Category: Pelaaminen

Mainettaan parempi

Kun Chernobyl Commandon Steam-pelisivulle sattuu eksymään ja lukemaan pelin saamia arvosteluja, voisi luulla että sen pelaamiseksi täytyy olla vähintään masokisti tai muutoin häiriintynyt persoona.

Onneksi en kyseisiä arvosteluita käynyt vilkaisemassa ennen pelin pelaamista, koska peli olisi saattanut jäädä koettamatta. Kaikkine typeryyksineenkin Silden-pelitalon hengentuotos on parempi kuin Steamin Mostly negative -arovsteluista olisin saattanut mielikuvan saada.

Kyseessä ei toki ole mestariteos, mutta on sitä huonompiakin pelejä tullut pelattua.

Tero Risti, terroristi

Kuten ah-niin-monessa ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä koetussa ammuskelussa, niin myös tässä päästään lahtaamaan terroristeja. Eipä siinä, onhan se kiintoisampaa räiskiä terroristejä kuin lähteä teurastamaan passiivista vastarintaa tekevää pasifistihippien laumaa, mutta omaperäisyyspisteitä ei tämänkään FPS:n käsikirjoituksesta tule annettua. Eipä siinä, en sellaista kyllä odottanutkaan.

26 vuotta Chernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen terroristit ovat vallanneet alueen aikomuksenaan haalia kaiken jäljelle jääneen radioaktiivisen aineksen ja käyttää tätä omiin tarkoitusperiinsä. Tämähän ei tietenkään sovi kuvioon, joten terroristeille lähdetään syöttämään lyijyä aseen piipusta ja mennään estämään moiset mielipuoliset aikeet.

Peli on yksinkertainen oppia ja tajuta. Kontrollit ovat simppelit eikä mitään turhia hifistelyitä ole tarjolla. Liikkuminen, kyykkäys, hyppy, ampuminen, kranaattien viskely sekä itemeiden aktivointi muista FPS-peleistäkin tutulla e-kirjaimella. Tässä kaikki mitä kontrolleja tarvitsee tajuta.

Kentällä näkyvä tähteä kohden kun suunnistaa niin ei pääse edes kartalla eksymään, ja jos eksyykin liian kauas tarkoitetusta alueesta, peli kyllä antaa ilmoituksen että pitäisi palata oikealle alueelle – valitettavasti typerän myöhään ja pari kertaa kerkesin myöhästyä annetulta viiden sekunnin takaisinpaluuajalta. Näin lyhyt paluuaika on sangen typerää ja rasittavaa, mutta onneksi tätä ei tapahtunut kovin usein, joten tästä onneksi ei tarvinnut monesti ärsyyntyä.

Ei niin kaunis katsoa

Visuaaliselta ilmeeltään peli ei varsinaisesti sykähdyttänyt, sillä kauneimmillaankin grafiikat olivat vain keskinkertaista tasoa. Vaikka peli onkin vuoden 2013 tuotos, olisi grafiikoita katsoessa voinut luullut pelaavansa vuonna 2000 julkaistua peliä.

Grafiikoiden suhteellisen karkeasta ulkokuoresta huolimatta olivat ne silti ihan pelikelpoiset. Harmillista kyllä, optimointi tuntui unohtuneen kokonaan tekijätiimiltä tai sitten ne olivat vain tehty juosten kustusti, sillä peli tuntui lagittavan suhteettoman paljon FullHD-resoluutiolla pelatessa. Heitin resoluutiota pienemmälle, mutta pientä nykimistä ilmeni sen jälkeenkin siellä täällä.

Pahimmassa tapauksessa pelin FPS tipahti niin matalalle, että olisi voinut luulla katsovansa power point -esitystä. FPS oli pahimmillaan (silmämääräisesti arvioiden) alle kymmenen, ehkä jopa alle viiden. Toisin sanoen lagi oli aivan järjetön.

Kaiken lisäksi tuossa järjettömästi grafiikoita kyykyttäneessä kohtauksessa mukaan astui myös sangen rumia tekstuuribugeja. Kaikki viholliset katosivat ja niiden sijainnin pystyi arvaamaan ainoastaan kun he ampuivat ensin kohti.

Toisessa pelin kohtauksessa kun frameratet tipahtivat uudemman kerran järjettömän matalalle, käynnistin pelin uudelleen. Sen jälkeen frameratet tuntuivat taas toimivan normaalilla tavalla. Ei aivan loppuun asti hiottua materiaalia siis.

