Category: Pelaaminen

Ei sutta saati sekundaa

Joku tovi takaperin ostamassani Indiegalan bundlessa tuli mukana roolipelin ja korttipelin kombinaatio, Northmark: Hour of the Wolf. Ajatus tällaisesta peligenrestä vaikutti omaan makuuni kiinnostavalle – siitäkin huolimatta että omat kokemukseni roolipeleistä on sangen vähäiset, joten tällä kertaa täytyi ottaa sutta hampaista ja katsoa mistä tämä tuotos on tehty.

Vuoden 2014 puolella julkaistun pelin kehityksen ja julkaisun takaa löytyy tsekkiläinen vuonna 2000 perustettu kolmen hengen indiekehittäjätiimi Rake in Grass.

Tyypillistä tarinaa

Varsinainen peli alkaa hahmon valinnalla. Tarjolla on neljää eri sorttista hahmoa, joilla on toki hieman erilaiset puolustukselliset taidot. Valittavana on soturi, maagi, druidi tahi kääpiö.

Kun hahmo on valittu, päästään seuraamaan pelin juonta. Tarinassa joku salaperäinen tyyppi koettaa päästää herttuaa päiviltä myrkytettyllä nuolella, mutta noheva sankarimme lähtee etsimään vastamyrkyt ja samalla selvittelee mitä maailmalla tapahtuu.

Vaikuttaa siltä, että valtakunnassa on asiat päin sitä itseään – haltijat ja kääpiöt eivät taida enää ollakaan hyvää pataa ihmisten kanssa, joten jotain on mennyt jossain päin pieleen. Sankarin on lähdettävä siis selvittämään mitä on tapahtunut ja miksi. Pahuus nousee, mutta kuka tai mikä on kaiken takana?

Juonellisesti tarina on mahdollisesti moneen makuun turhankin peruskliseistä fantsuhuttua, mutta itselleni tämä toimi hyvin. Liekö syynä se, että en ole niin paljoa fantasiakirjallisuutta lukenut että samat tarinat tulisivat jo korvista ulos enkä myöskään ole tämän tyylin pelejä juurikaan pelannut, vaiko se, että mukaan oli saatu heitettyä sinne tänne huumoria jolle tuli naurettua ääneenkin muutamat kerrat.

Kartta jossa ei navigaattoria tarvita

Toteutusta ajatellen peli on sangen selkeä. Sankarilla on tehtäviä joita hänen täytyy tehdä, jonka jälkeen sitten taas selvitellään asioita eteenpäin. Avoinna olevat tehtävät voi käydä dementian vaivatessa lunttaamassa päiväkirjasta, jossa on lyhyesti ja tiivistetysti kerrottu mitä tehtävänä oli.

Tehtävät ovat suoraviivaisia, eikä niiden suorittamiseen tarvitse ydinfyysikon älynlahjoja. Esimerkiksi sankari saa tehtäväkseen käydä jutustelemassa ja taistelemassa ongelmia aiheuttavien janttereiden kanssa, tai humoristisempana tehtävänä terrypratchettimaisesti sankarimme saa toimittaa banaaneita kirjastossa hääräävälle kirjastoapinalle joka vastaavasti antaa lisätietoja mitä tehdä tulee.

Tehtävien sijaintipaikat on helppoa löytää, sillä paikat joissa on tekemättömiä tehtäviä hehkuvat kartalla sykkivänä pallerona. Tästä ei paljoa navigointi helpommaksi mene.

Kun pelaaja saapuu kartalle oikeaan paikkaan, tulee näkyviin kuva jossa on kerrottu tapahtumia. Mahdollisesti samassa yhteydessä käydään läpi dialogia ja taistellaan tarpeen vaatiessa vihulaisia vastaan.

Tapahtumapaikoissa olevissa kuvissa on yleensä useampia eri paikkoja joihin pelaaja voi itsensä klikata. Esimerkiksi monessa kaupungissa on areena jossa voi käydä taistelua harjoittelemassa ja voittaa rahaa, kauppa josta voi ostaa kortteja tai muita paikkoja joissa voi käydä ihmettelemässä asioita ja selvittelemässä juonta.

Taistelu tekee sankarin

Pelin varsinaiset taisteluosuudet on toteutettu korttiroolipeleistä lainatuilla elementeillä. Pelaajalla on korttipakka, jossa on erilaisia kortteja joita hän voi lätkiä joko omille pelaajilleen tai vaihtoehtoisesti vastustajalle/vastustajille.

