Leffalauantai: Frida

Frida Kahlon roolissa nähdään Salma Hayek

Meksikolaisesta taidemaalarista Frida Kahlosta kertova elokuva Frida (IMDB) on Julie Taymorin ohjaama romanttinen biografinen draama vuodelta 2002. Pääosarooleissa nähdään Salma Haeyk ja Alfred Molina.

Koska kyseessä on biografia, on juonessa odotetusti kerrottu hänen elämänsä monivivahteisista vaiheista. Elämään mahtui nuorena koettu vakava loukkaantuminen bussin ja raitiovaunun kolareidessa hänen ollessaan matkustajana, minkä seurauksena hän joutui moneksi viikoksi sairaalaan. Toipilasaikanaan hän aloitti maalaamisen.

Myöhemmin Frida avioitui naistenmiehenä tunnetun taidemaalarin Diego Rivieran kanssa jonka taipumus juosta vieraissa naisissa ei kuitenkaan kadonnut heidänkään avioliiton aikana. Elokuvassa kuvataankin hyvin Fridan ja Diegon avioliittoa ja myös haasteita syrjähyppyjen seurauksena. Lisäksi elokuvassa on myös tuotu esiin Fridan oma biseksuaalisuus, poliittinen vakaumuksellisuus sekä hänen väitetty suhteensa vallankumouksellisen Lev Trotskin kanssa.

Frida Kahlo on ollut itselleni aikaisemmin tuttu ainoastaan nimenä, mutta hänen taiteeseen en ole tutustunut. Ilahduttavaa kyllä tämän elokuvan katsomisen myötä mielenkiintoni heräsi perehtyä myös hänen taiteeseensa edes yleisellä tasolla. Toki netistä maalauksien katsominen ei tee todellista oikeutta taiteelle, mutta ainakin se on omiaan ruokkimaan intoa päästä joskus näkemään teoksia oikeassakin elämässä.

Diego Riviera (Alfred Molina)

Omaan mieltymykseeni Frida oli hyvä elokuva. Se on tyylikäs biografia missä avataan sopivassa rytmissä hänen elämäänsä ja sen eri vaiheita sekä monia niitä vastoinkäymisiä jotka ovat lopulta heijastuneet siveltimen kautta kankaalle myös muidenkin ihmisten jaettavaksi.

Vaikka jokaisen näyttelijän roolisuoritukset olivat toimivia erottui Hayekin osa silti selkeästi edukseen, sillä tapa millä hän sai Fridan tunnetilat vangittua hahmoonsa oli miellyttävää katsottavaa. Hayek oli tästä myös ehdolla parhaan naispääosan Osacariin mutta ei valitettavasti tuota pystiä kotiinsa kantanut.

Kokonaisuutena Frida on kiintoisa niin biografisessa kuin myös elokuvallisessakin mielessä. Se avautuu hyvin katsojalle jolla ei ole entuudestaan tietämystä Kahlosta, hänen elämästään tai hänen taiteestaan mutta se onnistuu kuitenkin avaamaan teoksien sielunmaisemaa ja merkityksiä sekä herättämään mielenkiinnon sukeltaa hänen taiteensa maailmaan myös valkokankaan ulkopuolella.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 7,4/10)

Ei tarina elokuvaa tee – eli mitkä asiat elokuvasta tekee kiinnostavan

Charlie Sheen elokuvassa Platoon (1986)

Yleistä

Joitain aikoja takaperin jutellessani kavereideni kanssa elokuvista huomasin kuinka katsomme selkeästi asiaa täysin erilaisesta tulokulmasta. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja siinä lyhyesti avasin omaa tapaani katsoa elokuvia, mutta koska aihe on laaja ja monitahoinen ajattelin että tästähän voisin kirjoittaa lyhyesti (tai pitkästi) tänne blogiinkin.