Menihän se aika näinkin

Pelin vaikeustaso oli myös hieman mieltäni kismittänyt puoli. Aloitin pelaamisen vaikeustasolla Normal joka tuntui alussa ihan mukiinmenevältä.

Kuitenkin kun vastaan tuli kohtaus jossa piti ensin lahdata monta vihollista paikaltaan, sen jälkeen hypätä autoon ja vielä autossa ollessa lahdata sangen paljon vihollisia ennen kuin he lahtasivat itseni, tuli kärsivällisyyteni rajat vastaan.

Heitin hanskat tiskiin ja aloitin uuden pelin vaikeustasolla Easy. Sen jälkeen peli oli paljon miellyttävämpi pelattava – siis sen jälkeen kun onnistuin uuden pelin ottamaan, koska sekin tuntui bugittavan. Peli täytyi käynnistää välillä uudelleen ennen kuin sain aloitettua uuden pelin eri vaikeustasolla, koska kun uusi peli alkoi, alkuskenaariossa ei maisemat muuttuneet mutta alkuintron tapahtumat etenivät eikä näyttö päivittynyt. Koetapa siinä sitten pelata.

Kaiken kaikkiaan Chernobyl Commando on tasapaksu FPS joka ei loista erinomaisuudella millään saralla. Siinä on rasittavia bugeja jotka pakottavat käynnistämään pelin toisinaan uudelleen, mutta kaikkine puutteineenkin peli oli ihan mukiinmenevä ja sitä oli viihdyttävää pelata.

Jos odottaa korkeatasoista tarinaa, Call of Dutyjen tai Battlefieldien kaltaista pelattavuutta tai upeita grafiikoita ja musiikkeja, ei tämä peli ole se juttu. Jos odottaa vain keskinkertaista kevyttä FPS:ää tappamaan luppoaikaa pariksi kolmeksi tunniksi, on tämä ihan pelattava tuotos. Ainakin mainettaan parempi.

Kehuttavaa

• Kaikkine typeryyksineenkin ihan viihdyttävä ajantappaja

Moitittavaa

• Buginen ja paikoitellen laginen
• Aika vaisut grafiikat
• Liian lyhyt taustamusiikkikappale jossa liian lyhyt luuppi
• Mitäänsanomaton loppu

Arvosana: 5 / 10

Tulinappi pohjaan ja ääntä päin

Jo pidemmän aikaa Steamin kirjastossani pyörinyt Platypus päätyi vihdoin viimein testipenkkiin. Platypus on suhteellisen vanha peli, sillä se on julkaistu jo vuoden 2004 puolella. Kehitystyö on tehty Idigiconin toimesta ja julkaistusta on ollut vastaamassa KISS ltd.

Pelityylillisesti Platypus on erittäin suoraviivainen Shoot-em-up jossa järkeä ei paljoa tarvita, mutta refleksejä sitäkin enemmän.

Laagi ja vainaa

Platypuksen ideana on lentää viimeisellä F27 Platypus -nimisellä avaruusaluksella ja puolustaa Mungolan planeettaa Colossatropisilaisilta.

Colossatropilaiset ovat päättäneet tulla Mungolaan, sillä heidän oma kaupunkinsa ilma on savuista ja täynnä myrkyllisiä kemikaaleja. Näinpä heidän johtajansa ovat aivoituksissaan päätyneet helpoimpana ratkaisuna lähteä valtaamaan Mungolan saadakseen lisää tilaa.

Platypuksella lennellessä pelikenttä rullailee verkkaisesti eteenpäin ja erisorttisia vähemmän hyvää tahtoa omaavia aluksia lentelee vastaan. Viholliset voi eliminoida tulittamalla niitä niin pitkään kunnes ne tuhoutuvat, tai vaihtoehtoisesti niiden voi antaa lentää ohitse ja jättää ne eloon. Käytännön tasolla kumpaakin näitä tavoista tulee käytettyä, sillä vihollisia sikiää näytölle nopeammin kuin jäniksiä kesähelteellä.

Haastetta peliin luo myös viholliset jotka lentävät näytölle pelaajan takaa. Osa vihollisista osaa myös ampumisen jalon taidon, joten ammusten väistely lisää tarvetta nopeille reflekseille.

Omaa kivaa vaiko kaverille kanssa?

