Category: Usko, uskonto ja seurakunta

Yleistä

Kodin ihanteita joka tunnetaan alkukielellä The Adventist Home -nimellä on yhdysvaltalaisen Ellen Gould Whiten teos joka on julkaistu ilmeisesti ensimmäisen kerran vuonna 1952. Sivuja suomenkielisessä käännöksessä on 522 + hakemistot.

Kuten teoksen englanninkielisestä nimestä voi päätellä on sen sisältö kerätty ensisilmäisesti Seitsemännen päivän adventistien perheihanteita silmälläpitäen, mutta suomalaisessa käännöksessä on päädytty syystä tai toisesta yleismaailmallisempaan nimeen. Kirjan luettua on helppo ymmärtää suomalaisittain tehtyä nimivalintaa, sillä aihealueet ovat yleisiä ja sisältävät opetuksia ja neuvoja joista mitä tahansa kristillisen uskon suuntausta tunnustava voi saada jotain opetusta elämäänsä.

Kirjassa käsitellyt ajatukset ovat toki sellaisia että niistä kuka tahansa kristillistä uskoa tunnustamatonkin voisi saada paljon irti mikäli niitä lukisi ja pohtisi nykyaikaan soveltuvalla tavalla, mutta teoksessa vahvasti esiin tuodut hengelliset piirteet luultavasti ohjaa ensisijaiseen kohdeyleisöön kuulumattomat pois teoksen ääreltä.

Teoksen sisältö on koottu Whiten kirjoituksista useista eri lähteistä ja monissa teksteissä on helppoa huomata että ne on suunnattu vastaukseksi johonkin jonkun ihmisen esittämään kysymykseen. Tekstit ovat kuitenkin sellaisia että niistä käy ilmi selkeästi mihin vastaus liittyy ja mitä ongelmaa siinä on käsitelty johon White on antanut oman näkemyksensä.

Aihealueita joita teoksessa käsitellään on mm. ihannekoti, elämäntoverin valinta, uusi koti, onnellinen perhe, isä, äiti, lapset, ohjeita perhe-elämää varten, rahan käyttö jne. joista jokaisen aiheen alle kuuluu useampia tekstejä.

Omat ajatukset teoksesta

Vaikka monet Whiten kirjaan valikoiduista teksteistä ovat hyviä ja sellaisia että niistä voi ottaa oppia vielä nykyäänkin, on hänen kirjoituksissaan mukana kuitenkin monia näkemyksiä joiden soveltaminen sellaisenaan nykypäivään ja ympäröivään kulttuuriin tuntuisi sopimattomalta. Monet tämänkaltaisista neuvoista kuitenkin voisivat olla hyvin sovellettavissa myös nykypäivänä kunhan huomioon otettaisi aikakauden ja kulttuurin vaikutus toteutuksessa ja pyrittäisi ainoastaan säilyttämään Whiten opetuksen ydin ja ajatus sovellettuna nykypäivän viitekehykseen.

Esimerkkinä tämänkaltaisesta osuudesta on vaikkapa Whiten näkemykset aiheesta “Lukeminen ja sen vaikutus”. Ymmärrän ja allekirjoitan itsekin tiettyyn rajaan asti näkemyksen punaisen langan, sillä on paljon kirjallisuutta – tai nykyaikana laajemminkin myös audiovisuaalista materiaalia – joiden sisältämät ajatukset ja toimintamallit eivät ole kristilliseen etiikkaan soveltuvia. Tätä taustaa vasten peilaten ymmärrän kyllä viihteen ja taiteen mahdollisen negatiivisen vaikutuksen yksilötasolla mikäli kaikesta näkemästään, lukemastaan, kuulemastaan tai kokemastaan viihteestä tai taiteesta ottaa haitallisia vaikutteita. Yleensä peleissä ja ohjelmissa on nykyaikana ikärajoitukset aivan syystä niihin laitettu.

Samaan aikaan oma näkemykseni on silti hyvinkin vahvasti tästä Whiten ajatuksesta poikkeava, sillä taidetta ja viihdettä voi lähestyä niin monesta eri tulokulmasta että kaiken moraalisesti arveluttavan kirjallisuuden niputtaminen yhteen ja samaan laariin sen moraalisen dekadenssin toimiessa ainoana yhteisenä nimittäjänä tuntuu kirjallisuuden rikkauden ja monimuotoisuuden hukkaan heittämiseltä. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin viihteeseen ja taiteeseen.