Luultavasti merkittävin pointtini elokuvataiteesta voidaan tiivistää virkkeeseen “Ei tarina elokuvaa tee”. Tällä en tarkoita sitä etteikö elokuvan tarina olisi tärkeä ja merkityksellinen itsessään, vaan sitä että elokuvasta ei pelkkä tarina yleensä tee hyvää sen enempää kuin huonoakaan ja jos elokuvasta ajattelee vain sen näkyvän tarinan ja tapahtumat on moni elokuva helposti täysin mitäänsanomaton tai turha.

Kuitenkin tärkeämpänä kuin kysymyksen mitä siinä tapahtuu koen olevan sinä, että miten ja miksi siinä tapahtuu mitä tapahtuu, ja mitä se kuvastaa ja miksi?

Pääosin lähes kaikkien elokuvien tarinan ja pääpiirteet voi ilmaista muutamalla virkkeellä. Kuitenkin samasta tarinasta on mahdollista tehdä tuhansia ja taas tuhansia erilaisia elokuvia joissa on täysin erilaiset painopisteet jotka tekevät samasta tarinasta täysin uuden elokuvan.

Jos otetaan esimerkiksi elokuva parisuhteesta, voi painopisteessä olla henkilön A kokemus ja motiivit, mutta samasta tarinasta voi kuitenkin tehdä myös elokuvan jossa parisuhteen osapuolen B kokemukset ja näkemykset saavat enemmän tilaa. Lisäksi sama asia on mahdollista kuvata kumman jomman tuttavan kautta, täysin ulkopuolisten ihmisten kautta jne.

Kasvutarinoita

Halle Berry elokuvassa Monster’s Ball (2001)

Yksi mahdollinen mielenkiintoinen anti elokuvissa on niiden sisältämissä kasvutarinoissa ja siinä kuinka ne on saatu kuvattua katsojalle.

Kasvutarinoilla tarkoitan esimerkiksi kuinka henkilö löytää oman todellisen identiteettinsä, näkee omassa elämässään olevat asiat jotka kaipaavat muutosta ja kohtaa ne, näkee omat heikkoutensa ja pääsee niistä yli tai vaikkapa tajuaa omat ennakkoluulonsa ja vääristyneet ajatuskulkunsa ja sitä kautta kasvaa ihmisenä.

Erilaisissa elokuvatyyleissä on tietenkin aivan erilaiset painopisteet eri asioilla ja sen myötä myös erilaiset kasvutarinatkin. Toimintaelokuvissa tai katastrofielokuvissa monesti kasvutarina on sitä että kriisin tullen sankari joutuu näkemään omat puutteensa, syyt miksi perheensä on hajonnut ja lopulta näkee kuinka perhe on lopulta kaikkein tärkein kantava voima.

Romanttisissa elokuvissa taas painopisteenä voi olla se että protagonisti etsii rakkautta väärästä paikasta kunnes tajuaa sen löytyvänkin aivan muualta kuin mistä on koskaan osannut etsiä, yleensä jostain lähellään olevasta henkilöstä.

Toinen eimerkki romanttisten komedioiden kasvutarinoista on vaikkapa siinä kuinka lapsen tulon myötä vanhempien on itsensä astuttava vähitellen todelliseen aikuisuuteen ja alettava kantamaan vastuuta elämässään.

Draamaelokuvissa kasvutarinassa voidaan kertoa esimerkiksi kuinka rikollinen ymmärtää aidosti tekojensa seuraukset ja tekee muutoksen elämässään tai vaikka kuinka rastisti näkee oman arvomaailmansa haitallisuuden ja kasvaa irti omista asenteistaan.

Merkitys ja tarkoitus

Katherine Heigl elokuvassa Life as we know it (2010)

Se että elokuva on hyvä on monesti elokuvassa oltava jokin merkitys tarinassa. Tarina itsessään ei ole monestikaan se merkitys, vaan näkyvä tarina on vain vaate johon merkitys on puettu. Kasvutarina on itsessään tietenkin yksi merkityksistä, mutta tarkoitan tällä kuitenkin asiaa laajemminkin.

