Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: Men In Black (Men In Black – miehet mustissa)

    Kaikki liha tottelee kuria, niin myös alienit – tällä kertaa kuria tuodaan hieman isommalla aseella

    Men In Black (IMDB) eli suomalaisittain Men In Black – miehet mustissa on vuonna 1997 julkaistu seikkailullinen toimintakomedia. Sen on ohjannut Barry Sonnenfeld ja pääosissa nähdään Will Smith, Tommy Lee Jones sekä Linda Fiorentino.

    New Yorkin poliisiin kuuluva Jay (Will Smith) joutuu takaa-ajaessaan rikollista huomaamaan että aivan kaikki hänen todeksi uskomansa asiat fysiikan laeissa eivät välttämättä olekaan niin paikkaansa pitäviä, sillä takaa-ajettu pystyy pakenemaan pitkin seiniä. Nokkeluutensa ansiosta hän onnistuu saamaan takaa-ajetun satimeen vain huomatakseen että hänessä on jotain omituista ja epäinhimillistä. Takaa-ajettu syöksyy kuolemaan ja tapauksen jälkimaininkeja käsitellään poliisiasemalla minne saapuu pian myös mustiin pukeutuva mies Kay (Tommy Lee Jones) joka uskoo Jayn kertomusta.

    Kay antaa Jaylle käyntikortin jossa näkyy minne hänen pitäisi tulla käymään. Jay päätyy valintatilaisuuteen missä etsitään eri joukoista parhaimmista parasta joka myöhemmin voidaan värvätä Miehiin mustissa, joukkoihin joiden tehtävänä on puuttua avaruusolentojen sopimattomaan toimintaan ja pitää maa turvassa universumia uhkaavilta olennoilta.

    Aina ei edes sisäinen kauneus lohduta – etenkään jos sitä ei löydy lainkaan

    Juonensa osalta ajatus siitä että avaruudesta tullut ötökkä menee ihmiseen ottaen sen ruumiin omaan käyttöönsä ei ole uusi ajatus elokuvissa tai televisiosarjoissakaan. Siinä missä mm. X-Fileseissä tämän kaltaiset elementit ovat vähemmän komediallisesti toteutettuja on tässä ajatuksen absurdius vedetty reilusti huumorivaihde silmässä.

    Aikoinaan hyvin tehdyt erikoistehosteet onneksi toimivat vieläkin tarpeeksi hyvin ja niinpä ihmisen hahmon ottaneen alienin roikkuvaa ihoa korjataukseen tekemä naaman venyttäminen näyttää vieläkin tarpeeksi toimivalta. Ehkä osa syystä tulee myös siitä että tehosteet saavat olla reilusti överit ja luonnottomat koska ajatus itsessäänkin on jo sopivan yliampuva ja luonnoton.

    Päähenkilöiden Jayn ja Kayn luonteet ovat kuin yö ja päivä, mutta heidän välinen dynamiikkansa toimii. Siinä missä nuori ja energinen Jay on kuin elementissään nopeasti toimiessaan ja siinä sivussa hieman koheltaessaankin on Kayn viileän rauhallinen ote alieneiden lahtaamisessa tuomassa tasapainoa kaksikon toimiin. Vastakohdat täydentävät hahmoina hyvin toisiaan.

    Vaikka Men In Black onkin tätä kirjoittaessa jo kohtalaisen vanha elokuva, ei se ole kuitenkaan menettänyt tippaakaan vetovoimastaan. Se on tyylikkään yliampuva toimintaelokuva joka on maalattu kautta linjan humoristisella pohjasävyllä. Se on hyvän mielen elokuva joka kestää useammankin katselun.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 547 324 annettuun ääneen”]7,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Scream

    Teinikauhuelokuvien klassikko Scream nosti tämän maskin laajaan tietoisuuteen

    Scream (IMDB) on vuonna 1996 julkaistu Wes Cravenin ohjaama ikoninen slasher-kauhuelokuva. Sen pääosissa nähdään Neve Campbell, Courtney Cox, Skeet Ulrich, David Arquette sekä Matthew Lillard.

    Pienellä kylällä on tapahtunut lähes vuosi sitten tappo jossa Sidneyn (Neve Campbell) äiti on saanut surmansa. Rikolliseksi luultu mies on telkien takana ja odottamassa kuolemantuomiota. Kylän rauha järkkyy kuitenkin uudemman kerran kun kaksi teiniä tapetaan raa’asti. Pian tapahtuman jälkeen Sidneykin saa havaita olevansa vaarassa ja hänen varmuutensa siitä että oikea syyllinen on telkien takana alkaa vähitellen murenemaan.

    Hämmentäviä visailuun pakottavia puheluita uhreilleen tekevä maskia ja puukkoa käyttävä raaka tappaja on jossain vapaalla eikä kukaan ole turvassa ennen kuin syyllinen on saatu kiinni.

