Leffalauantai: Insidious (Riivattu)

Renai (Rose Byrne) ja Josh (Patrick Wilson)

Insidious (IMDB) joka suomeksi käännettynä tunnetaan nimellä Riivattu on vuonna 2010 julkaistu elokuva jonka tyylilajeiksi IMDB:ssä on listattu kauhu, mysteeri sekä trilleri. Sen on ohjannut mm. ensimmäisestä Sawista sekä The Conjuringista tuttu James Wan. Pääosarooleissa nähdään Rose Byrne sekä Patrick Wilson.

Filmin tarina kertoo perheestä jotka muuttavat uuteen taloon. Talossa tuntuu alusta saakka tapahtuvan oudon tuntuisia asiota kuten tavaroiden löytymistä eri paikasta kuin minne ne on jätetty eikä Renai tunne oloaan kovin mukavaksi. Vähän ajan päästä muuton jälkeen perheen vanhin poika tipahtaa tikkailta ja vaipuu kooman kaltaiseen tilaan johon edes lääkärit eivät osaa antaa apuaan. Muutaman kuukauden koomassa olon jälkeen lapsi otetaan sairaalasta kotihoitoon sillä tila ei tunnu muuttuvan mihinkään.

Perheen äiti alkaa nähdä talossa useammin näkyjä, ovet alkavat aukeilemaan yhä lisää omia aikojaan ja perheen pienempi poika kokee myös olonsa epämukavaksi sillä hän kertoo koomassa olevan veljensä kävelevän öisin pitkin taloa. Jossain vaiheessa äiti huomaa myös koomaisen poikansa sängyssä lakanoissa verisiä käden jälkiä joten lopulta perhe päättää muuttaa pois asunnosta uuteen.

Uuteen asuntoon päästyä Renai saa havaita että näköharhat eivät ole kadonneet minnekään ja yhä edelleen asunnossa tapahtuu outoja. Talo ei siis ollutkaan syyllinen tähän kaikkeen vaan vika löytyy jostain aivan muualta. Pappi pyörähtää pikaisesti mutta varsinaisen tirehtöörin viran mysteerin selvittämisessä ottaa meedio Elise (Lin Shaye) ja hänen kaksi apulaistaan. Meedio tietää kertoa että poika ei ole koomassa vaan irtaantuneena ruumistaan ja lähteneenä hieman turhankin pitkälle matkalle kehostaan paikkaan missä on myös paha demoni.

Elise (Lin Shaye)

Insidious on kauhuelokuva jota ei kannata katsoa yksin pimeässä huoneessa. Se tarjoaa katsojalleen hetkittäin ahdistavia tilanteita ja pelottavia kokemuksia jotka kaikki kuulostavat kauhuelokuvan tapauksessa juuri siltä mitä sen pitääkin tarjota. Valitettavasti tämän elokuvan tapauksessa mikään näistä ei ole sellaista mitä kauhuelokuvalta toivoisi.

Ahdistavimmat tilanteet elokuvassa nähdään kun siinä kuvataan normaalin perheen normaalia perhe-elämää ja sitä melua ja hulinaa. Pelottavimmiksi piirteiksi elokuvasta nousee huoli siitä voiko aivot mädäntyä päässä katsoessa jotain niin huonoa kauhua mikä saa miettimään miten kukaan voi tätä pitää kauhuna. Elokuvaa ei siis kannata näistä syistä katsoa yksin pimeässä, koska ei sitä kannata katsoa päivänvalossakaan – ei yksin eikä yhdessä kenenkään muunkaan kanssa, sillä se on lähestulkoonsa tasotonta roskaa.

Elokuvassa on toki hyviäkin piirteitä, joten aloitetaan niistä. Pidin elokuvan poikkeuksellisesta tarinasta sen osalta että se ei ollut niin perinteinen tarina missä paha menee ihmiseen/taloon/eläimeen ja alkaa ennalta-arvattava taistelu missä hyvä haluaa pahan pihalle ja onnistuu. Tällä kertaa pahuus oli erilaisessa muodossa joka oli hyvä piirre. Toinen mistä pidin oli yleinen visuaalinen ilme sekä muutamat hämmentävät kohtaukset jotka toivat mukavaa vaihtelua.

