Category: Mielipidekirjoitus

Älypuhelimet puhuttavat

Muutamia päiviä takaperin Ylen verkkosivulla uutisoitiin, kuinka nuorisolääkärin mielestä pienten lasten älypuhelimet ovat olleet “hallitsematon ihmiskoe” (lue artikkeli täältä).

Totuttuun tapaan artikkeli on kerännyt kommentteja joissa on tuotu esiin erilaisia näkökulmia. Osa on sitä mieltä että älypuhelimet ovat haitallisia ainakin lapsille ja osa sitä vastoin ajattelee että näiden osalta ei ole mitään uutta alla auringon. Älylaitteiden käyttöä verrataan toisinaan siihen, että aikaisempien sukupolvien aikana ihmiset ovat katsoneet myös televisiota ja silti kasvaneet yhteiskuntakelpoisiksi.

On totta, että monien sukupolvien ajan on milloin minkäkin ajateltu turmelevan nuoria. Osansa ovat saaneet mm. rock- ja metallimusiikki, roolipelit, tietokonepelit, elokuvat ja televisio, sekä ilmeisesti jopa myös sarjakuvat. Kauan aikaa sitten jo asioiden kirjoittamisen on taidettu uskoa olevan haitallista, sillä enää ihmisten ei ole tarvinnut ulkoa muistaa asioita kuten ennen. Mikä tahansa poikkeama aikaisemmasta totutusta on luultavasti ihmisten mielestä aina ollut tie turmioon.

Nuorison erilaisia alakulttuureita, pukeutumista sekä musiikkia on kauhisteltu jo vuosikymmenien ajan ja onhan mm. punk-, metalli- tai goottialakulttuuriin kuuluvia nuoria pidetty enemmän tai vähemmän kyseenalaisina ja arveluttavina vanhempien toimesta.

Media on onnistunut lietsomaan hysteriaa vanhempiin jo vuosikymmenien ajan milloin mistäkin, joten on tietenkin tervettä kyseenalaistaa onko lasten älypuhelinten käyttö yhteiskunnallisesti sen suurempi ongelma kuin mikään aikaisempikaan ongelmaksi nähty asia.

Siinä missä yleensä aikaisemmin keskustelu on ollut nuorisossa ja heidän turmeltumisestaan milloin minkäkin asian vuoksi, on tällä kertaa keskustelussa kyseessä kuitenkin lapset, ei nuoret. Älypuhelinten käytössä ja niiden aiheuttamista ongelmista nuorison osalta on kyllä viimeisten vuosien aikana myös ollut paljon puhetta, joten sama puheenaihe on vain laajentanut vähitellen reviiriään koskettamaan laajempaa ikäjoukkoa joista ollaan huolissaan.

Älypuhelimet eivät ole vertailukelpoisia aikaisempiin teknologioihin

Kuten ylempänä kirjoitin, toisinaan kuulee älypuhelinten käyttöä verrattavan aikaisempiin teknologioihin kuten televisioon. Omasta näkökulmastani katsoen näiden kahden asian vertaaminen keskenään on kuitenkin täysin hyödytöntä, sillä niiden käyttö on täysin erilaista.

Älypuhelimet eivät ole millään muotoa vertailukelpoisia televisioon, sarjakuviin, painettuihin lehtiin tai oikeastaan mihinkään muuhun aikaisempaan teknologiaan.

Isoin ja merkittävin ero aikaisempiin teknologioihin nähden tulee siinä, että älypuhelin kulkee ihmisten mukana lähes aina ja kaikkialle. Televisio, elokuvat tai vaikkapa tietokonepelit ovat aikaisempien sukupolvien aikana aina olleet lähes poikkeuksetta sidottuja johonkin aikaan ja paikkaan. Televisiota on katseltu esimerkiksi kotona, kavereiden luona tai koulussa, mutta näiden paikkojen ulkopuolella ei ole televisio kulkenut koko aikaa taskussa.

Toinen olennainen ero on myös siinä, että sisällön määrä on ollut aikaisemmin merkittävästi vähäisempää. Ennen ihmiset joutuivat menemään elokuvateattereihin jos halusivat nähdä uuden elokuvan. Elokuvia on näytetty koteihin myös television välityksellä, mutta kanavien määrä on ollut Suomessa ainakin hyvinkin rajallinen. Esimerkiksi omassa lapsuudessani näkyi vain kanavat 1 ja 2 ja vasta vuonna 1993 aloitti televisiossa edes toimintansa Mtv3. En muista näkyikö tuo kanava edes meillä heti, vai saatiinko se näkymään vasta myöhemmin. Oli kuinka hyvänsä, tällöinkin katsomisen vaihtoehdot ovat rajoittuneet kolmeen eri kanavaan ja niitäkin pystyi katsomaan ainoastaan kun oli television äärellä, ei missä tahansa.

Vaihtoehtojen määrä katsottavassa sisällössä lisääntyi tavalliselle kuluttajalle VHS-nauhojen myötä. Videoita pystyi vuokraamaan ja ostamaan ja niihin pystyi myös ihmiset tallentamaan itsekin ohjelmia. VHS-kasettien myötä potentiaalisen katsottavan sisällön määrä kasvoi merkittävästi, mutta tällöinkin määrät ovat olleet tavalliselle keskivertoihmiselle suhteellisen suppeat. Esimerkiksi tänä päivänä jo pelkästä Netflixistä löytyy mitä luultavammin enemmän sisältöä kuin lapsena on koskaan ollut omilla VHS-nauhoilla yhteensäkään tarjolla katsottavaksi.

Verta, pornoa ja propagandaa

Nykyisten älylaitteiden vertaaminen vanhempiin tekniikoihin on ontuva myös siksi, että käsillä olevan sisällön luonne on hyvin paljon monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Siinä missä ennen television äärellä oli vaihtoehtoja katsoa muutamaa televisiokanavaa tai VHS-nauhoitteita, on nykyään vaihtoehtoja paljon laajemmin.

Televisiokanavilla on ollut sensuuria ja myöskin harkintaa siitä mitä ohjelmaa on soveliasta näyttää televisiossa mihinkin aikaan. Samoin lapsille sopimattomien VHS-sisältöjen löytäminen ja hankkiminen ei ole ollut yhtä helppoa kuin sopimattoman sisällön löytäminen älypuhelinten aikakaudella.

Monenlaista lapsille – ja myös aikuisille – haitallista sisältöä on nykyään tarjolla Internetissä heti kun hetken mielijohde sen etsimiseen iskee. Muutaman klikkauksen kautta on helppoa löytää väkivaltaa, pornoa ja propagandaa eikä näiden määrä lopu kesken vaikka niitä katsoisi jokaisen valvomansa tunnin verran.

Kaikenlaista uutta sisältöä – sopivaa ja sopimatonta – tuotetaan jatkuvalla syötöllä moniin eri verkkopalveluihin, joten tämänkään vuoksi älylaitteiden käytön vertaaminen television katsomiseen ei ole mielestäni erityisen toimivaa, sillä uniikkia katsottavaa riittää vaikka maailman loppuun saakka.

Tietenkin on hyvä huomauttaa tässä heti perään se, että saatavalla oleva sisällön määrä ja luonne ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä että lapset näitä sisältöjä katsoisivat. Tuon tämän sisällöllisen aspektin sen vuoksi esiin jotta se havainnollistaa minkä vuoksi vertailu televisioon ei ole toimivaa.

Television ja VHS:n aikakaudella rajoitettu sisällön määrä on johtanut myöskin siihen että harvoin on ollut realistista kuluttaa koko päivää ja yötä pelkästään sisällön katsomiseen. Jos tekee vaikkapa hatusta heitetyn oletuksen että keskivertoperheessä on ollut esimerkiksi 50 VHS-kasettia ja niissä olisi jokaisessa on ollut 2 h pitkä elokuva, on mahdollisen katsottavan sisällön määrä ollut 100 tuntia jos televisiosta ei ole tullut mitään mielenkiintoista.