Taisteluun voi osallistua 1–3 hahmoa, jotka nekin on kortteja joita voi ansaita pelin aikana eri tavoin. Eli esimerkiksi jos omistan kolme hahmokorttia, voin lätkäistä ne kaikki pöytään taisteluun ellei taistelussa ole lisärajoituksia esimerkiksi pelaajan korttien yhteislevelin pistemäärän suhteen. Ainoastaan kerran tuli vastaan tilanne että en pystynyt laittamaan kolmea tehokkainta taistelijaani kentälle, joten käytännössä tämä ei ole ongelma juuri missään vaiheessa.

Taistelussa eri korteilla on erilaisia kykyjä, sekä ne saavat oman pelihahmon kyvyistä lisäpisteitä. Jos siis pelihahmoni on soturi jolla on annettu kokemuspisteitä 3 hyökkäykseen, 2 jääloitsuihin ja 4 puolustukseen, tulee kortteihin nämä pisteet kortin pisteiden lisäksi.

Esimerkiksi siis pelissä oleva kortti miekka joka tekee 2 damagea tavan hyökkäyksessä, olisi sen teho 2+3 yllä olevan esimerkin mukaisesti. Tämän lisäksi hahmokorteille voi rätkäistä lisäksi myös muita pakasta löytyviä kortteja joilla voi buustata iskuja, puolustuksia yms. Yksi kortti on esimerkiksi sellainen, jolla voi lisätä 50 % todennäköisyyttä tehdä tuplasti enemmän damagea seuraavassa hyökkäkysessä, ja sen kortin voimassaolo on neljä kierrosta.

Pöytään lyötävillä hahmokorteilla on itsessään myös kykyjä. Kun kyvyn käyttää, täytyy odottaa muutamia kierroksia ennen kuin hahmon kyky on uudelleen latautunut. Tämä oli hyvä ja toimiva ratkaisu.

Kortteja on parisataa erilaista, mutta huonona puolena niitä on painotettu hieman huonosti. Erilaisia iskutapoja pelissä on siis normaalit iskut, magia, myrkky, maa ja tuli, mutta tulikortteja en tainnut nähdä missään vaiheessa peliä. Käytännössä kaikki iskut olivat enemmän ja vähemmän normaaleja iskuja sekä jäämagiaa, vaikkakin viholliset tuntuivat tarjoilevan myös myrkkyiskuja.

Taistelu on ohi kun joko omat tai vastustajan kaikki pöydässä olevat hahmokortit on tuhottu (1–3 korttia). Jos taistelun häviää esim. metsästä hyökkääviä bandiitteja vastaan, tulee myös game over. Vahingosta viisastuneena tulin oppineeksi välitallennusten jalon taidon myös tässä pelissä.

Miekalla maailman valtaukseen

Pituudellisesti peli ei ole järjettömän pitkä, sillä sen tahkoaa lävitse noin kuudessa tunnissa. Pelasin tämän itse parissa pätkässä, mutta käytännössä siis yhdeltä istumaltakin tämä on realistisesti pelattavissa.

Nortmark: Hour of the Wolf oli sangen positiivinen yllätys. Sen toteutus oli toimiva, musiikit olivat erittäin miellyttävät, tarina oli kiintoisa sekä hauska, eikä mitään suuria puutteita jäänyt mieleen lukuunottamatta moninpelin puutetta sekä korttien paikoittaista epätasapainoa.

Kehuttavaa

• Toimiva tarina huumorilla höystettynä
• Musiikit
• Hyvin toteutettu risteytys ropellusta ja korttilätkintää

Moitittavaa

• Ei logia josta olisi nähnyt taistelun tapahtumat. Olisi ollut kätevää esim. katsoa siitä minkä kortin vihollinen viimeksi pöytään löi joilla sai tehtyä damaget omiin pelaajiin.
• Korttilajien tasapainotus oli hieman epäsuhtainen, sillä tuli- ja maakortteja ei juuri pelissä näkynyt.

Arvosana: 9 / 10

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan

Muutamien aikaisempien läpipelaamieni visuaalisten novellien innoittamana tartuin tänään bundlessa mukana tulleeseen visuaaliseen novelliin Flower Shop: Winter in Fairbrook. Visuaalinen novelli jossa kasvatellaan kukkia ja viritellään ihmissuhteita – mikäpä tällaisessa skenaariossa voisi mennä pieleen?

