Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Get Smart (Salainen agentti 86)

    Maxwell Smart eli Agentti 86 (Steve Carell) sekä Agentti 99 (Anna Hathaway) tarkkailemassa kohdetta.

    Get Smart (IMDB) joka suomeksi on käännetty nimelle Salainen agentti 86 on Peter Segalin ohjaama agenttiparodia vuodelta 2008. Pääosarooleissa nähdään Steve Carell, Anne Hathaway sekä Dwayne Johnson.

    Maxwell Smart (Steve Carell) on töissä CONTROL-nimisessä salaisessa palvelussa toimistotöissä, mutta hän tahtoisi päästä kentälle agentiksi. Unelmat agentin urasta eivät ole ottaneet tuulta alleen ennen kuin CONTROLin sisällä tapahtuu isku ja myös useita kentällä olleita agentteja saa surmansa. Monet agentit ovat paljastuneet CONTROLin sisällä olleen petturin vuoksi joten Maxwellille avautuu mahdollisuus päästä kentälle. Kenttätöihin hän saa partnerikseen Agentti 99:n (Agentti Hathaway) jonka kanssa he lähtevät selvittämään ydinaseiden salakuljetusta ja terrori-iskun uhkaa.

    Mikäli agenttielokuvien parodiat (kuten Johnny English) uppoavat, on Get Smart tässä lajityypissä toimiva elokuva. Se tarjoaa mukavan rentoa ja hupaisaa hyvän mielen koheltamista jossa lajityypilleen uskollisesti mennään vaikeuksien kautta voittoon. Rikollisten pysäyttämisen lisäksi mukana on myös jonkinlaista kepeän pintapuoleista ihmissuhdetarinaa kun agenttien välit lähenevät yhdessä koettujen kokemusten myötä.

    Juoni on toimiva ja tarina etenee sopivalla rytmillä. Ohjaus on onnistunutta ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Huumorikin oli omaan makuuni pääsääntöisesti toimivaa, vaikkakin siellä täällä on yksittäisiä kohtia jotka eivät auenneet. En tiedä olisiko nämä auennut paremmin jos olisi kuunnellut tarkemmin englanninkielisiä puheita tai katsonut englanninkielisillä teksteillä, sillä voi olla että joissain tapauksissa huumori on voinut olla vaikkapa sanaleikki joka ei käännettynä enää aukea. Tietenkin on mahdollista että huumori näissä kohtauksissa ei vain muuten vain toiminut itselleni. Mene tiedä, mutta kokonaisuutena koheltaminen oli juuri sitä mitä tämän tyylin elokuvilta osaa odottaa.

    Omaan makuuni Get Smart on mukavan kepeä ja viihdyttävä hyvän mielen elokuva josta irtoaa sopivasti helppoa huumoria pitämään mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

  • Leffalauantai: Water for Elephants (Vettä elefanteille)

    Yksi päähahmoista on Marlena jota näyttelee Reese Witherspoon elokuvassa Water for Elephants.

    Water for Elephants (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Vettä elefanteille on Francis Larwrencen ohjaama romanttinen draamaelokuva vuodelta 2011. Pääosarooleissa nähdään Reese Witherspoon, Robert Pattinson sekä Christoph Waltz.

    Jacob (Robert Pattinson) on lähellä valmistumista eläinlääkäriksi, mutta hänen elämänsä ottaa odottamattoman suunnan hieman ennen koulun loppuun saattamista. Hän päätyy sirkukseen apulaiseksi eläinlääkäritaitojensa vuoksi. Sirkuksessa työskennellessään hän kiintyy pomonsa Augustin (Christoph Waltz) vaimoon Marlenaan (Reese Witherspoon) eikä tunne ole ainoastaan yksipuoleista.

    Henkilöhahmojen kuvaukset on onnistuneita ja jokaisesta tärkeimmästä hahmosta saa katsoja helposti luotua mielikuvat minkälainen yksilö on kyseessä. Sirkuksen johtaja August on arvaamaton, häikäilemätön ja vaarallinen niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan, hänen vaimonsa Marlena on humaanimpi ja pehmeämpi hahmo joka elää miehensä oikkujen varassa ja sirkukseen tiensä löytävä Jacob on henkilö jolla henkilökemiat kohtaavat Marlenan kanssa paremmin kuin hänen miehellään. Käytännössä elokuvassa Jacob kuvataan romanttisesti Marlenan huonosta avioliitosta pelastajana.