Mikäli elokuviakin katsoo vain ja ainoastaan sen sisältämän tarinan kautta ymmärtämättä tai edes yrittämättä ymmärtää sen tarinan merkitystä, yhteiskunnallista vaikutusta tai muita vastaavia aspekteja ei teoksen merkitys välttämättä katsojalle aukea. Mikäli kristillisestä näkökulmasta arvioiden moraalisesti arveluttavia kirjojakin lukee vain moraalisesti arveluttavana tekstinä arvostamatta vaikkapa sen potentiaalisesti kielellisesti monivivahteista ja lahjakasta ilmaisua, monipuolista sanojen käyttöä yms. menettää lukijana paljon siitä kaikesta kauneudesta jota hyvällä tekstillä voidaan tuottaa. Kun näkee ja osaa arvostaa vaikkapa kaunista tekstiä voi siitä pyrkiä oppimaan sen muodon ja pyrkiä itse kirjoittamaan moraalisesti ja hengellisesti rakentavampaa tekstiä yhtä kauniisti ilmaistulla tavalla. Miksi heittää suotta lapsi pesuveden mukana kun voi oppia ja pitää sen mikä on hyvää ja hylätä sen joka huonoa on?

Whiten kirjoituksista on helppoa havaita miehen ja naisen sukupuoliroolien erilainen asema nykyiseen kulttuuriin verratuna, sillä teksteistä ainakin itselleni syntyi mielikuva siitä että naisen paikka on olla kotona hoitamassa kotia ja lapsia ja miehen tehtävä on käydä töissä muualla ja huolehtia perheensä taloudellisesta hyvinvoinnista. En itse näe tämänkaltaista arvomaailmaa vääränä tai huonona ja uskon että se on varmasti hyvä ja toimiva malli monelle perheyksikölle, mutta uskon että sen toimivuus on vahvasti riippuvainen siitä haluavatko kummatkin osapuolet itse tämänkaltaista perhemallia vaiko eivät.

Vuoden 2020 suomalaiseen yhteiskuntaan tällaisenaan tämänkaltaisen perheen toimintamallin sovittaminen ilman muutoksia voisi olla haasteellista, sillä moni nainen opiskelee, käy töissä ja haluaakin käydä töissä mieluummin kuin olla koko ikäänsä kotiäitinä. Samoin moni mieskin haluaa nykyään olla enemmän aikaa lastensa kanssa kotona eikä moni ilmeisestikään koe halua olla koko perheen taloudellisen hyvinvoinnin järjestäjänä. Yhteiskunta ympärillämme on hyvinkin erilainen kuin Whiten teoksen aikana ja uskon että ihmisten on tärkeää pyrkiä etsimään toimintamalleja jotka on sovellettavissa realistisesti nykyiseen yhteiskuntaan huomioiden ympäristön luomia mahdollisuuksia ja yksilöiden toiveita niin kauan kunhan toimintamallit ovat terveitä ja sellaisia joilla pyritään etsimään perheyksikölle parhaiten soveltuvat ratkaisut ja joissa etsitään Jumalan tahdon toteutumista.

Whiten kirjan hengelliset näkemykset

Ennen tätä teosta olen lukenut Ellen Whiteltä kirjat Suuri taistelu (lue täältä) ja Tie Kristuksen luo (lue täältä) ja niiden tapaan myös tässä teoksessa koin että hengellinen opetus oli pääsääntöisesti tervettä ja hyvää, mutta paikoitellen kirjailija ottaa hieman itsensä luomia olettamuksia kertomuksista mistä Raamattu ei puhu mitään.

Esimerkiksi sivulla 271: “Vapahtajan varhaiset vuodet olivat työnteäyteisiä vuosia. Kotona hän auttoi äitiään ja suoritti tehtävänsä kodin piirissä ja höyläpenkin ääressä yhtä tunnollisesti kuin myöhemmin julkisen julistustyönsä”. Asia on mahdollisesti ja jopa luultavasti ollutkin niin, mutta koska Raamattu ei tästä kerro yhtään mitään en pidä hyvänä että tällaisia tulkintoja luodaan omien olettamuksien pohjalta, olipa sillä totuuspohjaa tai ei. On parempi pysyä siinä mitä Raamattu meille kertoo ja jättää yli sen menevät tulkinnat tekemättä, sillä on mahdollisuus että tulkinnat menevät väärin.