Platypusta voi pelata yksin tai kaksin. Pelaamiseen voi käyttää näppäimistöä, hiirtä tai joystickiä. Itse pelailin tätä aluksi hiirellä, mutta koska hiiren kanssa oli ongelmia liikkuvuudessa, ryhdyin nakuttelemaan tätä näppäimistöllä. Kontrollit ovat erittäin helpot. Nuolilla liikutaan ja Ctrl-näppäimellä ammutaan. Tästä ei paljoa kontrollit enää helpommaksi käy.

Mikäli tätä haluaa pelata kaksinpelinä, on yhtä aikaa näytöllä molemmat alukset. Toki yksinkin pelatessa hiirellä voi ottaa lisäksi toisen aluksen jolla pitää vain Ctrl-näppäintä pohjassa ja tuhoaa sillä samalla mahdollisimman monta vihollista.

Pelin edetessä pitkin kenttää löytyy vihollisia ammuttua toisinaan tähtiä, joita päin lentämällä saa käyttöönsä oletusasetta tehokkaampia tuhovälineitä. Näissä aseissa on kuitenkin aikaraja, jonka kuluttua pelaaja palaa takaisin oletusaseeseensa.

Erisorttiset aseet antavat mukavaa vaihtelua peliin. Asearsenaalissa nähdään ainakin nopeammin luoteja sylkevä ase, kaari joka tuhoaa leveältä alueelta vihollisia, kohtalaisen tehokkaita raketteja sekä myös useampaan eri suuntaan ammuksia ampuva ase.

Vaikeuksien kautta tappioon

Tekniseltä puoleltaan Platypus on pääsääntöisesti toimiva peli, mutta rasittavia ongelmiakin löytyy.

Hiiren ohjaamisessa ilmeni ihmeellistä lagittamista, eikä sillä aina päässyt siirtymään näytön oikeaan laitaan asti. Tämän vuoksi jouduin pelaamaan tätä enimmäkseen näppäimistöllä. Ohjattavuus on näppäimistöllä hyvä ja toimiva, mutta silti hiirellä tällaista olisi paljon mielyttävämpää pelata koska voisi väistöliikkeet tehdä merkittävästi nopeammin kuin näppäimistöllä.

Harmillista kyllä, Steam-versiossa ei toiminut Steamin overlay eikä siitä saanut otettua myöskään kuvankaappauksia F12-näppäimellä. Arvostelua varten otetut kuvankaappaukset on otettu pelin aikana kuvatusta videosta. Myös näytön päivitys tuntui olevan toisinaan sangen lagista, mutta onneksi ei niin lagista että sen takia olisi pelannut huonommin kuin muutoin.

Kiitosta pelille täytyy antaa sen mukavan rennosta grafiikasta ja miellyttävästä soundtrackista joita oli ilo kuunnella pelaamisen ohessa.

Pelilliseltä näkökulmaltaan eniten tuskastumista itselleni aiheutti kuitenkin suhteettoman korkea vaikeustaso, jopa sen ollessa helpoimmalla tasolla. Toki ongelma ratkeaa sillä että opettelen itse vain pelaamaan paremmin, mutta jotenkin motivaatiota pelaamisesta syö se, että helpoimmalla tasollakaan ei pääse toisen levelin alkupään kenttiä lävitse, vaan aina kuolee samoihin kohtiin.

Peli tarjoaa continue-vaihtoehtoa muutaman kerran helpoimmalla tasolla, mutta tästäkään huolimatta en päässyt edes toisen levelin loppupään kenttiin. Kaikkiaan leveleitä on tarjolla neljä (tai viisi, en päässyt loppuun saakka), jonka sisällä jokaisessa on useampia kenttiä.

Kokeilemisen arvoinen

Vaikkakin Platypuksessa on muutamia rasittavuuksia ja vaikeustaso on suhteettoman vaikea tätä peligenreä vähemmän pelaaville (tai ainakin itselleni), on Platypus silti kokemisen arvoinen peli.

Se on yksinkertainen oppia, mutta vaikea hallita. Sen musiikit ovat mukavaa kuunneltavaa, ja jostain syystä pelissä on viehätysvoimaa joka laittaa koettamaan peliä toisenkin kerran vaikka edellisella kerralla jo kerkesi ärsyyntymään että aina kuoli samassa kohtaa.

Jos shoot-em-upit kiinnostavat, on tämä kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.