Jos television äärellä olisi viettänyt 8 tuntia päivässä näitä elokuvia katsellen, olisi nämä elokuvat kaluttu läpi alle kahdessa viikossa. Päivässä olisi kerennyt katsomaan neljä elokuvaa, joten 12,5 päivässä olisi kerennyt katsomaan koko valikoiman läpi mikäli jokaisena päivänä olisi aikaa käyttänyt 8 tuntia näiden katsomiseen. Moni ei ole luultavasti kuitenkaan katsonut jokaisena päivänä 8 tuntia televisiota ainakaan aktiivisesti seuraten, ainakaan sen jälkeen kun koko kotoa löytyvä elokuvavalikoima on katsottu muutaman kerran läpi.

Lisäksi eroja älypuhelimen ja television osalta tulee myös siinä, että television katsominen on usein passiivisempaa ja verkkaisempaa toimintaa kuin Internetin kautta tulevan mediasisällön katsominen. Televisokanavien osalta ulkopuolinen taho määrittää sen mitä ohjelmia on mahdollista katsoa ja mihin aikaan kun taas Internetin palveluissa loppukäyttäjä tekee valinnan mitä sisältöä katsoo, miten paljon ja mihin aikaan. Tältä osin kyseessä on siis merkittävästi erilainen toimintatapa median kuluttamisen suhteen sillä nykyään sisällön määrä ei katsomalla lopu.

Mielen manipulointia ja retardisaatiota

Aikaisempien ikäpolvien aikana televisio on ollut monelle koukuttava asia, samoin roolipelit, sarjakuvat, tietokonepelit tai mitkä tahansa muutkin asiat joista on oltu huolestuneita. Näiden koukuttavuudessa on silti huomattavaa eroa älypuhelimiin.

Siinä missä ennen markkinointi on ollut suuripiirteisempää ja kohderyhmäkohtaisempaa (esim. uuden lastenohjelman mainos aamun piirrettyjen mainoskatkolla), on nykyään markkinointi personoidumpaa ja käyttäjästä kerättyyn dataan pohjautuvaa.

Vaikka ikänsä puolesta aivan pienimmät lapset eivät saa käyttää sosiaalisen median palveluita mikäli he noudattavat palveluiden käyttöehtoja, on kuitenkin realistista uskoa että hyvinkin monet niitä käyttävät älypuhelimillaan.

Monet sosiaalisen median palvelut pyrkivät koukuttamaan käyttäjiään hyvinkin pitkälle hiotuilla algoritmeillä. Esimerkiksi sisällöt joista käyttäjä tykkää sosiaalisessa mediassa, sisällöt joihin hän kommentoi tai joita hän jakaa eteenpäin ovat omiaan antamaan lisää dataa sosiaalisen median palveluiden algoritmeille joiden avulla käyttäjälle voidaan tarjota sellaista sisältöä jonka äärellä hän viettää maksimaalisen paljon aikaa.

Lisäksi puhelimet jotka ovat lähes aina ja kaikkialla ihmisten mukana lähettävät ilmoituksia käyttäjilleen mm. sosiaalisessa mediassa jaetussa sisällössä saaduista tykkäyksistä, uusista viesteistä ja monesta muustakin asiasta mikäli nämä on asetuksissa sallittu. Kaikki nämä ovat omiaan heikentämään keskittymiskykyä.

Moni sosiaalisessa mediassa tai WhatsAppin tai muun vastaavan kautta nähdyssä sisällössä on myöskin luonteeltaan lyhytkestoista. Jatkuva altistuminen pääsääntöisesti lyhelle mediasisällölle heikentää pitkäjänteisyyttä ja kykyä keskittyä mihinkään kunnolla pidempiä aikoja.

Lyhyttä, sisällöltään köyhää ja aivoja vähän tai ei lainkaan haastavaa sisältä kuvataankin usein termillä “brain rot” tai suomalaisittain “aivomätä”. Sana valittiin myös vuonna 2024 Oxfordin vuoden sanaksi (lue täältä). Vuosien altistuminen lyhyelle ja älyllisiä kykyjä kehittämättömälle sisällölle on haitallista jo aikuisillekin, mutta erityisen vaarallista tämä on lapsille joiden aivot ovat vasta kehittymässä.

Henkilökohtaisesti uskon että lopputuloksena tämänkaltaisen sisällön laajamittaisesta katsomisesta on vain kansakunnon retardisaatio ja valitettavasti merkit näyttävät että uskomukseni osuu oikeaan. Retardisaatio ei ole mikään oikea virallinen olemassaoleva sana, mutta se on sana jota itse käytän asian kuvaamiseen. Tarkoitan sillä siis sitä, että ihmiset joilla ei ole neurologisesti mitään poikkeamaa jäävät kuitenkin älylliseltä ja henkisiltä kyvyiltään merkittävästi jälkeen normaalista kehityksestä liiallisen älylaitteiden ja roskasisällön kulutuksen seurauksena.

Netissä on tullut vastaan useita Yhdysvaltalaisia opettajia jotka kertovat lasten luku- ja kirjoitustaidon romahtamisesta lähivuosina. Monet oppilaat ovat vuosia jäljessä siitä tasosta missä heidän luku- ja kirjoitustaitonsa pitäisi olla, joten kyseessä on laajamittainen ongelma jonka aiheuttajaksi voi hyvällä syyllä olettaa älylaitteiden käyttöä aivan pienestä pitäen. Tietenkin selittäviä tekijöitä voi olla muitakin, mutta näin laajamittaista useassa maassa esiintyvää ongelmaa ja sen aiheuttajaa miettiessä ei ainakaan älypuhelinten ja tablettien käyttöä lapsesta asti voi missään nimessä sulkea pois.

Loppusanat

Vaikka ihmisillä on kautta vuosikymmenien – ellei jopa kautta vuosisatojen – ollut tapana kauhistella jälkikäteen arvioituna jopa turhaankin sitä kuinka seuraava sukupolvi on aina menossa huonompaan suuntaan, on silti aina hyvä pysähtyä miettimään onko tämänkertaisessa kauhistelun aiheessa mitään todellista syytä johon olisi hyvä kiinnittää huomiota vai onko esitetyt uhkakuvat ainoastaan vanhoihin tapoihin kangistuneiden muutosvastarintaisten ihmisten tyhjänpäiväinen itkuvirsi maailman muutoksen edessä.

Kuten tästä tekstistä voi päätellä, itse kuulun siihen joukkoon joka näkee lapsilla ja nuorilla älypuhelimen vääränlaisen käytön todelliseksi yhteiskuntaa uhkaavaksi toiminnaksi.

Vanhemmalla ikäpolvella älypuhelinten vääränlainen käyttö on myös uhka monellakin eri tavalla (mm. liikenteessä kännykän näprääminen vaarantaa ihmishenkiä), mutta vanhempi ikäpolvi on kerennyt kasvamaan aikuiseksi ennen älypuhelinten markkinoille tuloa. Tämän seurauksena monella on lapsuudessa kerennyt kehittymään edes jonkinlainen keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys, jota älypuhelinten liiallisella käytöllä kuitenkin vuodesta toiseen heikennetään.

Lapsilla ja nuorilla tilanne on päinvastainen, eli heillä ei aivot ole vielä edes kerenneet kehittymään ennen kuin ne jo altistuvat jatkuville keskeytyksille. Tämä on iso uhka yhteiskunnallisesti, sillä mikäli ihmisiltä puuttuu kyky keskittyä pidempiä aikoja mihinkään tehtävään jää vähänkään purkan jauhamista haasteellisempien asioiden oppiminen puuttumaan. Ihmiskunta muuttuu aina vain entistäkin typerämmäksi.