Asiat joista elokuvassa en pitänyt oli sen tarpeeton kliseisyys, eli esimerkiksi nopeat säikäytykseen pyrkivät kohtaukset missä jotain tulee nopeasti näkyviin ja musiikit kuuluvat kovalla eli jump scaret joilla pyritään saamaan katsoja säpsähtämään. Lisäksi perinteinen lampun palaminen tai sen sammuminen kohtauksissa jossa alkaa tapahtumaan jotain jännittävää on niitä piirteitä jotka saa lähinnä huokaisemaan turhautuneena kohtauksen kliseisyydelle.

Tämänkaltaisten kohtauksien ja niiden aiheuttamien tahattomien repeilemisten vuoksi tätä on vaikeaa ottaa vakavasti otettavaksi kauhuelokuvaksi

Toinen mikä elokuvassa tökki pahasti oli sen tapa näyttää asioita aivan liikaa. Kauhuelokuva joka näyttää yliluonnollisia ja pelottaviksi tarkoitettuja asioita katsojalleen liiaksi menettää melkoisen varmasti kauhun elementit ja astuu tarpeettomasti kauhun genrestä jo koomisuuden puolelle. Käytännössä nyrkkisääntönä tähän voi melkeinpä yliluonnollisen kauhun osalta pitää “Jos sitä voi lyödä nyrkillä ei se ole enää pelottava”.

Tahattomat naurunpyrskähdyksiä aiheuttavat kohtaukset eivät ensisijaisesti kuulu tämän kaltaiseen vakavammin otettavaan tai sellaiseksi pyrkivään kauhuun ellei tilannetta ole selkeästi pyritty rakentamaan koomiseksi ja humoristiseksi.

Ohjaus oli pääpiirteittäin toimivaa ja monin osin tyylikästäkin mutta tarpeeton kameran pyörittely ja suhteettoman usein käytetty zoomailu dialogien aikana vailla minkäänlaista lisäarvoa verkkaisissa tilanteissa oli asia mikä kävi rasittamaan pidemmän päälle. Tarkoitan tällä siis tilanteita missä ihmiset juttelee, kamera kuvaa ensin kauempaa, välillä leikataan toiseen, sen jälkeen palataan taas ensimmäiseen puhujaan ja kamera zoomaa koko ajan lähemmäksi puhujaa aivan kuin pyrkien korostamaan dialogin tarkoitusta ja lisätäkseen intensiivisyyttä. Lähinnä nämä alkoivat puuduttamaan ja menettämään teräänsä liian usein käytettynä tehokeinona.

Lisäksi elokuvassa oli myös huono välkkymiskohtaus joilla pyritään näyttämään katsojalleen valäyksittäin asioita ja luomaan pelon tunnetta, mutta käytännössä ainoa mitä joutuu pelkäämään on voiko tästä saada epilepsiakohtauksen.

Lorraine (Barbara Hershey)

Elokuvan katsomisen jälkeen täytyi tehdä hieman tutkintaa Internetin syövereistä olenko todella katsonut saman elokuvan kuin moni muu, sillä foorumeilla monet ovat kuvanneet elokuvaa pelottavaksi ja kauhistuttavaksi ja sellaiseksi millaiseksi kauhuelokuvan olettaisikin olevan. Myös IMDB:ssä, Metacriticissä ja Rotten Tomaetoesissakin arvostelut on olleet pääpiirteittäin positiivisia joten pakko kai se on vain uskoa että näihin arvosteluihin en voi luottaa tässäkään tapauksessa juuri lainkaan.

Insidious on huono kauhuelokuva jota katsoessa kannattaa varata alkoholia tarpeeksi jotta voi aistejaan turruttaa. Aistien turruttamisen isoin etu tulee tätä katsoessa siitä että aivot ei pääse mätänemään päästä pelkän elokuvan kliseisyyden ja huonouden takia. Insidious on kauhuelokuva vailla tunnelmaa ja kauhua jonka suurin viihdearvo tulee sen tahattomista repeilemistä aiheuttavista kohtauksista.

Arvosana: 2/10 (IMDB: 6,8,0/10)

Miksi enää ostaa leffoja kun on Netflixit ja vastaavat?

Leffoja fyysisessä muodossa

Yleistä

Kuten monet itseni elävässä elämässä tuntevat tietävät olen niitä ihmisiä jotka ostavat yhä elokuvia konkreettisena levynä, siis sellaisena vanhanaikaisena fyysisen maailman objektina. Ostelen niin 4K UHD -elokuvia, Blu-ray-elokuvia kuin myös vanhoja kunnon DVD-elokuviakin.

