Aleksin Blogi

Category: Mielipidekirjoitus

  • Nykyinen Internet on pilalla

    Wiby.me hakukoneen etusivu

    Nykyinen Internet on enenevissä määrin pelkkää persoonatonta roskaa

    Olen lähiaikoina pannut merkille, että nykymuodossaan Internet on mennyt aina vain huonompaan suuntaan. Yhä enemmän ja enemmän vastaan tulee sivustoja jotka ovat erilaisten maksumuurien takana, sivuston mainosten määrä suhteessa muun sisällön määrään on suhteeton mainosten voitoksi ja lisäksi sivustojen persoonallisuus on kokenut inflaation sillä aivan liian monet sivustot ovat samasta puusta veistettyjä.

    Nykyisin sivut joihin netistä Googlen kautta yleensä päätyy ovat sieluttomia, kylmiä, tunteettomia ja tylsiä vailla hajua ja makua. Kenties sivut ovat käytännöllisiä, mobiiliystävällisiä ja helposti käytettäviä mutta samaan aikaan niissä ei ole enää samanlaista omaperäisyyden leimaa mitä 2000-luvun taitteen nettisivuissa oli. Sivut joihin törmäsi olivat uniikkeja niin sisällöllisesti kuin ulkoisesti, aihealueet niillä olivat aivan mitä tahansa maan ja taivaan välillä eikä kaupallisuus ollut vallannut leijonan osaa nettiliikenteestä.

    Mikä parempaa, ennen suurin osa Internetistä tai siellä käytävästä keskustelusta ei ollut Facebookin, Twitterin, Googlen tai Amazonin hallussa ja netti oli melkoinen villi länsi josta ei tiennyt mihin siellä törmää. Nykyään yhä useammat yhteisöt ovat menneet Facebookiin ja sitä myöten niiden persoonallisuus on kadonnut ja jokainen sivu näyttää enemmän tai vähemmän samalta.

    Sosiaalinen media on uhka aidoille mielipiteiden ilmaisuille

    Persoonallisuuden puutteen lisäksi pidempien tekstien ja muun sisällön siirtäminen pois omilta erikseen ylläpidetyiltä kotisivuilta Facebookin huomaan on tuonut aivan uudenlaiset uhkat myös vapaille ajatuksien ilmaisulle. Milloin tahansa mikä tahansa sinne kirjoitettu ajatus voi kadota mikäli Facebook kokee sen sisällön alustalleen sopimattomaksi, olipa syy heillä mikä hyvänsä. Kenen alustaa käytät sen sääntöjä kumarrat.

    Ennen anonymiteetti Internetissä oli oletusarvo joten kontroversaalistenkaan näkemyksien ilmaisua ei tarvinnut samalla tapaa varoa. Nykyään jos kirjoittaa “vääriä mielipiteitä” suhteessa enemmistön tai vähintäänkin äänekkäämmän vähemmistön mielestä esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä on mahdollisuus että siitä seuraa sellainen määrä Twitter-raivoa että pian kirjoittajaa vaaditaan jo pyytämään anteeksi milloin mitäkin josta joku on mielensä pahoittanut.

    Ymmärrän kyllä mikäli joku pyytää anteeksi kirjoittamaansa jos hän oikeasti tulee siihen tulokseen että asiat joita sanoi olisi voinut sanoa toisin tai jättää sanomattakin. Aivan liian kuitenkin syntyy mielikuva selkärangattomasta vätystelystä jossa anteeksi pyydetään sitä että omat mielipiteet eivät vastanneetkaan sosiaalisesti odotettuja normistoja. Mikäli ihmiset eivät kestä kuulla mielipiteitä ja arvoja jotka eivät vastaa jonkun toisen ihmisen näkemyksiä joita netistä lukee niin silloin olisi hyvä aika pysähtyä peilin eteen ja miettiä mikä elämässä on mennyt pieleen.

    Sosiaalisen median raivoamisella, anteeksipyyntöjen vaatimisella ja sellaisten esittämisellä milloin minkäkin pinnalla olevan asian vuoksi on luotu kulttuuri missä ihmiset eivät enää helposti uskalla ilmaista näkemyksiä jotka eivät vastaa sosiaalisesti odotettuja normistoja. Vääränlaisten mielipiteiden ilmaisusta on aina uhkana että voi joutua sosiaalisen median haaskalauman silmätikuksi jonka jälkeen elämä Internetin ulkopuolellakin voi käydä pahimmassa tapaa hankalaksi.

    Sopimattomien ajatuksien sanojien vaientamisen kulttuurilla luodaan ainoastaan ilmapiiri missä samanmielisten selkääntaputtelijoiden kerho kokoontuu yhdessä parantamaan maailmaa missä etsitään jälleen uusi väärinajattelija tikun nokkaan nostettavaksi ja lopulta lynkattavaksi. Hyvin onnistuttua sosiaalisen median oikeuden jakajien toimesta väärinajattelija saadaan savustettua ulos työpaikaltaan missä pidetään nollatoleranssia väärinajattelulle tai trendikkäämmin ilmaistuna vihapuheelle. Vihapuhe onkin mitä oivallisin termi sillä se elää ja mukautuu aina kätevästi ajan hengen mukaiseen suuntaan sen mukaisesti mikä milloinkin sattuu olemaan enemmistön tai kovaäänisen vähemmistön mielestä sopimatonta.

    Mikä sitten neuvoksi? Kuinka tilanteen voisi korjata?

    koshka.love sivuston erinomainen teksti Make the Web Great Again (lue täältä)

    Uskon että paras keino nykyisen tilanteen muuttamiselle on palata takaisin Internetin alkulähteille. Aikaan milloin suurin osa nettisivuista oli itse hostattuja tai vähintäänkin hostattuna sellaisessa paikassa missä soveliaisuuden säännöt eivät mene nykyisen ajan hengen mukaisen uhrimentaliteetin omaavien mielensäpahoittajien ehdoilla vaan lainsäädännön ehdoilla.

    On parempi kirjoittaa omat ajatuksensa ja muut tekstinsä muualle kuin sosiaaliseen mediaan jolloin niitä ei voida poistaa yhteisön sääntöjen vuoksi vaan ainoastaan viranomaisten toimesta mikäli sellaiselle on tarvetta. On selvää että luultavasti koskaan sellaiselle ei ole tarvetta sillä kontroversaaliset mielipiteet harvoin kuitenkaan ovat laittomia vaan ne ovat ainoastaan sellaisia että sosiaalisessa mediassa ne lynkataan kerettiläisenä.