Älypuhelin itsessään on tietenkin ainoastaan työkalu jota voi käyttää joka hyödyllisesti tai haitallisesti, mutta hyvin usein haitallinen käyttö tapahtuu luonnollisesti eri palveluiden käytön seurauksena. Ohjelmat lähettävät notifikaatioita jotka johtavat keskittymiskyvyn heikkenemiseen, moni vastaan tuleva sisältö on lyhyttä ja älyllisesti köyhää ja sisällön loputon määrä johtaa helposti ns. “doomscrollaamiseen” eli tuntikausia kestävään lyhytvideoiden katsontaan.

Älypuhelimet ja niiden nykyinen käyttötapa ovat yhteiskunnallinen ongelma ikäluokasta riippumatta, mutta erityisesti ne ovat ongelmallisia lasten ja nuorten kehitykselle. Aikuistenkin olisi silti hyvä omalta osaltaan miettiä käyttävätkö he älypuhelinta, vai käyttääkö älypuhelin heitä.

Omalta osaltani olen tehnyt viime vuoden lopussa valintani ja olen jälleen käyttänyt ensisijaisena puhelimenani Nokia 3210:aa. Työpuhelimeni on kyllä älypuhelin ja sitä olen käyttänyt mm. maksamaan ePassilla lounaat ja hakiessani pakettia noutopisteestä, mutta työpuhelimen osalta älypuhelimen koukuttavuus on täysi nolla.

En kuljeta sitä mukanani työajan ulkopuolella paitsi silloin kun sille on ollut erityinen tarve sekä tietenkin työmatkoilla, sieltä ei tule mitään notifikaatioita sillä siinä ei ole WhatsAppia eikä muita henkilökohtaisia viestipalveluita eikä sillä tule myöskään selattua nettiä työmatkoilla joten sen käyttö on yhtä vähäistä kuin Nokia 3210:n – käytän vain, jos sille on oikea perusteltu tarve.

Mielenkiinnolla odotan missä vaiheessa suurempi osa ihmisistä palaa perinteisten ei-älypuhelinten käyttäjäksi. Hiljaisia signaaleja on jo nähtävissä monissa eri YouTuben ja TikTokin videoissa, mutta aika näyttää tapahtuuko kulttuurillista muutosta isommassa mittakaavassa koskaan. Toivossa on hyvä kuitenkin elää – ehkä ihmisyys vielä voittaa koneiden vallan.

Johdanto

Olen muutamia kertoja aikaisemmin vuosien mittaan täällä blogissa puhunut siitä, kuinka digitaalinen valvontayhteiskunta on vaarassa kehittyä. Näitä artikkeleita ovat ainakin Ratkaiseva hetki -video ja pohdintaa koronapassista (lue täältä), EU:n kehittämä digitaalinen henkilöllisyys on valmisteilla (lue täältä) sekä Sähköinen henkilökortti kännykkään – onko se välttämättä hyvä idea? (lue täältä).

Lisäksi olen samankaltaisiin teemoihin liittyen kirjoittanut myös mikrosiruista ihon alla (lue täältä), joten digitaalisen maailman tulevaisuuden uhkakuvista kirjoittaminen ei ole mitenkään uusi aihe täällä blogissani.

Aikaisemmin kirjoitukseni ovat sijoittautuneet tulevaisuuteen ja siellä mahdollisesti ilmeneviin uhkakuviin, mutta tämänkertainen teksti käsittelee sitä kuinka digitaalinen valvontayhteiskunta on jo täällä ja kehittyy kovaa vauhtia vielä lisää.

Suurin ja uhkaavin skenaario valvontayhteiskunnasta ei ole vielä tapahtunut eikä nämä tässäkään tekstissä kerrotut asiat ole tapahtuneet vielä Euroopan Unionin alueella, minkä vuoksi monet näistä ovat suomalaisille lukijoille vielä asioita joista ei mahdollisesti ole kuullut mitään.

Kuitenkin askeleet kohden digitaalita dystopiaa ovat tässä vaiheessa jo valitettavan selkeät eivätkä enää ainoastaan tulevaisuuden uhkakuvia, sillä samoihin aikoihin Internetin massiivista kontrollointia on alettu toteuttamaan tai ollaan toteuttamassa tämän vuoden puolella niin Isossa Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin myös Australiassakin. Tämän lisäksi Euroopan Unioni jatkaa myös kansalaistensa vapauksien ja yksityisyyden kannalta epätoivottuja kehityksen suuntia, joten on selvää että mihin suuntaan maailma on etenemässä.

Ikätunnistautumiset ovat tulleet Internetiin

Isossa Britanniassa on tullut vastottain käyttöön Online Safety Act jonka tarkoituksena on sen omien sanojensa mukaan suojella lapsia (lue lisää Wikipediasta). Laki on tehty jo 2023 mutta se on otettu käyttöön viime kuun puolella.

Mitä tämä käytännössä on tarkoittanut Internetiä käyttävien yksilöiden kannalta on se, että heidän on täytynyt alkaa todistamaan ikäänsä erilaisiin palveluihin esimerkiksi lähettämällä kuvia omista henkilöllisyyspapereistaan kuten passista tai ajokortista. Ainakin Australiassa myös muita todentamistapoja on olemassa kuten luottokorttitarkistus, valokuvasta iän arvioiminen automaattisten työkalujen avulla yms. joten luultavasti myös muissa maissa joihin tämänkaltaiset lainsäädännöt tulevat koskettamaan tarjoavat useampia erilaisia todentamisen tapoja.

Koska kyse on näennäisesti ollut lapsien suojelusta ja siitä että lapset eivät joutuisi kohtaamaan pornoa tai muita lapsille haitallisia asioita selatessaan Internetiä, voisi naiivimpi helposti kuvitella että tämä iän tarkistaminen koskettaisi ainoastaan pornografista sisältöä tarjoavia sivustoja. Palvelut joissa ihmisten on pitänyt todistaa ikäänsä eivät ole kuitenkaan rajoittuneet pornosivuille, vaan iän todistaminen on tullut Isossa Britanniassa asuville eteen ainakin X:ssä (entinen Twitter), YouTubessa, Redditissä sekä Discordissa.

Kaikkein absurdein paikka mistä tähän mennessä olen kuullut ja lukenut missä käyttäjät ovat joutuneet todistamaan ikäänsä on kuitenkin ollut musiikin suoratoistopalvelu Spotify. Mikäli käyttäjä käyttää Internetiään Isossa Britanniassa ja haluaa jatkossakin kuunnella musiikkia Spotifystä, ei tämä enää onnistu ilman iän todistamista (lue uutinen) – ainakaan ilman teknistä osaamista.

Australiassa on myös säädetty lakeja samoilla perusteilla ja siellä ainakin sosiaalisen median käyttöön vaaditaan 16 vuoden ikää. Myöhemmin rajoituksia laajennetaan koskettamaan myös YouTubea (lue uutinen).

Tämän vuoden joulukuun 27:stä päivästä eteenpäin iän vahvistaminen on tulossa tämän lain perusteella myös hakukoneiden käyttöön, eli jotta käyttäjät voivat jatkossa käyttää hakukoneita kuten Googlea on heidän tunnistauduttava ja todistettava ikänsä palvelua käyttääkseen (lue uutinen). Tässä tosin on vielä epäselvää se että riittääkö Googlelle ikävahvistukseksi käyttäjistä jo luomansa profiilit joita he ovat luoneet keräämästään laajamittaisesta datasta.

