Category: Elokuvat

Yleistä

Kuten monet itseni elävässä elämässä tuntevat tietävät olen niitä ihmisiä jotka ostavat yhä elokuvia konkreettisena levynä, siis sellaisena vanhanaikaisena fyysisen maailman objektina. Ostelen niin 4K UHD -elokuvia, Blu-ray-elokuvia kuin myös vanhoja kunnon DVD-elokuviakin.

Olen huomannut että tämä aiheuttaa useammassakin ihmisessä ihmetystä että miksi teen niin kun nykyään on kuitenkin olemassa digitaaliset palvelut kuten Netflix, Viaplay ja muut vastaavat palvelut.

Koska tämä ihmettely on tullut monia kertoja vastaan voisin hieman avata ajatusmaailmaa tämän takaa.

Valikoima

Elokuvien ostamisessa itselleni tärkein syy on ehdottomasti digitaalisia suoratoistopalveluita merkittävästi monipuolisempi valikoima. Fyysisenä levyinä tarjontaa löytää eri vuosikymmeniltä paljon ja ostopaikkoja on monin verroin enemmän kuin digitaalisia tunnettuja ja luotettavaksi tiedettyjä suoratoistopalveluita. Jo pelkästään Helsingissä on useampia ainoastaan elokuvien myyntiin keskittyneitä liikkeitä joista voi käydä etsimässä haluamaansa filmiä.

Jos katson omaa elokuvien katselun historiaa viimeisen 100 filmin osalta on niistä ainoastaan 20 löydettävissä Netflixistä ja 80 ei (kyllä, suhde oli tasan 20:80 sillä tarkistin jokaisen erikseen).

Tietenkin tästä helposti voi tulla mielikuva että elokuvat joita katselen ovat vain niin hämäriä hipterielokuvia jossa balettiasussa pyöritään kuusenkäpy perseessä pitkin kesänummia samalla kun orkesteri soittaa Beethovenin Oodia ilolle tai jotain muuta vastaavaa, mutta käytännössä suurin osa viimeisestä sadasta katsomastani elokuvasta on ollut suhteellisen mainstreamia tai vaihtoehtoisesti merkittäviä elokuvia elokuvataiteen saralla.

Esimerkkejä elokuvista jotka tuohon sataan on mahtunut ja jotka ovat vähintäänkin mainstreamia olevia ovat ainakin Interstellar, Blade Runner 2049, Interview with the vampire, Star Wars: Episode VIII – The Last Jedi, Rogue one, Solo sekä vaikkapa uusin Tomb Raider.

Samoin tuohon viimeisen sadan katsomani elokuvan listaan mahtuu useita elokuvia jotka ovat olleet yksinkertaisesti erinomaisia tai katsomisen arvoisia elokuvia muuten. Esimerkkeinä vaikkapa Girl with a pearl earring, Children of Men, A history of violence, American Beauty, The Others, The Man From Earth, The Stepford Wifes tai Only lovers left alive.

Näistä mitään ei olisi voinut nähdä jos olisi ainoastaan Netflixin varassa. Lisäksi jos katsoo katsomishistoriaani vielä kauemmaksi löytyy muita merkittäviä teoksia vaikka kuinka paljon jotka olisi jäänyt näkemättä jos näitä ei olisi ollut levynä hyllyssä (tai vaihtoehtoisesti käyttänyt aikaa etsien palvelun mistä sen voi ostaa digitaalisesti).

Edullisuus

Mikäli tapana on katsoa elokuvia siten että tiedät leffan jonka haluat katsoa ja sen jälkeen haluat etsiä sen (eikä siten että valittavana on X määrä elokuvia joista pitää valita) on hyvinkin mahdollista että fyysiset levyt Blu-raynä tai DVD:nä löytää edullisemmin kuin digitaaliset versiot sillä fyysisiä levyjä pyörii paljon käytettyinä eri liikkeissä sekä huuto.netissä, tori.fissä ja muissa vastaavissa sivustoissa. Tietenkään näin ei ole aina ja etenkin uusien elokuvien osalta yleensä näin ei ole, mutta siihen on silti hyvät mahdollisuudet vanhempien elokuvien osalta – ainakin mikäli kyseessä on ns. mainstream elokuva. UHD-elokuvien osalta tilanne on tällä hetkellä toki päin vastoin.