Olen huomannut että tämä aiheuttaa useammassakin ihmisessä ihmetystä että miksi teen niin kun nykyään on kuitenkin olemassa digitaaliset palvelut kuten Netflix, Viaplay ja muut vastaavat palvelut.

Koska tämä ihmettely on tullut monia kertoja vastaan voisin hieman avata ajatusmaailmaa tämän takaa.

Valikoima

Elokuvien ostamisessa itselleni tärkein syy on ehdottomasti digitaalisia suoratoistopalveluita merkittävästi monipuolisempi valikoima. Fyysisenä levyinä tarjontaa löytää eri vuosikymmeniltä paljon ja ostopaikkoja on monin verroin enemmän kuin digitaalisia tunnettuja ja luotettavaksi tiedettyjä suoratoistopalveluita. Jo pelkästään Helsingissä on useampia ainoastaan elokuvien myyntiin keskittyneitä liikkeitä joista voi käydä etsimässä haluamaansa filmiä.

Jos katson omaa elokuvien katselun historiaa viimeisen 100 filmin osalta on niistä ainoastaan 20 löydettävissä Netflixistä ja 80 ei (kyllä, suhde oli tasan 20:80 sillä tarkistin jokaisen erikseen).

Tietenkin tästä helposti voi tulla mielikuva että elokuvat joita katselen ovat vain niin hämäriä hipterielokuvia jossa balettiasussa pyöritään kuusenkäpy perseessä pitkin kesänummia samalla kun orkesteri soittaa Beethovenin Oodia ilolle tai jotain muuta vastaavaa, mutta käytännössä suurin osa viimeisestä sadasta katsomastani elokuvasta on ollut suhteellisen mainstreamia tai vaihtoehtoisesti merkittäviä elokuvia elokuvataiteen saralla.

Esimerkkejä elokuvista jotka tuohon sataan on mahtunut ja jotka ovat vähintäänkin mainstreamia olevia ovat ainakin Interstellar, Blade Runner 2049, Interview with the vampire, Star Wars: Episode VIII – The Last Jedi, Rogue one, Solo sekä vaikkapa uusin Tomb Raider.

Samoin tuohon viimeisen sadan katsomani elokuvan listaan mahtuu useita elokuvia jotka ovat olleet yksinkertaisesti erinomaisia tai katsomisen arvoisia elokuvia muuten. Esimerkkeinä vaikkapa Girl with a pearl earring, Children of Men, A history of violence, American Beauty, The Others, The Man From Earth, The Stepford Wifes tai Only lovers left alive.

Nämäkin klassikot loistavat poissaolollaan Netflixistä

Näistä mitään ei olisi voinut nähdä jos olisi ainoastaan Netflixin varassa. Lisäksi jos katsoo katsomishistoriaani vielä kauemmaksi löytyy muita merkittäviä teoksia vaikka kuinka paljon jotka olisi jäänyt näkemättä jos näitä ei olisi ollut levynä hyllyssä (tai vaihtoehtoisesti käyttänyt aikaa etsien palvelun mistä sen voi ostaa digitaalisesti).

Edullisuus

Mikäli tapana on katsoa elokuvia siten että tiedät leffan jonka haluat katsoa ja sen jälkeen haluat etsiä sen (eikä siten että valittavana on X määrä elokuvia joista pitää valita) on hyvinkin mahdollista että fyysiset levyt Blu-raynä tai DVD:nä löytää edullisemmin kuin digitaaliset versiot sillä fyysisiä levyjä pyörii paljon käytettyinä eri liikkeissä sekä huuto.netissä, tori.fissä ja muissa vastaavissa sivustoissa. Tietenkään näin ei ole aina ja etenkin uusien elokuvien osalta yleensä näin ei ole, mutta siihen on silti hyvät mahdollisuudet vanhempien elokuvien osalta – ainakin mikäli kyseessä on ns. mainstream elokuva. UHD-elokuvien osalta tilanne on tällä hetkellä toki päin vastoin.

Esimerkiksi Eyes wide shut taisi maksaa Blu-Raynä käytettynä 7 euroa. Digitaaliesssa muodossa iTunes Storesta ostettuna sillä olisi hintaa 8,99 eur jos sen haluaa digtaaliseen kirjastoonsa pysyvästi tai 3,99 euroa jos sen haluaa katsoa kerran eli “vuokrata”. Toisaalta taas She’s funny that way olisi ollut edullisempi ostaa digitaalisesti kuin uutena Blu-raynä (5,99 eur vs 7,95 eur) mutta hintaero on ainoastaan noin kaksi euroa.