    Omien sivujen ylläpitämisen etuna on sananvapauden lisäksi myös vapaus muutenkin. Mikäli sivuillaan ei kerro kuka on, missä asuu tai kerro mitään muutakaan sellaista mistä lukija voi tietää kuka sivuston takana todellisuudessa on voi pysyä anonyyminä ja olla sen myötä vapaampi julkaisemaan matalammalla kynnyksellä vaikkapa omaperäistä taidetta jota ei välttämättä niin helposti julkaise omalla nimellään jos se ei ole “tarpeeksi hyvää” tai kaupallisesti myyvää.

    Old School -Internet elää ja voi hyvin

    Neocitiesin kautta löytää satoja tuhansia “old school” -sivustoja (selaa täältä)

    Lähipäivien iltoina olen viettänyt aikaani selaillen omaperäisiä ja persoonallisia webbisivuja joissa on vanhaa kunnon “web 1.0” -tyyliä. Sitä tyyliä mikä Internetistä teki aikoinaan mielenkiintoisen. Sivustoja joita ylläpitää pääosin yksittäiset harrastelijat missä aihealueet vaihtelevat kaikessa maan ja taivaan välillä ja joissa Googlen, Amazonin ja Facebookin likaiset lonkerot ovat pelkkä huono muisto.

    Kiehtovinta on silti ollut huomata että tämänkaltaisia sivuja on todella paljon eivätkä ne monetkaan ole edes vanhoja vaikka ovatkin sen näköisiä. Monia sivuja on päivitetty aivan lähipäivinä tai vähintäänkin lähikuukausina mutta näihin ei ole juuri koskaan tullut törmättyä Googlen haun kautta.

    Kuinka paljon Internetin mielenkiintoisesta sisällöstä jää ihmisiltä piiloon kun hakukoneet eivät niitä nosta hakijoilleen esiin?

    On ilahduttavaa huomata että koko Internet ei sittenkään ole niin pahasti pilalla kuin miltä se on tuntunut, vaan alkuperäistä Internettiä ei vain Googlen kautta törmää. Jokaiselle vanhanaikaisten sivujen tyylistä kiinnostuneelle suosittelen vahvasti wiby.me hakukonetta (katso täältä) joka on erikoistunut tämäntyylisten sivustojen etsintään ja löytämiseen.

    Mikäli osaamista ja intoa löytyy niin laita oma omaperäinen verkkosivu pystyyn ja ole osana muuttamassa maailmaa parempaan 🙂

  • Puhelin vaihtoon ja pitkä avautuminen Applesta

    OnePlus 8T

    Applen tie yksityisyyden tiellä on pian vain kaunis muisto historiassa

    Eilen päivällä kävin hakemassa uuden puhelimen. Vuosien iPhonen käytön jälkeen puhelimeksi valikoitui eilen irkissä käytyjen keskusteluiden jälkeen OnePlus 8T joka on Android-käyttöjärjestelmällä varustettu puhelin.

    Kuten ainakin osa itseni livenä tuntevista tietää en ole erityisen suuri Android-fani eikä asiaa auta lainkaan se että Googlen palvelut on integroitu siihen kiinteänä osana. Ei niissä palveluissa varmaankaan teknisesti mitään vikaa ole, mutta Googlen tapa kerätä dataa käyttäjistään massiivisia määriä tökkii itselläni todella pahasti. En luota Googleen ja pidän sen toimintaa monin paikoin yhteiskunnallisesti haitallisena ja moraalisesti arveluttavana.

    Valitettavaa kyllä Apple on lähipäivinä ilmaissut myös aikomuksistaan alkaa skannata käyttäjiensä kuvia iCloud-kuvapalvelusta. Ajatus minkä perusteella Apple sitä aikoo ruveta tekemään on hieno ja ajatuksen tasolla hyvä, sillä lapsiin kohdistuvat sopimattomat teot on tuomittavia tietenkin kaikilla tavoin (lue uutinen asiasta) ja sellaisia tekevät rikolliset kuuluvat vankilaan.

    Teknisesti kuitenkin tämänkaltaisten takaporttien luominen hyvienkin aikeiden perusteella ja sen verukkeella käyttäjien laajamittainen massavalvonta on asia jota en vain voi pitää oikeana. Kuten sanottua, “Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”.

    Monet tietoturva-asiantuntijat ovatkin aiheesta puhuneet varsin negatiiviseen sävyyn, eikä syyttä. Mikäli jokaista kuvaa jonka käyttäjät ottavat ja siirtävät iCloud-pilvipalveluun aletaan automaattisesti skannaamaan ja vertaamaan johonkin salaiseen mustaan listaan ja raportoimaan viranomaisille mikäli salaisella mustalla listalla olevan kuvan tarkistussumma täsmää käyttäjän pilveen siirtämän kuvan kanssa ollaan huolestuttavalla polulla.

    Tässä tapauksessa mihin sitä nyt sanotaan käytettävän ei toki ole ongelmaa kuin ainoastaan rikollisille jotka siirtävät pilvipalveluun sairasta materiaalia – olettaen tietenkin että tuo lista on oikeasti sitä mitä sen sanotaan olevan, mutta salainen kuva-arkisto jonka pohjalta valvontaa lähdetään tekemään ja jonka perusteella ihmisiä ilmiannetaan mahdollisesti myös virkavallalle on lähtökohdiltaan jo niin epämääräinen ja arveluttava että tämä herättää väkisinkin epäilyksiä siitä että tämänkaltaista järjestelmää ei tulla jatkossa käyttämään ainoastaan tähän tarkoitukseen.

    Tämänkaltaisen teknisesti toteutettavan toimintamallin hyväksyminen antaa aivan liian suuren mahdollisuuden diktatuurille ja sensuurille. Entä jos Apple päättääkin jatkossa että he alkavat myös skannaamaan “äärioikeistolaista materiaalia”, “terrorismia” tai “yhteiskunnalle muuten vaarallista materiaalia”? Kuka määrittää sen rajan? Kuka määrittää mikä on sellaista materiaalia?