Flower Shop: Winter in Fairbrook on Winter Wolves -pelistudion käsialaa, aivan kuten aikaisemmin lävitse pelaamani visuaalinen novelli Bionic Heart 2, joten aivan tuntematon suuruus pelin takaa ei löydy.

Peli on julkaistu vuoden 2011 joulukuussa, ja se on saatava niin Windowsille, Linuxille, Macille kuin myös iOS:lle sekä Androidille.

Samassa The Flower Shop -sarjassa on aikaisemmin julkaistu myös vuonna 2010 The Flower Shop: Summer in Fairbrook.

Helppoa pelattavaa

Kuten muissakin lävitsekahlaamissani visuaalisissa novelleissa, oli myös tässä tarjolla erittäin helposti lähestyttävää naksuttelua.

Juonessa eteneminen on suoraviivaista. Hiirellä naksutellen tarina etenee ja tekstit vaihtuvat kuljettaen taustatarinaa eteenpäin. Valintatehtävissä klikataan haluamaa vaihtoehtoa jonka jälkeen naksuttelu jatkuu. Käyttöliittymän opettelu ei vaadi suuria ponnisteluita ensikertalaisellekaan.

Graafinen puoli pelissä oli toimiva ja miellyttävä. Piirtotyyli oli söpöä animetyyliä. Pelin musiikit olivat perustoimivaa tasoa. Ei erityisen hyvät, mutta ei myöskään huonot. Pääasia siis, että ei ainakaan huonot.

Verrattuna muihin kokemiini visuaalisiin novelleihin, oli tässä poikkeuksellisen paljon enemmän tekemistä. Pelissä pystyi valitsemaan viikkokalenterista itse tulevan viikon tapahtumia, eli käytännössä missä päin pelimaailmaa haluaa kukkakaupassa vietetyn työpäivän jälkeen aikaansa kuluttaa.

Tarjolla oli erilaisia vaihtoehtoja, joissa pystyi toimittamaan erinäisiä askareita. Esimerkiksi sekatavarakaupalla pystyi käydä ostamassa kukkien siemeniä, joita sitten pystyi istuttaa kasvamaan. Vaihtoehtoisesti toki myös sekatavarakaupan miestä pystyi alkaa kihistämään, mikäli halusi pelissä edetä siihen suuntaan.

Ihmissuhdemysteerit

Pelin päähahmo Natalie on lähtenyt pienelle paikkakunnalle töihin kukkakauppaan. Jotta elämä ei kuluisi pelkästään työn raskaan ikeen alla itkiessä, on pelissä mahdollista alkaa säätämään ihmissuhdekuvioita. Tarjolla on muutamia eri miehiä, joita Natalie voi yrittää vietellä pauloihinsa.

Ihmissuhdekuviot hoidetaan käytännössä menemällä samoihin paikkoihin (kirjasto, kauppa jne) kuin missä kiinnostuksen kohde on, ja aina välillä pyrkiä saamaan keskusteluita aikaiseksi. Käytännössä aina näin ei tapahdu, vaan Natalie menee paikan päälle mutta mitään juttua ei tule tapahtumaan.

Peli tarjoaa yhdeksän erilaista loppuvaihtoehtoa, joista toki itse pelasin vain yhden variaation. Allekirjoittaneen ihmissuhdetaidot tässä pelissä oli niin vahvalla mallilla, että Natalie jäi pysymään sinkkuna tuon lomankin jälkeen.

Loppuratkaisuun päätymiseen meni aikaa noin kaksi tuntia, joten mitenkään mahdottoman pitkästä pelistä ei ole kyse.

Sympaattista söpistelyä

Pelin loppuun pelattua fiilikset jäivät positiivisen puolelle. Vaikkakin kyseessä oli itselleni vasta kolmas visuaalinen novelli jonka pelasin lävitse, oli tämä näistä parhain.

Flower Shop: Winter in Fairbrook on yksinkertainen ja helposti lähestyttävä naksuttelu, joka toimii kevyenä viihteenä niinä hetkinä jolloin haluaa peliltä vain rentoa ajanvietettä vailla suuria haasteita. Se tarjoaa edes hieman pelillistä osuutta kukkien istuttamisen ja niistä huolehtimisen muodossa, mutta pääpaino pysyy silti vahvasti visuaalisen novellin puolella.