Kehuttavaa

• Helppo oppia, vaikea hallita
• Sangen mukavat musiikit

Moitittavaa

• Vaikeustaso suhteettoman vaikea helpollakin tasolla
• Bugaamista hiiriohjauksessa

Arvosana: 6,5 / 10

Sotilaan elämää

Pitkä aika on jo kerennyt vierähtämään siitä kun viimeksi olen tarttunut arvostelemista varten sotapeliin, joten nyt oli aika pyyhkiä pölyt rynkystä ja lähteä taasen taistelukentälle kirmaamaan ja vuodattamaan virtuaaliverta. Taistelutantereena toimi Afghanistan jonne vähemmän yllättäen tuli mentyä jenkkiläisten joukkojen voimin, kuinkas muutoin.

Vaikka peli tuntuikin jollain muotoa jenkeille suunnatulta patrioottiselta räimeeltä joka keskittyy demokratian viemiseen rättipäille Afghanistaniin, ei sen takaa silti löytynytkään amerikkalaista pelitaloa, vaan vuonna 2006 perustettu puolalainen pelitalo Teyon.

Kiskot vievät etelään

Vaikka Heavy Fire: Afghanistan on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattua ammuskelua, ei sitä voi millään muotoa laskea samaan kategoriaan Call of Dutyjen, Battlefieldien, Medal of Honorien tai muiden vastaavankaltaistan kanssa, sillä näistä poiketen Afghanistanin raskas tuli ei anna pelaajalleen turhia vapauksia valita reittejään. Kyseessä on puhtaasti putkijuoksu jossa ainoat vapaudet on valita milloin suojatutuu kun peli antaa suojautumispaikan tarjolle.

Aikaisempaa pelikokemusta ei itselläni ole putkijuoksuista, joten samalla tuli tutustuttua sitten myös tämän tyylilajin edustajiin.

Jo pelkästään ajatuksen tasolla itesäni hieman tympäisee se, että pelaajan ainoana tehtävänä on tähdätä, ampua ja kyykkiä suojissa ilman vapautta valita omia reittejään mistä edetä, joten ei liene ole vaikeaa arvata että tämän pelilajin edustajat eivät ole itseni sydäntä lähellä.

Ennakkoasennoitumisestani huolimatta oli tämä Afghanistaniin riehumaan lähteminen kohtalaisen mukavaa räiskettä. Se oli rentoa vaihtelua jossa ei aivojaan joutunut vaivaamaan ainakaan reittivalintojen osalta.

Luotisadetta

Tarinalliselta anniltaan pelistä en löydä mitään hyvää tai huonoa sanomista, sillä tarinaan tuli uppouduttua yhtä suurella mielenkiinnolla kuin paikallisradiokanavan bingoilta-ilmoituksiin. Menihän ne, mutta mitään siitä ei jäänyt mieleen muuta kuin se että jenkkejä oltiin ja Afghanistaniin mentiin. Välillä siviilejä pelastettiin ja sankaria leikittiin.

Tekninen puoli pelissä oli sitä vastoin omaan makuuni toimivaa settiä. Grafiikat olivat tarpeeksi kauniita jotta niitä ihan mieluusti katseli, kontrollit olivat simppelit ja toimivat, äänet ajoivat asiansa eivätkä häirinneet missään vaiheessa ja musiikit olivat monin paikoin jopa mukavat kuunnella. Tekniseltä puoleltaan siis pelistä en löytänyt moittimisen sanaa.

Myöskin vaikeustaso oli pääsääntöisesti hyvä ja sopivasti mitoitettu. Liian montaa kertaa ei joutunut mitään kohtaa ottamaan uudestaan (poislukien lopussa), mutta kuitenkin joitain kohtia oli joita sai yrittää useampiakin kertoja ennen kuin ne lävitse pääsin. Täysin läpihuutona peliä ei tullut siis tahkottua. Hyvänä puolena kentissä oli myös paikoitellen checkpointteja joista pääsi jatkamaan tarpeen niin vaatiessa.

Vaikkakin muut tehtävät olivat vaikeustasoltaan sopivia, oli viimeinen tehtävä sellainen, jossa tahkosin sen verran moneen kertaan samaa kohtaa että alkoi jo ärräpäät lennellä ja kärsivällisyyteni rajat tulla vastaan.

