Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: R.I.P.D.

    Efektit ovat toisinaan toimivaa tasoa kuten tässä, mutta joissain kohtauksissa ne tuntuvat huonommilta

    R.I.P.D. (IMDB) on vuonna 2013 julkaistu komediallinen toimintaelokuva jonka on ohjannut Robert Schwentke. Pääosissa nähdään Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Stephanie Szostak sekä Kevin Bacon.

    Nick (Ryan Reynolds) on poliisi joka on yhdessä työpartnerinsa Hayesin (Kevin Bacon) kanssa ottanut tekemällään keikalla laittomasti omaisuutta omaan haltuunsa. Nick tulee kuitenkin katuman päälle, mutta ennen kuin hän on saanut sovitettua tekonsa pääsee hän tehtävällä ollessaan hengestään. Hän siirtyy kuolleiden poliisivoimiin missä hän saa partnerikseen jo 1800-luvulla kuolleen virkavallan edustajan jonka kanssa he joutuvat ottamaan kiinni karanneita kuolleita eli raatoja. Työtehtävässään Nick saa huomata että hänen eläessään varastamansa kulta onkin osa suurempaa tarkoitusta, sillä karanneet kuolleet tahtovat päästä palaamaan takaisin maan päälle ja tätäkin kultaa tarvitaan suunnitelman toteuttamiseen.

    R.I.P.D. on tarinansa osalta kiintoisa sillä sen tarinassa on omaperäisiä ideoita, mutta harmillisesti sen luomaa potentiaalia ei ole hyödynnetty kunnolla.

    Tarinassa on uskonnollista mystiikkaa joka kuitenkin jättää hieman epäselkeän kuvan kuolleiden tilasta tämän elokuvan viitekehyksessä – ketkä kuolleet päätyvät R.I.P.D.:hen, ketkä ns. raatoihin ja mitä kaikille muille ihmisille tapahtuu kuolemansa jälkeen. Samoin epäselväksi itselleni jäi mitä tapahtui kaikille niille raadoille jotka R.I.P.D.:n poliisit ampuvat kadoksiin – joutuvatko he kadotukseen, vankilaan vai minne. Yksi vaihtoehto voi olla tietenkin että tämä on selvinnyt jossain vaiheessa elokuvaa, mutta itselläni se on vain mennyt ohi.

    Selkeyttä en saanut myöskään siihen miten käy näiden poliisien sen jälkeen kun heidän aikansa kuolleiden polliisin palveluksessa on ohitse. Pieniä epäselvyyksiä tarinassa siis on, mutta onneksi tämänkaltaiset asiat eivät kovin paljoa paina vaakakupissa ottaen huomioon elokuvan kepeän ja viihteellisen luonteen. Vakavamielisemmässä draamassa tai vaikkapa toimintaelokuvassakin jonka miljöö olisi arkirealistisempi olisi odotukset tarinan selkeydelle myös suuremmat kuin komediallisessa toiminnassa.

    Erikoistehosteista jäi itselleni hieman ristiriitainen tunnelma. Paikoitellen ne näyttivät hyvältä, mutta toisinaan ne näyttivät tarpeettoman keinotekoiselta joka latisti joidenkin kohtausten tunnelmaa. Lisäksi raatojen ulkomuodot olivat pääsääntöisesti huonot ja korostetun teennäisen näköiset. Tietenkin on ymmärrettävää että ne näyttävät siltä juuri siksi että niillä luodaan humoristista vivahdetta tähän elokuvaan, mutta omaan silmääni tyyli ei toiminut.

    Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää tasoa kuten tämän tason näyttelijäkaartilta voi odottaakin, mutta yksittäisiä kohtauksia oli joissa tunteen välitys jätti kaipaamaan suurempaa ja aidompaa eläytymistä.

    Monista puutteistaan huolimatta ei tämä erityisen huono elokuva ole, mutta en tätä silti hyvänäkään voi pitää lukuunottamatta tarinan mielenkiintoisia ja omalaatuisia ideoita. Kyllä tämän katsoo sopivassa mielentilassa, mutta keskinkertaisuutensa vuoksi ei siitä ole paljoa jälkipolville kerrottavaa.