Merkityksellisyys elokuvassa voi tulla monesta näkökulmasta. Esimerkiksi vahvoja ja vastenmielisiä kohtauksia näyttävä sotaelokuva voi olla luotu siksi, että sen tarkoituksena on kuvata sotaa sellaisena kuin se on, ei glorifioituna ja sisästiistinä viihteenä jossa sankarit menevät ja pelastavat maailman vaan vastenmielisenä ja rujona inhorealistisena kuvauksena jotta se herättäisi ihmiset ajattelemaan ja tajuamaan että sodassa ei ole mitään ihailtavaa tai hyvää.

Merkitys voi olla myös elokuvassa siinä että sen tarkoitus on herättää ihmiset näkemään luonnon tuhoamisen haittavaikutuksia, epäoikeudenmukaisen kohtelun kauaskantoisia seurauksia, ystävyyden ja tukiverkkojen merkityksen, oikeudenmukaisuuden voiton tärkeyden, erilaisuuden ja erilaisten maailmankatsomusten ymmärtämisen tai vaikkapa sen että vaikka kuinka tekisi oikein ja hyvin ei silti asiat mene aina kuten haluaisi mutta niistäkin hetkistä täytyy kasvaa ja selvitä.

Miten hahmot ovat rakennettu

Emily Blunt elokuvassa The Five Year Engagement (2012)

Sen lisäksi että elokuvassa on monesti mielenkiintoisimmat aspektit kasvutarinoissa tai tarinan merkityksessä yleisellä tasolla on yleensä välttämättömänä edellytyksenä hyvälle elokuvalle tapa miten hahmot on elokuvassa rakennettu. Kiintoisa tarina kiintoisalla merkityksellä ja hyvällä kasvutarinalla voidaan pilata suoraan huonolla hahmojen rakentamisella.

Hyvin tehty hahmojen rakentaminen tapahtuu hienovaraisesti näyttämällä asioita katsojalle mutta ei kuitenkaan liian paljoa kertomalla. Mikäli asiat väännetään katsojalle rautalangasta on se helposti rasittavaa katsottavaa ja katsojan omaa ymmärrystä aliarvioivaa.

Ihmiset usein kyllä tiedostavat nämä asiat vaikka niitä ei heille erikseen missään vaiheessa kerrottaisi. Monesti katsojat ei näitä erityisesti mieti, koska hyvin tehdyssä elokuvassa ne on toteutettu siten että ne eivät herätä huomiota vaan ovat “itsestäänselvyys”.

Tapoja miten henkilöhahmoja rakennetaan katsojalle suoraan kertomatta on mm. puvustus, lavastus ja hahmoa ympäröivät muut ihmiset tai eläimet ja heidän väliset kanssakäymiset.

Esimerkiksi jos elokuvan alussa näytetään hahmoa jonka asunto on sotkuinen, tukka sojottaa joka suuntaan, asunnossa siellä täällä on tyhjiä pulloja ja roskia pitkin kämpppää, kahvinkeitin tai leivänpaahdin on rikki ja lattialla lojuu laskuja avaamattomana isoina pinoina on tällaisessa jo kerrottu katsojalle todella paljon asioita ilman että mitään on tarvinnut hänelle varsinaisesti kertoa – kyseessä on ihminen jonka elämänhallinnassa on puutteita ja/tai hän voi olla myös välinpitämätön luonteeltaan.

Maribel Verdú elokvuassa Y tu mama tambien (2001)

Toisena esimerkkinä voi olla vaikkapa suuressa tilavassa taideteoksilla täytetyssä asunnossa siistiin asuun pukeutunut ihminen joka lukee jotain sanomalehteä. Tämänkaltaisella kuvauksella katsojalle synnytetään jo mielikuva ihmisestä joka kuuluu tietynlaiseen yhteiskuntaluokkaan ja joka on ehkä kiinnostunut taiteesta ja kultturista sekä ympäröivästä yhteiskunnasta tai ainakin sen tapahtumista.

