Leffalauantai: Deliver us from evil (Päästä meidät pahasta)

Riutunut ja riivattu

Scott Derricksonin ohjaama vuoden 2014 Deliver us from evil (IMDB) on suhteellisen perinteinen kauhuelokuva missä poliisina työskentelevä Ralph Sarchie saa työssään kohdata pahuutta joka ei kumpua enää pelkästään ihmisestä itsestään vaan jonka takaa löytyy vanhan vihtahousun riivaamia mielipuolia.

Ralph (Eric Bana) saa työparinsa Butlerin (Joel McHale) kanssa kohdata perinteisten poliisin työtehtäviin kuuluvien keikkojen ohessa hieman erikoislaatuisempiakin tapauksia joissa talon asukkaat ovat vakuuttuneet yliluonnollisen pahuuden vaikutuksesta. Lamput hajoilevat epäluonnollisen nopeasti ja kynttilätkään eivät suostu palamaan joten jotain on paikassa selvästikin pielessä. Tässä kohtaa jostain syystä itseäni hieman pisti häiritsemään epäloogisuus sillä tupakka tuntui palavan paikan päällä normaalisti eivätkä kaikki valot tuntuneet olevan pahan vaikutukselle alttiita joka sai miettimään miksi väki ei vääntänyt kynttiläkseen jäätävän suurta sätkää ja soittaneet sähkömiestä tarkistamaan verkon jännitevaihteluita.

Useampia rikostapauksia kuitenkin tutkitaan ja vähitellen aletaan huomata että yhdistäviä tekijöitä tapausten välillä alkaakin löytymään. Vähitellen myös selkenee että pelkät inhimilliset voimat ja mielenterveydelliset haasteet eivät olekaan selittävänä tekijänä rikosten syissä. Matkan varrella Ralphin tiet kohtaavat myös hieman perinteisistä stereotypioista poikkeavan jesuiittapappi Mendozan (Edgar Ramírez) kanssa jonka avustuksella lopussa sitten perkeleet manataankin pihalle demonipossession riivaamasta miehestä ja annetaan hänen sielulleen rauha.

Isä Mendoza Tonnin seteli -ilmeellään

Deliver us from evilissä on elokuvalliselta anniltaan monia hyviä piirteitä. Sen visuaalinen tyyli on miellyttävän näköinen, sen leikkaukset ja ohjaukselliset ratkaisut ovat hyvää tasoa ja mukavia pieniä nyansseja löytyy sieltä täältä. Pidin esimerkiksi mukavana tyylikeinona kun Ralph heittää napit korvilleen ja ympäröivä maailma taustalla käyttäytyy kohtauksessa eri tavoin kuin ilman niitä. Muutenkin kaikki elokuvalliset peruselementit olivat hyvin kasassa.

Asia josta en vastaavasti pitänyt lainkaan oli nopeat säikäytyskohtaukset jotka tuntuvat tarpeettoman halvalta ja kliseiseltä elementiltä muutoin perustoimivassa kauhuelokuvassa. Kaiken lisäksi kohtaukset eivät edes säikäyttäneet sillä ne olivat kohtalaisen ennalta arvattavia joten niiden merkitys tuntuu sitäkin enemmän tarpeettomilta tehokeinoina.

Elokuvassa jäi hieman häiritsemään myös tarinaan jäävät aukot. Tarina kyllä kertoo mistä pahuus pääsi valloilleen niihin ketkä sen vaikutukselle tuli alttiiksi, mutta samaan aikaan se jätti avoimeksi kysymyksen että miksi tällä oli vaikutusta voin osaan ihmisistä mutta toisiin se tehosi yhtä heikosti kuin X-Tra-kahvin alemyynti miljonäärien kesäjuhlilla. Samoin epäselväksi jäi miksi ihmeessä riivatut halusivat välttämättä piirrellä seinille tätä hämärää viestiä ja miksi niitä sitten käytiin kuitenkin maalaamassa piiloon.

Ralph Sarchie (Eric Bana)

Vaikka Deliver us from evilissä on omat puutteensa oli se kokonaisuutena ihan viihdyttävää tasoa kaikista kliseisistä kauhuelokuvaelementeistään huolimatta. Pelottavuutensa puolesta elokuva ei ainakaan allekirjoittanutta hätkäyttänyt suuntaan tai toiseen vaikka itse uskonkin demonipossessioiden mahdollisuuteen, henkimaailmaan ja sen vaikutukseen maailmassa ja ihmisissä. Kenties elokuvan ennalta-arvattavat piirteet vähentivät sen kauhuaspekteja omassa katselukokemuksessani.

Arvosana: 6/10 (IMDB: 6,2/10)

Leffalauantai: Kick-Ass

Kick-Ass on sankareista kovin

Kick-Ass (IMDB) on vuonna 2010 julkaistu Matthew Vaughnin ohjaama toimintakomedia jonka pääosaroolissa Kick-Assina nähdään Aaron Taylor-Johnson.