Australian ja Ison Britannian lisäksi ainakin YouTubeen on tulossa Yhdysvalloissa tämän kuun 13 päivä myös samanlaisia iän tarkistuksia (lue uutinen). YouTube aikoo käyttää tekoälyä tunnistamaan käyttäjän iän, mutta mikäli arvaus menee pieleen joutuu käyttäjä todentamaan ikänsä luottokortilla, henkilötunnuksella tai ottamalla itsestään kuvan.

Euroopan Unionissa ei asiat kehity sen parempaan

Koska iän validointiin liittyvät asiat ovat tällä hetkellä tapahtuneet vasta muualla kuin EU:n alueella ei silti voi sanoa etteikö myös täällä oltaisi menossa huonompaan suuntaan yksityisyyden suojan osalta.

Techradarin uutisen mukaan (lue uutinen) EU haluaisi päästä skannaamaan ihmisten yksityiset chat-keskustelut, mukaanlukien myös kryptatut viestit. Toisen Techradarin uutisen mukaan EU haluaisi dekrptata yksiyiset tiedot jo vuonna 2030 (lue uutinen), joten asiat eivät näytä yksityisyyden kannalta yhtään sen paremmalta myöskään täällä päin maailmaa.

Tietenkin on mahdollista että nämä säädökset eivät tule voimaan sillä tähän liittyy myös monenlaisia teknologisia haasteita. Jos ja kun ohjelmaan luodaan takaportti jonka kautta poliisit tai muut viranomaiset voivat purkaa suojauksen on se myös avoin portti kaikille muillekin jotka haluavat päästä kyseiseen dataan. Kryptaus joko on kaikille tai sitten se ei ole lainkaan luotettava kryptaus.

On hyvä myös muistaa näiden lisäksi se, että EU on tuomassa digitaalista identiteettilompakkoaan käyttöön vuonna 2026 (lue täältä), joten siinä vaiheessa kun tänne rantautuu myös iän tunnistautuminen eri internetpalveluiden käyttöön ei ole mitään takeita siitä etteikö jossain vaiheessa ainoaksi kelvolliseksi tunnistautumistavaksi laskettaisi tätä EU:n digitaalista identiteettilompakkoa.

Mikäli EU vielä lisää jatkossa vaatimuksen että Internet-yhteydellä ei pääse selaamaan nettiä ennen kuin on ensin kirjautunut johonkin palveluun omalla henkilökohtaisella identiteettilompakollaan, on siinä vaiheessa saavutettu täydellinen valvontajärjestelmä missä kaikki käydyt Internet-sivut voidaan linkittää aina suoraan yksittäiseen henkilöön. Tämä jos mikä olisi vaarallinen kehityksen suunta, mutta tämä on tietenkin vielä tässä vaiheessa vasta uhkakuva siitä mihin asiat voisivat kehittyä.

Mastercard ja Visa ovat painostaneet pelikauppoja

Ikävahvistuksien lisäksi digitaalisen dystopian kehittymisen osalta maailmalla on tapahtunut lähiaikoina myös luottokorttiyhtiöiden Mastercardin ja Visan toimesta painostamista pelikauppoja kohtaan.

Ainakin Steam sekä Itch.io ovat poistaneet pelivalikoimistaan massiiviset määrät pelejä jotka ovat sisältäneet luottokorttiyhtiöiden mukaan materiaalia joka olisi heidän brändilleen haitallista.

Ilmeisesti Visaa ja Mastercardia on alunperin lähestynyt feministinen aktivistiryhmä Collective Shout, sillä pelikaupat eivät ole puuttuneet heidän vaatimuksiinsa poistaa pelejä jotka sisältävät mm. raiskauksia, seksuaalista väkivaltaa ja insestiä (lue uutinen). Ilmeisesti tämänkaltaisia pelejä poistettaessa on myös muitakin pelejä poistunut, joten tavalliseen tapaan sensuuri ei ole jäänyt vain tietyn tyyppiseen materiaaliin.

Olipa tämänkaltaisesta sisällöstä mitä mieltä tahansa, on tämä kuitenkin erittäin huolestuttava merkki siitä kuinka kahdella luottokorttiyhtiöllä on vaarallisen suuri valta kontrolloida monien tahojen toimintaa.

Jos ja kun materiaali jota on poistettu luottokorttiyhtiöiden painostuksesta on ollut kuitenkin lakien mukaista sisältöä – kuten ilmeisesti on ollut, sillä ne olisi luultavasti poistettu jo aikaisemmin pelikauppojen toimesta – herää kysymys siitä kuinka paljon luottokorttiyhtiöillä on valtaa joka ei heille kuulu.

Mitä aiheita saa ja ei saa peleissä käistellä on asia joka kuuluisi ratkaista eri maissa omilla lainsäädännöillä, eli yksityisten luottokorttiyhtiöiden moraalikoodistolla. Se että pelissä on tämänkaltaisia teemoja ei automaattisesti myöskään tarkoita sitä että ne kerrotaan positiiviseen sävyyn. Tietenkin osassa tai vaikka suurimmassakin osassa näistä peleistä on nämä aiheet voinut olla sellaisia että ne olisi esitetty positiivisessa valossa, mutta tätä on vaikea sanoa tutkimatta tarkemmin.

Mikäli tämänkaltaisia teemoja ei saa käsitellä, herää kysyms alkaako Mastercard ja Visa jossain vaiheessa vaatia myös digitaalisen Raamatun poistamisen kirjakauppojen valikoimista, sillä myös siellä kerrotaan raiskauksista (1. Moos. 34:2-7) ja insestistä (1. Moos. 19:31-36)?

Pelaajat eivät ole kuitenkaan ottaneet Mastercardin ja Visan toimintaa kevyesti ja massiiviset määrät ihmisiä on soittaneet näiden yhtiöiden asiakaspalveluihin aiheuttaen niihin tuntien ruuhkia.

Hyvä niin, sillä on parempi että kansalaiset puuttuvat hyvissä ajoin tämänkaltaiseen toimintaan ja aiheuttavat suoraan taloudellisia ongelmia niille tahoille jotka ovat ajamassa digitaalista tyranniaa. Ainoa tapa miten kansalaiset voivat realistisesti äänestää yksityisten firmojen tekemää mielivaltaa vastaan on aiheuttaa niillle suoria kustannuksia kyseenalaisen toiminnan seurauksena.

Ikävahvistuksien uhkakuvia

Yksi syy miksi itse vastustan ikävahvistuksia jotka täytyy toteuttaa henkilökorttia näyttämällä, omalla valokuvallaan tai vaikkapa digitaalisella identiteettilompakolla eri Internet-palveluissa on se, että siihen sisältyy todella paljon riskejä.

Kun sadoista miljoonista ihmisistä kerätään tietoja ja heidän passikuviaan ja muita asiakirjoja tarkistetaan, mikä takaa sen että tiedot on poistettu tarkistuksen jälkeen eikä niitä vuodeta pitkin Internetiä kaikkien rikollisten käsiin? Tai entä jos tietoja mahdollisesti manuaalisesti tarkistavissa henkilöissä on ihmisiä jotka keräävät tietoja ja myyvät niitä rikollisille? Identiteettivarkauksien mahdollisuus on valtava.

Yksi varoittava esimerkki lähiviikoilta onkin Tea-niminen sovellus josta vuosi käyttäjien tiedot ja yksityiset keskustelut pitkin verkkoa. Tean avulla naiset voivat keskustella deittikumppaneistaan ja jakaa muille naisille tietoja siitä onko hän turvallinen, huonotapainen tai mitä tahansa muutakin.