    Sidney (Neve Campbell)

    Toiminnalliset ja yleensä ainakin omaan makuuni vähemmän pelottavat slasher-tyylilajin teinikauhuelokuvat ovat selkeästi oma tyylilajinsa kauhuelokuvien saralla. Näitä yhdistävänä tekijänä toimii monet kliseiset piirteet kuten irrationaalisesti aina yläkertaan tappajaa pakon juoksevat teinit luovat katsojalleen tutun ja turvallisen katselukokemuksen mikäli näistä piirteistä ylipäätään sattuu pitämään. Scream ottaa reilusti näitä lajityyppinsä tuttuja elementtejä käyttöönsä ja kertoo siitä katsojalleen samalla tiedostavan itseironisesti antaen siten hieman hupaisia vivahteita muutoin helposti vakavasti kääntyvään tyyyliin.

    Vaikka Screamissa onkin omanlaistansa lajityyppinsä kliseitä tunnistavaa ironiaa ei se silti poista sitä että siinä on myös suoraa raakuutta ja veren vuodatusta kohtalaisen paljon. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin puhtaasti kauhuelokuva eikä sen humoristiset aspektit sitä lainkaan vesitä, päinvastoin, ne ainoastaan ovat omiaan antamaan sille lisämakua rikkoessaan välillä jännityksellisen tunnelman. Mikäli kauhuelokuvat joissa verta lentää ja puukko puhuu ovat yleisesti ahdistavia on mahdollista että myös tämä elokuva saattaa jossain määrin olla pelottavakin.

    Tarina on rakennettu todella hyvin eikä syyllinen välttämättä ole heti katsojalle selvillä. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo myös motiivit ja niiden järjettömyys. Samoin pidin siitä kuinka tarinassa yhdessä vaiheessa elokuvassa teinit katsovat yhdessä porukalla kauhuelokuvaa kunnes samaan aikaan rakentuvat osaksi yhtä sellaista itsekin. Sellaista, mikä samaan aikaan kuitenkin noudattaa muiden kauhuelokuvien kliseitä joista yksi nuorista muita valistaa kesken heidän yhteisen elokuvan katselun.

    Scream oli aikoinaan massiivinen menestys eikä sen menestys rajoittunut ainoastaan isoihin kassatuloihin. Se nousi tunnetuksi elementiksi myös laajemminkin populäärikulttuuriin ollen innoittamassa myös humoristisempaa Scary Movieta.

    Scream on katsomisen arvoinen klassikko.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 324 050 annettuun ääneen”]7,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: The Babysitter: Killer Queen

    Aiemmin kovia kokenut Cole (Judah Lewis) joutuu kokemaan lisää vaikeuksia

    The Babysitter: Killer Queen (IMDB) on vuonna 2020 julkaistu teinikauhukomedia ja se on jatkoa vuoden 2017 elokuvalle The Babysitter. Elokuvan on ohjannut McG ja pääosarooleissa nähdään Judah Lewis, Samara Weaving, Jenna Ortega sekä Emily Alyn Lind.

    Aiemmassa vuoden 2017 elokuvassa Cole (Judah Lewis) joutui kokemaan kovia kun paljastui että hänen lapsenvahtinsa Bee (Samara Weaving) oli osallisena hämärässä saatananpalvontakultissa. Colea varten oli mietitty suunnitelmia jotka eivät kuitenkaan menneet täysin putkeen.

    Tässä vuoden 2020 jatko-osassa Colen kertomuksia aiemmista tapahtumista ei uskota sen enempää koulussa kuin vanhempiensakaan puolelta. Vanhemmat ovat suunnitelleet Colelle avun hankkimista mutta ennen hoitoon lähtöä hän karkaakin ystävänsä Melanien (Emily Alyn Lind) ja hänen ystäviensä kanssa viettämään rentoa iltaa rannalle.

    Tapahtumat eivät rannalla kuitenkaan mene Colen toivomalla tavalla vaan pian menneisyys tulee ovelle uudemman kerran koputtelemaan.

    Uusi omalaatuinen oppilas Phoebe (Jenna Ortega) tulee osalliseksi tapahtumiin odottamattomalla tavalla

    Edellisen osan tapaan myös tämä vuoden 2020 jatko-osa on suoraviivaista, överiksi menevää splatterimaista teinikauhua missä paikoitellen veren määrässä ei turhia säästellä. Käsiä katkeaa ja verta suihkuaa mutta se ei vauhtia tapahtumista hidasta. Hyvä niin, sillä näin korostetun yliampuvaksi vedetyllä tyylillä on absurdiudessaan oma huumori- ja viihdearvonsa ja se saa elokuvan pysymään poissa turhan vakavasti otettavaksi pyrkivän elokuvan viitekehyksestä.