Esimerkiksi Eyes wide shut taisi maksaa Blu-Raynä käytettynä 7 euroa. Digitaaliesssa muodossa iTunes Storesta ostettuna sillä olisi hintaa 8,99 eur jos sen haluaa digtaaliseen kirjastoonsa pysyvästi tai 3,99 euroa jos sen haluaa katsoa kerran eli “vuokrata”. Toisaalta taas She’s funny that way olisi ollut edullisempi ostaa digitaalisesti kuin uutena Blu-raynä (5,99 eur vs 7,95 eur) mutta hintaero on ainoastaan noin kaksi euroa.

Fyysisenä levyjä löytää paljon käytettynä joten jos vähänkään on jaksamista ja kiinnostusta on hyvät mahdollisuudet löytää haluamansa elokuva myös edullisemmin kuin digitaalisesti etsimällä – jos jätetään pois piratoimisen vaihtoehto.

Yksinkertaisuus

Yksi asia mitä elämässä arvostan paljon on yksinkertaisuus ja yleisesti ottaen erityisesti teknologian helppous ja suoraviivaisuus. Tietenkään kaiken ei pidä olla elämässä yksinkertaista ja helppoa, mutta elokuvien katsomisen pitää sitä olla.

Monesti fyysisen levyn katsominen on merkittävästi yksinkertaisempaa kuin digitaalisessa muodossa olevan elokuvan katsominen JOS elokuva ei löydy suoraan Netflixistä. Levy pistetään vain soittimeen ja laitetaan leffa pyörimään. Tämä toimii hyvin ja helposti myös Playstationilla ja Xboxillakin joita ensisijaisena elokuvien katselulaitteina käytänkin.

Helppouden osalta Netflix on tehnyt erinomaista työtä luomalla palvelun joka on yksinkertainen ja toimiva josta täytyy ehdottomasti heille hattua nostaa, mutta mikäli elokuva jonka haluan katsoa ei löydy sieltä ollaan jo hyvää vauhtia menossa kategoriaan tarpeeton säätäminen.

Tällä tarkoitan siis sitä että jos päätän että haluan katsoa jonkin elokuvan jota ei löydy Netflixistä eikä fyysisessä muodossa itseltäni pääsen tekemään monia valintoja. Ensimmäisenä on tietenkin ostopaikka. Mistä digitaalisesta palvelusta aion ostaa kyseisen elokuvan? iTunes Storesta? Amazonin storesta? Googlen kaupasta?

Sen jälkeen päästään myös tekemään valintoja katselulaitteesta. Jos ostan iTunes storesta leffan voinko katsoa sen Xboxilla tai Pleikkarilla jotka on jo televisiossa kiinni vai pitääkö ostaa jokin muu laite josta sen elokuvan voin katsoa? Tai onko älytelevisiossa sisäänrakennettuna softa jolla sen voin katsoa ostamisen tai vuokraamisen jälkeen?

Jos en voi katsoa leffaa suoraan laitteella joka on jo kiinni televisiossa, pitääkö sitä varten siis hommata uusi laite vai viritellä tietokone kiinni televisioon vain jotta sen voin katsoa? Jos laitan tietokoneen kiinni televisioon ja katson iTunesista ostamaani leffaa, jaksaako tietokoneeni pyörittää 4K UHD -elokuvaa nykimättä? Entä riittääkö kodin netissä kaista että 4K UHD -elokuva tulee striiminä sulavasti ilman pätkimisiä? Onko kuvanlaatu striimatussa versiossa sama kuin se olisi levyllä ostettuna ollut (vinkki: ei ole).

Entä sitten jos joskus muutan maalle missä nettiyhteyttä ei ole yhtä nopeana edes saatavana? Voinko enää striimata leffoja tai katsoa ostamiani digitaalisia leffoja ilman jatkuvaa pätkintää?