Luultavasti sukupuoli tarkistettiiin henkilöllisyystietoja lähettämällä ja ne olisi pitänyt poistaa, mutta kuinka ollakaan tiedot oli avoimessa Internetissä kaikkien nähtävillä jos vain tiesi mistä etsiä. Ohjelmalla oli käyttäjiä 1.6 miljoonaa ja kuvia siellä on ollut 72,000 kappaletta (lue uutinen). Vuodetuista naisten kuvista onkin jo tehty mm. sivusto jossa sivun käyttäjät voivat arvostella kumpi naisista on kauniimpi ja sen jälkeen näytetään toiset kuvat jne. minkä perusteella on luotu ranking siitä kuka on ollut ohjelman parhaimman näköinen käyttäjä.

Henkilökuvien kohdalla tämänkaltaiset tietovuodot ovat jo ongelmallisia, mutta passien ja muiden asiakirjojen kohdalla joissa on henkilötunnus näkyvillä voivat seuraukset olla merkittävästi vielä julkistakin nöyryytystä laajamittaisemmat.

Toinen uhkakuva mikä tähän sisältyy on se, että iän tarkistuksesta tulee niin normaali käytäntö että ihmiset eivät enää mieti lainkaan onko sivusto edes mahdollisesti luotettava ja turvallinen vaan lähettävät tottumukseta kuvan passistaan tai ajokortistaan sivulle kuin sivulle.

Tämän jälkeen kuka tahansa ilkeämielinen taho voi laittaa pystyyn sivuston joka vaikuttaa asialliselle mutta missä ainoa tarkoitus on vain kerätä henkilöiden passien ja ajokorttien kuvia. Samoin joku voi luoda esimerkiksi pornosivun tai muun sellaisen sivun jonka käytöstä ihmiset eivät välttämättä tahdo kertoa kaikille, mutta sivu kerääkin ainoastaan yksilöivät tiedot ja käyttää niitä kiristämään käyttäjää että he jakavat hänen tiedot kaikille mikäli hän ei maksa suurta summaa rahaa.

Väärinkäytöksien mahdollisuudet ovat moninaiset ja tottumus jaella hövelisti henkilötietojaan pitkin verkkoa on normalisoituessaan suuri uhka. Luultavaa onkin että identiteettivarkauksien määrä tulee ajan myötä lisääntymään merkittävästi.

“Ei minulla ole mitään salattavaa” ja muita argumentteja

“Ultimately, arguing that you don’t care about the right to privacy because you have nothing to hide is no different than saying you don’t care about free speech because you have nothing to say.”

– Edward Snowden

Yllä oleva Edward Snowdenin siteeraus kuuluu vapaasti käännettynä “Argumentointi siitä että et välitä yksityisyydestäsi koska sinulla ei ole mitään salattavaa ei eroa siitä kuin sanoisit että et välitä sananvapaudesta koska sinulla ei ole mitään sanottavaa.”

Yksi yleinen argumentti jolla valvontayhteiskunnan kehittymisen uhkia pyritään vähättelemään on toteamus siitä että ihmisellä ei ole mitään salattavaa. Tämä saattaa ajatuksena kuulostaa joillekin ihmisille toimivalta perustelulta, mutta tarkemmin argumenttia analysoitaessa on hyvin vaikea uskoa että on kovinkaan montaa ihmistä joilla ei olisi mitään salattavaa.

Jos ihmisellä ei olisi mitään salattavaa, se tarkoittaisi siis sitä että hän voisi ottaa kaikki työpaikkansa sisäiseen käyttöön tarkoitetut asiakirjat, kertoa kaikki niissä oleva tiedot kenelle tahansa ja vaikkapa julkaista ne avoimeen Internetiin. On melkoisen varmaa että työsuhde ei kovin monella ihmisellä jatkuisi enää tällaisen toiminnan jälkeen.

Yleensä ihmiset ajattelevat “minulla ei ole mitään salattavaa” -ajatuksen vain omasta näkökulmastaan siten että heillä ei ole omassa elämässään mitään salattavaa vaikka todellisuudessa heillä on paljonkin salattavaa, mm. vaikkapa ne työpaikkansa tiedot tai muiden ihmisten kertomat salaiset asiat.

Samoin harvassa on varmaankin ne ihmiset jotka ovat avoimesti valmiita kertomaan pankkikorttinsa PIN-koodin, palkkatulonsa määrät ja tilin saldot, terveystietonsa ja vaikkapa kaikkien omien sosiaalisten medioiden käyttäjätunnuksiensa salasanat. Jostain syystä yleensä tässä vaiheessa ihmisillä tuntuukin olevan jotain salattavaa.

Lisäksi mikäli ihmisellä ei ole mitään salattavaa olisi hänen oltava ihminen johon kukaan ei voi luottaa, tai ainakaan kehen kenenkään ei pitäisi luottaa. Jos ihmisellä ei ole mitään salattavaa niin hänellä ei silloin ole myöskään mitään esteitä kertoa kaikkia kuulemiaan muidenkin ihmisten asioita kaikille muillekin.

Koska valvontayhteiskuntaa ajetaan perustellen sitä lapsien suojelulla, on tietenkin selvää että osa ihmisistä yhdistää näiden asioiden vastustamisen siihen että ihmisellä on sairas lapsiin kohdistuva perversio ja hänellä on senkaltaista materiaalia tallennettuna. Tämän vuoksi yleensä näitä lakeja perustellaankin joko lapsien suojelemisella tai terrorismin ehkäisyllä joista lapsien suojelu vetoaa helpommin tavalliseen kansalaiseen, ainakin maissa joissa ei ole juurikaan terroritekoja tapahtunut.

Lapsien suojelun varjolla kaikkien ihmisten yksityisyydensuojan purkaminen on kuitenkin täysin perusteetonta ja vaarallista, eikä se myöskään suojele lapsia. Kun tavallista Internetiä aletaan valvomaan liiaksi, on paljon suuremmat riskit sille että lapset ja sensuuria vastustavat aikuisetkin ajautuvat valtavirta-internetin ulkopuolelle Dark Webiin missä vastaan voi tulla paljon helpommin hyvinkin sairasta materiaalia. En jotenkin usko että tämä on kovinkaan toivottu lopputulos, mutta pidän sitä myös realistisena uhkakuvana.

Valvonnan muita mahdollisuuksia

Mitä enemmän kansalaisia valvotaan – perusteltiinpa sitä millä tahansa -, sitä enemmän valvontaa tekevillä tahoilla on mahdollista estää kansalaisilta pääsy tietämään asioista joita valtaapitävät eivät tahdo kansalaisten tietävän.

Lapsien suojelun lain perusteella Isossa Britanniassa edellytetään jo nyt puuttumaan sisältöön jossa puhutaan (luultavastikin negatiiviseen sävyyn) laittomasta maahanmuutosta ja ihmisten salakuljettamisesta (lue täältä osiosta “Illegal Content”). Ehkä näistä keskusteleminen halutaan estää siksi, että laiton maahanmuutto ja sen aiheuttama rikollisuus kuumentaa kansalaisten tunteita.

Aikaisemmin Britanniassa onkin tuomittu 41-vuotias nainen 31 kuukaudeksi sosiaalisen median maahamuuttovastaisesta ja/tai rasistisesta postauksestaan. Postauksessa hän oli kehottanut sytyttämään tuleen kaikki hotellit jotka olivat hänen mukaansa täynnä ihmisiä joiden karkoittamista hän on toivonut (lue uutinen).

Hänen kommenttinsa asiallisuudesta ja kärkkäästä tyylistään voi olla mitä mieltä tahansa, mutta tuomion kovuus suhteessa tekoon nähden tuntuu täysin suhteetotmalta sillä samassa maassa on lapsen raiskaajalle ja lapsiin kohdistuvien siveettömien kuvien hallussapitäjillekin annettu lyhyempiä tuomioita (lue uutinen).