  • Leffalauantai: Omoide no Mânî (Marnie – tyttö ikkunassa)

    Omoide no Mânî on kauniilla ja tunnelmallisella piirtotyylillä tehty Studio GHhiblin tuottama anime-elokuva

    Hiromasa Yonebayashin ohjaama Omoide no Mânî (IMDB) on anime-draama mystisillä elementeillä jonka tarina pohjautuu Joan G. Robinsonin samaa nimeä kantavaan lastenkirjaan. Elokuvan on tuottanut japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli ja se on julkaistu vuonna 2014.

    Tarinan protagonistina nähdään 12-vuotias Anna. Hän on ujo, ahdistunut ja syrjään vetäytyvä tyttö joka on kasvanut tätinsä luona hänen vanhempiensa menehdyttyä auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni. Anna lähetetään toisen tätinsä ja setänsä luokse muutamaksi kuukaudeksi jotta hän saisi astmaansa apua maaseudun raikkaassa ilmassa. Maaseudulla ollessaan hän tutustuu ja ystävystyy lähellä olevassa kartanossa asuvan salaperäisen nuoren tytön Marnien kanssa.

    Omoide no Mânî on kaunis ja koskettava tarina joka käsittelee puhuttelevalla tavalla aitoa elämää ja vaikeita tunteita. Annan kokemat hylätyksi tulemisen tunteet, ahdistuneisuus sekä arvottomuuden tunto ovat yleismaailmallisia tunteita joihin moni ihminen pystyy samaistumaan ainakin jossain määrin. Salaperäinen Marnie josta Anna saa itsellensä ystävän elää sitä vastoin iloista ja onnellisen oloista elämää kartanossa jossa juhlitaan paljon, mutta hänenkin elämänsä kauniin pinnan alta paljastuu säröjä eikä kaikki ole lopulta niin hienoa kuin miltä se ensin saattaisi kuulostaa.

    Tarinassa on mystisiä elementtejä jotka saavat paikoitellen miettimään mitkä asiat ovat totta ja mitkä ovat vain Annan mielikuvituksen tuotetta, keinoja jolla hän pystyy kohtaamaan ja käsittelemään hylätyksi tulemisen tunteitaan. Vaikka yhdessä vaiheessa jo näyttääkin siltä että Anna on kuvitellut hyvinkin monet asioista joita on siihen mennessä nähty, ei tarina kuitenkaan jätä katsojaa näin helppoon ratkaisuun sillä Anna saa muiden henkilöiden kautta huomata että jotain todellista hänen kuvitelmissaan onkin mahdollisesti ollut.

    Vaikka Anna ja Marnie ovatkin molemmat nuoria tyttöjä joiden kautta elämän vaikeita asioita käsitellään, on katsojan silti helppoa samaistua heidän tunnemaailmaansa riippumatta katsojan omasta iästä tai sukupuolesta. Tyttöjen elämän kipukohtia aukaistaan katsojalle sopivan rauhallisella rytmillä paljastamatta liikaa liian aikaisessa vaiheessa. Hahmot ovat persoonallisia ja aidon tuntuisia ja hyvin tehdyn tarinankerronnan vuoksi heidän kohtalonsa koskettavat.

    Elokuva sisältää inhimillisen ja realistisen kuvauksensa lisäksi myös sopivan määrän mystiikkaa, sillä tarinan edetessä useamman eri henkilön elämän polut kohtaavat ja aukenevat niin katsojalle kuin Annallekin tavalla joka ei noudata arkisen realismin rajoja. Annan kasvutarina on hienosti kuvattu matka omaan itseensä mikä saa hänet ymmärtämään monien asioiden todellisen luonteen omien kuvitelmien sijaan.

    Pidin tästä elokuvasta todella paljon ja se päätyi myös blogini Suosituksia-sivulle.

    Muokattu 15.06.2025, korjattu kirjoitusvirhe.

  • Leffalauantai: Once upon a time in Mexico

    Elokuvan valaistus on monin paikoin miellyttävää katsottavaa

    Robert Rodriguezin ohjaama Once upon a time in Mexico on vuonna 2003 julkaistu toiminnallinen rikostrilleri. Pääosissa nähdään Johnny Depp, Antonio Banderas, Willem Dafoe, Salma Hayek sekä Danny Trejo.

    Meksikossa on tapahtumassa vallankaappausyritys jonka taustalla tapahtuu monenlaisia juonitteluita ja useiden eri tahojen välisiä välienselvittelyitä. Taustalla on säätämässä niin huumerikollisia, CIA:ta kuin myös entistä FBI:n agenttiakin. Toisten toimintaa motivoi raha, toisten valta ja joillekin kyseessä on puhtaasti henkilökohtaisista syistä minkä takia he tulevat mukaan kuvioihin taistelemaan kuka ketäkin vastaan.