Kehuttavaa

• Viihdyttävä
• Rento naksuttelu ja toimiva käyttöliittymä
• Kukkien kasvatus joka toi tarinaan myös hieman pelillistä elementtiä

Moitittavaa

• Paikoitellen samaa toistavia vastauksia
• Henkilöhahmot jäivät aika ontoiksi

Arvosana: 5 / 10

Modista maailmanvalloitukseen

Pelitarjouksia nettikaupassa selaillessa sattui vastaan tulemaan kaverini suosittelema Dear Esther halvalla hinnalla. Koska peli oli Steamissa toivelistallani odottamassa, täytyi peli pistää ostoskoriin ja samantien tulille.

Dear Esther on brittiläisen indie-pelistudion The Chinese Roomin käsialaa. Alunperin peli on julkaistu vuonna 2008 ilmaisena Source-pelimoottorin modina, mutta myöhemmin se on uudelleenkehitetty vuosien 2009–2011 välillä. Peli on julkaistu nykyisessä muodossaan vuoden 2012 heinäkuussa.

Dear Esther on saatavana Windowsille, Linuxille sekä Mac OSX:lle.

Taidespektaakkeli

Dear Esther on selkeästi massasta erottuva tuotos, sillä se kuuluu kategoriaan josta on vaikeaa ilmaista suoraan onko kyseessä peli vai jokin muu. Parhaiten kenties tätä voisi kuvata termillä interaktiivinen audiovisuaalinen taidespektaakkeli digitaalisessa muodossa.

Tarina sijoittuu asumattomalle Hebridin saarelle. Pelaajan kulkiessa pitkin saarta hän kuulee tarinankertojan puhuvan pätkiä kirjeistä jotka on kirjoitettu Estherille. Tarinankertojan henkilöllisyyttä ei paljasteta pelin aikana, vaikkakin joistain kohdista peliä saa viittauksia että kyseessä olisi Estherin mies.

Tarinalliselta anniltaan kyseessä on hieman hämmentävä kokemus, sillä peli ei anna selkeitä vastauksia mitä tarinassa tapahtui, vaan enemmänkin se jättää vastuun tarinan tulkitsemisesta sen kokijalle.

Taidetta ja viihdettä

Koska Dear Estherin tapauksessa kyseessä on enemmän tunnelmaan painottuva tarinankerrontakokemus kuin peli, oli mukavaa havaita että tuotoksen audiovisuaalinen ilme oli saatu toimivaksi kokonaisuudeksi.

Vaikkakin pelin visuaalinen ilme oli kaikin osin miellyttävää katsoa, onnistui se silti paikoitellen ilahduttamaan positiivisesti yksittäisissä kohdissa tavallistakin mielyttävämmällä ulosannilla.

Myös äänipuoli oli pelissä hyvin toteutettua. Puhuttu tarinankerronta oli sujuvaa ja toimivaa eikä siitä löytänyt mitään pahaa sanottavaa.

Pelin musiikit olivat myöskin ammattitasoisesti tuotettua jälkeä, ja ne olivat sävellyksienkin osalta rentouttavaa kuultavaa. Musiikit olivat rauhallisia ja tunnelmallisia maisemamaalailuja ja ne toimivat tarinassa oikein hyvin. Pelin soundtrackin voi käydä kuuntelemassa Bandcampissa.

Kuuntele tämä tarina

Enemmän kuin peli, Dear Estherin tapauksessa kyseessä on kevyt ja mielenkiintoinen tarinankerrontaan nojautuva kokemus. Ajallisesti ajatellen kyseessä on lyhyt kokemus, sillä itse pelasin sen alle puolessatoista tunnissa läpi.

Tarina on mielekiintoinen, vaikkakin epäselvä. Siitä ei pelin loputtuakaan saa täysin varmaa kuvaa mistä oli kyse, ja mitä siinä tapahtui. Pelin lopetus oli myös sellainen josta jäin niin epävarmaksi, että piti netistä käydä tarkistamassa loppuiko se todellakin siten kuten se loppui.

Pelin audiovisuaalinen puoli oli onnistunutta ja se tuki hyvin pelin tarinan tunnelmaa.