    Entä maat joissa vaikkapa uskonnon levittäminen on kiellettyä, aikooko Apple esim. antaa jokaiselle maalle hallinnolle omat salaiset listat kuvista johon Applen puhelimet sitten vertaavat käyttäjien ottamia kuvia ja raportoivat viranomaisille? Tämä olisi erittäin kätevä tapa ainakin hallitukselle kerätä suoraan tietoa ketkä käyttäjät jakavat vaikkapa hallituksen vastaista viestintää kuvissaan jne.

    Tietenkin nämä skenaariot ovat kaukaisia uhkakuvia, mutta Ylen uutisessa kerrotaan myös seuraavaa joka herättää yleisesti huolta Applen tietoturvan tasosta: “Jos vastaavuus havaitaan, Applen työntekijä tarkastaa kuvan.“. Tästä on nopeasti pääteltävissä se, että mikäli Applen työntekijät pystyvät kuvat tarkistamaan on heillä oltava myöskin siis pääsy kuviin. Minne unohtuikaan kaikki hienot puheet yksityisyydestä, käyttäjien datan salaamisesta yms.? Kauniita mainospuheita selkeästi eikä käyttäjien yksityisyydellä tunnu olevan enää merkitystä.

    Onneksi nämä muutokset tulevat ensialkuun vasta Yhdysvaltoihin ja myöhemmin luultavasti laajemminkin, mutta luotto siihen että näin todellisuudessa ei olisi jo (että jokainen käyttäjän kuva skannataan) on suhteellisen vähäinen.

    Mutta miksi sitten tämä puhelin?

    LineageOS:ää asentamassa

    Ennen kuin Apple lähtee tietoturvapolitiikkansa kanssa aivan laukalle päätin antaa mahdollisuuden Androidille jotta näen onko Applelle mitään realistista vaihtoehtoa omassa käytössä.

    En kuitenkaan lähtenyt ns. tavalliseen Androidiin (koska en luota Googleen sitäkään vähää) vaan avoimen lähdekoodin Android-versioon jossa ei ole mukana Googlen ohjelmistopakettia. Käytännössä siis pistin puhelimeen LineageOS:n joka on kustomoitu Android-versio. Tämän Android-version asennusmahdollisuus oli itselläni tärkein kriteeri ja irkistä onneksi sain neuvoja että tähän puhelimeen sen asennus on mahdollista ja niinpä sitten kävin tämän puhelimen hakemassa.

    Eilen illalla värkkäsin puhelimeeni tuon LineageOS:n joten tästä on hyvä lähteä sitten kokeilemaan miltä tuntuu kustomoitu Android ilman Googlen palveluita.

    Kunhan olen puhelinta jonkin aikaa käyttänyt kirjoitan tänne blogiin omia kokemuksiani.

  • Ei tarina elokuvaa tee – eli mitkä asiat elokuvasta tekee kiinnostavan

    Charlie Sheen elokuvassa Platoon (1986)

    Yleistä

    Joitain aikoja takaperin jutellessani kavereideni kanssa elokuvista huomasin kuinka katsomme selkeästi asiaa täysin erilaisesta tulokulmasta. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja siinä lyhyesti avasin omaa tapaani katsoa elokuvia, mutta koska aihe on laaja ja monitahoinen ajattelin että tästähän voisin kirjoittaa lyhyesti (tai pitkästi) tänne blogiinkin.

    Luultavasti merkittävin pointtini elokuvataiteesta voidaan tiivistää virkkeeseen “Ei tarina elokuvaa tee”. Tällä en tarkoita sitä etteikö elokuvan tarina olisi tärkeä ja merkityksellinen itsessään, vaan sitä että elokuvasta ei pelkkä tarina yleensä tee hyvää sen enempää kuin huonoakaan ja jos elokuvasta ajattelee vain sen näkyvän tarinan ja tapahtumat on moni elokuva helposti täysin mitäänsanomaton tai turha.

    Kuitenkin tärkeämpänä kuin kysymyksen mitä siinä tapahtuu koen olevan sinä, että miten ja miksi siinä tapahtuu mitä tapahtuu, ja mitä se kuvastaa ja miksi?

    Pääosin lähes kaikkien elokuvien tarinan ja pääpiirteet voi ilmaista muutamalla virkkeellä. Kuitenkin samasta tarinasta on mahdollista tehdä tuhansia ja taas tuhansia erilaisia elokuvia joissa on täysin erilaiset painopisteet jotka tekevät samasta tarinasta täysin uuden elokuvan.

    Jos otetaan esimerkiksi elokuva parisuhteesta, voi painopisteessä olla henkilön A kokemus ja motiivit, mutta samasta tarinasta voi kuitenkin tehdä myös elokuvan jossa parisuhteen osapuolen B kokemukset ja näkemykset saavat enemmän tilaa. Lisäksi sama asia on mahdollista kuvata kumman jomman tuttavan kautta, täysin ulkopuolisten ihmisten kautta jne.

    Kasvutarinoita

    Halle Berry elokuvassa Monster’s Ball (2001)

    Yksi mahdollinen mielenkiintoinen anti elokuvissa on niiden sisältämissä kasvutarinoissa ja siinä kuinka ne on saatu kuvattua katsojalle.

    Kasvutarinoilla tarkoitan esimerkiksi kuinka henkilö löytää oman todellisen identiteettinsä, näkee omassa elämässään olevat asiat jotka kaipaavat muutosta ja kohtaa ne, näkee omat heikkoutensa ja pääsee niistä yli tai vaikkapa tajuaa omat ennakkoluulonsa ja vääristyneet ajatuskulkunsa ja sitä kautta kasvaa ihmisenä.

    Erilaisissa elokuvatyyleissä on tietenkin aivan erilaiset painopisteet eri asioilla ja sen myötä myös erilaiset kasvutarinatkin. Toimintaelokuvissa tai katastrofielokuvissa monesti kasvutarina on sitä että kriisin tullen sankari joutuu näkemään omat puutteensa, syyt miksi perheensä on hajonnut ja lopulta näkee kuinka perhe on lopulta kaikkein tärkein kantava voima.

    Romanttisissa elokuvissa taas painopisteenä voi olla se että protagonisti etsii rakkautta väärästä paikasta kunnes tajuaa sen löytyvänkin aivan muualta kuin mistä on koskaan osannut etsiä, yleensä jostain lähellään olevasta henkilöstä.