Fyysisenä levyjä löytää paljon käytettynä joten jos vähänkään on jaksamista ja kiinnostusta on hyvät mahdollisuudet löytää haluamansa elokuva myös edullisemmin kuin digitaalisesti etsimällä – jos jätetään pois piratoimisen vaihtoehto.

Yksinkertaisuus

Yksi asia mitä elämässä arvostan paljon on yksinkertaisuus ja yleisesti ottaen erityisesti teknologian helppous ja suoraviivaisuus. Tietenkään kaiken ei pidä olla elämässä yksinkertaista ja helppoa, mutta elokuvien katsomisen pitää sitä olla.

Monesti fyysisen levyn katsominen on merkittävästi yksinkertaisempaa kuin digitaalisessa muodossa olevan elokuvan katsominen JOS elokuva ei löydy suoraan Netflixistä. Levy pistetään vain soittimeen ja laitetaan leffa pyörimään. Tämä toimii hyvin ja helposti myös Playstationilla ja Xboxillakin joita ensisijaisena elokuvien katselulaitteina käytänkin.

Helppouden osalta Netflix on tehnyt erinomaista työtä luomalla palvelun joka on yksinkertainen ja toimiva josta täytyy ehdottomasti heille hattua nostaa, mutta mikäli elokuva jonka haluan katsoa ei löydy sieltä ollaan jo hyvää vauhtia menossa kategoriaan tarpeeton säätäminen.

Tällä tarkoitan siis sitä että jos päätän että haluan katsoa jonkin elokuvan jota ei löydy Netflixistä eikä fyysisessä muodossa itseltäni pääsen tekemään monia valintoja. Ensimmäisenä on tietenkin ostopaikka. Mistä digitaalisesta palvelusta aion ostaa kyseisen elokuvan? iTunes Storesta? Amazonin storesta? Googlen kaupasta?

Leffa konsoliin ja menoksi

Jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Esimerkiksi iTunesista jos ostan elokuvan millä sen voin jatkossa katsoa? Pitääkö aina sille laitteelle asentaa iTunes? Entä voinko lainata tuota elokuvaa kaverilleni kuten fyysisen median osalta voin tehdä? Tai entä voinko myydä sen pois kuten voin konkreettisen levyn tapauksessa tehdä? Digitaalisessa maailmassa en näin tietenkään voi tehdä mutta konkreettisten levyjen osalta näin voin tehdä milloin tahansa.

Sen jälkeen päästään myös tekemään valintoja katselulaitteesta. Jos ostan iTunes storesta leffan voinko katsoa sen Xboxilla tai Pleikkarilla jotka on jo televisiossa kiinni vai pitääkö ostaa jokin muu laite josta sen elokuvan voin katsoa? Tai onko älytelevisiossa sisäänrakennettuna softa jolla sen voin katsoa ostamisen tai vuokraamisen jälkeen?

Jos en voi katsoa leffaa suoraan laitteella joka on jo kiinni televisiossa, pitääkö sitä varten siis hommata uusi laite vai viritellä tietokone kiinni televisioon vain jotta sen voin katsoa? Jos laitan tietokoneen kiinni televisioon ja katson iTunesista ostamaani leffaa, jaksaako tietokoneeni pyörittää 4K UHD -elokuvaa nykimättä? Entä riittääkö kodin netissä kaista että 4K UHD -elokuva tulee striiminä sulavasti ilman pätkimisiä? Onko kuvanlaatu striimatussa versiossa sama kuin se olisi levyllä ostettuna ollut (vinkki: ei ole).

Entä sitten jos joskus muutan maalle missä nettiyhteyttä ei ole yhtä nopeana edes saatavana? Voinko enää striimata leffoja tai katsoa ostamiani digitaalisia leffoja ilman jatkuvaa pätkintää?

Tietenkään mitkään näistä ei ole ongelmia, mutta sellaisia että vaaatii asiaan perehtymistä. Jos itse tälle linjalle lähtisin menisin vain kauppaan ja ostaisin Apple TV:n 4K-version ja ostaisin iTunes storesta elokuvani koska käytän paljon Applen ekosysteemiä muutenkin.

Tällä hetkellä kuitenkin hyvänä ratkaisuna itselleni on toiminut joko suoraan levyltä katsominen tai vaihtoehtoisesti omistamaltani levyltä elokuvan rippaaminen NASille ja Plexillä sieltä katsominen jolloin saavuttaa kaikki tarvittavat edut – valikoimaa on helppoa selata, se ei katoa omia aikojaan pois ja levy toimii aina varasuunnitelmana mikäli muut asiat leviävät.