Kokonaisuutena tuotos oli positiivinen kokemus.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Rentouttava
• Omalaatuinen

Moitittavaa

• Hämmentävä lopetus
• Välillä meinasi eksyä

Arvosana: 7 / 10

Tarinaa kuvina

Aikaisemmin läpi pelaamani visuaalinen novelli Snow Light oli huonoine puolineenkin mielenkiintoinen kokemus, joten annoin toisellekin saman pelityypin edustajalle mahdollisuuden vakuuttaa minut visuaalisten novellien mielenkiintoisuudesta.

Pelattavakseni tarttui Indie Galan Every Monday Bundlessa mukana tullut Winter Wolvesin kehittämä Bionic Heart 2.

Peli on julkaistu vuonna 2013 ja se on saatavana Windowsille, Mac OSX:lle sekä Linuxille.

Kevyttä klikkailua

Tarinallisesti peli on jatkumoa Bionic Heartsille, mutta vaikka ensimmäistä osaa ei olisikaan pelannut, on tämä tarina toimiva sellaisenaankin. Pelin tarinassa on useampia erilaisia variaatioita, joten erilaisia tapahtumia ja loppuratkaisuja on valintojen ja tapahtumien kulun mukaan.

Koska peli on tyypiltään visuaalinen novelli, on tässäkin pelissä varsinaista pelillistä osuutta tarjolla suhteellisen vähän. Käytännössä suurin osa peliajasta on tarinan lukemista ja hiiren naksuttelemista ilman sen suurempia pähkäilyjä.

Toisinaan kesken tarinan tulee eteen sosiaalisia pomotaisteluita, joissa täytyy valita sellaiset vaihtoehdot että tilanteesta pääsee ohi. Pelaamistaan on hyvä tallentaa aina välillä, sillä kesken sosiaalisen pomotaistelun ei peliään voi tallentaa, ja mikäli taistelun häviää on edessä armotonta hiiren naksuttelua jotta pääsee uudelleen samaan taistelukohtaan uudemman kerran.

Bionic Hearts 2:n positiivinen puoli pelillisestä näkökulmasta analysoiden on se, että sosiaalisissa pomotaisteluissa on mahdollisuus jopa hävitä. Käytännössä tämä siis aiheuttaa sitä, että pelissä täytyy jopa hetken aikaa välillä pysähtyä pohtimaan ja joitain kohtia ottamaan useampiakin kertoja uudelleen.

Tasaisen tappavaa

Bionic Hearts 2:n huonointa antia oli liiallinen staattisuus – pelin taustakuvia ei ollut (ainakaan kulkemassani juonessa) montaa erilaista, joten sama kuva oli taustalla pitkän aikaa ja ainoastaan hahmojen ilmeet muuttuivat hieman paikoitellen valintojen mukaan.

Toinen asia mikä aiheutti hieman kyllästymistä oli taustamusiikkien muutoksien vähäisyys. Ainoastaan muutamia erilaisia kappaleita soi eri skenaarioiden välillä, joten ne alkoivat jossain vaiheessa tympäisemään. Onneksi musiikit olivat sentään kohtalaisen mukiinmenevää tasoa, joten kyllästymiskynnys ei iskenyt heti alkumetreillä.

Hyvänä puolena pelistä voi sanoa inhimillisesti lähestyttävän ja helposti seurattavan tarinan. Vaikkakaan tarina ei itselleni aiheuttanut mitään sangen suuria hurraa-huutoja, oli se kuitenkin sellainen että sitä jaksoi seurata edes kohtalaisella mielenkiinnolla eteenpäin.

Pidin myös pelin graafisesta ilmeestä. Vaikka skenaarioita oli turhan vähän, oli ne kaikki edes piirretty kohtalaisen mukavan näköisellä piirrostyylillä. Graafinen ilme pysyi tasaisena kaikissa kuvissa, joten Snow Lightin kaltaisia piirrostyylin muutoksia ei nähty pelin aikana – ainakaan siinä tarinassa jolla itse pelasin tämän tuotoksen lävitse.

Lyhyt ja ytimekäs

Bionic Hearts 2 on lyhyt ja ytimekäs visuaalinen novelli, jonka läpipelaamiseen ei tarvitse uhrata elämästään aikaa suhteettomia määriä. Itse pelasin pelin läpi noin kahdessa tunnissa, joten kyseessä on sangen rento ja kevyt viihdyke, jossa pääsääntöisesti pelaaja voi astua matkustajan paikalle ja antaa tarinan kuljettaa itseään.