    Juoni on konseptin tasolla toimiva, mutta valitettavasti toteutus jättää toivomisen varaa, sillä tarinassa on aivan liian monta henkilöä osallisena painoarvoltaan liian suuressa roolissa joka heikentää sen selkeyttä siitä ketkä ovat todella juonen kannalta merkittäviä hahmoja.

    Elokuvan alkuvaiheilla Johnny Deppin esittämä Sands vaikuttaa olevan selkeä protagonisti, mutta jossain vaiheessa kuvioissa alkaa pyörimään useita henkilöitä siten että hänen hahmonsa jää vähitellen vain sivustakatsojan rooliin kun tarinaa viedään eteenpäin. Valitettavasti aivan yhtä selkeää johtohahmoa ei enää nouse esiin, minkä vuoksi kokonaisuudesta jää lopulta käteen ainoastaan sekalainen tarina hahmoilla joihin ei ole syntynyt missään vaiheessa tarpeeksi kosketuspintaa.

    Tarpeettoman monet hahmot tekevät myös juonen seuraamisesta paikoitellen sekavaa. Henkilöt juonivat kuka ketäkin vastaan, pettävät toisensa eikä kaikkien tekojen motivaatioista saa selkeyttä, mikä johtaa lopulta vain siihen että osa kohtauksista tai niiden osista tuntuu irtonaisilta ja merkityksettömiltä. Toki hahmosta ja hänen irrationaalisesta toiminnastaan saa jonkinlaista mielikuvaa hahmon persoonasta, mutta kokonaisuutta ajatellen se ei anna juurikaan mitään merkittävää jota ei olisi voitu kertoa paremminkin. Esimerkkinä tällaisesta osasta kohtausta on se kun ravintolan kokki ammutaan absurdin syyn vuoksi keittiöön.

    Toiminnalliset kohtaukset ovat visuaalisesti toimivia, mutta sisällöllisesti kliseisiä. Muutamat henkilöt on taisteluissa joilla osumatarkkuus on priimaa kun taas loput painivat sihtinsä osalta samassa sarjassa kuin Stormtrooperit Star Warseissa.

    Vaikka monet asiat tässä elokuvassa on keskinkertaista tasoa, on siinä myös paljon toimiviakin elementtejä. Valaistus on monin paikoin tyylikästä, musiikki on hyvää, näyttelytyö toimii ja toimintakohtauksissakin on kliseisyydestä huolimatta viihdyttävyyttä.

    Kun ottaa huomioon nimekkäät ja osaavat näyttelijät on harmillista että Once upon a time in Mexico ei nouse keskinkertaisuuden yläpuolelle, sillä tarvittavia aineksia olisi ollut joista olisi voitu keittää parempikin soppa.

  • Leffalauantai: En passion (Intohimo)

    Visuaalinen tyyli on kautta linjan luonnollista ja realistisen tuntuista.

    En passion joka suomennettuna tunnetaan nimellä Intohimo on Ingmar Bergmanin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1969. Pääosarooleissa nähdään Liv Ullmann, Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson sekä Erik Hell.

    Andreas (Max von Sydow) on eronnut mies joka elää yksin rauhaisaa elämää. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu Anna (Liv Ulmann) joka kysyy luvan käyttää hänen puhelintaan. Anna unohtaa käsilaukkunsa Andreaksen luo ja myöhemmin Andreas tuo laukun hänelle. Anna on Eliksen (Erland Josephson) ja Evan (Bibi Anderson) luona ja kun Andreas tuo Annan käsilaukun sinne kutsuvat he hänet illalliselle. Andreas tutustuu heihin ja hänelle muodostuu tarinan edetessä jokaisen kanssa omanlaisensa ihmissuhde.

    En passion oli ensimmäisellä katsomiskerralla hämmentävä kokonaisuus. Sen tarina on kiinnostava ja kaikki enemmän valkokankaalla aikaa saaneet henkilöt ovat persoonallisia ja aidon ihmisen tuntuisia hahmoja mikä on hyvä puoli tässä elokuvassa, mutta samaan aikaan tarinassa tapahtuu asioita joiden tarkoitusta – tai mahdollisesti jopa tarkoituksettomuutta – en suoranaisesti ymmärtänyt.