    Toinen eimerkki romanttisten komedioiden kasvutarinoista on vaikkapa siinä kuinka lapsen tulon myötä vanhempien on itsensä astuttava vähitellen todelliseen aikuisuuteen ja alettava kantamaan vastuuta elämässään.

    Draamaelokuvissa kasvutarinassa voidaan kertoa esimerkiksi kuinka rikollinen ymmärtää aidosti tekojensa seuraukset ja tekee muutoksen elämässään tai vaikka kuinka rastisti näkee oman arvomaailmansa haitallisuuden ja kasvaa irti omista asenteistaan.

    Merkitys ja tarkoitus

    Katherine Heigl elokuvassa Life as we know it (2010)

    Se että elokuva on hyvä on monesti elokuvassa oltava jokin merkitys tarinassa. Tarina itsessään ei ole monestikaan se merkitys, vaan näkyvä tarina on vain vaate johon merkitys on puettu. Kasvutarina on itsessään tietenkin yksi merkityksistä, mutta tarkoitan tällä kuitenkin asiaa laajemminkin.

    Merkityksellisyys elokuvassa voi tulla monesta näkökulmasta. Esimerkiksi vahvoja ja vastenmielisiä kohtauksia näyttävä sotaelokuva voi olla luotu siksi, että sen tarkoituksena on kuvata sotaa sellaisena kuin se on, ei glorifioituna ja sisästiistinä viihteenä jossa sankarit menevät ja pelastavat maailman vaan vastenmielisenä ja rujona inhorealistisena kuvauksena jotta se herättäisi ihmiset ajattelemaan ja tajuamaan että sodassa ei ole mitään ihailtavaa tai hyvää.

    Merkitys voi olla myös elokuvassa siinä että sen tarkoitus on herättää ihmiset näkemään luonnon tuhoamisen haittavaikutuksia, epäoikeudenmukaisen kohtelun kauaskantoisia seurauksia, ystävyyden ja tukiverkkojen merkityksen, oikeudenmukaisuuden voiton tärkeyden, erilaisuuden ja erilaisten maailmankatsomusten ymmärtämisen tai vaikkapa sen että vaikka kuinka tekisi oikein ja hyvin ei silti asiat mene aina kuten haluaisi mutta niistäkin hetkistä täytyy kasvaa ja selvitä.

    Miten hahmot ovat rakennettu

    Emily Blunt elokuvassa The Five Year Engagement (2012)

    Sen lisäksi että elokuvassa on monesti mielenkiintoisimmat aspektit kasvutarinoissa tai tarinan merkityksessä yleisellä tasolla on yleensä välttämättömänä edellytyksenä hyvälle elokuvalle tapa miten hahmot on elokuvassa rakennettu. Kiintoisa tarina kiintoisalla merkityksellä ja hyvällä kasvutarinalla voidaan pilata suoraan huonolla hahmojen rakentamisella.

    Hyvin tehty hahmojen rakentaminen tapahtuu hienovaraisesti näyttämällä asioita katsojalle mutta ei kuitenkaan liian paljoa kertomalla. Mikäli asiat väännetään katsojalle rautalangasta on se helposti rasittavaa katsottavaa ja katsojan omaa ymmärrystä aliarvioivaa.

    Ihmiset usein kyllä tiedostavat nämä asiat vaikka niitä ei heille erikseen missään vaiheessa kerrottaisi. Monesti katsojat ei näitä erityisesti mieti, koska hyvin tehdyssä elokuvassa ne on toteutettu siten että ne eivät herätä huomiota vaan ovat “itsestäänselvyys”.

    Tapoja miten henkilöhahmoja rakennetaan katsojalle suoraan kertomatta on mm. puvustus, lavastus ja hahmoa ympäröivät muut ihmiset tai eläimet ja heidän väliset kanssakäymiset.

    Esimerkiksi jos elokuvan alussa näytetään hahmoa jonka asunto on sotkuinen, tukka sojottaa joka suuntaan, asunnossa siellä täällä on tyhjiä pulloja ja roskia pitkin kämpppää, kahvinkeitin tai leivänpaahdin on rikki ja lattialla lojuu laskuja avaamattomana isoina pinoina on tällaisessa jo kerrottu katsojalle todella paljon asioita ilman että mitään on tarvinnut hänelle varsinaisesti kertoa – kyseessä on ihminen jonka elämänhallinnassa on puutteita ja/tai hän voi olla myös välinpitämätön luonteeltaan.

    Maribel Verdú elokvuassa Y tu mama tambien (2001)

    Toisena esimerkkinä voi olla vaikkapa suuressa tilavassa taideteoksilla täytetyssä asunnossa siistiin asuun pukeutunut ihminen joka lukee jotain sanomalehteä. Tämänkaltaisella kuvauksella katsojalle synnytetään jo mielikuva ihmisestä joka kuuluu tietynlaiseen yhteiskuntaluokkaan ja joka on ehkä kiinnostunut taiteesta ja kultturista sekä ympäröivästä yhteiskunnasta tai ainakin sen tapahtumista.

    Tärkeä osa tämän kuvauksen onnistumisessa tulee puvustuksesta ja lavastuksesta ja roolivalinnoissa. Lisäksi näyttelytyön merkitys on tärkeää, sillä jos tarkoituksena on kuvata vaikkapa sivistynyttä aristokraattia 1800-luvun englannissa ei katsojalle synny tälläistä mielikuvaa stetson päässä kulkevasta texasin murteella puhuvasta 30-vuotiaasta miehestä.

    Visuaalinen puoli

    Sen lisäksi että elokuvassa voi olla mielenkiintoisin anti tarinan lisäksi sen henkilöhahmoissa ja heidän kehityksessään tai tarinan syvemmässä merkityksessä, voi elokuvan kiehtova anti löytyä myös sen visuaalisessa puolessa ja tunnelmassa.

    Yhtenä esimerkkinä on Interview with the vampire eli Veren vangit (lue arvostelu) josta pidän monesta eri syystä, mutta yksi sen tärkeistä anneista itselleni on sen visuaalinen tyyli joka on merkittävässä osassa rakennettaessa tunnelmaa. Elokuva vääränlaisella ja tunnelmaa rikkovalla valaistuksella synnyttää yleensä ristiriitaisen ja surkuhupaisan lopputuleman, mutta tyylikkäällä ja tunnelmallisella valaistuksella luodaan ihmeitä.