Tietenkään mitkään näistä ei ole ongelmia, mutta sellaisia että vaaatii asiaan perehtymistä. Jos itse tälle linjalle lähtisin menisin vain kauppaan ja ostaisin Apple TV:n 4K-version ja ostaisin iTunes storesta elokuvani koska käytän paljon Applen ekosysteemiä muutenkin.

Tällä hetkellä kuitenkin hyvänä ratkaisuna itselleni on toiminut joko suoraan levyltä katsominen tai vaihtoehtoisesti omistamaltani levyltä elokuvan rippaaminen NASille ja Plexillä sieltä katsominen jolloin saavuttaa kaikki tarvittavat edut – valikoimaa on helppoa selata, se ei katoa omia aikojaan pois ja levy toimii aina varasuunnitelmana mikäli muut asiat leviävät.

Asiat eivät vain katoa

Myös yksi tärkeistä syistä miksi ostan fyysisiä levyjä on niiden pysyminen. Kun ne on ostettu ja ne ovat kotona hyllyssä, ne eivät omia aikojaan vain katoa. Kun tuote on vain digitaalisessa formaatissa verkkokaupassa tai striimauspalvelussa ei ole mitään taetta että se on siellä vielä ensi viikollakin.

Esimerkiksi iTunes Storesta ostettuja elokuvia on ihmisiltä kadonnut (ainakin heidän omien kertomustensa mukaan) ja striimauspalveluista häviää valikoimaa aina silloin tällöin ja uutta tulee tilalle.

Jos siis haluan katsoa leffan uudemmankin kerran ei ole mitään taetta siitä että digitaalisessa formaatissa oleva ostettukaan elokuva olisi jatkossakin saatavilla. Omassa hyllyssä oleva levy on suuremmalla todennäköisyydellä saatavana vielä vuoden päästäkin – jos ei hyllyssä niin ainakin jossain kaapissa tai laatikossa.

Yhteenveto

Tästä postaukesta tuli taas pitkä kuin nälkävuodesta, mutta luultavasti siitä ainakin aukeni jotain perusteluita miksi en näe Netflixiä, Viaplaytä ja muita striimauspalveluita sen enempää kuin digitaalisesti ostettavia elokuviakaan vaihtoehtona fyysiselle medialle.

Tätä ei kuitenkaan kannata käsittää väärin. Netflix ja Viaplay ja iTunes Store ovat kaikki hyviä palveluita joista Netflixiä käytän itsekin usein. Kuitenkin ne nykyisellään ovat ainoastaan hyvä lisä elokuvien katsomiseen, mutta ei missään nimessä realistisesti varteenotettava vaihtoehto konkreettisten levyjen korvaajaksi niiden vaihtuvan ja potentiaalisesti katoavan sisällön, merkittävästi rajoittuneemman valikoiman ja tarpeettoman säätämisen vuoksi niissä tilanteissa kun elokuvaa ei löydykään suoraan Netflixistä tai Viaplaysta.

Yleistä

Tämänkertaisena postauksena jatkan Kuinka arvostelen elokuvia -postauksen linjoilla puhuen vielä yleispätevästi arvioista menemättä kovin tarkasti vielä lajityyppikohtaisesti yksityiskohtiin. 

Edellisessä postauksessa avasin jo hieman arviointimetodeitani mutta aiheen laajuuden vuoksi päätin vielä tehdä toisen postauksen yleisistä piirteistä joita lajityypistä riippumatta yleensä katson joko tiedostaen tai tiedostamattakin.

Tällä kertaa aiheena on ennalta arvattavat juonikuviot ja kliseet.

Kliseet

Yksi asia mikä monesti nousee esiin elokuvia katsoessa on niiden sisältämät kliseet.

Esimerkkinä elokuvien kliseistä on vaikkapa action-elokuva jonka päähenkilö on entinen poliisi tai FBI:n agentti joka on eronnut ja jolle eron jälkeen maistuu alkoholi paremmin kuin vesi beduiinille. Monesti kuviossa mukana on myös vaikkapa tytär jonka kanssa välit on huonot ja joita elokuvan aikana surkutellaan pitkin matkaa.