Lopulta viimeisen kohtauksen osalta turvauduin YouTuben apuun jotta näen onko kyseisessä vaiheessa jotain sellaista mitä en ole vain tajunnut miten siinä voi selvitä. Kuinka ollakaan, olihan siinä yksi tankki jota en koskaan ollut huomannut ja joka piti ampua ennen helikopterin alas ampumista. Heti kun tämän huomasi ja tajusi, oli loppukohtauskin sangen sopiva vaikeustasoltansa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Heavy Fire: Afghanistan oli allekirjoittaneelle sinänsä positiivinen yllätys, sillä se ei ollut niin huono ja typerä kuin mitä olisin odottanut on-rails tyyliseltä sotapeliltä. Eipä sillä, ei se myöskään osoittanut mielikuvaani täysin vääräksikään. Tämän peligenren pelit mitä luultavamminkaan eivät ole se “oma juttuni” pelaamisen saralla, joten kannattaa ottaa tämä asia huomioon pelin saamia pisteitä arvioidessa.

Peli ansaitsee silti kohtalaiset pisteet, sillä sitä oli ihan mukavaa ja rentoa pelata eikä sen tahkoamiseen tarvinnut kuluttaa kymmeniä tunteja. Alle neljässä tunnissa tämän tahkoaa lävitse normaalilla vaikeustasolla, joten pitkästä taistelusta ei ole kyse. Hyvä niin, koska putkijuoksua en olisi luultavasti jaksanut paljoa pidempään pelatakaan.

Kokonaisuutena tämä on sinänsä ihan toimiva peli, mutta genrensä vuoksi ei niin kovasti ollut omaan makuun iskevä. Jos on-railssit tuntuu omalta jutulta, on tämä ihan pelaamisen arvoinen kepeä naksuttelu.

Erityiskiitoksen tekijätiimille annan sangen tyylikkäistä Steam-keräilykorttien kuvista, joista yksi päätyi jopa oman koneeni taustakuvaksi.

Kehuttavaa

• Toimivat grafiikat ja musiikit
• Pääosin viihdyttävä ja rento
• Tyylikkäät Steam-keräilykortit

Moitittavaa

• Putkijuoksu

Arvosana: 5,5 / 10

Isän ja pojan tarina

Papo & Yo on Minority Median kehittämä ja julkaisema fantasiaelementtejä sisältävä seikkailupeli, jossa pelaajan aivonystyröillekin tarjoillaan hieman evästä kepeiden puzzlejen muodossa.

Peli ilmestyi ensimmäisenä Playstation Networkille vuonna 2012, jonka jälkeen peli löysi tiensä myös Steamiin vuonna 2013. Steam-versio on kuitenkin ainoastaan Windowsilla toimiva, joten vuoden 2014 puolella pelistä on tullut myös Mac OSX:llä sekä Linuxilla toimivat versiot joita voi käydä shoppailemassa ainakin Humble Storen kautta.

Ei kaikkein iloisin tarina

Tarinallisesti Papa & Yo kertoo nuoren Quico-pojan ja hirviön seikkailusta. Hirviö on moninkertaisesti Quicoa isompi, mutta pääsääntöisesti se on sangen leppoisa otus.

Ollakseen hirviö yleensä pitää myös käyttäytyä kuin hirviö – niinpä tälläkin kertaa. Kun hirviö syö sammakon, muuttuu hirviön olemus raivoisaksi ja hän käy Quicon kimppuun ja myllyttää tätä ympäriinsä kuin pyykkikone tiskirättiä.

Quico tahtoo kuitenkin pelastaa hirviön. Hänen tarkoituksenaan on etsiä shamaanin temppeli jossa shamaani parantaa hirviön raivostaan.

Jo heti pelin alkuvaiheilla on selvää, että kyseessä on vertauskuvainnollinen tarina, joka todellisuudessa kerto suunnittelijan Vander Caballeron lapsuudesta alkoholisoituneen ja väkivaltaan taipuvaisen isänsä kanssa.

Ongelmanratkontaa

Pelilliseltä anniltaan Papa & Yo tarjoaa fantasiaelementtejä lainailevan seikkailupelin, johon on yhdistetty tasohyppelyiden ja puzzle-pelien puolia.

Puzzle-tehtävät ovat tavallisella maalaisjärjellä ratkottavissa, enkä niiden vuoksi joutunut katsomaan mitään ohjeita (pl. aivan lopussa, siitä myöhemmin lisää).

Puzzle-tehtävissä Quicon pääsääntöisesti täytyi etsiä tapoja kuinka päästä siirtymään pisteestä A pisteeseen B. Ympäriinsä siis juoksenneltiin, vedettiin seinissä näkyvistä vivuista, uusia elementtejä ilmaantui näkyviin, vedeltiin naruista jolloin näkymättömät portaat ilmaantuivat ja muita vastaavankaltaisia simppeleitä ongelmanratkaisuja.