    Daveigh Chase elokuvassa The Ring (2002)

    Valaistuksen merkitys on todella suuri. Jos ajatellaan vaikkapa kauhuelokuvaa jossa näytetään aina tapahtumat keskellä kirkasta kesäpäivää, on sekin mahdollista saada toimimaan mutta useammin se epäonnistuu surkeasti. Kuitenkin hämyinen huone tai pimeä tila jossa katsoja ei näe kaikkea on omiaan jännittävän tai pelottavan tunnelman rakentamisessa, sillä se antaa katsojalle tarpeeksi rajoja jonka sisälle voi itse rakentaa omien pelkojensa projektion.

    Visuaalinen puoli on käsitteenä todella laaja ja tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon juttua, mutta lyhyesti tiivistäen visuaaliseen puoleen vaikuttaa mm. valaistus, värit ja niiden käyttö, värien käytön merkitys ja niiden värivalintojen symboliikka, kontrastit ja valaistuksen käytön myötä syntyvät varjot jne.

    Värit ovat yksi helposti havaittavissa oleva osa eri elokuvatyyleissä. Monet hyvän mielen elokuvat ovat väreiltään kirkkaita tai luonnollisia, kun taas draamoissa monesti nähdään väreillä tarinan osien merkityksen korostamista kuten vaikkapa elokuvassa Whiplash. Kauhuelokuvissa taas useammin turvaudutaan kylmempiin värisävyihin ja sitä kautta rakennetaan elokuvan mystiikan ilmapiiriä.

    Kuvaus ja leikkaus

    Kaikkien aikaisemmin listatttujen piirteiden lisäksi elokuvan mielenkiintoisuuteen vaikuttaa tapa miten se on kuvattu, mitä on kuvattu sekä tietenkin mitä myös on jätetty kuvaamatta.

    Hyvä esimerkki kuvaamatta jättämisestä on No country for old man -elokuvan loppuvaiheet missä ei näytetä suoraan erään hahmon kohtaloa, mutta toisen hahmon toimintatavoista voi katsoja rakentaa mielikuvan siitä mitä tapahtui kameran ulkopuolella.

    Jennifer Lopez elokuvassa The Back-Up Plan (2010)

    Kuvauksessa elokuvan kiinnostavuuteen vaikuttavia aspekteja on mm. kuvakulmien ja kameran tarkennuksen valinnat – kuvataanko esimerkiksi dialogin aikana kumpaakin hahmoa samassa kuvassa tai kuvataanko ainoastaan toista henkilöä, kuvataanko puheen aikana puhujaa vai kuuntelijaa, kuvataanko lähikuvaa vai kokonaiskuvaa jne.

    Lisäksi merkittävää on kuvataanko toista hahmoa vaikkapa ylempää tai toista alempaa ja sitä kautta välitetäänkö katsojalle erilaisia hahmojen välistä dynamiikkaa ja valtasuhteita.

    Leikkauksen merkitys on myös suuri, sillä hyvällä leikkauksella rakennetaan tunnelmaa ja huonolla leikkauksella onnistutaan sitä helposti myös pilaamaan. Esimerkiksi jos olisi kohtaus missä henkilö X kertoo henkilölle Y asian joka järkyttää tätä, voidaan tunnelman dramaattisuus helposti pilata leikkaamalla liian nopeasti kohtaus loppuun ja siirtymällä suoraan seuraavaan kohtaukseen.

    Erilaiset leikkaustyylit vaikuttavat tunnelmaan dramaattisesti. Nopeat leikkaukset rauhallisissa kohtauksissa ovat monesti tunnelmaa ja elokuvan rytmiä rikkovia huonoja valintoja sillä ne monesti synnyttävät katsojalle sekavan olotilan siitä mitä äsken tapahtui.

    Musiikki ja äänet

    Mädchen Amick elokuvassa Sleepwalkers (1992)

    Aikaisemmin kuvaamieni piirteiden lisäksi mielenkiintoinen piirre elokuvissa on myös sen äänimaailmassa ja musiikissa – tai toisinaan jopa sen kokonaan puuttumisessa.

    Monessa elokuvassa musiikilla on suuri merkitys tunnelman rakentamisessa – surullinen musiikki oikeassa hetkessä on monesti toimiva tapa vahvistamaan tilanteen merkitystä. Kuitenkin jatkuvalla musiikin käytöllä helposti latistetaan tunnelmaa ja vesitetään musiikin käytön arvoa tehokeinona. Balanssi on tässäkin suhteessa tärkeää.

    Ääniefektit ovat myöskin kiintoisa osa kokonaistunnelmaa luodessa. Kun asiat on tehty hyvin, näihin ei kiinnitä huomiota mutta jos ne tehdään huonosti ne pistävät korvaan ilman sen suurempaa ponnistelua myös sellaisella katsojalla joka ei elokuvia paljoa katso.

    Esimerkiksi tilanne missä on elokuvassa tavallinen hiljainen hetki ja lähikuvassa näytetään vaikkapa ihmistä joka luulee olevansa yksin kellarissa mutta kuulee äänen on sillä suuri merkitys minkälaisen äänen hän kuulee. Onko ääni pelottava tai hupaisa on isossa osassa siinä mihin suuntaan katsojan mielikuvat ohjautuvat elokuvaa katsottaessa.

    Loppupäätelmät

    Alien elokuvasta Aliens (1986)

    Elokuva on taide- ja viihdemuotona monipuolinen aihe jossa riittää useita erilaisia tulokulmia ja näkökulmia. On tärkeää kuitenkin huomata että kuvaamani näkökulmat elokuvan eri piirteisiin ja kiinnostavuusaspekteihin ovat puhtaasti subjektiivisia ja jokainen katsoja katsoo asioita erilaisten perspektiivien kautta.

    Elokuvan voi ajatella puhtaasti viihteenä jolloin sen painopiste on useimmiten siinä jättääkö se katsojalleen hyvän mielen vaiko ei, tai sen voi ajatella taiteena jolloin sen merkitys ei välttämättä ole siinä jättääkö se hyvän tai huonon mielen vaan miksi ja miten se on tehty, mitä se kuvastaa, mikä sen merkitys on, mitä sillä pyritään symboloimaan ja kuinka tähän saavutettuun lopputulemaan ollaan päästy.