Toinen esimerkki kliseistä on kauhuelokuvissa ja trillereissä nähtävät “Pysytään koko porukka yhdessä” -tyyliset kohtaukset jossa joku tai jokin vainoaa ja tappaa väkeä yksi kerrallaan, mutta aina yksi tai useampi sankari päättää lähteä yksin sooloilemaan jonnekin.

Teinikomedioissa kliseinen piirre on vaikkapa se kuinka High Schoolissa on aina cheerleadereita ja urheilijoita jotka ovat niitä cooleja tyyppejä ja mukana on myös aina pari nörttiä vössykkää jotka eivät uskalla lähestyä koulun kauneinta tyttöä. Mukana on monesti myös epämääräiset hörhöt jotka harrastavat larppaamista tai roolipelaamista ja pyörivät keskenään omissa piireissään.

Eri elokuvatyypeissä on erilaiset kliseet ja on hyvä muistaa että mikä on klisee nykypäivänä ei ole ollut sitä silloin kuin sitä on ensimmäistä kertaa käytetty. Jos siis katsoo vanhempaa elokuvaa on hyvinkin mahdollista bongata asioita jotka nykyään olisi kliseisiä mutta omana aikanaan ne ovat olleet uusinta uutta lajityypilleen.

Lähtökohtaisesti pidän kliseitä neutraalina asiana. Toisissa lajityypeissä kliseet toimivat hyvin ja kuuluvat asiaan ja ovat jopa merkittävässä roolissa määrittäessä elokuvan lajityyppiä. Toisissa lajityypeissä taas kliseet käyvät puuduttamaan ja vievät osan elokuvan mielenkiinnosta. Esimerkiksi teinikauhuleffat ja romanttiset komediat ilman kliseitä lakkaisivat olemasta enää oman lajityyppinsä tuotoksia, mutta toimintaelokuva olisi hyvinkin mahdollista olla toimintaa ilman että mukana on alkoholisoitunutta entistä poliisia.

Ennalta arvattavat juonikuviot

Toinen asia mihin myös kiinnittää huomioita on ennalta arvattavat juonikuviot isommassa mittakaavassa sekä yksittäiset kohtaukset joista tietää heti mitä tuleman pitää tai mitä henkilöt seuraavaksi sanovat tai miten he toimivat.

Nämä ja kliseisyys ovat monessa mielessä lähes samaa kastia, mutta tässä kontekstissa tarkoitan ennalta arvattavalla juonikuviolla paljon suurempaa koko käsikirjoituksen halki ulottuvaa piirretttä ja kliseellä tarkoitan lyhytkestoisempia ennalta-arvattavuuksia tai hahmoja ja tapahtumapaikkoja jotka on nähty hyvin monet kerrat.

Esimerkkeinä ennalta arvattavasta isoimmista juonikuviosta on se kun 10 minuutin jälkeen tietää jo ketkä päätyvät yhteen elokuvan lopussa tai kuka tulee tarinassa kuolemaan.

Näihin en tietenkään laske tarinoita jotka kuuluvat jo yleissivistykseen tietää mitä tuleman pitää, esimerkiksi historiasta tutut tapahtumat ja niiden filmatisoinnit – vaikkapa Passion of the Christ ja miten Jeesukselle käy tai Titanic ja se miten laivalle tulee tapahtumaan tai historiallisiin faktoihin nojaava elokuva ensimmäisestä tai toisesta maailmansodasta.

Samoin on selvää että elokuvat jotka pohjautuvat kirjaan ovat sellaisia joissa on odotettavaakin että tarina menee samalla tapaa tai ainakin tarpeeksi lähellä sitä.

Onko näillä mitään merkitystä?