Asiat eivät vain katoa

Myös yksi tärkeistä syistä miksi ostan fyysisiä levyjä on niiden pysyminen. Kun ne on ostettu ja ne ovat kotona hyllyssä, ne eivät omia aikojaan vain katoa. Kun tuote on vain digitaalisessa formaatissa verkkokaupassa tai striimauspalvelussa ei ole mitään taetta että se on siellä vielä ensi viikollakin.

Esimerkiksi iTunes Storesta ostettuja elokuvia on ihmisiltä kadonnut (ainakin heidän omien kertomustensa mukaan) ja striimauspalveluista häviää valikoimaa aina silloin tällöin ja uutta tulee tilalle.

4K UHD -elokuvia

Jos siis haluan katsoa leffan uudemmankin kerran ei ole mitään taetta siitä että digitaalisessa formaatissa oleva ostettukaan elokuva olisi jatkossakin saatavilla. Omassa hyllyssä oleva levy on suuremmalla todennäköisyydellä saatavana vielä vuoden päästäkin – jos ei hyllyssä niin ainakin jossain kaapissa tai laatikossa.

Yhteenveto

Tästä postaukesta tuli taas pitkä kuin nälkävuodesta, mutta luultavasti siitä ainakin aukeni jotain perusteluita miksi en näe Netflixiä, Viaplaytä ja muita striimauspalveluita sen enempää kuin digitaalisesti ostettavia elokuviakaan vaihtoehtona fyysiselle medialle.

Tätä ei kuitenkaan kannata käsittää väärin. Netflix ja Viaplay ja iTunes Store ovat kaikki hyviä palveluita joista Netflixiä käytän itsekin usein. Kuitenkin ne nykyisellään ovat ainoastaan hyvä lisä elokuvien katsomiseen, mutta ei missään nimessä realistisesti varteenotettava vaihtoehto konkreettisten levyjen korvaajaksi niiden vaihtuvan ja potentiaalisesti katoavan sisällön, merkittävästi rajoittuneemman valikoiman ja tarpeettoman säätämisen vuoksi niissä tilanteissa kun elokuvaa ei löydykään suoraan Netflixistä tai Viaplaysta.

Leffalauantai: Jurassic World: Fallen kingdom

Owen (Chris Pratt) saa havaita että kohta tulee kiire

Jurassic World: Fallen kingdom (IMDB) on vuonna 2018 julkaistu elokuva jonka tyylilajeiksi on määritetty IMDB:ssä sci-fi/toiminta/seikkailu. Ohjauksesta on vastannut J.A. Bayona ja pääosarooleissa nähdään Jurassic World -elokuvastakin tutut Chris Pratt sekä Bryce Dallas Howard.

Elokuvan tarinassa dinosaurusten asuttamalla saarella on tuloillaan tulivuorenpurkaus ja aiheesta käydään poliittista vääntöä kuuluuko ihmisten elvyttämä dinosauruksien elämänmuoto pelastaa vaiko ei. Samaan aikaan taustalla tapahtuu ja aktiivisemmat toimijat ovat päättäneet tarttua omakätisesti toimeen dinosauruksien hengen pelastamiseksi riippumatta siitä mitä mieltä suuri yleisö aiheesta on. Mukaan pelasutsoperaatioon saadaan houkuteltua myös aikaisemminkin dinosauruksien kanssa tekemisissä olleet Claire Dearing (Bryce Dallas Howard) sekä hänen avustuksellaan myös Owen Grady (Chris Pratt).

Saarelle päästyä selkenee että aivan koko totuutta ei ole heille kerrottu ja pelastusoperaatio sisältää muitakin motivaatioita kuin ainoastaan hyväntahtoisen sukupuuton partaalla olevan elämänmuodon hengissä säilyttämisen.

Claire Dearing (Bryce Dallas Howard)

Jurassic Park: Fallen kingdom on varsin suoraviivainen toimintaelokuva jossa muinaiset hirmuliskot temmeltävät menemään maan päällä, joten aikaisemmistakin Jurassic Park -elokuvista tutuilla linjoilla mennään. Tarina on tarpeeksi toimiva vaikkakin usealta osiltaan se onkin ennalta-arvattavia piirteitä omaava. Myönnettäköön kuitenkin että en laske tätä negatiiviseksi asiaksi vaan enemmänkin lajityypilleen ominaiseksi ja osittain jopa määrittäväksi piirteeksi.