Kun tämänkaltaisia uutisia tuomioiden jakajien oikeustajusta lukee, on vaikeaa nähdä minkäänlaista hyväksyttävää syytä antaa päättäville tahoille yhtään enempää valtaa ja mahdollisuuksia kansalaisten kontrollointiin ja valvontaan.

On lisäksi hyvä muistaa se, että sen jälkeen kun lait jotka mahdollistavat painostamaan sivustoja poistamaan lain vastaisen materiaalin voidaan poistettavaksi määrätä aina vain enemmän ja enemmän asioita jotka tukevat kulloistenkin päättäjien tahtotilaa.

Tämä ei toimi, ja se on uusi uhka

Yksi tärkeä asia mikä ainakin vielä tällä hetkellä on todellisuutta näissä kaikissa teknisissä ikävalvontaa tekevissä ratkaisuissa on se, että ne eivät edes toimi vedenpitävästi mikäli käyttäjät osaavat ja haluavat ne ohittaa.

Ihmiset ovat ohittaneet ikätarkistuksia lähettämällä kasvokuvansa sijaan kuvankaappauksia tietokonepelin hahmon kasvoista. AI:llä tehty automaattinen tarkistus on arvionut iän aikuiseksi minkä jälkeen käyttäjä on voinut päästä käyttämään palvelua.

Samoin ihmiset ovat ohittaneet maakohtaisia ikärajoituksia käyttämällä VPN-palveluita. VPN-yhteyden avulla käyttäjän nettiliikenne kiertää salattuna VPN-palvelutarjoajan palvelimen kautta jolloin käyttäjä näyttää verkkosivulle tullessaan tulevan toisesta maasta kuin missä hän todellisuudessa on ollut. Näin esimerkiksi Ison Britannian kansalaiset ovat voineet ohittaa ikärajoituskyselyt kun ovat kierrättäneet nettiliikenteensä VPN-palveluiden avulla esimerkiksi Ruotsista, Saksasta tai mistä tahansa muusta maasta jossa samanlaisia rajoituksia ei ole.

Tällä hetkellä mahdollisuuksia näiden kiertämiseen siis on, mutta tämä herättää itselleni ainakin ajatuksen siitä että tämä on uusi uhka minkä vuoksi eri maiden hallitukset tulevat mitä luultavamminkin jatkossa ajamaan vielä nykyistäkin kovempaa valvontaa.

Jos ja kun kaikki Internet-käyttö vaatisi uniikkia digitaalista henkilötunnusta tavalliseen netin käyttöön siten että ensimmäisenä minne tahansa sivulle mennessä heidän täytyisi antaa yhden kerran oma uniikki digitaalinen henkilötunnuksensa, voisi tällä kerralla varmistaa tekoälyn tekemää tarkistusta luotettavammin sen että nettisivuja selaava taho on oikean ikäinen. On hyvä huomata että käytin tässä termiä luotettavammin, en luotettavasti, sillä näihinkin kyllä ihmiset löytävät keinoja kiertää niitä.

Digitaalisella henkilötunnuksella verkkopalveluiden käyttäminen tietenkin mahdollistaisi helposti myös kaikkien käyttäjän vierailemien Internet-sivujen linkittämisen suoraan tähän henkilöön, joten on sanomattakin selvää että tämän jälkeen kansalaisista voitaisi luoda vielä nykyistäkin laajempia profiileja hallituksien ja muiden valvontaa tekevien tahojen toimesta.

Lisäksi on hyvä muistaa myös se että samaan aikaan ainakin Euroopan Unionissa ollaan luomassa digitaalista euroa (lue täältä). Mikäli kansalaisten digitaalinen identiteettilompakko yhdistettäisi digitaaliseen valuuttaan ja samoin kansalaisen kaikesta nettisurffailuista alettaisi tekemään profiileja ja ne tiedot yhdistettäisi, olisi päättävillä tahoilla täydellinen järjestelmä minkä avulla kaikkia väärinajattelijoita tai vääriä sisältöjä tahoja lukevia tahoja voitaisiin kiristää estämällä heiltä pääsy digitaaliseen rahaansa.

Oma olettamukseni on se, että Kiinan mallin mukainen kansalaispisteytysjärjestelmä on tulossa tännekin ja on vain ajan kysymys kuinka nopeasti siihen siirrytään.

Mikäpä voisi mennä pieleen?

Salaliittoja vaiko sattumaa

Kuten voi huomata, todella nopealla aikataululla on tapahtunut hyvinkin monessa maassa samansuuntaisia päätöksiä Internetin valvonnan lisääntymisen suhteen ja myös lisää on tulossa jatkossa. Mielenkiintoista onkin se, kuinka voikaan olla niin että niin monet itsenäiset maat sattuvat lähes samoihin aikoihin keksimään idean siitä että Internetissä pitäisi alkaa tunnistautumaan ikärajoituksilla. Sattumaako?

Mikäli tässä tuntuu olevan jotain epäilyttävää, on hyvä muistaa myös mitä World Economic Forumin eli WEFin aikaisempi johtaja Klaus Schwab on puhunut. Hänen sanojensa mukaan monet päättävissä asemissa olevat ovat Young Global Leadersin väkeä, mm. Angela Merkel, Vladimir Putin ja monet muut kuten alla olevasta videosta voi katsoa.

Tästähän tietenkin voisi joku alkaa epäilemään että suuria yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä tapahtuisi suljettujen ovien takana WEF:n jäsenten keskuudessa jotka ovat valittu valtaan, mutta tietenkin tämänkaltaiset epäilykset voi aina kuitata salaliittoteoriana ja voi jatkaa onnellisena elämäänsä kuitenkin samalla ihmetellen ja yllättyen aina vain uudelleen kuinka usein sattuukaan samaan aikaan monet maat keksimään samankaltaisia kansalaisilleen haitallisia päätöksiä.

Koronapassin aikana oli havaittavissa hyvin paljon samanlaista toimintaa. Lyhyellä aikataululla monet maat keksivät ottaa digitaalisen koronapassin ja alkoivat myös rajoittamaan kansalaisten toimintaa lähes samoihin aikoihin monissa eri maissa. Onneksi tämäkin on vain puhdasta sattumaa ja sen epäileminen olisi vain salaliittoteoriaa.

Mikäli lukijalta jäi sarkasmi huomaamatta, oli edellisissä kappaleissa mukana myös sarkasmia.

Näitä tapahtumia seuratessa on tullut mieleen yksi tunnettu salaliittotoria, New World Order eli Uusi maailmanjärjestys. Kyseisen teorian mukaan yksi tai useampi taho pyrkii luomaan yhden kaikkivaltiaan maailmanhallituksen (lue Wikipediasta lisää).

Tämä kuulostaa vielä melkoisen kaukaa haetulta, mutta on kuitenkin jossakin määrin epäilyttävää että erittäin monet itsenäiset – tai näennäisesti itsenäiset – maat alkavat samoihin aikoihin tekemään ja väkisin ajamaan läpi näin suuria ja merkittäviä maansa kansalaistensa elämää radikaalisti muuttavia lakeja. Erityisen epäilyttävää on myöskin se, että monet päättävissä asemissa olevat ihmiset ovat myöskin World Economic Forumin jäseniä.

Voi olla että tämä kaikki on vain puhtaasti sattumaa ja maailma ohjautuu muuten vain sattumalta omia aikojaan juuri samaan suuntaan kuin useita vuosikymmeniä vanhassa salaliittoteoriassa on puhuttu. Sattumaa tai ei, arvioikoon jokainen sen itse.