Dave Lizewski (Aaron Taylor-Johnson) on aivan tavallinen epäsuosittu ja hieman nörtähtävä sarjakuvia fanittava opiskelijapoika joka harmikseen koulussa on lähes ilmaa kaikille koulun tytöille. Vaikka suosiota koulun käytävillä ei paljoa tule nautittuakaan on hänellä kuitenkin muutama samanhenkinen ystävä joiden kanssa aikaa tulee vietettyä ja sarjakuvia luettua. Eräänä päivänä hän pohtii kavereillensa miksi supersankareita ei ole oikeasti olemassa ja myöhemmin päättää itse ryhtyä moiseksi salaperäiseksi sankariksi joka Kick-Assina tullaan tuntemaan.

Valitettavasti supersankarin kykyjä Kick-Assilta ei löydy sankariasuisena sen enempää kuin normaalina koululaisenakaan joten taistelutilanteessa turpaansa saaminen on varmaa. Tämä ei onneksi sankarin menoa hidasta ja toivuttuaan Kick-Ass jatkaa valitsemallaan uralla ja onnistuu nettiin päätyvän tappeluvideon ansiosta saavuttamaan jonkinlaista mainetta salaperäisenä sankarina.

Katie Deauxma (Lyndsy Fonseca)

Normaalissa koululaisen elämässään Daven onnistuu saada vihdoin myös huomiota kiinnostuksen kohteeltaan Katielta (Lyndsy Fonseca). Harmillisena takaiskuna Katie luulee että Dave on homo eikä ota tätä potentiaalisena miesehdokkaana huomioon. Friendzonelle päätymisestä huolimatta Dave ei heitä pyyhettä kehään ja ajan saatossa Katiellekin selviää asioiden todellinen laita.

Kick-Assin innoittamana myös muita supersankareita alkaa ilmestymään maisemiin – entinen poliisi Big Daddy (Nicolas Cage) yhteistyössä tyttärensä Hit-Girlin kanssa (Chloë Grace Moretz) sekä petollinen vihollisen kätyri Red-Mist (Christopher Mintz-Plasse) löytävät tiensä tähän antisankaritarinaan missä harmittomasta supersankarileikistä kehittyy vaarallinen ihmishenkiä vaativa taistelu hyvän ja pahan välillä.

Omaan makuuni tämä elokuva oli hyvä ja toimiva sankarikomedia jonka kanssa aika ei käynyt pitkäksi. Sen tarina ja huumori oli toimivaa tasoa, paikoitellen sopivan absurdia mutta ei kuitenkaan missään vaiheessa yliampuvaa tasoa. Vaikka elokuva onkin tyylillisesti komediaa ei se silti nojaa katsojalleen jatkuvia naurunhetkiä tarjoavaan nopeaan huumoriin vaan komediallinen puoli on enemmänkin humoristisessa pohjavireessä jossa ei liian vakavalla otteella lähdetä katsomaan elokuvan maailmaa.

Hit-Girl ja Big-Daddy siviiliasuisena

Elokuvan ohjaus on hyvää ja toimivaa tasoa ilman suuria ihmeitä. Hyvänä vaihteluna yleisimmin käytettyihin leikkauksiin toimi kohtaus missä useampia eri henkilöitä näytettiin kamerakulmaa pyörittämällä siten että aina kun kamera on kiertänyt henkilön ympärillä ja päätyy jonkin kameran eteen tulevan objektin taakse tulee heti objektin takaa poistuessa eri tapahtumapaikka ja eri henkilö. Tämänkaltaiset leikkaukselliset valinnat pienissä määrin on ainakin itsestäni mukavia vaihteluita paljon yleisemmin käytettyihin tapoihin.

Ohjaus, käsikirjoitus ja näyttelytyö on kaikki hyvää ja toimivaa tasoa joten omassa lajityypissään Kick-Ass tarjoaa mukavan rentoa viihde-elokuvaa ilman suurempia ihmeitä.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 7,6/10)

Leffalauantai: Pompeii

Pääosaroolissa nähdään Kit Harington

Pompeii (IMDB) on vuonna 2014 julkaistu toiminnallinen seikkailu/draamaelokuva jonka on ohjannut Paul W.S. Anderson joka on toiminut ohjaajana myös mm. Mortal Kombatissa sekä useammassakin Resident Evil -elokuvassa. Pääosaroolissa nähdään Game of Thronesista Jon Snowina tunnetuksi tullut Kit Harington sekä mm. A Series of Unfortunate Eventsissä Violettina nähty Emily Browning.