Ennalta arvattavat juonikuviot ja kliseet ovat molemmat piirteitä jotka nousevat esiin vain jos elokuvia katsoo paljon tai edes kohtalaisen paljon. Jos elokuvia katsoo vain muutaman vuodessa tai edes muutaman kuukaudessa ei kliseet ja ennalta arvattavat juonikuviot ole luultavastikaan asia mikä häiritsee katsojaa.

Mikäli elokuvia katsoo paljon on paljon suurempi riski sille että tämänkaltaiset piirteet alkavat syömään elokuvan mielekkyyttä. Yleensä elokuvasta tahtoo löytää lajityypissään jotain uutta ja erilaista, koska muuten tulee helposti tunne että olisi sama katsoa vain sitä yhtä ja samaa elokuvaa kymmenen kertaa eikä valita kymmentä eri elokuvaa jotka kuitenkin ovat sama tuote eri vaatteissa.

Tässä on kuitenkin hyvä huomauttaa että itselleni kliseet ja ennakoitavissa olevat juonikuviot ovat toisissa tyylilajeissa turn off mutta toisissa tyylilajeissa koko jutun pointti.

Tyylilajit joissa usein nähtävät piirteet ja juonikuviot eivät häiritse vaan ovat itselleni juuri se välttämätön piirre mikä tekee elokuvasta edes oman lajityypinsä tuotoksen ovat ainakin High school -komediat, romanttiset komediat sekä teinikauhuelokuvat. Mitä esimerkiksi High school -komedioista muka jäljelle edes jäisi ilman cheerleadereita, urheilijoita, nörttejä ja hillitöntä dokaamista, tai mitä olisi romanttinen komedia ilman onnellista mutta ennalta arvattavaa loppua?

Karkeasti yleistäen voisi melkein sanoa että vakavammin otettavat tai sellaiseksi pyrkivät elokuvat ovat niitä jotka (mielestäni) kärsivät kliseistä, mutta viihteelliset elokuvat vailla suurempia taiteellisia pyrkimyksiä ovat niitä joissa ne kuuluvat asiaan. Osa viihteellisyydestä tulee kuitenkin katsojalle tuttujen ja turvallisten koukkujen kautta joissa pääsee ennen kohtausta heittämään kaverilleen kommenttia mitä kohta tulee kuitenkin tapahtumaan ja sen jälkeen sanomaan “Arvasin!” kun näin todella tapahtui.

Yleistä

Kuten täältä blogista on voinut lukea olen kirjoitellut jo jonkin aikaa elokuva-arvosteluita. Ensimmäinen arvostelu tuli julkaistua tässä blogissa 22.06.2017 eli noin puolitoista vuotta takaperin. Ensimmäinen arvosteltu eloukuva täällä blogissani oli The Moth Diaries ja uusimpana on ollut viime lauantaina julkastu arvio elokuvasta Interview with the Vampire.

Mikäli katsoin oikein on tähän mennessä arvioita tässä blogissa julkaistu jo 75 kappaletta. Elokuvia olen tietenkin katsonut merkittävästi enemmän tämän blogin olemassaolon aikana eikä edes puolistakaan elokuvista ole tullut kirjoitettua mitään, luultavasti ei edes kolmasosasta. Arvioitujen elokuvien lajityypeistä en osaa sanoa mikä on ollut yleisin, mutta arvioon on päätynyt niin kauhua, komediaa, romantiikkaa sekä romanttista komediaa, fantasiaa kuin draamaakin unohtamatta myöskään sci-fiä tai vampyyrielokuvia.

Koska arvioita on tullut kirjoitettua jo kohtalainen määrä on kenties hyvä aukaista hieman yleisemmällä tasolla kuinka näitä elokuvia arvotan ja arvostelen sillä hyvin usein elokuva-arvioista on vaikea tietää millä perusteella kukakin arvostelija arvioitaan antaa. Tämä postaus on todella pitkä ja lisäksi tulen myöhemmin kirjoittamaan vielä lisää postauksia arviointiperusteistani.

Mikä ja mitkä elementit ovat siis sellaisia joilla itse pisteitä annan ja mikä on arvioissani hyvän elokuvan raja?