    Vaikka juonikuvio onkin tarinallisesti toimivasti kirjoitettu, omaan makuuni se ei silti iskenyt sen moraalisen köyhyytensä vuoksi. Sen rakkaustarinaksi tarkoitettu romanssin kuvaus on lähinnä vain glorifioitu versio aviorikoksesta jolle koetetaan luoda oikeutusta siksi että tunteet menevät tärkeämmäksi kuin moraali ja oikeudenmukaisuus. Huonossa avioliitossa elävä nainen päättää hypätä toisen miehen matkaan ja mennä omien tunteidensa mukana, joten itselleni ainakin tämänkaltainen tarina ei uppoa.

    Teknisesti kaikki muuten kyllä on toimivaa. Näyttely on ammattimaista, tarina etenee hyvällä tahdilla ja ohjaus on toimivaa, eli toteutukseltaan pakka pysyy hyvin kasassa.

    Omaan makuuni tämä elokuva ei kuitenkaan iskenyt sen tarinan vuoksi.

  • Leffalauantai: Ugetsu

    Genjuro (Masayuki Mori) sekä Neiti Wakasa (Machiko Kyô) nauttimassa rakkaudesta Kenji Mizoguchin ohjaamassa vuoden 1953 elokuvassa Ugetsu.

    Ugetsu (alkuperäinen nimi Ugetsu monogatari) (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Ugetsu – Kalpean kuun tarinoita on Kenji Mizoguchin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1953. Pääosarooleissa nähdään Masayuki Mori, Kinuyo Tanaka, Machiko Kyô, Mitsuko Mito sekä Eitarô Ozawa.

    Ugetsun tarinassa keskitytään pääosin kahteen pienessä kylässä elävään pariskuntaan sodan aikana ja erityisesti huomio kiinnittyy perheiden miehiin. Perheiden miehillä, Genjurôlla (Masayuki Mori) sekä Tobeilla (Eitarô Ozawa) on kummallakin suuria unelmia ja haaveita – siinä missä toinen tahtoo saada varallisuutta kerättyä sodan mahdollistamien tilanteiden vuoksi, on toisella tahto tulla samuraiksi.

    Molempien vaimot ovat miehiään enemmän jalat maassa olevaa sorttia ja he pyrkivät saamaan miehilleen ymmärrystä asioiden prioriteetteihin, mutta heidän realistisemmat toiveet eivät saa miehiä unohtamaan omia unelmiaan. Omien unelmien tavoittelemisella on hintansa jonka kumpikin mies joutuu lopulta kohtaamaan.

    Pidän tästä elokuvasta paljon. Se on mukavan rauhallinen tunnelmaltaan, se etenee miellyttävän verkkaisella tahdilla ja se sisältää ajatuksia herättävän moraalisen opetuksen unelmista ja niiden tavoittelemisesta sekä asioiden todellisesta merkityksestä.

    Pohjimmiltaan tarinan syvempi merkitys onkin lähellä sitä mitä se on myös elokuvassa Unelmien sielunmessu (lue arvostelu), vaikka elokuvista saa yhteneväisyyksiä muutoin hakemalla hakea eikä niitä siltikään löydä. Pohjimmiltaan kyse tässäkin on omien unelmien pakkomieleisestä tavoittelemisesta siitäkin huolimatta että sillä on turmeleva vaikutus.

    Ajatuksen voineekin tiivistää kysymykseen siitä, olisivatko kaikki unelmamme ja haaveemme todella tavoittelemisen arvoisia, mikäli tietäisimme jo ennalta niiden saavuttamisen todellisen hinnan?

    Olen aikaisemmin nähnyt tämän elokuvan jo kahdesti (vaikkakin toinen katselukerta oli kommenttiraidan kanssa katsoen), eikä tämä kolmaskaan katselukerta muuttanut näkemystäni lainkaan huonommaksi.