Tarinallisesti Pompeii kertoo gladiaattoriorjaksi päätyneen keltin tarinaa. Elokuvan alussa näytetään kuinka roomalaiset tulevat ja teurastavat Milon (Kit Harington) kotikylässä väkeä ja hän on ainoa joka jää jäljelle elävien kirjoihin. Vaikka Milo on tapahtumahetkellä vielä lapsi ei hän silti unohda keitä julmat teurastajat ovat olleet ja myöhemmin elämän tiet risteävät uudemman kerran.

Jotta tarina ei jäisi ennalta-arvattavaksi kostotarinaksi on mukaan saatu vähintään yhtä ennalta-arvattavaa ja kliseisen päälleliimatun tuntuista rakkaustarinaa sillä jo ennen ensimmäistä kymmentä minuuttia Milon tiet on kohdannut paremmissa piireissä elämäänsä eläneen Cassian josta katsoja osaa jo vetää päätelmät kuinka näiden kahden tiet tulevat kohtaamaan toisenkin kerran.

Emily Browning (vasemmalla)

Matkan varrella mukaan juonikuvioon saadaan ujutettua myös gladiaattori jonka kanssa Milon on tarkoitus tulla tappelemaan ja tappamalla Milo ansaita oma vapautensa. Milo ei alussa innostu tekemään tuttavuutta naiivista idealismistaan kärsivän sellikaverinsa kanssa mutta elokuvan edetessä yhteistä juttua alkaa löytymään ja elämän realiteetit alkavat aukeamaan myös tälle sellikaverille kun lupaus vapaudesta kääntyy kaukaiseksi unelmaksi.

Elokuvan juonesta en hirveämmin voi antaa kiitosta sillä se on juuri niin puuduttavan kliseinen kuin miltä se kertomanani kuulostaa. Elokuvan juonen päätapahtumat on arvannut jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä ja ainoastaan pientä yllättävää eroa omaan veikkaukseeni nähden elokuvan lopussa kaikki menee juuri niin kuin jo heti alussa oli helppoa arvata.

Tästä huolimatta elokuva ei ole täysi susi sillä sen ohjauksellinen ja leikkauksellinen puoli on perushyvää Hollywood-tasoa. Ei siinä varsinaisesti mitään ihmeellistä ole, mutta tarpeeksi paljon kun on nähnyt täysin toimimattomilla ratkaisuilla tehtyjä elokuvia alkaa arvostamaan sitä että edes tällaiset perusasiat toimivat.

Erikoistehosteet olivat näyttävät mutta hieman yliampuvat

Kamerakulmien käyttö oli tuttua, turvallista ja lajityypilleen ominaista ilman suuria ihmeitä. Nopeat kohtaukset hoidettiin nopeilla leikkauksilla kuten yleensä nykyään on tapana, välillä tarinan tapahtumapaikkoja näytettiin etäisesti yläilmoista lyhyellä välivideolla josta katsoja pystyy hahmottamaan tapahtumapaikan tai sen muutoksen ja muita tavallisia hyväksi havaittuja ohjauksellisia ratkaisuita nähdään toimivalla toteutuksella.

Elokuva on visuaalisesti näyttävä ja sen erikoistehosteet ovat hienot mutta valitettavasti ne alkavat loppua kohden tuntumaan tarpeettoman yliampuvilta ja itseistarkoituksellisilta syöden hieman elokuvan kokonaistunnelmaa. Erikoisefektien eeppisyydestä olisi voinut kuvitella katsovansa enemmänkin sci-fi-elokuvaa kuin toiminnallista draamaa.

Kaikista puutteistaan huolimatta Pompeii on katsomiskelpoinen aivot nollille -raina vailla suurempia yllätyksiä.

Arvosana: 5/10 (IMDB: 5,5/10)

Leffalauantai: Les deux orphelines vampires (Two Orphan Vampires)

Vampyyrisisarukset unilla

Kahdesta orvosta vampyyrisisaruksesta kertova ranskalainen Les deux orphelines vampires joka kääntyy englantilaisittain muotoon Two Orphan Vampires on Jean Rollinin ohjaama draamallinen kauhuelokuva vuodelta 1997 jonka pääosissa vampyyreinä nähdään Alexandra Pic sekä Isabelle Teboul.

Vuonna 2010 menehtynyt Rollin kerkesi pitkän uransa aikana ohjaamaan yhteensä 52 elokuvaa joista ensimmäinen lyhytelokuva nähtiin jo vuonna 1958. Uran varrelle mahtui useampiakin vampyyrielokuvia kuten La Vampire Nue, Le Frisson des Vampires sekä Requiem pour un Vampire joten voi olla että jatkossakin hänen ohjauksiinsa pääsen tutustumaan mikäli näitä elokuvia onnistun löytämään joko BluRaynä tai DVD:nä.