Bionic Hearts 2 on eurolla tai parilla ostettuna ihan rentoa viihdettä jossa ei suhteettomasti joudu päätään vaivaamaan, mutta mitään maata mullistavaa taidespektaakkelia ei siitä kannata odottaa.

Kehuttavaa

• Mukavan näköinen
• Useampia eri variaatioita juonessa

Moitittavaa

• Taustojen (skenaarioiden) määrä turhan vähäinen
• Musiikit liian yksipuoleiset (vaikkakin ihan mukiinmenevät)

Arvosana: 4 / 10

Veljesten välistä rakkautta

Joitain aikoja takaperin tänne sivustollekin muutamia arvosteluita kirjoittanut toveri Lisko suositteli allekirjoittaneelle silloin täysin tuntematonta peliä, Brothers: A tale of two sonsia. Koska kyseinen peli oli Steamin joulualennuksissa vallan huokeaan hintaan, täytyi pelivinkkiin tarttua ja laittaa korttia vinkumaan ja kartuttaa Steam-pelikirjastoa jälleen yhdellä pelillä lisää.

Brothers: A tale of two sons on Triton-nimisen ruotsalaisen demoryhmän jäsenten perutaman Starbreeze studiosin käsialaa. Lafkan tunnetuimpana tuotoksena lienee Payday 2, joten aivan mitäänsanomattomasta pelitalosta ei siis missään nimessä ole kyse. Julkaisusta on ollut vastaamassa italialainen 505 Games.

Veljesrakkauden tarina on julkaistu vuonna 2013 Windowsille, XBox Live Arcadelle sekä Playstation Networkille.

Elämänpuun lähteille

Pelissä pyöritään pelin nimen mukaisesti kahden veljeksen tarinassa. Peli alkaa surumielisissä tunnelmissa kun veljistä nuorempi, Naiee, on mereen hukkuneen äitinsä haudan edessä. Vanhempi veli Naia keskeyttää veljensä haudan ääressä viettämän hetken kutsumalla hänet apuun, jotta he saavat sairaan isänsä vietyä kylän tohtorille.

Naiee lähtee veljensä avuksi viemään isää lääkärille ja tästä alkaa varsinainen pelillinen osuus. Kuitenkaan veljesten harmiksi lääkärisetä ei pysty auttamaan isäpappaa suorilta, vaan veljesten täytyy lähteä etsimään käsiinsä elämänpuun luona sijaitsevaa vettä jolla isäukko saadaan takaisin terveiden miesten kirjoihin. Seikkailun elementit on siis ilmassa ja matka kohden elämän puuta voi alkaa.

Kahden tatin takomista

Ensimetreistä asti pelaaja saa ohjattavakseen kummankin veljeksistä. Pelin steam-kaupppasivulla sanotaan, että peli vaatii peliohjaimen (…vaikka foorumit kertovat kyllä muuta) ja syytä tähän ei tarvitse kauaa ihmetellä. Veljekset tottelevat peliohjaimen tattien liikettä – vanhempi veli liikkuu vasemmalla padin tatilla, pikkuveikka vastaavasti oikealla. Näiden lisäksi kummankin pelaajan voi passittaa tekemään tilannekohtaista toimintoa LT/RT-painikkeella, eli L2/R2 painikkeella mikäli tätä pelaa Playstationin ohjaimella kuten itse tein.

Ohjattavuus oli toteutettu erittäin hyvin. Ohjattavuus oli pääsääntöisesti helppoa, vaikkakin itse sekoilin toisinaan (vielä pelin lopuillakin) kun liikutin molempia veljeksiä yhtä aikaa. Toisin sanoen kun tarkoitus oli liikuttaa pienempää veljeä vasemmalle ja samaan aikaan isompaa veljestä oikealle, saatoin tehdä liikkeet päinvastoin.

Kuitenkin tämä ei ole toki pelin syytä, vaan omaa tottumattomuutta kahden hahmon yhtäaikaiseen ohjaamiseen. Multitaskaamisenhan ei kyllä pitäisi olla muutenkaan putkiaivoisten olentojen vahvin puoli, joten suon tämä siis itselleni köyhällä verukkeella anteeksi.

Kamerakulmien toteutus oli myöskin mukavasti toteutettu. Kamera pysyi pääsääntöiesti aina järkevänä, ja pelaajalla oli myös mahdollista pyöritellä kameraa LB/RB-painikkeilla (eli L1/R1 PS3:n ohjaimessa) parempia kuvakulmia etsiessä. Joissain tapauksissa kameraa pystyi pyörittämään enemmän, toisissa kohdin vähemmän. Kuitenkin tämä oli erittäin tervetullut ominaisuus – jos ei muuten, niin yleiseen maailman kauneuden fiilistelyyn uusista kuvakulmista.