    Olen tämän lisäksi nähnyt muutamia muitakin Mizogucin elokuvia ja jokainen niistä on ollut sellainen että olen joko katsonut tai vähintäänkin aion tulevaisuudessa mahdollisuuksieni mukaan katsoa ne useampaan kertaan. Tästä voi arvata oikein sen, että useammassakin Mizoguchin elokuvassa on jotain sellaista mikä puhuttelee itseäni.

    Ugetsu on yksi näistä Mizoguchin elokuvista jotka kuuluu nähdään useampaan kertaan, ja se onkin mestariteos joka ansaitsee paikkansa Suosituksia-sivulla (katso tästä).

  • Leffalauantai: Looper

    Tulevaisuudesta tullut Joe (Bruce Willis, vasemmalla) käymässä keskustelua nykyhetkessä elävän minänsä kanssa (oikealla olevan Joseph Gordon-Levitt) vuoden 2012 elokuvassa Looper.

    Rian Johnsonin ohjaama ja Joseph Gordon-Levittin, Bruce Willisin ja Emily Bluntin tähdittämä Looper (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu toiminnallinen sci-fidraama.

    Elokuvan nykyhetkessä ei ole vielä aikamatkustusta keksitty, mutta se on 30 vuoden päässä todellisuutta. Tulevaisuudesta lähetetään ihmisiä historiaan – eli elokuvan nykyhetkeen – missä looperiksi kutsutut tappajat poistavat tulevaisuudesta lähetetyn henkilön menneisyyteen tapettavaksi. Asiat muuttuvat tulevaisuudessa kun rikollisuuden vallassa on Sateentekijäksi kutsuttu henkilö, sillä hän alkaa sulkemaan looppeja lähettämällä menneisyydessä elävän loopperin tapettavaksi tämän tappajan oman vanhemman version, eli nykyhetken minä tappaa tulevaisuuden minänsä.

    Joe (Jospeh Gordon-Levitt) on yksi loopereista jonka käsistä hänen oma vanhempi versionsa (Bruce Willis) onnistuu pakenemaan minkä seurauksena hänen oma henkensä on vaarassa, sillä tulevaisuuden henkilön karkuun pääseminen eliminoimisen sijaan on asia mitä looppereilta ei sallita.

    Kuten monien muidenkin aikamatkustukseen perustuvien elokuvien kanssa, myös tässä paikoitellen asiat käyvät hämmentäväksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käy liiaksi ja tarina pysyy pääpiirteittäin selkeänä ja ymmärrettävänä seurata.

    Katsoessa tarinaa nousi väkisin mieleen alkupään Terminator-elokuvat (lue The Terminator -elokuvan arvostelu) missä myös tulevaisuudesta mennään historiaan etsimään tapettavia. Toki Looperissa teema on hyvin erilainen, mutta paikoitellen nähdään myös yhteneväisyyksiäkin. Tämä ei tietenkään ole huono asia, koska teki aikamatkustusta sisältävän elokuvan missä on joko menneisyyden tai tulevaisuuden hahmojen tappamista miten tahansa, ei viittauksia Terminatoriin voine välttää katsojan mielessä, sillä kyseiset elokuvat ovat klassikoita joihin monia muita vertaa mielessään halusipa tai ei.

    Looper on luokiteltu myös sci-fi-elokuvaksi mikä selittyy helposti aikamatkustustematiikalla, mutta siellä täällä nähdään muitakin lajityypin elementtejä kuten muutamien henkilöiden telekineesikykyjä. Kokonaisuuden kannalta painoarvoa tälle aspektille ei kovin paljoa kuitenkaan anneta, joten mystiikan elementit jäävät vähäiseksi ja osittain hieman täytteen tunnuksi. Katsojalle kyllä syntyy mielikuva erään henkilön telekineesikyvyistä ja siitä miten se mahdollisesti tulevaisuudessa muuttaa asioiden kulkua, mutta tämä teema olisi ollut mukava nähdä hieman paremmin rakennettuna.

    Yllättävää kyllä, IMDB:ssä arvosana on tämän kirjoittamisen hetkellä 7,4 mutta Metacritic-sivustolla kriitikoiden antamien pisteiden arivo on 84 pistettä eli tämä on enemmän uponnut kriitikoihin kuin keskivertoon katsojaan.

