltään Tanis jonka ympäristöolosuhteet vaikuttaisivat otolliselta ihmiselämälle. Ihmiset lähettävät planeettaa kohden massiivisen Elysium-avaruusaluksen täynnä ihmisiä ja maasta otettuja luontokappaleita jonka avulla ihmiskunnan on tarkoitus aloittaa uusi elämä uudella planeetalla.

    Kaksi matkustamon jäsentä herää alukselta ja heidän muistinsa palautuu vähän kerrallaan. Heidän oltua unessa on jotain mennyt pieleen ja heidän täytyy selvittää kuinka he saisivat korjattua tilanteen. Alusta tutkiessaan heille selviää että he eivät ole ainoat valveilla olevat, eikä kaikilla muilla hereillä olevilla ole kovinkaan hyvä tahto heitä – tai ketään muutakaan – kohtaan.

    Pandorumin tarinasta on helppoa löytää samankaltaisuuksia niin paljon vanhemmasta Alienista (lue arvostelu) kuin myös uudemmasta Passengersistakin (lue täältä), unohtamatta myöskään yhteneväisyyksiä Raamatussa kerrottuun vedenpaisumuskertomukseen ja Nooan arkkiin. Tarinan ei tietenkään tarvitse olla erityisen uniikki ollakseen toimiva ja tämänkin elokuvan tapauksessa juoni on tarpeeksi toimiva antaakseen toimivan viitekehyksen sen tapahtumille.

    Visuaalinen puoli on toimiva. Pääsääntöisesti varsin tummanpuhuva miljöö on omiaan luomaan synkkää ja lohdutonta eloonjäämiskamppailua. Väripaletin käyttö on onnistunutta ja siten omiaan tukemaan tarinan tunnelmaa.

    Henkilöhahmot sitä vastoin tuntuvat turhauttavan huonoilta ja heidän käytöksensä on lähinnä kliseisen rasittavaa. Uusiin henkilöihin törmätessään heidän suhtautumisensa on teennäisen aggressiivista egoilua ja alussa ei yhteistyöstä meinaa tulla mitään. Voi olla että oikeassakin elämässä kriisin keskellä ihmiset todella toimisivat samalla tapaa, mutta tässä tapauksessa käytös oli tarpeettoman korostetun teennäiseltä tuntuvaa.

    Toinen puoli mistä en erityisemmin pitänyt oli nopeiden kohtauksien sekavuus. Monet toimintakohtaukset olivat nopeita leikkaukseltaan, mutta niissäkin tapauksissa missä leikkaus ei ollut liian nopeaa oli kohtauksen seuraaminen muutoin hankalaa välissä näytettyjen outojen kuvavalintojen vuoksi.

    Juoneen oli saatu mukaan myös muutamia itseäni yllättäneitä asioita jotka toimivat hyvin. Elokuvan nimi Pandorum kuvaa tarinassa tautia joka ihmisille on toisinaan tullut pitkillä avaruuslennoilla kohtalokkain seurauksin, sillä siihen sairastuva alkaa käymään psykoottiseksi kohdattuaan emotionaalista stressiä. Tarinassa nähdään kuinka yksi henkilöistä saa pandorumin ja sen seuraukset olivat mielenkiintoiset ja positiivisella tapaa yllättävät tarinan näkökulmasta, vaikkakaan ei tietenkään henkilön itsensä tai aluksella olevien muiden henkilöiden näkökulmasta. Lisäksi pidin loppuvaiheista missä selviää lisää miten matka Tanikselle on edennyt.

    Toimivista aspekteistaankin huolimatta kokonaisuutena Pandorum jää keskinkertaisen elokuvien kategoriaan, ehkä jopa hieman sen alle. Siinä on hyviä piirteitä ja toteutus on monin paikoin toimivaa, mutta se ei myöskään erityisemmin säväytä sillä se ei tarjoa tarpeeksi uutta tai poikkeuksellisen mielenkiintoista erottuakseen massasta.

    Kyllä tämän katsoo helposti kerran tai vaikka parikin, mutta mitään suurta ja merkittävää tästä ei löydy vaan ainoastaan kepeää ja synkänpuhuvaa viihdettä sopiviin hetkiin.

  • Leffalauantai: Bangkok dangerous

    Palkkamurhaaja Joe (Nicolas Cage)

    Nicolas Cagen tähdittämä Bangkok dangerous (IMDB) on vuonna 2008 julkaistu toimintaelokuva jonka on ohjannut Danny Pang sekä Oxide Chun Pang. Muissa merkittävissä rooleissa nähdään Shahkrit Yamnarm, Charlie Yeung sekä Panward Hemmanee.

    Palkkamurhaaja Joella (Nicholas Cage) on hoidettavana neljä kohdetta Bangkokissa. Hän hankkii kadulta apurikseen paikallisen Kongin (Shahrkit Yamnarm) asioiden hoitoon jolle selviää vähitellen minkälaisia töitä Joe tekee. Kong saa pyynnöstään oppia Joelta hänen töihinsä, mutta huonolla uravalinnalla on myös hänen ja läheistensä elämään epätoivottuja vaikutuksia. Myös Joe itse joutuu kohtaamaan työnsä varjopuolet ihastuttuaan paikalliseen apteekkariin Foniin (Charlie Yeung), joka kuitenkin saa kauhistuksekseen huomata että Joe ei ole niin viaton kuin hän ensin vaikuttaa.

    Tarinassa nähdään tehokas palkkamurhaaja joka hoitaa töitään kuten asiakkaat odottavat – hän ei liiemmin mieti tai tee moraalisia valintoja itse, vaan hän hoitaa homman kotiin. Erään kohteen tapauksessa hänellä nousee kuitenkin kylmäverisen tappajan rooliaan enemmän esiin humaanimpi puoli ja hän joutuu pohtimaan moraalisia ongelmia kohteen elimoinoinnissa minkä seurauksena kohteen eliminoiminen käy hankalammaksi.

    Vaikka tarinan pääasia onkin palkkamurhaajan toiminta tappajana, on mukana lisäksi myös pienimuotoinen ihmissuhdetarina. Suhde ja sen kuvaus pysyy kuitenkin kohtalaisen pienessä vaikkakin jossain määrin merkittävässä osassa eikä se vie painopistettä liiaksi sivuun. Tarina pysyy hyvin kasassa ja suhdekuvio on toimiva lisämauste antamaan hieman syvyyttä päähenkilön sielunmaisemaan.

    Bangkok Dangerous on monella tapaa keskinkertainen elokuva joka saattaa kuulostaa negatiiviselta, mutta ei kuitenkaan sitä ole. Keskinkertainen on tasaisen varma elokuva joka antaa katsojalle juuri sitä mitä katsoja luultavasti on osannut siltä odottaakin, ainakin mikäli lajityypin elokuvat ovat yleisesti entuudestaan tuttuja.

    Omaan makuuni tämä oli toimiva elokuva jonka voi katsoa vaikka pariinkin kertaan. Se on viihdyttävä, ohjaus toimii kautta linjan ja mikä parasta, leikkaukset eivät ole levottomia vaan elokuvaa on helppoa katsoa. Ison plussan annan tälle myöskin sen yllättävästä loppuratkaisusta.