Vampyyrisisarukset ovat sokeita ja he elävät elämäänsä orpokodissa missä nunnat pitävät heistä huolta siihen asti että orpokodissa vieraileva silmälääkäri Dr. Dennary (Bernard Charnacé) adoptoi heidät ja ottaa luoksensa asumaan. Haikein mielin nunnat hyvästelevät heille rakkaat sisarukset joiden vampyyriudesta he eivät kuitenkaan tiedä mitään.

Dr. Dennary, Henriette sekä Louise saapumassa Dr. Dennaryn kotiin

Vaikka muut luulevatkin sisaruksia sokeiksi eivät he tiedä että öisin sisarukset pystyvät kuitenkin näkemään. Yöllä näkemisestä on heille apua sillä öisin he käyvät myös tyydyttämässä janoaan joka lähtee ainoastaan verellä.

Matkan varrella selviää myös useammallekin muulle että sisarukset eivät ole pelkästään viattomia sokeita sisaruksia joita maailma on kohdellut epäoikeudenmukaisesti vaan he ovat myös jotain muutakin kuin miltä he pintapuoleisesti muille näyttävät.

Kokonaisuutena elokuvan juoni on keskivertoa tarinaa jossa kuitenkin on useita nyansseja jotka saivat pitämään siitä selkeästi enemmänkin. Sisarusten historiaa avataan heidän itsensä kertomissa dialogeissa mutta kuitenkaan niistä ei saa varmuutta siitä mikä on heidän toivettaan ja haavettaan siitä mikä heidän historiansa on ollut ja mikä lopulta on sitä mikä on heidän todellista historiaansa ilman fantasiointia menneestä loistosta atsteekkien jumalina joille ihmiset toivat veriuhreja jonoksi asti.

Henriette ja Louise

Elokuvan tyyli oli selkeästi poikkeava ja omalaatuinen verrattuna moniin muihin näkemiini elokuviin. Yleensä monessa elokuvassa kohtauksia ja hahmoja ei selitetä rautalangasta vääntämällä vaan niitä aukaistaan katsojalle hienovaraisemmin siten että katsoja ymmärtää niistä muovata juonen eheäksi kokonaisuudeksi. Samoin monesti dialogeissa ohimennen tuodaan ilmi olennaisia asioita josta katsoja tietää tapahtumia. Tämä elokuva teki tässä selkeää poikkeusta sillä tässä dialogit ovat monesti rautalangasta vääntämistä ja kerrontaa missä katsojan ei tarvitse itse liikaa miettiä näitä asioita.

Toinen mikä elokuvassa oli erilaista oli ohjauksessa käytetty keskimääräiselle vampyyrielokuville normaalia hidastempoisempi tyyli sellaisissa kohtauksissa jotka on tottunut näkemään paljon nopeampina.

Mielenkiintoista elokuvassa oli myös selkeät epäloogisuudet joista ei syntynyt mielikuvaa siitä että ne on sinne vahingossa jäänyt. Esimerkiksi kun sisaruksia jahdataan he pysähtyvät omaksi tovikseen surkuttelemaan vaikeaa tilannettaan ja kerkeävät heittää dialogiakin vailla minkäänlaista tuntumaa siitä että heillä olisi kiirettä minnekään. Hieman tuli mieleen ikivanha Batman-televisiosarja jossa 5 sekuntia elokuvan kellossa kestää minuutteja oikeassa elämässä.

Myös tuskaa mahtuu pienen vampyyrin elämään

Kokonaisuutena Les deux orphelines vampires oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus omassa tyylilajissaan joka yllätti positiivisesti erilaisella elokuvallisella tyylillään. Siinä on tuttua klassista vampyyritematiikkaa jota on yhdistetty sisarusten kertomuksissa atsteekkien uskomuksiin jota en muista muissa vampyyrifilmeissä nähneeni.

Omaan makuuni vampyyrielokuvien ystävänä tämä toimi hyvin ja elokuvalliselta anniltaan omalaatuisella tyylillään tästä saattaa löytää ulottuvuuksia myös muutkin elokuvia taidemuotona arvostavat. Mikäli elokuvasta etsii kuitenkin ainoastaan viihteellistä puolta eikä taiteelliset ja tyylilliset keinot herätä minkäänlaisia ajatuksia on luultavasti sama jättää tämä elokuva suosiolla katsomatta. Hittituote tämä ei selkeästikään ole, sillä IMDB:ssä on tätä kirjoittaessa arvosanan antanut tälle elokuvalle ainoastaan 518 käyttäjää.

Arvosana: 7/10 (IMDB: 5,2/10)

Leffalauantai: Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa)

Jean-Do (Mathieu Amalric) kommunikoimassa

Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.

Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.

Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.

Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin

Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.

Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.

Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.

Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)

Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.

Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.

Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.

Arvosana: 8/10 (IMDB: 8,0/10)