    Tietenkin painopiste on monesti sekä-että ainoastaan painopisteen merkityksen vaihdellessa taiteellisuuden ja viihteellisyyden välimaastoissa suuntaan tai toiseen kalllistuen.

    Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole kertoa ihmisille miten elokuvia pitäisi katsoa tai olla katsomatta, vaan tekstin tarkoituksena on ainoastaan avata mitä kaikkia erilaisia aspekteja itse näen elokuvissa sellaisina minkä vuoksi elokuvaa pidän kiehtovana taidemuotona enkä ainoastaan viiihdemuotona.

    Karkeasti yleistäen omassa katsantakannassani viihteen tarkoitus on viihdyttää ja tuottaa hyvää mieltä kun taas taiteen tarkoitus voi olla paljon muutakin – sen tarkoitus on herättää ajattelemaan ja pohtimaan erilaisia asioita eri näkökulmista jotta oppisimme paremmin ymmärtämään itseämme ja maailmaamme.

  • Mitä on tapahtunut kauhuelokuville?

    Yleistä

    Kohtaus elokuvasta Eerie (2018)

    Vaikka täällä blogissa ei olekaan hetkiin ollut kauhuelokuvien arvosteluita niin silti lähiaikoina olen katsonut kohtalaisen monta modernia kauhuelokuvaa. Modernilla tässä tarkoitan elokuvaa joka on julkaistu viimeisen kymmenen vuoden sisällä.

    En tiedä olenko sattumalta ainoastaan valinnut katsomani elokuvat vain huonosti vai onko amerikkalaisten yliluonnolliseen kauhuun nojaavien valtavirtakauhuelokuvien lajityyppi todellisuudessakin mennyt niin tasottomaksi roskaksi että ei voi kuin ihmetellä että katsomieni elokuvien seassa ei ole kuin yksi hyvä tai edes kohtalaisen hyvä kauhuelokuva.

    Viimeiset viisi yliluonnolliseen kauhuun pohjaavat elokuvat joita olen katsonut ja jotka mahtuvat vuoden 2009 jälkeen ovat olleet: Eerie (2018), Annabelle (2014), The Conjuring (2013), The Unborn (2009), The Nun (2018).

    Tietenkin aikaisemminkin olen katsonut myös muita tämän lajityypin elokuvia ja on sinne muutama onnistunutkin mahtunut mutta huonoja sitäkin enemmän, esimerkiksi vaikkapa täällä blogissakin arvostelemani Insidious.

    Mikä modernissa kauhussa on pielessä

    Tunnelman puute: Lyhyesti tiivistäen pääsääntöisesti moderneissa amerikkalaisissa yliluonnollisiin teemoihin nojaavissa kauhuelokuvissa eniten tökkii niiden totaalinen tunnelman puute.

    Tunnelman puutteella tarkoitan sitä että tunnelmaa ei rakenneta missään vaiheessa kunnolla. Jännittävää ja pelottavaksi tarkoittetua ilmapiiriä ei valmistella ja pohjusteta siten että katsoja pääsisi kiinnostumaan hahmoista ja heidän kohtaloistaan jonka seurauksena sitten heille tapahtuvat pelottavaksi tarkoitetut kohtalot ei hätkäytä mihinkään suuntaan.

    Mikäli henkilöhahmot jäävät kovinkin etäisiksi ei heidän kohtalonsa kiinnosta. Mikäli heidän kohtalonsa ei kiinnosta ei heille tapahtuvat asiatkaan herätä mielenkiintoa eikä sitä myöten jännittävää tunnelmaakaan.

    Kohtaus elokuvasta Annabelle (2014)

    Jumpscaret: Toinen asia mikä nykyisessä kauhussa on pielessä on ns. jumpscaret eli kohtaukset joissa jännittäväksi tarkoitetussa tilanteessa pomppaa jotain esiin ja sen olisi tarkoitus säikäyttää katsojaa. Itsessään nämä ei ole mikään ongelma ja oikein käytettynä ne ovat hyvä tehokeino, mutta monia nykykauhuelokuvia katsoessa tuntuu että tämä on ainoa tapa millä katsojaa koetetaan edes saada säikkymään kun pelottavaa tunnelmaa ei olla millään tapaa onnistuttu muuten luomaan. Lisäksi nämä jumpscare-kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta olleet sellaisia että ne ei säikäytä eikä ne edes yllätä jolloin koko kohtauksen idea vesittyy täysin.

    Näytetään liikaa: Kolmas asia mikä modernissa kauhussa on pielessä on niiden tapa näyttää liikaa asioita. Käytännössä monet pelottaviksi tarkoitetut kohteet näissä elokuvissa voisivat olla jännittäviä, mutta jossain vaiheessa yliluonnollinen olento näytetään katsojalle jonka jälkeen se lähes poikkeuksetta muuttuu ainoastaan koomiseksi ilmestykseksi ja kadottaa viimeisetkin rippeet pelottavuudesta.

    Ennalta-arvattavuus: Neljäs asia mikä menee lähes samaan kategoriaan kuin jumpscaret on elokuvien ennalta-arvattavuus. En tarkoita tässä kontekstissa kuitenkaan ennalta-arvattavuutta juonen osalta sillä se on ihan ok eikä asia häiritse itseäni tässä lajityypissä. Olisi muutenkin suhteellisen epärealistista odottaa että yliluonnolliset kauhuelokuvat keksisivät joka kerta uuden juonikuvion perinteisen riivattu ihminen/eläin/asia/talo sijaan.

    Kuitenkin kohtausten ennalta-arvattavuus on asia mistä en perusta lainkaan. Esimerkkeinä siis vaikkapa tilanteet missä joku hahmo kävelee usvaisessa metsässä ja vähemmän yllättäen siellä on joku pelottavaksi tarkoitettu hahmo joka paljastuu katsojalle ja/tai kohtauksen henkilölle. Tai kun on pitkä käytävä on siellä lähes aina vähintään välähdyksenomaisesti jokin pelottava hahmo toisessa päässä joka sitten saattaa kadota sieltä heti ulkona raivoavan ukkosen aiheuttaman salaman välähdyksen myötä. Tai kun on jännittävä kohtaus ja kamera lähtee pyörimään hahmon ympärillä ja palaa takaisin hahmoon edestäpäin kuvaten on taakse ilmestynyt vähemmän yllättäen jokin pelottavaksi tarkoitettu olento. Tämänkaltaiset kohtaukset ovat yksinkertaisesti tylsiä ja tunnelmaa latistavia kliseitä.