Tärkeä osa tämän kuvauksen onnistumisessa tulee puvustuksesta ja lavastuksesta ja roolivalinnoissa. Lisäksi näyttelytyön merkitys on tärkeää, sillä jos tarkoituksena on kuvata vaikkapa sivistynyttä aristokraattia 1800-luvun englannissa ei katsojalle synny tälläistä mielikuvaa stetson päässä kulkevasta texasin murteella puhuvasta 30-vuotiaasta miehestä.

Visuaalinen puoli

Sen lisäksi että elokuvassa voi olla mielenkiintoisin anti tarinan lisäksi sen henkilöhahmoissa ja heidän kehityksessään tai tarinan syvemmässä merkityksessä, voi elokuvan kiehtova anti löytyä myös sen visuaalisessa puolessa ja tunnelmassa.

Yhtenä esimerkkinä on Interview with the vampire eli Veren vangit (lue arvostelu) josta pidän monesta eri syystä, mutta yksi sen tärkeistä anneista itselleni on sen visuaalinen tyyli joka on merkittävässä osassa rakennettaessa tunnelmaa. Elokuva vääränlaisella ja tunnelmaa rikkovalla valaistuksella synnyttää yleensä ristiriitaisen ja surkuhupaisan lopputuleman, mutta tyylikkäällä ja tunnelmallisella valaistuksella luodaan ihmeitä.

Daveigh Chase elokuvassa The Ring (2002)

Valaistuksen merkitys on todella suuri. Jos ajatellaan vaikkapa kauhuelokuvaa jossa näytetään aina tapahtumat keskellä kirkasta kesäpäivää, on sekin mahdollista saada toimimaan mutta useammin se epäonnistuu surkeasti. Kuitenkin hämyinen huone tai pimeä tila jossa katsoja ei näe kaikkea on omiaan jännittävän tai pelottavan tunnelman rakentamisessa, sillä se antaa katsojalle tarpeeksi rajoja jonka sisälle voi itse rakentaa omien pelkojensa projektion.

Visuaalinen puoli on käsitteenä todella laaja ja tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon juttua, mutta lyhyesti tiivistäen visuaaliseen puoleen vaikuttaa mm. valaistus, värit ja niiden käyttö, värien käytön merkitys ja niiden värivalintojen symboliikka, kontrastit ja valaistuksen käytön myötä syntyvät varjot jne.

Värit ovat yksi helposti havaittavissa oleva osa eri elokuvatyyleissä. Monet hyvän mielen elokuvat ovat väreiltään kirkkaita tai luonnollisia, kun taas draamoissa monesti nähdään väreillä tarinan osien merkityksen korostamista kuten vaikkapa elokuvassa Whiplash. Kauhuelokuvissa taas useammin turvaudutaan kylmempiin värisävyihin ja sitä kautta rakennetaan elokuvan mystiikan ilmapiiriä.

Kuvaus ja leikkaus

Kaikkien aikaisemmin listatttujen piirteiden lisäksi elokuvan mielenkiintoisuuteen vaikuttaa tapa miten se on kuvattu, mitä on kuvattu sekä tietenkin mitä myös on jätetty kuvaamatta.

Hyvä esimerkki kuvaamatta jättämisestä on No country for old man -elokuvan loppuvaiheet missä ei näytetä suoraan erään hahmon kohtaloa, mutta toisen hahmon toimintatavoista voi katsoja rakentaa mielikuvan siitä mitä tapahtui kameran ulkopuolella.

Jennifer Lopez elokuvassa The Back-Up Plan (2010)

Kuvauksessa elokuvan kiinnostavuuteen vaikuttavia aspekteja on mm. kuvakulmien ja kameran tarkennuksen valinnat – kuvataanko esimerkiksi dialogin aikana kumpaakin hahmoa samassa kuvassa tai kuvataanko ainoastaan toista henkilöä, kuvataanko puheen aikana puhujaa vai kuuntelijaa, kuvataanko lähikuvaa vai kokonaiskuvaa jne.