Olen nähnyt jokaisen aikaisemman Jurassic Park -elokuvan ja Jurassic Park III:n arvostelukin löytyy täältä blogista joten oli mielenkiintoista nähdä myös sarjan uusin tulokas ja kuinka se sopii muiden joukkoon. Ilokseni sain havaita Jurassic Park: Fallen kingdomin olevan selkeästi paras Jurassic park -elokuva sitten ensimmäisen osansa.

Vaikka elokuvan juoni onkin tavallisen viihde-elokuvan tasoa vailla se suurempia ulottuvuuksia on Jurassic Park -elokuvien viehätys itselläni aina ollutkin jossain aivan muussa. Näistä haen ensisjaisesti viihteellistä jännitystä ja mahtipontista meininkiä jota irtoaa kun massiiviset esihistorian olennot jyräävät menemään niin että tanner tärisee ja bassot pauhaavat.

Nälkäisen dinosauruksen häkkiin ei ole mukavaa joutua

Pidin tästä elokuvasta todella paljon sillä se on itselleni omassa lajityypissään merkittävästi keskivertoa parempi tuotos. Pidin erityisen paljon elokuvan visuaalisesta kauneudesta ja toimivalla tavalla rakennetusta surround-äänimaailmasta. Katsoin tämän elokuvan UHD-formaatissa levyltä ja elokuva oli tehty HDR:ää tukevaksi joten on mahdollista että tällä on ollut positiivinen vaikutus elokuvakokemukseen.

Ohjauksellinen puoli toimi varsin mukavasti, kohtauksiin oli saatu Jurassic Parkkien toiminnantäyteistä tunnelmaa ja näyttelijöiden roolisuorituksissa ei ollut myöskään mitään valittamista.

Kokonaisuutena Jurassic Park: Fallen kingdom on erinomainen toimintaelokuva jota on helppoa suositella jokaiselle kyseisen elokuvasarjan ystävälle. Kaikille muille tämä voi olla kategoriaa “katsoihan tuon”, mutta annan oman arvosanani puhtaasti Jurassic Park -elokuviin suhteuttaen.

Arvosana: 9/10 (IMDB: 6,3/10)

Kuinka arvostelen elokuvia? Osa 2 – Yleistä (jatkoa)

Kohtaus elokuvasta Dark Knight

Yleistä

Tämänkertaisena postauksena jatkan Kuinka arvostelen elokuvia -postauksen linjoilla puhuen vielä yleispätevästi arvioista menemättä kovin tarkasti vielä lajityyppikohtaisesti yksityiskohtiin. 

Edellisessä postauksessa avasin jo hieman arviointimetodeitani mutta aiheen laajuuden vuoksi päätin vielä tehdä toisen postauksen yleisistä piirteistä joita lajityypistä riippumatta yleensä katson joko tiedostaen tai tiedostamattakin.

Tällä kertaa aiheena on ennalta arvattavat juonikuviot ja kliseet.

Kliseet

Yksi asia mikä monesti nousee esiin elokuvia katsoessa on niiden sisältämät kliseet.

Esimerkkinä elokuvien kliseistä on vaikkapa action-elokuva jonka päähenkilö on entinen poliisi tai FBI:n agentti joka on eronnut ja jolle eron jälkeen maistuu alkoholi paremmin kuin vesi beduiinille. Monesti kuviossa mukana on myös vaikkapa tytär jonka kanssa välit on huonot ja joita elokuvan aikana surkutellaan pitkin matkaa.

Toinen esimerkki kliseistä on kauhuelokuvissa ja trillereissä nähtävät “Pysytään koko porukka yhdessä” -tyyliset kohtaukset jossa joku tai jokin vainoaa ja tappaa väkeä yksi kerrallaan, mutta aina yksi tai useampi sankari päättää lähteä yksin sooloilemaan jonnekin.

Teinikomedioissa kliseinen piirre on vaikkapa se kuinka High Schoolissa on aina cheerleadereita ja urheilijoita jotka ovat niitä cooleja tyyppejä ja mukana on myös aina pari nörttiä vössykkää jotka eivät uskalla lähestyä koulun kauneinta tyttöä. Mukana on monesti myös epämääräiset hörhöt jotka harrastavat larppaamista tai roolipelaamista ja pyörivät keskenään omissa piireissään.