Viitekehyksensä vangit

Tärkeimpänä huomiona arvioissa ja arvosanoissa on lukijan hyvä tietää ja tiedostaa se että pyrin suhteuttamaan jokaisen elokuvan aina sen omaan viitekehykseensä oman sen hetkisen elokuvatietämykseni mahdollistamissa rajoissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kun katson romanttisen komedian suhteutan sen aina muihin näkemiini romanttisiin komedioihin, en siis vertaa sitä romanttisiin draamoihin tai muun tyyppisiin komedioihin. Tai kun katson kauhuelokuvan en vertaa sitä trilleriin tai komediaan tai mihinkään muuhun lajityyppiin. Sama pätee kaikissa muissakin lajityypeissä.

Tähän syynä on tietenkin se että eri elokuvagenreiltä odotan erilaisia asioita. Se mikä on hyvä ja toimiva elementti vaikkapa high school -komediassa olisi todennäköisemmin draamaelokuvassa lähinnä elokuvakokemusta pilaava typeryys.

Lajityypitkin jaan yleensä jonkinlaisiin alakategorioihin, sillä ylemmän tason lajityyppimääritelmä ei ole yleensä tarpeeksi rajaava viitekehys arvioissa. Esimerkkinä komediassa on täysin eri asia arvioda esimerkiksi huumoria joka perustuu vaikkapa hauskoihin dialogeihin kuin high school -kampuksella nähtävään känniurpoiluun jonka humoristiset piirteet tulevat eri asioista. Sama pätee luultavasti kaikkiin muihinkin genreihin – viimeistään siinä vaiheessa kun olen nähnyt kymmeniä samaan pääkategoriaan kuuluvia elokuvia ja alan huomaamaan selkeästi erottuvia alalajeja.

Arvosana ei siis kerro kaikkea

Koska suhteutan elokuvat ja niiden arviot aina omaan lajityyppiinsä ja annan arvosanan sen mukaan on turvallista sanoa että pelkkää arvosanaa katsomalla ei voi päätellä mitään siitä onko elokuva yleisellä tasolla hyvä vai huono, ainoastaan sen onko se mielestäni lajityypissään sellainen.

Arvosanat lähtevät itselläni lähtökohtaisesti aina numerosta viisi. Kun elokuva on lajityypissään viihdyttävä elokuva eikä se sisällä mitään poikkeuksellista miksi se erottuisi kaltaisistaan esille positiivisemmassa tai negatiivisemassa valossa saa se tuolloin arvosanan viisi. Suomalaiseen koulujärjestelmään ja sen arviointiasteikkoon tottuneella arvosana viisi kuitenkin kääntyy helposti mielikuvaan paska, mutta näin ei missään nimessä ole arvioissani.

Jos siis annan elokuvalle arvosanaksi viisi, ei kyseessä ole millään muotoa huono elokuva. Se on omassa lajityypissään keskinkertainen. Koska sanalla keskinkertainen on myös usein negatiivinen kaiku, on hyvä huomauttaa että se ei tässä kontekstissa sitä ole. Se on elokuva joka on helppo katsoa kerran tai vaikka useammankin. Se on siis sitä mitä Big Mac on hampurilaisille – siinähän se menee, toimii aina toisinaan ja on asiallinen ja miellyttävä tuttavuus mutta ei sitä silti pidä purilaisten mestaruussarjalaisena.

Lajityyppiin suhteutettu arvosana tarkoittaa myös sitä että toisen lajityypin 10 voi olla mielestäni vähemmän viihdyttävä elokuva kuin toisen genren 8, sillä voi olla että pidän merkittävästi enemmän sen toisen elokuvakategorian elokuvista ja niissä 8 on jo todella hyvä kun taas toisessa lajityypissä en ole nähnyt yhtään mestariteosta ja sen lajityypin 10 voi olla parasta mitä siinä lajityypissä vain on tullut vastaan.