Lisäksi merkittävää on kuvataanko toista hahmoa vaikkapa ylempää tai toista alempaa ja sitä kautta välitetäänkö katsojalle erilaisia hahmojen välistä dynamiikkaa ja valtasuhteita.

Leikkauksen merkitys on myös suuri, sillä hyvällä leikkauksella rakennetaan tunnelmaa ja huonolla leikkauksella onnistutaan sitä helposti myös pilaamaan. Esimerkiksi jos olisi kohtaus missä henkilö X kertoo henkilölle Y asian joka järkyttää tätä, voidaan tunnelman dramaattisuus helposti pilata leikkaamalla liian nopeasti kohtaus loppuun ja siirtymällä suoraan seuraavaan kohtaukseen.

Erilaiset leikkaustyylit vaikuttavat tunnelmaan dramaattisesti. Nopeat leikkaukset rauhallisissa kohtauksissa ovat monesti tunnelmaa ja elokuvan rytmiä rikkovia huonoja valintoja sillä ne monesti synnyttävät katsojalle sekavan olotilan siitä mitä äsken tapahtui.

Musiikki ja äänet

Mädchen Amick elokuvassa Sleepwalkers (1992)

Aikaisemmin kuvaamieni piirteiden lisäksi mielenkiintoinen piirre elokuvissa on myös sen äänimaailmassa ja musiikissa – tai toisinaan jopa sen kokonaan puuttumisessa.

Monessa elokuvassa musiikilla on suuri merkitys tunnelman rakentamisessa – surullinen musiikki oikeassa hetkessä on monesti toimiva tapa vahvistamaan tilanteen merkitystä. Kuitenkin jatkuvalla musiikin käytöllä helposti latistetaan tunnelmaa ja vesitetään musiikin käytön arvoa tehokeinona. Balanssi on tässäkin suhteessa tärkeää.

Ääniefektit ovat myöskin kiintoisa osa kokonaistunnelmaa luodessa. Kun asiat on tehty hyvin, näihin ei kiinnitä huomiota mutta jos ne tehdään huonosti ne pistävät korvaan ilman sen suurempaa ponnistelua myös sellaisella katsojalla joka ei elokuvia paljoa katso.

Esimerkiksi tilanne missä on elokuvassa tavallinen hiljainen hetki ja lähikuvassa näytetään vaikkapa ihmistä joka luulee olevansa yksin kellarissa mutta kuulee äänen on sillä suuri merkitys minkälaisen äänen hän kuulee. Onko ääni pelottava tai hupaisa on isossa osassa siinä mihin suuntaan katsojan mielikuvat ohjautuvat elokuvaa katsottaessa.

Loppupäätelmät

Alien elokuvasta Aliens (1986)

Elokuva on taide- ja viihdemuotona monipuolinen aihe jossa riittää useita erilaisia tulokulmia ja näkökulmia. On tärkeää kuitenkin huomata että kuvaamani näkökulmat elokuvan eri piirteisiin ja kiinnostavuusaspekteihin ovat puhtaasti subjektiivisia ja jokainen katsoja katsoo asioita erilaisten perspektiivien kautta.

Elokuvan voi ajatella puhtaasti viihteenä jolloin sen painopiste on useimmiten siinä jättääkö se katsojalleen hyvän mielen vaiko ei, tai sen voi ajatella taiteena jolloin sen merkitys ei välttämättä ole siinä jättääkö se hyvän tai huonon mielen vaan miksi ja miten se on tehty, mitä se kuvastaa, mikä sen merkitys on, mitä sillä pyritään symboloimaan ja kuinka tähän saavutettuun lopputulemaan ollaan päästy.