    Erityisesti tarinassa tapahtuvat epämääräiset eläinten tappamiset joiden tekijää ei kerrota oli jotain mikä sai itseni miettimään mikä niiden tarkoitus kokonaiskuvassa oli ja kuka niiden takana on. Tietenkin näiden tekijästä syntyi itselleni mielikuva siitä kuka voisi olla niiden takana ja myös hänen mahdollisesta motiivistaan, mutta koska en tahdo omalla spekulaatiollani paljastaa liiaksi henkilöistä ja tarinasta jätän oman psykologisen analyysini tähän kirjoittamatta.

    Vaikka tarina ja siinä tapahtuvat asiat ovat osittain hämmentäviä, on hyvä kuitenkin huomata että en tarkoita tässä tapauksessa hämmentävällä lainkaan huonoa. Hämmentävä tämän elokuvan tapauksessa ei ole siis negatiivinen ilmaisu, sillä tämänkaltaiset asiat ovat niitä asioita jotka herättävät katsojan miettimään hahmoja, hahmojen välisiä suhteita sekä epäoikeudenmukaista kohtelua jota eräs hahmoista saa syyttä osakseen traagisin seurauksin.

    Näyttelijät ovat rooleihinsa sopivia ja osaavat hyvin työnsä. Tämä sinänsä ei ole mikään yllätys, sillä mikäli Ingmar Bergmanin muitakin elokuvia on katsonut on useat näyttelijäkaartista jo entuudestaan tuttuja muistakin filmatisoinneista.

    Kokonaisuutena En passion on mielenkiintoinen elokuva jossa on aitoa vaikkakin karua ihmisyyden ääntä. Henkilöt ovat inhimillisiä kaikkine heidän hyvine ja huonoine puolineen mikä antaa katsojalle kosketuspintaa henkilöiden ihmisyyteen.

  • Leffalauantai: One for the money

    Katherine Heigl palkkionmetsästäjänä

    Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the money (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu komedia jonka pääosarooleissa nähdään Katherine Heigl sekä Jason O’Mara.

    Stephanie Plum (Katherine Heigl) on taloudellisissa haasteissa ja koettaa etsiä itselleen työpaikkaa. Hän pääsee töihin serkkunsa firmaan missä hänen tehtävänään on etsiä ihmisiä jotka ovat jätteneet tulematta oikeuteen ja toimittaa heidät paikalle. Stephanie on erityisen kiinnostunut etsimään poliisia, Joseph Morellia (Jason O’Mara) jota on syytetty aseettoman ihmisen ampumisesta ja jonka löytämisestä ja oikeuden eteen toimittamisesta on luvassa 50.000 dollarin palkinto. Stephanien motiivit tämän poliisin etsinnälle löytyvät kuitenkin muualta kuin vain palkkiorahoista.

    Palkkionmetsästäjän rooli ei ole pelkästään helppoa rahaa kohdetta etsiessä, sillä syvemmälle tapaukseen mennessä Stephania saa huomata että asiaan liittyy enemmänkin rikollisuutta ja hänen tutkintansa alkaa olemaan vaaraksi hänen ja muidenkin hengelle.

    Palkkionmetsästäjä joka löytää halutun kohteensa tarpeettoman helposti moneenkin otteeseen samalla kun hän alkaa toimimaan salapoliisin tavoin ei tarinansa osalta ole kovin uskottavaa tasoa, mutta koska tämä on komedia eikä dekkari on tämänkaltainen epäloogisuus aivan tarpeeksi hyväksyttävää. Ei tarina mitään erinomaista tasoa ole, mutta tarpeeksi toimiva että se jaksaa pitää yllä katsojan mielenkiintoa.

    One for the money on helppoa viihdettä tarjoava toiminnallinen komedia joka jaksaa helposti viihdyttää lajityypistä kiinnostuneita tarjoamatta kuitenkaan katsojalleen mitään uutta tai yllättävää. Siinä on kaikki elokuvassa tarvittavat elementit kohdallaan, mutta samalla siinä ei ole kuitenkaan mitään sellaista mikä saisi sen nousemaan keskivertomassan yläpuolelle. Siinä mielessä tämä onkin kuin Big Mac -ateria – ei mitään poikkeuksellista, mutta oikeissa hetkissä toimiva juuri sen vuoksi että tietää mitä odottaa.