    Kokonaisuutena tarina kulkee hyvin eteenpäin, teema pysyy kasassa ja aikamatkustusteema nyrjäyttää aivoja sopivasti mutta ei liiaksi. Lisäksi positiivisena aspektina elokuvan loppu oli yllättävä ainakin itselleni, joten oman arvioni mukaan Looper on katsomisen arvoinen elokuva.

  • Leffalauantai: Nora inu (Kulkukoira)

    Harumi Namiki (Keiko Awaji), etsivä Murakami (Toshirô Mifune) ja rouva Namiki (Eiko Miyoshi).

    Nora inu (IMDB) joka englanniksi tunnetaan nimellä Stray Dog ja suomeksi nimellä Kulkukoira on Akira Kurosawan ohjaama rikosdraama vuodelta 1949. Pääosarooleissa nähdään Kurosawan luottotähti Toshirô Mifune, Takashi Shimura, Keiko Awaji sekä Eiko Miyoshi.

    Aloittelevalta poliisilta Murakamilta (Toshirô Mifune) ryöstetään hänen aseensa hänen matkustaessaan julkisessa liikenteessä. Rikollinen pääsee pakenemaan, mutta Murakami ei anna asian olla. Hän saa apua vanhemmalta poliisilta, Satôlta (Takashi Shimura) asian selvittämisessä. Tutkinnan edetessä käy ilmi että vääriin käsiin päätynyttä asetta käytetään ryöstöissä ja yhdessä näistä uhri menettää myös henkensä.

    Tarina on mukavan verkkaisesti etenevä ja se aukeaa katsojalle pääosin sopivalla rytmillä, vaikkakin alkuvaiheilla nähtävä kohtaus missä Murakami soluttautuu kaduille löytääkseen haluamiaan henkilöitä olisi voinut olla omaan makuuni hieman lyhyempikin. Kokonaisuutena kuitenkin tarinan rakentaminen tapahtuu miellyttävällä tahdilla eikä missään vaiheessa asioita kiirehditä tarpeettomasti.

    Toimintapainoitteisemmista filmatisoinneista pitäville tahti saattaa tuntua tästä syystä myös puuduttavalta, mutta omaan makuuni tämänkaltainen rytmi on miellyttävämpää katsottavaa kuin liiallisesti painopistettään toimintaan nojaavat elokuvat.

    Aseensa ryöstäjälle menettäneen Murakamin kokemat syyllisyyden tunteet on samaistuttavia, sillä monesti ihmisillä on taipumus miettiä olisiko itse voinut omilla toimillaan estää huonojen asioiden tapahtumista. Vanhempien kollegoiden tarjoama rationaalisempi vaikkakin kenties aavistuksen jopa kyynisempi ajattelu sitä vastoin antaa mielenkiintoista kontrastia, sillä heidän välillään näkyy myös iän ja kokemuksen tuoman realismin ja nuoruuden ja kokemattomuuden mahdollistaman idealismin välinen ero. Satô on kerennyt näkemään uransa aikana monia rikollisia ja huomannut että samankaltaisia rikollisia löytyy monia.

    Murakamin kuulustellessa rikollisesta mahdollisesti tietävää Harumia (Keiko Awaji) nähdään häivähdys siitä kuinka Murakamikin ymmärtää sen, että ainoastaan olosuhteet eivät synnytä rikollisia. Hän on jo aiemminkin kuullut joiltain kuulustelemiltaan ihmisiltä siitä kuinka asetta hallussa pitävällä rikollisella on ollut taipumus syyttää aina muita kuin itseään omista elämänsä valinnoista, mutta etenkin Harumin kuulustelun aikana tämä aukenee hänelle uudella tavalla.

    Suurin osa tähän mennessä näkemistäni Kurosawan elokuvista ovat olleet samurai-elokuvia, mutta Ikirun tavoin myös Stray Dog näyttää että Kuroswava ei ole ainoastaan samurai-elokuvien taituri vaan ohjaajana hänellä on ollut kykyjä myös muun tyylilajin filmatisoinneissa. Omaan makuuni tämä elokuva oli todella hyvä ja tämän katsoo mielellään toisenkin kerran.