Tämän esimerkin tapauksessa en pidä todennäköisenä että tulkinta olisi mennyt väärin tai että siitä olisi varsinaista haittaakaan vaikka olisi mennyt, mutta yleisenä periaatteena itselle hengellisessä kirjallisuudessa on se että pitäisi pysyä siinä mitä Raamattu meille kertoo esimerkiksi Jeesuksen luonteesta ja toiminnasta eikä lisätä sinne osuuksia jotka menevät yli sen mitä kirjoitettu on. Isoin haitta tämänkaltaisista osuuksista on siinä, että Raamattua vähemmän lukenut lukija ei välttämättä erota mikä on Raamatun näkemys ja mikä on Raamattua lukeneen kirjoittajan omaa tulkintaa tai päätelmää.

Loppupäätelmät

Vaikka Kodin ihanteita -teoksessa oli useitakin aspekteja joista en ole samaa mieltä ja monia sellaisia näkemyksiä joiden soveltaminen sellaisenaan nykyaikaan ei kovin helpolla toimisi, oli tämä silti lukemistani Whiten kirjoista kokonaisuutena eniten itseäni puhutellut julkaisu.

Opetuksissa on paljon hyvää ja sellaista mitä soisi näkevän jokaisessa tervehenkisessä kodissa. Lasten oikeamielisyyden ja terveiden arvojen kasvatus, vanhempien molemminpuoleinen kunnioitus ja rakkaus tosiaan sekä lapsiaan kohtaan, kodin paikan oikeanlainen valinta, hyvät käytöstavat, läheisten auttaminen ja muut asiat joista kirjassa puhutaan ovat sellaisia joita jokaisen perheen olisi hyvä miettiä ja pyrkiä aina kehittämään asioita parempaan suuntaan.

Whiten näkemyksissä on luettavissa helposti paikoitellen hyvinkin mustavalkoisia näkemyksiä joiden kanssa olen eriävää mieltä, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita että kirja sen takia olisi huono tai sitä ei kannattaisi mielestäni lukea. Ensinnäkään en itse ole mikään moraalin ylimmäinen tuomari jonka tehtävä on sanoa miten ihmisten pitäisi uskoa tai ajatella ja toisekseen elän niin täysin erilaisessa yhteiskunnassa kuin missä valikoidut tekstit on kirjoitettu että oma tulkintani ei luultavasti tee oikeutta Whiten tekstien alkuperäiselle kontekstille.

Ymmärrän että on monia tilanteita joissa näkemyksien ilmaisun on oltava suoraviivaisia ja jopa mustavalkoistakin, sillä aina ei ole tilaa käytettävissä asian syväluotaavampaan analyysiin. Esimerkiksi jos lukijan esittämään kysymykseen annettava vastaus kirjoitetaan yhdelle A4-sivulle on kirjoittajan annettava lyhyesti ja suoraviivaisesti ohjeet ja kehoitukset jäämättä selittämään asian monitahoisia vivahteita 30 sivullisen verran. Whitellä tuskin on ollut jokaiseen antamaansa vastaukseen tilaa yhtä paljon käytettävissä kuin allekirjoittaneella on tämän blogin kanssa, joten on sen vuoksi hyvä muistaa että kaikki hänen kirjalliset näkemyksensä eivät välttämättä ole olleet niin suoraviivaisia ja yksioikoisia universaalisti, vaan niiden suoraviivainen ja yksipuoleisen kuuloinen näkemys voi johtua hyvinkin myös kontekstista jossa vastaus on julkaistu.

Kokonaisuutena Kodin ihanteita on mielestäni hyvä ja lukemisen arvoinen kirja josta voi saada paljon hyviä ajatuksia elämäänsä.