Tietenkin painopiste on monesti sekä-että ainoastaan painopisteen merkityksen vaihdellessa taiteellisuuden ja viihteellisyyden välimaastoissa suuntaan tai toiseen kalllistuen.

Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole kertoa ihmisille miten elokuvia pitäisi katsoa tai olla katsomatta, vaan tekstin tarkoituksena on ainoastaan avata mitä kaikkia erilaisia aspekteja itse näen elokuvissa sellaisina minkä vuoksi elokuvaa pidän kiehtovana taidemuotona enkä ainoastaan viiihdemuotona.

Karkeasti yleistäen omassa katsantakannassani viihteen tarkoitus on viihdyttää ja tuottaa hyvää mieltä kun taas taiteen tarkoitus voi olla paljon muutakin – sen tarkoitus on herättää ajattelemaan ja pohtimaan erilaisia asioita eri näkökulmista jotta oppisimme paremmin ymmärtämään itseämme ja maailmaamme.

Leffalauantai: 16 Blocks

Jack Mosley (Bruce Willis)

16 Blocks (IMDB) on Richard Donnerin ohjaama vuonna 2006 julkaistu toiminnallinen rikosdraama jonka päärooleissa nähdään Bruce Willis, Yasiin Bey sekä David Morse.

Juonikuvio on tavalliseen tapaan varsin suoraviivainen ja mutkaton. Sellissä on mies, Eddie Bunker (Yasiin Bey), joka pitäisi saattaa oikeuden eteen todistajaksi oikeustalolle joka on kuudentoista korttelin päässä. Matkan aikana käy pian jo ilmi että todistajan pääsy oikeustalolle ei ole monen poliisivoimissa työskentelevien etujen mukaista ja niinpä saattamaan lähtenyt Jack Mosley (Bruce Willis) joutuu ikävään välikäteen kun kollegat pyrkivät estämään hänen ja Eddien matkan tekoa.

Tarinansa osalta 16 Blocks on action-elokuvaan tavallisen toimivaa tasoa vailla kovin suuria yllätyksiä, mutta kyllä sen juoneen mahtuu myös muutamia pieniä mutta sopivan yllättäviä käänteitä jotka vähän lisäävät juonen mielekkyyttä. Mukana on myös perinteisiä ennalta arvattaviakin piirteitä, mutta ei onneksi niin paljoa että ne kävisivät häiritsemään.

Jack Mosley (Bruce Willis) ja Eddie Bunker (Yasiin Bey)

16 Blocks on kokonaisuutena toimivaa tasoa oleva toimintaelokuva. Toimintaa on tarpeeksi paljon, mutta ei kuitenkaan niin paljon että se olisi omiaan synnyttämään mielikuvaa että toiminnalla pyrittäisi paikkaamaan elokuvallisia ja tarinallisia puutteita.

Paikoitellen leikkaustyylissä mentiin tyypillisellä suhteettoman nopean leikkauksen taktiikalla jossa muutamasssa sekunnissa kamera huojuu ja heiluu paljon ja kuvakulmat hyppivät paikasta toiseen jättäen katsojalleen lähinnä epäselvän tilannekuvan siitä mitä äsken juuri tapahtui. Onneksi tätä tyyliä ei ollut kautta linjan ja elokuva pysyi viihdyttävänä katsoa ja seurata.

Vaikka kyseessä on toimintaelokuva missä luotien kuluttaminen on yhtä kovaa kuin mummoilla eurojen luukutus pajatsoissa eläkepäivänä, on elokuvaan saatu onneksi mukaan myös kasvutarinaa päähenkilöiden osalta. Oikeuden ja oikeamielisyyden voitto on lopulta tärkeää myös niissä hetkissä milloin itse joutuu siitä kärsimään ja jokaisella on mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa ja alkaa kulkemaan parempia polkuja kohden.