    Kohtaus elokuvasta The Nun (2018)

    Kliseet: Aikaisemin luettelemieni kuvauksellisten ja tarinallisten kliseiden lisäksi nykykauhussa on suhteettoman paljon muitakin kliseitä jotka vesittävät lajityypin elokuvien uskottavuutta genressään. Näitä ovat mm. sähkövalojen pätkintä pelottavassa paikassa, kynttilöiden sammuminen tiukan paikan tullen ja kun uutta tulta sytyttää tulitikulla tai sytkärillä on odotettavissa yleensä jumpscare sekä ovien jatkuva aukeilu ja kiinni meno omatoimisesti. Toki ymmärrän että poltergeist-ilmiöllä pyritään luomaan edes jotain pelottavuutta, mutta yleensä näitä mahtuu samaan elokuvaan niin monia kertoja että ne kokevat pahanlaatuisen inflaation ja kääntyvät jo korniuden puolelle.

    Lisäksi kliseisenä piirteenä nykyisin on musiikin ja äänen käyttö jotka toki ovat osa jumpscare-meininkiäkin. Kun tairnan päähahmo menee jonnekin jännään paikkaan alkaa usein matala tasainen taustaääni kuulumaan ja kun jotain pelottavaa tai sellaiseksi tarkoitettua tuodaan näkyviin tulee korkea vinkaisu nopean leikkauksen saattelemana. Harmillista kyllä tämä ei säikäytä, lähinnä turhauttaa.

    Hahmojen typeryys: Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on henkilöhahmojen uskomaton typeryys. Tämä tietenkin on seurausta huonosta tunnelmasta ja mahdollisesti huonosta käsikirjoituksesta tai ohjauksesta, mutta tämä on silti piirre mikä turhauttaa katsojana aina yhtä paljon.

    Typeryytenä hahmoissa on yleensä esimerkiksi se että kun paikka jossa väki asustelee alkaa tapahtumaan yliluonnollisia asioita kuten ovien itsekseen aukeamisia ja kiinni menemisiä, tavaraoiden lentelyä hyllyistä lattioille yms. niin hahmot ovat kuin ei mitään ja päättävät jäädä kuitenkin sinne elämään ja olemaan. Välillä heille tulee vaarallisiakin tilanteita ja he kirkuvat pelosta, mutta heti sen jälkeen jatketaan tavallista arkea kuin mitään ei olisi tapahtunut kunnes taas seuraavalla kerralla on sama tilanne. Kuinka moni oikeasti olisi näin typerä?

    Hyviäkin elokuvia onneksi mahtuu

    Kohtaus elokuvasta The Conjuring (2013)

    Vaikka suurin osa nykyisistä kauhuelokuvista joita olen katsonut menevät kategoriaan tasotonta roskaa on onneksi aina yksittäisiä hyviäkin elokuvia siellä täällä onnistuttu tekemään myös tässä lajityypissä.

    Siinä missä The Nun sai itseltäni arvosanan 1/10 ollen siten huonoin arvosana mitä olen vuosiin antanut millekään elokuvalle, Eerie sekä Annabelle molemmat saivat 2/10 ja The Unborn sai 3/10 on poikkeuksellisesti The Conjuring elokuva jolle annoin kiitettävän hyvän arvosanan 8/10.

    The Conjuring onnistuu rakentamaan tunnelmansa merkittävästi näitä muita elokuvia paremmin ja siinä on tunnelman rakentamisen myötä onnistuttu luomaan myös kohtauksia joista tulee puistattava olo. Jos siis modernia kauhua haluaa katsoa on tämä ehdottomasti parhaimpia näkemiäni vuoden 2010 jälkeen tehtyjä kauhuelokuvia.

    Mielenkiintoista on nähdä miten tämä kauhuelokuvien lajityyppi tulee jatkossa muovautumaan. Nykyinen taso on pääsääntöisesti ollut roskaa yksittäisiä ilahduttavia poikkeuksia lukuunottamatta, joten elätän toivoa että suunta ei enää pääse menemään paljoa huonommaksi kuin mitä se jo on. Toivossa on siis hyvä elää 🙂

  • Tunkekaa itsepalvelut vaikka hanuriinne – aivan itse itseänne palvellen

    Itsepalvelu on kova juttu vuonna 2019 – ja sekös tätä hippiä nyppii

    Pakettia Matkahuollon kautta

    Elämme Suomessa vuonna 2019 yhteiskunnassa missä teknologia on saavuttanut jo merkittäviä harppauksia eteenpäin ja tehnyt ihmisten elämästä monin tavoin helpompaa. Yksi asia joka itselleni teknologian kehityksessä ja sen integroitumisessa yhteiskunnassa tökkii ja pahasti on kuitenkin itsepalvelu-nimikkeen alle upotettu palveluiden huonontaminen ja tarpeeton monimutkaistaminen.

    Tänään pitkästä aikaa tarvitsi tehdä postituksia niin Postin kautta kuin myös Matkahuollon kautta. Koska Matkahuollon lähetyspiste on viereisellä R-Kioskilla menin sinne lähetettävän tuotteeni kanssa jossa sitten selvisi että lähetysilmoitus pitäisi tehdä netistä itse. Myyjä tosin sanoi että ainakaan hänellä ei ole tiedossa että voiko hän sitä tehdä koska hänellä näkyi vain jo netissä tehdyn lähetyksen aktivointivaihtoehdot, joten on mahdollista että tällainen olisi saattanut olla vaihtoehto. Mikäli tällainen vaihtoehto on järjestelmään heille tehty ei se selkeästikään ole selkeä ja käyttäjäystävällinen toteutus jos myyjä ei ainakaan tiennyt kyseisestä mahdollisuudesta.