Loppusanat

Maailma on etenemässä kovaa vauhtia kohden digitaalista valvontayhteiskuntaa missä kansalaisia seurataan ja rajoitetaan Internetissä aina vain enemmän ja enemmän. Moni maa on jo mennyt siihen suuntaan ja moni maa tulee seuraamaan perässä.

Olipa taustalla sattuma tai vaikkapa tahot jotka taustalla ohjaavat valtioiden päättäjiä, ei sillä ole sinänsä mitään merkitystä sillä lopputulos on täysin sama. Maailma ohjautuu kohden digitaalista tyranniaa.

Tässä vaiheessa kun on vielä aikaa ennen kuin kaikki nämä järjettömyydet saavuttavat Suomenkin, on jokaisen hyvä alkaa miettimään omaa digitaalista elämäänsä ja siellä toimimista. Teknologisesti osaavien (tai sellaiseksi haluavien) ja asioista kiinnostuneiden kannattaa ainakin perehtyä jo valmiiksi mikä on VPN, I2P ja Tor. Lisäksi kannattaa tutkia valmiiksi myös mikä on DNS ja miten DNS-asetuksia voi vaihtaa omasta nettiselaimestaan.

Valtavirtaa olevien keskitettyjen viestintäratkaisujen kuten WhatsApp, Discord ja Telegram lisäksi on hyvä perehtyä myös miten toimii IRC.

Vaikka IRC ei olekaan normaalisti suojattua liikennettä, on kuitenkin teknisesti osaavien ihmisten mahdollista laittaa pystyyn oma IRC-serveri eikä käyttäjien tarvitse tunnistautua minkäänlaisella ikätarkistuksella. Mikäli valtiot lisäävät myös vaatimuksia tämänkaltaisiin palveluihin voi IRC-palvelimen konfiguroida niin että sinne pääsee vain käyttäjätunnuksella ja salasanalla suoraan serveriltä SSH-yhteyden takaa jonka jälkeen ylläpitäjät voivat jakaa tunnuksia vain niille tahoille joihin luottaa.

Mikäli digitaalinen seuranta menee liian pitkälle, on yksi vaihtoehto myös katkaista koko yhteys Internetiin omassa elämässään kaikissa niissä asioissa joissa se ei ole välttämätöntä.

Myöskin musiikit, kirjat ja elokuvat voi ja kannattaa ostaa fyysisenä jolloin niiden käyttöä ei voida rajoittaa samalla tapaa lisäämällä pakollisia tunnistautumisia niiden käyttöön. Lisäksi ne voi aina lainata myös muille ja myydä halutessaan vaikka eteenpäin, joten on hyvä muistaa että elämää ja viihdettä on tarjolla myös Internetin ulkopuolella -luultavammin jopa parempaa ja monipuolisempaa kuin nykyisessä valtavirtaisessa Internetissä on.

Levyt ja filmit maksavat rahaa

Olen lähivuosina ostanut useita uusia vinyylilevyjä sekä monia filmejä kameroihini. Kumpaakin näitä tuotekategoriaa yhdistää analogisuus, mutta myös se, että kummassakin hinnat ovat lähivuosina nousseet tai vähintäänkin luultavasti nousseet ainakin Internetin keskusteluiden perusteella.

Omatkin havaintoni kyllä tukevat uusien vinyylilevyen hintojen nousua, sillä monet uudet vinyylit ovat nykyään suunilleen hintaluokassa 30-40 euroa, vaikka vaihtelua on tietenkin kumpaankin suuntaan eli moni levy maksaa yli 40 euroa mutta useita on myös alle 30 euroa. Muutamia vuosia takaperin levyjen hinnat ovat olleet alhaisemmat, joten hintojen nousu on selkeästi havaittavissa oleva ilmiö.

Filmikameroiden filmien hinnoista itsellä ei ole juurikaan kokemusta useammalta vuodelta joten näiden hintojen noususta en oikein pysty sanomaan juuri mitään omakohtaisesti. Yleisesti netin keskustelupalstoilla kuulee kuitenkin filmien hintojen nousseen, vähintäänkin Yhdysvalloissa mistä moni keskustelija Redditin foorumeilla on.

Yksi mikä itseäni kuitenkin on kiinnostanut, onko hintojen nousu todellisuudessa kovinkin suurta pidemmällä aikavälillä, vai onko hintojen nousu ainoastaan lyhyen aikavälin ilmiö eli olivatko hinnat levyissä ja filmeissä joskus 2000-luvun alussa, 1990-luvulla tai 1980-luvulla merkittävästi edullisemat jos hinnat suhteutetaan nykyiseen valuutan arvoon.

Musiikkilevyjen hinnat

Ensimmäinen mikä itselleni tuli mieleen joitain päiviä takaperin katsoa oli levyjen hinnat ja niiden suhteellinen hinta nykyiseen rahan arvoon muunnettuna. Ensimmäinen ostamani täysihintainen levy oli Britney Spearsin …oops! I did it again jonka ostin täydellä hintaa Joensuun Anttilasta levyn julkaisun ajankohdan aikaan. Levy on julkaistu vuonna 2000, joten oletan että olen levyn tuohon aikaan ostanut.

Markka aikaan uudet CD-levyt maksoivat muistini mukaan 119 markkaa tai 120 markkaa. Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan (katso täältä) 120 markkaa vastaisi nykyisessä rahassa 31,36 euroa, eli uuden CD-levyn hinta siihen aikaan vastaa suunilleen sitä, mitä monet uudet vinyylilevyt tätä nykyä maksavat.

Nykyään CD-levyt maksavat noin 20 euroa vaikka tietenkin variaatiota hinnassa on muutama euro suuntaan jos toiseen, joten CD-levyjen hinnat ovat merkittävästi edullisemmat kuin vuonna 2000, mutta uusien vinyylilevyjen hinnat ovat suunilleen sitä mitä uusien CD-levyjen hinnat olivat silloin.

Vuoden 2000 LP-levyjen hintatasosta itselläni ei ole valitettavasti käsitystä, sillä en niitä siihen aikaan ostanut, mutta kokonaisuutena ajatellen jos nykyään uuden vinyylilevyn saa suunilleen samaan hintaan kuin vuonna 2000 on saanut uuden CD-levyn en ainakaan itse pysty pitämään hintaa missään määrin kohtuuttomana enkä hintojen nousua suhteettomana.

Filmien hinnat

Filmien hintojen kanssa jouduin enemmänkin pohtimaan hintojen nousua ja sitä mitä ne ovat olleet joskus historian havinassa, sillä en itse muista lainkaan minkä hintaisia filmirullat ovat olleet silloin kun muutaman rullan olen nuorempana mahdollisesti itsekin ostanut. Kuvasin luultavasti vain rullan tai pari filmikameralla ennen kuin siirryin digitaalikameran käyttäjäksi vuonna 2004 joten filmin ja kehityksen hinnat ovat täysi musta aukko omassa muistissani.

Onneksi Internetin syövereistä löysin tilastokeskuksen tilastoja joissa on nähtävissä keskimääräinen hinta myös filmirullille.

Vuonna 2000 on 24 kuvan filmirulla maksanut keskimäärin 21,02 markkaa (lähde). Nykyiseen hintaan muunnettuna vastaisi tämä 5,49 euroa.

Vuonna 1990 on 24 kuvan filmirulla kesäkuussa maksanut keskimäärin 25,60 markkaa ja toisella neljänneksellä 25,79 markkaa (lähde). Nykyhinnassa tuo 25,60 markkaa vastaisi 8,04 euroa ja 25,79 markkaa vastaisi 8,10 euroa.