Arvosana: 6/10 (IMDB: 6,6/10)

Leffalauantai: Joker

Jokeri (Jaoquin Phoenix)

Joker (IMDB) on vuonna 2019 julkaistu rikos/draama/trilleri jonka on ohjannut mm. The Hangover (Kauhea Kankkunen) -elokuvasta tuttu Todd Phillips. Pääosarooleissa nähdään Jaoquin Phoenix, Robert DeNiro, Zazie Beetz sekä Frances Conroy.

Mikäli DC-universumin lepakkosankari Batman on entuudestaan jollain tapaa tuttu on luultavaa että Jokerikaan ei ole tuntematon hahmo. Vaikka Jokeri-elokuva saakin miljöönsä jo monille tuttujen Gothamin raamien sisältä on Phillipsin luoma kuvaus uusi ja raikas näkemys vailla historian painolastia. Gotham ja Wayne on kyllä siellä jossain, mutta saamansa viitekehys ei estä Jokeria pelaamasta elokuvassaan omilla säännöillään.

Tarina kertoo Arthur Fleckista (Jaoquin Phoenix), omalaatuisesta ja ongelmallisesta miehestä joka työskentelee klovnina ja haaveilee stand up koomikon urasta. Hauskuudesta olisi apua kummassakin hommassa, mutta valitettavasti hauskuuden jalo taito ei kuulu Arthurin suurimpiin vahvuuksiin. Vastoinkäymisten ja kaltoinkohteluiden seuratessa toinen toistaan lipuu Arthur vähitellen mielipuolisuuden syövereihin ja löytää sisäisen jokerinsa.

Arthur Fleck (Jaoquin Phoenix)

Vaikka Joker on kiehtova elokuva monella eri tasolla, oli itselleni kiehtovin aspketi sen tarinankerronta ja hahmon rakentaminen niin hyvin että katsojana on helppoa tuntea myötätuntoa ja sääliä Arthuria kohtaan, ymmärtää hänen mielipuolisten tekojensa oikeutus edes hänen oman maailmankuvansa raamien sisällä.

Hänestä ei rakenneta mielikuvaa mielipuolisena sekopäänä joka vain on paha luontaisesta pahuudestaan johtuen, vaan hänestä rakennetaan kuva herkästä ihmisestä joka joutuu kohtaamaan maailman pahuuden, häpäisyt ja nöyryytykset aina siihen saakka että psyyke hajoaa ja oikeutta lähdetään jakamaan oman käden kautta. Pahoinvoiva yhteiskunta synnyttää pahoinvoivoia yksilöitä ja sitä kautta elokuvassa nähty mielenterveyspalveluiden heikentyminen on helppoa nähdä myös tärkeänä yhteiskuntapoliittisena kannanottona.

Pidin myös tavasta kuinka yhteiskuntaluokkien välistä taustalla piilevää jännitettä on hienovaraisesti kuvattu kautta elokuvan ja kuinka Jokeri nousee ahtaalle ajetun vähävaraisemman väestön vallankumouksen sankariksi. Samaan aikaan toisten ihmisten maailmassa hän on vain mielipuoli rikollinen joka kylvää kaaosta ja epäjärjestystä, mutta toiselle kansanosalle hän on samalla esikuva joka nousee barrikadeille epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja kaltoinkohtelua vastaan.

Jokeri on Gothamin ahtaalle ajetun köyhän kansan ääni jonka hätähuudot ovat luokkayhteiskunnan paremmissa piireissä olevien keskuudessa kaikuneet kuuroille korville liian kauan.

Elokuva on mestariteos joka pääsi suoraan Suosituksia-sivulleni.

Arvosana: 10/10 (IMDB: 8,5/10)

Leffalauantai: Die Hard (Die Hard – Vain kuolleen ruumiini yli)

John McClane (Bruce Willis)

Die Hard (IMDB) joka Suomessa tunnetaan nimellä Die Hard – Vain kuolleen ruumiini yli on vuonna 1988 julkaistu toimintaelokuva. Sen on ohjannut John McTiernan ja pääosissa nähdään Bruce Willis, Alan Rickman sekä Bonnie Bedelia.