    Eipä siinä. Omistan älypuhelimen joten pystyin sen tekemään siinä paikan päällä. Ei muuta kuin tutkimaan kuinkas tämä Matkahuollon himmeli toimii. Sen jälkeen ilmoitusta tekemään ja lähetyksen maksamisen kohdassa myyjältä kysymään että voiko näillä varmasti lähettää paketin siten että vastaanottaja maksaa sen kun noutaa. Hänenkin mielestä kyllä, mutta itselleni ei ollut tullut missään vaiheessa kysymystä että minkä verran tuote maksaa ja mille tilille rahat maksetaan. Peruutin sitten lähetyksen ennen postimaksujen maksamista ja koko prosessi sitten tuli käytyä uudelleen. Käyttöliittymästä olisi täytynyt painaa Bussiennakko-painiketta jotta nuo haluamani tiedot olisi saanut näkyviin. Toisella kerralla sitten tämä onnistui.

    Aikaa tämän koko prosessin kanssa meni varmaankin lähemmäs puoli tuntia sillä en ollut ainoa asiakas R-Kioskilla enkä siis voinut joka välissä myyjän kanssa asiaa ihmetellä kun hänellä oli muitakin palveltavia joka tietenkin on täysin ymmärrettävää. Onneksi paketin sai lopulta matkaan tai ainakin siten että se otettiin vastaan R-Kioskille.

    …ja Postin kautta

    Lähetettyäni matkahuollon paketin oli aika siirtyä kohden K-Citymarketilla olevaa postin toimipistettä. Paketti tiskille, osoitteen täyttäminen, myyjä kertoo hinnan ja maksan lähetyksen ja lähden pois. No ei tietenkään asia ole näin mutkatonta sillä onhan nyt vuosi 2019 ja itsepalvelun aikakausi. Tai no, olisihan tämän voinut näinkin tehdä ja maksaa prosentuaalisesti lähes 50 % enemmän (ellen katsonut hintoja väärin). Jos lähetettävien tuotteiden arvo olisi enemmän olisin näin toiminutkin, mutta jos puhutaan muutamien kymppien lähetyksestä ei postimaksuihin halua tuhlata neljäsosaa myyntihinnasta.

    Itsepalvelun kautta tämä sujui perinteisen helposti (sarkasmia). Suuntasin Postin sivuille, sen jälkeen alussa löydän helposti oikeaan sivuston osuuteen kunnes kohta jo pääsen arpomaan että minkähän kokoinen tämä lähettämäni paketti on eli mihin pakettiluokkaan se pitää valita. Onneksi kassaneidillä oli jonkinlainen mitta jolla sain tuotteen mitattua ja pystyin valitsemaan oikean kokoluokan. Näppärää kuinka itsepalvelu säästää kassahenkilökunnan resursseja kun joutuvat kuitenkin neuvomaan ihmisiä tämänkaltaisissa asioissa…

    Jatkoin lähetyksen tietojen täyttämistä netissä ja *boom* koko sivusto konahti kesken kaiken. Hieno juttu Hermannit. Virheilmoituksena tuli jonkinlainen Hupsis!-ilmoitus. Ei muuta kuin uudelleen täyttämään samat tiedot ja taas omaa aikaa tuhraantui minuuttitolkulla ylimääräistä. Sen jälkeen vielä oli jäljellä maksu nettipalvelussa jonka jälkeen sai koodin joka sitten annettiin kassahenkilölle. Hän kirjoitti sen pakettiini ja tämän jälkeen koko prosessi oli ohi.

    Varmaankin noin viitisentoista minuuttia tässä koko roskassa meni palvelun kaatumisineen päivineen. En ole lainkaan vakuuttunut tässäkään siitä että itsepalvelu tuo lisäarvoa ainakaan kaltaiselleni satunnaiselle pakettilähettäjälle – käytännössä se on vain huonompaa palvelua missä itse saa tehdä suurimman osan työstä. Kiitos mutta ei kiitos.

    Mikä näissä siis itseäni tökkii

    En pidä itsepalvelu-trendistä lainkaan kuten varmaan saattoi arvata kahdesta aikaisemmasta kappaleesta. En ole tainnut koskaan käyttää itsepalvelukassaa missään muualla kuin IKEAssa. Ruokakaupoissa en ainakaan muista käyttäneeni enkä halua jatkossakaan käyttää.

    Eniten näissä itselleni tökkii ajatus huonomman palvelun myymisestä jotenkin parempana ja mullistavana – tee itse lähes kaikki työt ja maksa vielä siitä. Jos haluan olla kassahenkilökuntana, haen kauppaan töihin. Jos haluan lähetellä paketteja haen Postiin tai Matkahuoltoon töihin. Oma aikani on rajallista, jokainen verkkopalvelu on erilainen, jokaisesta joutuu selvittämään kuitenkin perustason asiat alusta asti jos näitä ei usein tee (jota en tee enkä jatkossa tee tätäkään vähää) ja tämänkaltainen toiminta on vain turhauttavaa oman ajan tuhlaamista.

    Mikähän mahtaa olla seuraava itsepalvelutrendi? Kahvila missä itse keität kahvit, kaadat kuppiin ja siivoat vielä itsepalveluna koko pöydän puhtaaksi ja maksat siitä? Vai ruokakauppa jossa itse teet tilaukset etukäteen, käyt hakemassa ne tavaratoimittajan varastolta, purat paketeista ja itse itseäsi palvellen vielä kannat ne kotiisi? Vai olisiko sittenkin IT-toimittaja joka antaa mahdollisuuden että itse itsellesi tuotat omin pikku kätösin verkkopalvelusi ja laitat sen nettiin mutta maksat siitä kuitenkin tälle toimittajalle?

    Puhelinasiakaspalvelussakin jo vuosia jatkunut ihmisten ohjaaminen itsepalvelun suuntaan on trendi josta en pidä lainkaan. En halua alkaa jokaisen tarvitsemani palveluntarjoajan verkkopalveluiden toimintaa selvittämään ja ihmettelemään mistähän asiat mahtavat löytyä. Mieluummin soitan ja saan linjan päästä sellaisen ihmisen kiinni joka tietää suoraan mistä on kyse kuin alan tuhlaamaan aikaani jonninjoutavien asioiden etsintään.

    Itsepalvelut ovat hyvä lisä vaihtoehtona, mutta siinä vaiheessa kun muut palvelumuodot heikkenevät sen vuoksi olemme saavuttaneet pisteen josta ajattelen että voitte tunkea itsepalvelunne hanuriinne aivan itse itseänne palvellen. Muistakaa kuitenkin maksaa tästäkin palvelusta!