Kohtaus elokuvasta Ghost in the shell

Eri elokuvatyypeissä on erilaiset kliseet ja on hyvä muistaa että mikä on klisee nykypäivänä ei ole ollut sitä silloin kuin sitä on ensimmäistä kertaa käytetty. Jos siis katsoo vanhempaa elokuvaa on hyvinkin mahdollista bongata asioita jotka nykyään olisi kliseisiä mutta omana aikanaan ne ovat olleet uusinta uutta lajityypilleen.

Lähtökohtaisesti pidän kliseitä neutraalina asiana. Toisissa lajityypeissä kliseet toimivat hyvin ja kuuluvat asiaan ja ovat jopa merkittävässä roolissa määrittäessä elokuvan lajityyppiä. Toisissa lajityypeissä taas kliseet käyvät puuduttamaan ja vievät osan elokuvan mielenkiinnosta. Esimerkiksi teinikauhuleffat ja romanttiset komediat ilman kliseitä lakkaisivat olemasta enää oman lajityyppinsä tuotoksia, mutta toimintaelokuva olisi hyvinkin mahdollista olla toimintaa ilman että mukana on alkoholisoitunutta entistä poliisia.

Ennalta arvattavat juonikuviot

Toinen asia mihin myös kiinnittää huomioita on ennalta arvattavat juonikuviot isommassa mittakaavassa sekä yksittäiset kohtaukset joista tietää heti mitä tuleman pitää tai mitä henkilöt seuraavaksi sanovat tai miten he toimivat.

Nämä ja kliseisyys ovat monessa mielessä lähes samaa kastia, mutta tässä kontekstissa tarkoitan ennalta arvattavalla juonikuviolla paljon suurempaa koko käsikirjoituksen halki ulottuvaa piirretttä ja kliseellä tarkoitan lyhytkestoisempia ennalta-arvattavuuksia tai hahmoja ja tapahtumapaikkoja jotka on nähty hyvin monet kerrat.

Esimerkkeinä ennalta arvattavasta isoimmista juonikuviosta on se kun 10 minuutin jälkeen tietää jo ketkä päätyvät yhteen elokuvan lopussa tai kuka tulee tarinassa kuolemaan.

Näihin en tietenkään laske tarinoita jotka kuuluvat jo yleissivistykseen tietää mitä tuleman pitää, esimerkiksi historiasta tutut tapahtumat ja niiden filmatisoinnit – vaikkapa Passion of the Christ ja miten Jeesukselle käy tai Titanic ja se miten laivalle tulee tapahtumaan tai historiallisiin faktoihin nojaava elokuva ensimmäisestä tai toisesta maailmansodasta.

Samoin on selvää että elokuvat jotka pohjautuvat kirjaan ovat sellaisia joissa on odotettavaakin että tarina menee samalla tapaa tai ainakin tarpeeksi lähellä sitä.

Kohtaus elokuvasta Shining

Onko näillä mitään merkitystä?

Ennalta arvattavat juonikuviot ja kliseet ovat molemmat piirteitä jotka nousevat esiin vain jos elokuvia katsoo paljon tai edes kohtalaisen paljon. Jos elokuvia katsoo vain muutaman vuodessa tai edes muutaman kuukaudessa ei kliseet ja ennalta arvattavat juonikuviot ole luultavastikaan asia mikä häiritsee katsojaa.

Mikäli elokuvia katsoo paljon on paljon suurempi riski sille että tämänkaltaiset piirteet alkavat syömään elokuvan mielekkyyttä. Yleensä elokuvasta tahtoo löytää lajityypissään jotain uutta ja erilaista, koska muuten tulee helposti tunne että olisi sama katsoa vain sitä yhtä ja samaa elokuvaa kymmenen kertaa eikä valita kymmentä eri elokuvaa jotka kuitenkin ovat sama tuote eri vaatteissa.

Tässä on kuitenkin hyvä huomauttaa että itselleni kliseet ja ennakoitavissa olevat juonikuviot ovat toisissa tyylilajeissa turn off mutta toisissa tyylilajeissa koko jutun pointti.

Tyylilajit joissa usein nähtävät piirteet ja juonikuviot eivät häiritse vaan ovat itselleni juuri se välttämätön piirre mikä tekee elokuvasta edes oman lajityypinsä tuotoksen ovat ainakin High school -komediat, romanttiset komediat sekä teinikauhuelokuvat. Mitä esimerkiksi High school -komedioista muka jäljelle edes jäisi ilman cheerleadereita, urheilijoita, nörttejä ja hillitöntä dokaamista, tai mitä olisi romanttinen komedia ilman onnellista mutta ennalta arvattavaa loppua?