Hieman platformeriakin

Hieman haastavammat puzzlet olivat niitä, joissa ogelmanratkaisun lisäksi vaadittiin nopeutta ja tarkkuutta tasohyppelyiden tapaan.

Esimerkiksi pelaajan täytyi houkutella hirviö tarpeeksi kauas, jotta sinä aikana kun hirviö on syömässä, Quico kerkeää vetäistä narusta, ottaa kiinni viemäristä tulevan sammakon ja litsiä sen ennen kuin hirviö kerkeää sitä syömään ja saa sellaiset raivot päälle, että edes Counter-Striken pelaajien keskuudessa ei sellaista raivoa tunneta.

Haastavin kohta itselleni pelissä oli kohta, jossa vaadittiin juurikin nopeutta ja tarkkuutta pelkän aivotyöskentelyn lisäksi. Pelasin peliä alunperin pleikkari kolmosen ohjaimella, mutta yhdessä tällaisessa kohdassa jouduin vaihtamaan näppäimistön ja hiiren kombinaatioon.

Syynä tähän oli se, että oma ohjain (tai ajurit) bugasivat sen verran pahasti, että siinä vaiheessa kun Quicon täytyi koko ajan pysyä juoksussa, tämä ryhtyikin kävelemään kesken kaiken jonka seurauksena hirviö otti Quicon kiinni. Näppäimistöllä tällaista ei tapahtunut kertaakaan, sillä Quico oletuksena juoksi (kuten ohjaimellakin pelatessa), mutta kävelemiseen olisi vaadittu Shift-näppäimen painamista. Koska pelin kontrollit olivat hyvin toimivat myös näppimistöllä ja hiirellä, pelasin pelin loppumetrit niitä käyttäen.

Toimivaa settiä mutta myöskin pientä bugaamista

Pelin kesto oli omaan makuuni sopiva. Itse pelasin 5.7 tuntia tätä ennen kuin pääsin läpi, mutta siihen aikaan mahtuu sekaan myös sekoilut pleikkarin ohjaimen bugaamisen kanssa ja muuta epäolennaista.

How long to beat -sivustolla mediaani läpipelausaika on tätä kirjoittaessa hieman alle 3,5 tuntia joten reilusti pidempään itselläni tässä siis meni. Joka tapauksessa ainakin muutamiksi tunneiksi pelin pitäisi tarjota pelaajalleen viihdykettä.

Tekninen toteutus oli pääsääntöisesti toimivaa. Kontrollit olivat hyvät ja toimivat niin ohjaimella kuin myös näppäimistöllä ja hiirellä. Grafiikat rullasi nykimättä ja musiikit ja äänet pelittivät niin kuin pitkin.

Ainoa valittamisen aihe itselläni tästä pelistä on se, että aivan loppuvaiheilla jouduin turvautumaan YouTube-videon apuun jotta sain selville että pelissä jotain on konahtanut.

Olin jotenkin onnistunut hyppäämään saarekkeelle, jonne ei olisi pitänyt päästä siten kuten itse sinne pääsin. Koetin siellä sitten pähkäillä kuinka ihmeessä täältä voi edetä mihinkään suuntaan, mutta vastaus oli että ei sieltä voinutkaan edetä, koska olennainen elementti puuttui mikä olisi pitänyt olla mukana. Takaisin ei ollut paluuta, joten jouduin menemään pelin päävalikkoon ja sen jälkeen ottamaan Continue. Onneksi tämä palasi sen kohtauksen alusta, jonka jälkeen sitten pystyinkin ratkaisemaan tuon kohdan onnistuneesti.

Pelaamisen arvoinen

Papa & Yo on hyvin toteutettu peli, jota voi suositella pelattavaksi. Kontrollit ovat toimivat niin ohjaimella kuin myös näppäimistön ja hiiren kombinaatiollakin, äänet, musiikit ja grafiikat ovat hyvät ja ongelmanratkaisutehtävät eivät aiheuta liiallista aivonyrjähdystä.

Pidin myös siitä, että tarina uskaltaa kertoa vakavasta aiheesta pukien sen silti hyvin toimivaan pelilliseen kokemukseen.

Papa & Yo on peli, josta on helppoa ymmärtää miksi se on Steamissa (tätä kirjoittaessa) saanut Overwhelmingly Positive -arviot käyttäjiltään. Se on hyvä ja pelaamisen arvoinen seikkailupeli.