    On hyvä kuitenkin huomata että en tarkoita tällä sanoa etteikö tämä olisi hyvin tehty filmatisointi tai että sitä ei voisi ottaa tosissaan elokuvallisesti, vaan tarkoitan sitä että sen tyyli osaa paikoitellen hyvin ottaa irti lajityyppinsä suomat mahdollisuudet revitellä reilusti kohtuulisuuden rajojen yli.

    Tarina oli toimiva ja se sopi hyvin edellisen osan jatkoksi. Jos aiempaa elokuvaa ei ole nähnyt ei tarinasta ehkä aivan kaikkea saa irti, mutta kyllä tämä itsenäisenäkin viihdepläjäyksenä toimii.

    Kokonaisuutena tämä oli hyvä ja toimiva elokuva omassa lajityypissään. On kuitenkin hyvä huomata että jos överiksi vedetyt splatterimaiset kohtaukset ei iske on luultavaa että tästäkään ei paljoa irti saa. Jos taas sen tyylilajin rujouden alta onnistuu kuitenkin löytämään sen koomisuuden kannattaa tämän edeltäjä ja tämä kumpikin laittaa Netflixistä katsottavien elokuvien listalle.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 35 688 annettuun ääneen”]5,8/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: The Guardian Angel

    Kuvassa keskellä rikostutkija Anders Olsen (Pilou Asbæk)

    The Guardian Angel (IMDB) on vuonna 2018 julkaistu mysteerillinen rikostrilleri jonka on ohjannut Arto Halonen. Päärooleissa nähdään Pilou Asbæk, Rade Serbedzija, Josh Lucas sekä Sara Soulié.

    Rikostutkija Anders Olsen (Pilou Asbæk) osuu oikeaan aikaan oikealle paikalle kun pankissa tapahtuu ryöstö. Anders lähtee ryöstäjän perään mutta ryöstäjä Palle (Cyron Melville) pysäyttää hänen seurantansa aseella uhaten. Anders näkee minne ryöstäjä pakenee ja ohjaa muut paikalle tulleet poliisit ryöstäjän perään jonka seurauksena rikollinen pian jää kiinni.

    Tutkimusten aikana käy ilmi että tapaus ei ole luonteeltaan aivan tavallinen sillä vaikuttaa aivan kuin tekijä olisi ollut hypnoosin vallassa aseellista muutaman hengen vaatinutta ryöstöä tehdessään. Tutkijat alkavat selvittämään asiaa ja koettavat saada selville kuka on salaperäinen “Suojelusenkeli” joka pystyy jollain tapaa hypnoosin avulla vaikuttamaan Pallen mieleen.

    Bjørn Schouw Nielsen (Josh Lucas)

    Vaikka Arto Halosen ohjaama The Guardian Angel onkin mielenkiintoinen ja hyvin toimiva elokuva itsessään, oli silti kiehtovaa löytää tietoa siitä että tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin Tanskassa vuonna 1951. Lisätietoa todellisista tapahtumista johon elokuva pohjautuu voi lukea Wikipedian artikkelista (katso täältä).

    Tarina on mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu, vaikkakin se omaan korvaan ensialkuun kuulostikin dramatisoituna ja mystifioituna kuvana hypnsoosista ja sen mahdollisuuksista. Kuitenkin tarinan pohjautuminen todellisiin tapahtumiin herätti mielenkiinnon perehtyä tarkemminkin hypnoosiin ja sen mahdollisuuksiin, sillä mitä olen hypnoosia aikaisemmin tutkinut on tämänkaltainen toiminta ristiriidassa aikaisemman lukemieni ja tutkimieni tietojen kanssa.

    Olisi mielenkiintoista tietää onko hypnoosilla todellisuudessa näin suuret vaarat väärin käytettynä vai onko tuolloin tätä yksittäistä rikostapausta tutkittu vain oman aikakautensa parhaan tiedon valossa joka kuitenkin nykyään olisi jo havaittu vääräksi. Mikäli hypnoosi todella mahdollistaisi tämänkaltaisen toiminnan herää itselleni mieleen kysymys miksi samankaltaisia rikoksia ei ole tapahtunut useampaa tai ainakaan ei ole tullut tunnetuksi? Monta kysymystä jotka jäävät tässä vaiheessa vielä itselleni vailla vastauksia, mutta on positiivista että elokuva herätti kysymyksiä joihin haluaa perehtyä ja löytää vastauksia.