Lapsille ja lapsenmielisille…kö?

Pelin alkumetreistä asti tuli vahvasti fiilikset siitä, että pelin kohderyhmä on lapset ja lapsenmieliset, sillä pelin visuaalinen ilme oli kuin mitä parhaimmista Pixarin animaatioleffoista.

Tarinaa eteenpäin tahkottua mielipiteeni kuitenkin muuttui radikaalisti toisenlaiseksi, sillä pelin miljöössä alkoi olemaan sellaista tematiikkaa mitä en vähässä kummassa kersojen antaisi katsoa kovin nuorella iällä. En usko että hirteen vedettyjen ruumiiden, veristen ihmisten raatojen tahi ihmisuhria virittelevien hämärien kulttilaisten näkeminen välttämättä niitä ihan iloisimpia lapsuusmuistoja olisi.

Vaikkakin pelin miljöö paikoitellen lähtikin maalailemaan maisemaansa mustempiin sävyihin, oli kokonaisuus kotigoottien pettymykseksi kuitenkin pääsääntöisesti siellä elämän aurinkoisemmalla puolella kulkemista.

Valo on aina kaunista

Veljesten tarina oli puettu visuaalisesti uskomattoman kauniiseen kuosiin. Aivan alussa jo sain tuntuman siitä, että tässä pelissä voi hyvinkin olla potentiaalia räväyttää visuaalisesti merkittävä taideteos verkkokalvoilleni, ja ilokseni sain havaita perstuntumani osuneen tällä kertaa kohdalleen.

Visuaalisen ilmeen olemus toi positiivisella tapaa mieleeni elokuvan Legenda suojelijoista, sekä aikaisemmin arvostelemani Trinen, vaikkakin Trinen ja veljestarun ulkoasuissa olikin toki selkeästi eroa. Lähinnä mielleyhtymät syntyivät siitä, että kummassakin pelissä koin visuaalisen ilmeen aiheuttamaa tajunnat laajentavaa riemua.

Äänet ja musiikit olivat myöskin toimivaa tasoa, eikä niistä mitään valittamisen sanaa jäänyt. Erityismaininnan saa kuitenkin pelin loppuratkaisujen tietämillä koettavat musiikit, sillä ne loivat peliin tunnelmaa juuri oikealla tavalla.

Ei mikään turha tarina

Pelin loppuun kaluamiseen kului aikaa noin 3,5 tuntia, joten mistään suhteettoman pitkästä pelistä ei voida puhua. Itse mielsin tämän lähinnä pitkähköksi interaktiiviseksi elokuvaksi, joten pelin kesto toimi itselleni vallan mainiosti.

Vaikeustaso oli onneksi myöskin hyvin mitoitettu, sillä missään kohdassa ei joutunut jumittamaan kovin pitkiksi ajoiksi. Kenties pisimpään uusintoja vaati riippuliitokohtaus, jossa tuli feilattua kenties noin 6–7 kertaa.

Perinteiset ongelmanratkaisupohdinnat olivat kaikki inhimillisesti ratkaistavissa, eikä niiden takia tarvinnut repiä hiuksia päästään tahi turvautua Internetin apuun, vaan perus maalaisjärjellä ongelmat ratkesivat suoraan miettimättä tahi korkeintaan lyhyellä mietinnällä.

Kokemus vailla vertaa

Pelin loppuun pelattua olo oli huikea. Peli josta pelaamaan aloitettua en tiennyt lainkaan mitä odottaa tuli yllättäen ja iski sivukoukulla mestariteoksen vasten kasvoja.

Vaikkakin tänä vuonna on tullut monta hienoa peliä nähtyä ja koettua, oli tämä peli ehdottomasti kärkikastia. Brothers: Tale of two sons on peli, joka allekirjoittaneelle nousi suoraan kautta aikojen hienoimpien pelikokemusten listalle.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Liikuttava
• Mielenkiintoinen tarina

Moitittavaa

• Potentiaalisesti liian lyhyt
• Hämähäkki aiheutti araknofobiaan taipuvalle hipille kylmiä väreitä

Arvosana: 10 / 10