Kehuttavaa

• Kiintoisa tarina
• Mukava audiovisuaalinen toteutus
• Sopivan pitkä

Moitittavaa

• Loppuvaiheilla bugi jonka takia jäin toviksi jumiin. YouTuben videosta piti tarkistaa olenko jumissa vai pääseekö paikasta pois jotenkin mitä en vain tajua. Ei päässyt, olin jumissa.

Arvosana: 9 / 10

Ei sutta saati sekundaa

Joku tovi takaperin ostamassani Indiegalan bundlessa tuli mukana roolipelin ja korttipelin kombinaatio, Northmark: Hour of the Wolf. Ajatus tällaisesta peligenrestä vaikutti omaan makuuni kiinnostavalle – siitäkin huolimatta että omat kokemukseni roolipeleistä on sangen vähäiset, joten tällä kertaa täytyi ottaa sutta hampaista ja katsoa mistä tämä tuotos on tehty.

Vuoden 2014 puolella julkaistun pelin kehityksen ja julkaisun takaa löytyy tsekkiläinen vuonna 2000 perustettu kolmen hengen indiekehittäjätiimi Rake in Grass.

Tyypillistä tarinaa

Varsinainen peli alkaa hahmon valinnalla. Tarjolla on neljää eri sorttista hahmoa, joilla on toki hieman erilaiset puolustukselliset taidot. Valittavana on soturi, maagi, druidi tahi kääpiö.

Kun hahmo on valittu, päästään seuraamaan pelin juonta. Tarinassa joku salaperäinen tyyppi koettaa päästää herttuaa päiviltä myrkytettyllä nuolella, mutta noheva sankarimme lähtee etsimään vastamyrkyt ja samalla selvittelee mitä maailmalla tapahtuu.

Vaikuttaa siltä, että valtakunnassa on asiat päin sitä itseään – haltijat ja kääpiöt eivät taida enää ollakaan hyvää pataa ihmisten kanssa, joten jotain on mennyt jossain päin pieleen. Sankarin on lähdettävä siis selvittämään mitä on tapahtunut ja miksi. Pahuus nousee, mutta kuka tai mikä on kaiken takana?

Juonellisesti tarina on mahdollisesti moneen makuun turhankin peruskliseistä fantsuhuttua, mutta itselleni tämä toimi hyvin. Liekö syynä se, että en ole niin paljoa fantasiakirjallisuutta lukenut että samat tarinat tulisivat jo korvista ulos enkä myöskään ole tämän tyylin pelejä juurikaan pelannut, vaiko se, että mukaan oli saatu heitettyä sinne tänne huumoria jolle tuli naurettua ääneenkin muutamat kerrat.

Kartta jossa ei navigaattoria tarvita

Toteutusta ajatellen peli on sangen selkeä. Sankarilla on tehtäviä joita hänen täytyy tehdä, jonka jälkeen sitten taas selvitellään asioita eteenpäin. Avoinna olevat tehtävät voi käydä dementian vaivatessa lunttaamassa päiväkirjasta, jossa on lyhyesti ja tiivistetysti kerrottu mitä tehtävänä oli.

Tehtävät ovat suoraviivaisia, eikä niiden suorittamiseen tarvitse ydinfyysikon älynlahjoja. Esimerkiksi sankari saa tehtäväkseen käydä jutustelemassa ja taistelemassa ongelmia aiheuttavien janttereiden kanssa, tai humoristisempana tehtävänä terrypratchettimaisesti sankarimme saa toimittaa banaaneita kirjastossa hääräävälle kirjastoapinalle joka vastaavasti antaa lisätietoja mitä tehdä tulee.

Tehtävien sijaintipaikat on helppoa löytää, sillä paikat joissa on tekemättömiä tehtäviä hehkuvat kartalla sykkivänä pallerona. Tästä ei paljoa navigointi helpommaksi mene.

Kun pelaaja saapuu kartalle oikeaan paikkaan, tulee näkyviin kuva jossa on kerrottu tapahtumia. Mahdollisesti samassa yhteydessä käydään läpi dialogia ja taistellaan tarpeen vaatiessa vihulaisia vastaan.

Tapahtumapaikoissa olevissa kuvissa on yleensä useampia eri paikkoja joihin pelaaja voi itsensä klikata. Esimerkiksi monessa kaupungissa on areena jossa voi käydä taistelua harjoittelemassa ja voittaa rahaa, kauppa josta voi ostaa kortteja tai muita paikkoja joissa voi käydä ihmettelemässä asioita ja selvittelemässä juonta.