    Tarinan lisäksi pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä etenkin valaistuksen, lavastuksen ja puvustuksen osalta sillä näiden onnistuneen toteutuksen kautta elokuvan aikakausi tuntuu tunnelmaan sopivalta. Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat tasaisen varmoja ja myöskin roolihahmot ja heidän väliset dynamiikkansa tuntuvat luonnollisilta, vaikkakin ne tuntuvatkin jäävän lopussa lähes samanlaiseen tilaan kuin mitä ne ovat olleet elokuvan alussakin.

    Mitään suurempaa hahmokehitystä ei nähdä ja pienessä roolissa olevat sivuhahmot jäävät etäisiksi täytehenkilöiksi vailla kovin suurta merkityksen tuntua, mutta tämän tyylisessä elokuvassa en pidä tätä mitenkään erityisemmin moittimisen arvoisena asiana. On parempi että rakennetaan toimiva tarina muutaman päähenkilön ympärille kuin yritetään väkisin rakentaa itseistarkoituksellista hahmokehitystä ja tarpeettoman syvällistä juonikuviota sivuhenkilöiden harteille.

    Kokonaisuutena The Guardian Angel on mielenkiintoinen ja katsomisen arvoinen elokuva.

    Arvosana: 6/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 754 annettuun ääneen”]5,4/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Crazy, Stupid, Love. (Hölmö hullu rakkaus)

    Cal (Steve Carell) saamasa tyyliopastusta Jacobilta (Ryan Gosling)

    Crazy, Stupid, Love (IMDB) eli Hölmö hullu rakkaus on vuonna 2011 julkaistu romanttinen draamakomedia. Sen ohjauksesta on vastannut Glenn Ficarra ja John Requa ja pääosarooleissa nähdään Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Lio Tipton sekä Jonah Bobo.

    Ollessaan ravintolaillallisella vaimonsa Emilyn (Julianne Moore) kanssa Cal (Steve Carell) saa kuulla että Emily haluaa avioeron. Jätetyksi tulemisen seurauksena Cal alkaa viettämään useina iltoina aikaansa baarissa hakien lohtua alkoholista. Muiden baarissa olevien tunnelmaa ei pettymyksessä ääneen piehtaroiva mies nostata ja eräänä iltana baarin pelimies Jacob (Ryan Gosling) kutsuu Calin pöytäänsä ja tarjoaa hänelle neuvojaan kuinka naisten kanssa tulisi toimia.

    Jacob ja Cal alkavat viettämään yhdessä aikaansa ja vähitellen Jacobin neuvoilla tappiomielialasta kärsinyt Cal alkaa löytämään itsestään kauan sitten unohtuneen itsevarman maskuliinisen puolensa.

    Jacob ja Cal tekemässä tuttavuutta Katen (Marisa Tomei) kanssa

    Romanttisten draamakomedioiden lajityyppi on elokuvallisesti jossain määrin haasteellinen, sillä on helpompaa onnistua puhtaasti romanttisen komedian tai romanttisen draaman saralla kuin lajityypissä jonka pitäisi onnistua tuomaan molempien tyylilajien parhaat puolet samaan pakettiin. Tietenkin jokaisessa romanttisessa komediassa on lähes poikkeuksetta jonkinmoista kepeää ja usein kliseistä draamaa, mutta ajatuksia enemmän herättävää vakavammin otettava draamallista tulkintaa ei kovin usein tule vastaan. Crazy, Stupid, Love. onnistuu kuitenkin hyvin saavuttamaan kummankin lajityypin hyviä puolia toimivaksi kokonaisuudeksi.

    Itselleni hyvin toimivat romanttiset komediat ja romanttiset draamat usein keskittyvät yhteen pariin joiden ympärille tarina nivoutuu. Tässäkin tapauksessa tarinan keskiössä on kyllä yksi pariskunta ja heidän suhteensa joka rakentaa tarinan draamallisen aspektin, mutta samaan aikaan ympärillä rakentuu pari muuta ihmissuhdetarinaa jotka ovat hyvänä mausteena tuomassa vähitellen sekaan komediallisia elementtejä. Mikä parasta, koomisuus ei jää ainoastaan pariin yksittäiseen hauskaan hetkeen vaan hyvin tasaisen varmasti rakennettuun hupaisaan pohjavireeseen joka saavuttaa hetkellisesti sopivan yliammutun absurdiuden rajan.

    Kaiken komediallisten elementtien alta löytää katsoja silti puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä kasvutarinoita. Pelimies joka näkee baarissa aikaansa viettävässä epätoivoisessa miehessä jotain sellaista joka kaipaa korjaamista tarjoaa hänelle apuaan, mutta saman matkan aikana hän itsekin saa oppia jotakin siitä mikä todellisuudessa on tärkeää.

    Huumoria ja draamaa hyvässä tasapainossa etsivälle Crazy, Stupid, Love. on katsomisen arvoinen elokuva.

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 500 578 annettuun ääneen”]7,4/10[/simple_tooltip])