Esimerkiksi jos ja kun pidän romanttisista komedioista enkä juuri lainkaan kung fu -elokuvista, on 9:n saanut kung fu -elokuva mielestäni luultavasti silti subjektiivisesti arvioiden vähemmän viihdyttävä kuin arvosanan 6 saanut romanttinen komedia. Kuitenkin 9:n saanut kung fu -elokuva on sen lajityypin näkemistäni elokuvista ehdotonta kärkipäätä eikä siitä voi elokuvaa syyttää että en vain pidä sen tyylilajin elokuvista yleisesti ottaen.

Ohjaus, visuaalinen ilme ja muut vastaavat

Mikäli näitä kirjoittamiani elokuva-arvioita on joskus lukenut on saattanut huomata että toisinaan puhun esimerkiksi tyylikkäästä ohjauksesta. Tämänkaltaiset piirteet ovat niitä jolla joissain tyylilajeissa on helpointa erottua positiivisesti edukseen. Kuitenkin on myös lajityyppejä joissa tyylikäs ohjaus ei ole millään tapaa itselleni merkittävä asia yleisesti, vaan lajityypin pointti löytyy aivan muista elementeistä.

Arvioissani tyylikkääseen ohjaukseen vaikuttaa monet eri elementit kuten vaikkapa tekniset yksityiskohdat kuten kamerakulmien käyttö, leikkauksien pituudet, mitä näytetään ja mitä jätetään katsojan tulkittavaksi ja monet muut ominaisuudet jotka rakentavat elokuvan tunnelman ja kokonaisuuden.

Lisäksi saatan toisinaan puhua elokuvan yleisestä visuaalisesta ilmeestä ja sen miellyttävyydestä. Tällä tarkoitan tietenkin subjektiivista esteettistä kokemusta joka katsojana minulle elokuvasta välittyy. Se mitä itse pidän miellyttävänä visuaalisesti (värit, kohtauksen sommittelut jne.) on mahdollisesti toiselle katsojalle kaikkea muuta. Tämän vuoksi on hyvä tiedostaa mistä itse pitää ja sen jälkeen vaikka lukea kirjoittamani arvostelu ja katsoa olenko siitä laittanut mitään mainintaa. Mikäli en, luultavasti elokuva ei ole jäänyt omaan mieleeni mitenkään poikkeuksellisena.

Esimerkkejä mielestäni tyylikkäistä ohjauksista on ainakin useampikin Kubrickin elokuva – Eyes wide shut, Full metal jacket, Shining sekä 2001: Space odyssey. Samoin olen pitänyt ohjauksellisesti Sofia Coppolan useammastakin teoksesta kuten Lost in translation, Virgin suicides ja The Beguiled. Samoin John Carpenterin The Ward ja The Village of the Damned tai Alejandro G. Iñárritun Revenant ja Darren Aronofskyn Black Swan antanevat osviittaa henkilökohtaisista preferensseistäni.

Esimerkkejä mielestäni visuaalisesti tyylikkäistä elokuvista olisi vaikkapa Interview with the vampire, The Protector, Underworld tai vaikkapa Last man standing. Myös melkein mikä tahansa näkemäni Tim Burtonin ohjaus mahtuisi tälle visuaalisesti miellyttävien elokuvien listalle.

Nämä ja paljon muuta

Koska tämän postauksen pituus lähentelee jo pitkän ja tarpeettoman pitkän välillä on hyvä lopettaa tämä postaus ja jatkaa arvioiden perusteluiden tarkempia analyysejä erillisissä postauksissa. Kun kerkeän tulen käsittelemään eri elokuvagenrejä ja sitä mitä niissä pidän asioina joita arvostan ja joita en.

Lopputulemana koko postauksen pointti voidaan tiivistää siten että arvosana ei kerro kuin oman preferenssini kyseisestä elokuvasta suhteessa ainoastaan sen omaan lajityyppiinsä, ei siis yleisesti kaikkiin maailman elokuviin. Toisen lajityypin 6 voi olla itselleni subjektiivisesti miellyttävämpi kokemus kuin toisen lajityypin 10. Eri lajityyppejä arvostelen täysin eri perustein ja elokuva-arvioissani arvosana viisi ei tarkoita että se on huono elokuva, vaan perushyvä.