Taistelu tekee sankarin

Pelin varsinaiset taisteluosuudet on toteutettu korttiroolipeleistä lainatuilla elementeillä. Pelaajalla on korttipakka, jossa on erilaisia kortteja joita hän voi lätkiä joko omille pelaajilleen tai vaihtoehtoisesti vastustajalle/vastustajille.

Taisteluun voi osallistua 1–3 hahmoa, jotka nekin on kortteja joita voi ansaita pelin aikana eri tavoin. Eli esimerkiksi jos omistan kolme hahmokorttia, voin lätkäistä ne kaikki pöytään taisteluun ellei taistelussa ole lisärajoituksia esimerkiksi pelaajan korttien yhteislevelin pistemäärän suhteen. Ainoastaan kerran tuli vastaan tilanne että en pystynyt laittamaan kolmea tehokkainta taistelijaani kentälle, joten käytännössä tämä ei ole ongelma juuri missään vaiheessa.

Taistelussa eri korteilla on erilaisia kykyjä, sekä ne saavat oman pelihahmon kyvyistä lisäpisteitä. Jos siis pelihahmoni on soturi jolla on annettu kokemuspisteitä 3 hyökkäykseen, 2 jääloitsuihin ja 4 puolustukseen, tulee kortteihin nämä pisteet kortin pisteiden lisäksi.

Esimerkiksi siis pelissä oleva kortti miekka joka tekee 2 damagea tavan hyökkäyksessä, olisi sen teho 2+3 yllä olevan esimerkin mukaisesti. Tämän lisäksi hahmokorteille voi rätkäistä lisäksi myös muita pakasta löytyviä kortteja joilla voi buustata iskuja, puolustuksia yms. Yksi kortti on esimerkiksi sellainen, jolla voi lisätä 50 % todennäköisyyttä tehdä tuplasti enemmän damagea seuraavassa hyökkäkysessä, ja sen kortin voimassaolo on neljä kierrosta.

Pöytään lyötävillä hahmokorteilla on itsessään myös kykyjä. Kun kyvyn käyttää, täytyy odottaa muutamia kierroksia ennen kuin hahmon kyky on uudelleen latautunut. Tämä oli hyvä ja toimiva ratkaisu.

Kortteja on parisataa erilaista, mutta huonona puolena niitä on painotettu hieman huonosti. Erilaisia iskutapoja pelissä on siis normaalit iskut, magia, myrkky, maa ja tuli, mutta tulikortteja en tainnut nähdä missään vaiheessa peliä. Käytännössä kaikki iskut olivat enemmän ja vähemmän normaaleja iskuja sekä jäämagiaa, vaikkakin viholliset tuntuivat tarjoilevan myös myrkkyiskuja.

Taistelu on ohi kun joko omat tai vastustajan kaikki pöydässä olevat hahmokortit on tuhottu (1–3 korttia). Jos taistelun häviää esim. metsästä hyökkääviä bandiitteja vastaan, tulee myös game over. Vahingosta viisastuneena tulin oppineeksi välitallennusten jalon taidon myös tässä pelissä.

Miekalla maailman valtaukseen

Pituudellisesti peli ei ole järjettömän pitkä, sillä sen tahkoaa lävitse noin kuudessa tunnissa. Pelasin tämän itse parissa pätkässä, mutta käytännössä siis yhdeltä istumaltakin tämä on realistisesti pelattavissa.

Nortmark: Hour of the Wolf oli sangen positiivinen yllätys. Sen toteutus oli toimiva, musiikit olivat erittäin miellyttävät, tarina oli kiintoisa sekä hauska, eikä mitään suuria puutteita jäänyt mieleen lukuunottamatta moninpelin puutetta sekä korttien paikoittaista epätasapainoa.

Kehuttavaa

• Toimiva tarina huumorilla höystettynä
• Musiikit
• Hyvin toteutettu risteytys ropellusta ja korttilätkintää

Moitittavaa

• Ei logia josta olisi nähnyt taistelun tapahtumat. Olisi ollut kätevää esim. katsoa siitä minkä kortin vihollinen viimeksi pöytään löi joilla sai tehtyä damaget omiin pelaajiin.
• Korttilajien tasapainotus oli hieman epäsuhtainen, sillä tuli- ja maakortteja ei juuri pelissä näkynyt.

Arvosana: 9 / 10