Omana syntymävuotenani eli vuonna 1984 on 24 kuvan filmirulla maksanut tilastokeskuksen tietojen mukaan 24,13 markkaa ja 3. neljänneksellä hinta on ollut 23,88 markkaa (lähde). 24,13 markkaa vastaisi nykyrahassa 10,23 euroa ja alhaisempi 23,88 markan hinta vastaisi 10,12 euroa.

Nopeasti arvioituna 24 kuvan filmirullat on vuonna 1984 ollut kohtalaisen hinnakkaita, 1990 ei myöskään ole voinut puhua edullisesta ja vasta vuonna 2000 on hintataso ollut suhteellisen edullinen.

Tietenkin digitaalisten kameroiden tulon myötä muutamia vuosia myöhemmin on hinnat saattaneet tipahtaa jopa radikaalistikin, mutta olen itse kiinnostuneempi tietämään mitä hinnat olleet niinä vuosikymmeninä kun filmi on ollut ainoa tapa kuvata.

Jos nyt katson PhotoStellan sivuilta filmien hintoja (koska ostan filmini yleensä sieltä tilaamalla) on hintojen vertaaminen vaikeaa ainakin värifilmien osalta, sillä 24 kuvan rullia ei juurikaan myydä vaan lähes kaikki ovat 36 kuvan rullia.

Ainoat joita tällä hetkellä sivulla on listattuna 24 kuvan rullana ovat AgfaPhoto Color 400 hintaan 17,90 eur sekä Kodak ColorPlus 200 hintaan 14,99 eur. Nopeasti katsoen hinnat ovat siis selkeästi korkeammalla vanhoihin aikohin verrattuna, mutta on hyvä huomioida kuitenkin se että 36 kuvan värifilmejä saa suhteessa merkittävästi edullisempaan hintaan.

Lisäksi hintavaihtelu on todella suurta filmien osalta, koska hintaan vaikuttaa tuotemerkki ja valovoima. 36 kuvan värifilmejä myydään PhotoStellan sivulla tällä hetkellä 12,99 eur – 28,99 eur missä edullisin 12,99 euron hintainen tuote on Kodak Pro 100 värifilmi ja hinnakkain 28,99 euron hintainen filmi on Kodak Portra 800.

Näiden lisäksi on hyvä muistaa myös se, että monesti filmejä näkee tarjouksessa eri paikoissa, esim. tämän tekstin kirjoittamisen aikaan PhotoStella myy Kodak Ultramax 400 herkkyydellä olevaa 36 kuvan filmiä 10 kappaleen paketissa hintaan 111,11 eur eli yhdelle rullalle jää tällöin enää hintaa 11,11 eur. Samoin muissa kaupoissa näkee tällaisia tarjouksia missä kolmen rullan paketti maksaa merkittävästi vähemmän kuin yksittäin ostettuna. Esimerkiksi Verkkokauppa.com myy tällä hetkellä Kodak 135 Gold 200 -filmiä 3 kpl pakettina hintaan 31,99 eur jolloin yhdelle rullalle jää hintaa 10,663 euroa.

Koska tilastokeskuksen kuluttajahinnoissa on filmit olleet 24 kuvan filmejä ja nykyään niiden myynti vaikuttaisi olevan harvinaisempaa kuin 36 kuvan filmissä on realistisen hinnan saamiseksi parempi laskea paljonko yhdelle kuvalle on jäänyt hintaa filmin osalta.

Vuonna 1984 yhden kuvan hinnaksi on jäänyt 0,426 senttiä, loppuvuoden hinnoilla 0,421 eur. Vuonna 1990 hinta per kuva on ollut 0,335 ja loppuvuoden hinnoilla 0,337 eur. Vuonna 2000 hinnat ovat olleet matalat, 0,228 eur/kuva.

Verrokkina jos ottaa nykyään myynnissä olevista edullisimman yksittäin myytävän Kodak Pro 100 36 kuvan värifilmin, jää hintaa yhdelle kuvalle 0,360 eur/kuva. Kalleimmassa filmissä (Portra 800) sitä vastoin yhdelle kuvalle jää hintaa 0,80 senttiä. Jos Kodak Ultramax 400 -filmiä ostaa 10 kappaleen paketin saa rullan hintaan 11,11 eur ja yhden kuvan hinnaksi jää ainoastaan 0,308 eur/kuva ja jos Verkkokauppa.comista tilaa Kodak 135 Gold 200:aa kolmen kappaleen paketin jää yhden rullan hinnaksi 10,663 euroa ja yhden ruudun hinnaksi 0,296 euroa.

Nopeasti arvioituna nykyiset hinnat eivät siis ole pidemmän aikavälin huomioon ottaen millään muotoa erityisen kalliit jos katsoo paljonko hintaa jää yhdelle ruudulle nykyään verrattuna 90-lukuun tai vuoteen 1984. Vuonna 2000 hinnat kyllä ovat olleet merkittävästi edullisemmat, mutta nykyinen hintataso ei tunnu ainakaan omasta mielestäni missään mielessä kohtuuttomalta jos katsoo pidemmälle aikavälille filmien hintoja.

Tietenkin keskimääräinen hinta on vaikea käsite, sillä hintahaarukka on nykyäänkin todella laaja. Mikä on ollut keskimääräinen filmi ja mikä sen normaali herkkyys on ollut? ISO 100, ISO 200, ISO 400? Samoin onko ennen ollut myös 36 kuvan rullat edullisempia vai onko niitä juurikaan edes ollut myynnissä on vaikea sanoa. Lisäksi keskihinnassa ei ollut mainintaa puhutaanko nyt värifilmistä vai mustavalkoisesta filmistä, mutta tein itse oletuksen että puhe on ollut värifilmeistä. Mustavalkoisten filmien hinnat ovat värifilmiä merkittävästi edullisemmat joten tuskin keskivertohintaan on tuolloin otettu mustavalkoisia filmejä.

Paljon melua tyhjästä

Mikäli laskelmani eivät menneet totaalisen pieleen ei hintojen kallistuminen vaikuta lähellekään niin suurelta kuin miltä se ihmisten puheissa usein kuulostaa olevan.

Tietenkin vertailuni on monin osin ongelmallinen sillä jouduin tekemään filmien osalta arviot puhtaasti tilastokeskuksen tilastojen perusteella eikä siitä käynyt ilmi mikä filmi on ollut keskimääräinen 24 kuvan filmi mitä on käytetty. Hintavaihtelut eri valmistajien filmeissä on suurta ja käsittääkseni niin on ollut ennenkin.

Lisäksi vertailussa vertasin myös vuoden 2000 uuden CD-levyn hintaa nykyisen uuden vinyylilevyn hintaan vaikka kyseessä on eri formaatit. En ole itse ostanut 2000-luvun alussa yhtään vinyyliä joten mitään perspektiiviä niiden hinnoista ei itselläni ole.

Vertailun vuoksi vertailin kuitenkin näitä kahta täysin eri formaattia ristiin siksi, että saan käsityksen siitä onko musiikkilevyn hinta siinä fomaatissa missä haluan sitä kuunnella kallistunut radikaalisti vaiko ei. Aikoinaan halusin kuunnella ensisijaisesti CD-levynä, nykyään vinyylinä. Hinnan vertailussa itseäni siis kiinnosti puhtaasti se, paljonko “yksi albumi” musiikkia suunilleen maksaa ja on ennen maksanut.

Jos moni on vuonna 2000 raaskinut sijoittaa uusiin CD-levyihin rahasumman joka vastaa noin 30 euroa mutta nykyään 30 euroa ei raaski enää sijoittaa uuteen levyyn, kertooko se todellisuudessa mitään musiikin hintojen kallistumisesta vaiko vain oman arvomaailman muutoksesta missä odotuksena on että kaiken pitäisi olla halpaa tai vielä sitäkin halvempaa ja mikään ei saisi enää maksaa juuri mitään?