Tarinassa New Yorkin poliisivoimissa työskentelevä John McClane (Bruce Willis) saapuu Los Angelesiin jossa hänen vaimonsa ja lapsensa asuvat. Hän tulee vaimonsa työpaikalle Nakatomi Plazaan pikkujouluihin jotka juhlijoiden harmiksi ottavat epätoivotun käänteen kun saksalaiset terroristit saapuvat paikalle muuttaen juhlatunnelman panttivankitilanteeksi.

John on onneksi toisessa huoneessa rikollisten ilmaantuessa ja pian yhden miehen iskuryhmä on valmiina taistelemaan rikollisjoukkoja vastaan poliisivoimien saapumista odottaessa.

Hans Gruber (Alan Rickman)

Tarina sisältää lajityyppinsä tutut peruselementit – poliisin jolla on kohtalaisen huonot välit vaimoonsa, poliisivoimat jossa nähdään sisäistä valtataistelua tai vähintäänkin keskinäistä machoilua sekä tietenkin FBI joka tulee ottamaan jossain vaiheessa ohjat itselleen. Lisäksi mukaan on saatu kirjoitettua perinteikäs kasvutarina missä vaikean tilanteen myötä sankari näkee omat virheensä ja lopulta parisuhde vahvistuu vaikeiden kokemuksien myötä.

Kyseessä siis on suoraviivainen, helposti seurattava ja perinteisen kliseinen toimintaelokuva joten mitään maata järisyttävää tarinankerrontaa ei tästä kannata lähteä kaivamaan. Toimintaelokuvissa syvällinen ja koskettava tarina ei kuitenkaan yleensä ole se mikä niiden kiinnostavin aspekti on, joten tarina on täysin riittävä pitääkseen mielenkiinnon yllä.

Pidin tämän elokuvan rytmistä eli siitä kuinka välillä mennään verkkaisia vaiheita, välillä heitetään sekaan nopean toiminnan kohtaus jonka jälkeen päästään taas seesteisempään vaiheeseen. Toimiva rytmi on tärkeää etenkin toimintaelokuvissa, sillä se vahvistaa toiminnallisten ja seesteisten kohtauksien välistä kontrastia antaen toiminnalle suuremman merkityksen. Tietenkin muissakin lajityypeissä rytmi on yhtä tärkeää, mutta yleensä muissa lajityypeissä edes tarinalla voidaan pitää muutoin kiinnostavuutta yllä.

Parempiakin pikkujoulubileitä on tullut nähtyä.

Yksi mikä tässä elokuvassa pisti silmään oli sen miellyttävä leikkaustyyli. Siinä missä monet uudemmat action-elokuvat ovat jääneet itselleni mieleen lähinnä rasittavan nopeista leikkauksista ja järjettömästä kameran heilumisesta suuntaan jos toiseen nopeiden toimintakohtauksien aikana ei tässä missään vaiheessa tullut samanlaista hätäistä tunnelmaa. Toki tässäkin nopeita leikkauksia on käytetty mutta missään vaiheessa ei ylitetä rajaa jonka jälkeen katsojana joutuisi arvailulinjalle tapahtumien kulusta epäselvän leikkaustyylin vuoksi.

Omaan makuuni Die Hard toimi hyvin. Se on suoraviivainen ja mutkaton toimintapätkä joka sopii niihin hetkiin kun haluaa nähdä helposti lähestyttävää viihdettä. Pidin sen tasapainoisesta rytmistä, toimivasta leikkauksesta sekä tietenkin tyylikkäistä räjähdyksistä, taistelukohtauksista ja useista sinne tänne ripotelluista pienistä humoristisista vivahteista.

Yli 20 vuotta sitten julkaistu Die Hard on yhä vuonna 2020 katsottuna helmi toimintaelokuvien kategoriassa.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 8,2/10)