Karkeasti yleistäen voisi melkein sanoa että vakavammin otettavat tai sellaiseksi pyrkivät elokuvat ovat niitä jotka (mielestäni) kärsivät kliseistä, mutta viihteelliset elokuvat vailla suurempia taiteellisia pyrkimyksiä ovat niitä joissa ne kuuluvat asiaan. Osa viihteellisyydestä tulee kuitenkin katsojalle tuttujen ja turvallisten koukkujen kautta joissa pääsee ennen kohtausta heittämään kaverilleen kommenttia mitä kohta tulee kuitenkin tapahtumaan ja sen jälkeen sanomaan “Arvasin!” kun näin todella tapahtui.

Leffalauantai: Just go with it

Katherine (Jennifer Aniston) sekä Danny (Adam Sandler)

Just go with it (IMDB) on Jennifer Anistonin ja Adam Sandlerin tähdittämä romanttinen komedia vuodelta 2011. Sen on ohjannut useammastakin Adam Sandlerin elokuvista tunnettu ohjaaja Dennis Dugan jonka tunnettuja ohjauksia on mm. Happy Gilmore, You don’t mess with Zohan sekä Big daddy.

Juoni kertoo plastiikkakirurgina työskentelevästä Dannystä (Adam Sandler) joka ihastuu nuorempaan opettajana toimivaan Palmeriin (Brooklyn Decker). Hän tarvitsee kuitenkin apua Palmerin iskemiseksi avustajaltaan Katherinelta (Jennifer Aniston) joka suostuu esiintymään hänen tulevana ex-vaimonaan. Katherinen lapset ovat myös tärkeässä osassa Palmeriin vaikutuksen tekemisessä joten heidät otetaan mukaan juoneen näyttelemään Dannyn lapsia.

Muutaman mutkan kautta ja monien valheiden seurauksena koko porukka päätyy lähtemään Havajille loman viettoon. Danny elättää toiveita kahdenkeskeisestä ajasta Palmerin kanssa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Lomamatkalla väki törmää myös Katherinen entiseen koulutoveriin Devliniin (Nicole Kidman) ja hänen mieheensä jonka seurauksena Palmerille valehtelemiseen tulee uusia haasteita ja kuvioita täytyy miettiä enemmän. Matkan aikana Danny alkaa kuitenkin huomaamaan että Palmer ei olekaan se nainen jota hän todellisuudessa vierelleen kaipaa.

Palmer (Brooklyn Decker) ja Danny (Adam Sandler)

Tarinansa osalta Just go with it on perinteikäs romanttinen komedia, eli se sisältää ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja alkumetreiltä asti on selkeää mitä kokonaiskuviossa tulee tapahtumaan. Se ei missään vaiheessa luo lajityypilleen mitään uutta, joten mikäli pitää romanttisista komedioista juuri niiden kliseisten mutta samalla lajityyppiä määrittelevien piirteidensä vuoksi on vaikea olla pitämättä tästäkään.

Elokuva on hauska ja viihdyttävä, lämminhenkinen hyvän mielen elokuva. Pääosarooleissa nähtävät Sandler ja Aniston ovat molemmat kuin tehtyjä tämän kaltaisiin rooleihin ja heidän kuten muidenkaan näyttelytyöstä ei löydy pahaa sanottavaa.

Ohjaus on varmaa tasaisen toimivaa tasoa ja se sopii hyvin tämänkaltaiseen kepeään elokuvaan. Se ei hyppää missään vaiheessa silmille vaan tukee tarinaa ja on siten omiaan tuomaan romanttisen komedian tärkeimmät puolet esiin. Tärkeimmiksi puoliksi romanttisissa komedioissa lasken näyttelytyön ja kliseisen mutta viihdyttävän ja lämminhenkisen tarinan.

Aniston ja Sandler

Kokonaisuutena Just go with it on hyvä elokuva romanttisten komedioiden saralla. Se tarjoaa katsojalleen viihdettä ja hyvää mieltä sekä onnellisen tarinan eli kaikkea sitä mitä romanttisen komedian kuuluukin tarjota.

Kaiken muun hyvän lisäksi elokuvassa nähdään henkeäsalpaavan kaunis Jennifer Aniston, joten on vaikeaa löytää tästä mitään pahaa sanottavaa. Katsomisen arvoinen filmi romanttisista komedioista tai edes pelkästä Jennifer Anistonista pitäville.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 6,4,0/10)