Tie Kristuksen luo on amerikkalaisen hengellisen kirjailijan Ellen Gould Whiten teos joka on ensimmäisen kerran julkaistu Wikipedian mukaan vuonna 1892 nimellä Steps to Christ (lue täältä). Tämä suomenkielinen painos on julkaistu vuonna 2010. Sivuja on 128 joten mitenkään erityisen paksusta niteestä ei ole kyse.

Vaikka kirja tunnetaan yleisesti Ellen Whiten kirjoituksena, on aiheen ympärillä kuitenkin ollut vuosien saatossa ilmeisesti eriäviä näkemyksiäkin. Teoksen kirjoittajaksi on väitetty myös Whiten palveluksessa ollutta Fannie Boltonia ja että White ei itse olisi kirjaa omin käsin kirjoittanut. Tähän en itse ota kantaa onko asia näin vaiko ei – eikä sillä tämän teoksen sisällön kanssa itselleni ole merkitystä, mutta mielenkiintoinen yksityiskohta yhtä kaikki. Mikäli tämä aihe kiinnostaa löytää siitä lisätietoa eri näkökulmista esim. täältä tai täältä.

Kuten nimestä pystyy helposti päättelemään on tämä hengellisen kirjallisuuden kategoriaan kuuluva teos. Kirja on jaettu 13 lukuun ja niiden aihepiirit käsittelevät erilaisia hengelliseen elämään kuuluvia vaiheita tai osa-alueita. Esimerkiksi lukujen aiheina ovat “Ihminen tarvitsee Jumalaa”, “Syntien tunnustaminen”, “Arkipäivän usko” ja “Jumalan lapsen ilo” joten kirjassa käsitellyt hengelliset asiat ovat suoraviivaisen tunnustuksellisia ja pragmaattisen teologisia eikä niinkään teologisien abstraktien käsitteiden ja Jumalan mysteerin filosofisiin aspekteihin pureutuvia.

Suoran ja tunnustuksellisen tyylinsä vuoksi Whiten tekstien kohdeyleisöksi luultavammin hakeutuu helpommin ne jotka jo uskovat tai jotka haluavat uskoa ja etsivät Jumalaa, kuin ne joita ei kristillinen usko kiinnosta lainkaan.

Pääsääntöisesti kirja oli sisällöltään hyvä ja sen suoraviivainen tunnustuksellisuus toimii hyvänä muistutuksena siitä kaikesta hyvästä mitä Jumala lapsilleen antaa, niin parannuksen armosta kuin myös elämässä koettavista siunauksista muutoinkin.

Oma teologinen näkemykseni kuitenkin poikkesi suhteellisen selkeästi Whiten kannasta (tai ainakin omasta tulkinnastani Whiten kannasta) kirjan viimeisessä luvussa Jumalan lapsen ilo. Siinä missä Whiten tekstistä syntyy mielikuva että epäilyksien ilmaisut ovat haitallisia ja vaikuttavat itsesi lisäksi muihin eikä niistä pitäisi sen vuoksi puhua olen tästä päinvastaista mieltä. Koen että on tärkeää pystyä keskustelemaan uskon veljien ja sisarusten kanssa myös epäuskonsa tunteista ja kokemuksista eikä vain pyrkiä välttelemään asiaa, sillä usko joka ei kestä koetusta onko se todellisuudessa uskoa lainkaan?

Myönnettäköön että voin yhtyä Whiten näkemykseen tässä aiheessa sen suhteen että pidän tärkeänä myös käyttää tervettä harkintaa ja arviointikykyä valikoidessa aikaa, hetkeä ja keskustelukumppaneita keiden kanssa asiasta puhuu – aivan kuten jokaisessa muissakin oman henkilökohtaisen elämän murheiden tai huolien ilmaisuissa. On turhaa ja hedelmätöntä ammentaa omia sen hetken epäilyksiään kaikkien ympäröivien ihmisten taakaksi, sillä eivät kaikki kykene niitä käsittämään eikä niiden käsittelystä hyödy kertoja sen enempää kuin vastaanottajakaan. Tästä näkökulmasta voin ymmärtää Whiten tekstiä, mutta tapa miten se tuotiin esiin tai ainakin miten sen itse kirjan sivuilta tulkitsin antaa mielestäni huonon toimintamallin uskon elämän haasteiden käsittelyyn.

Yksittäisiä kohtia kirjassa oli myös joissa otettiin taiteellisia vapauksia kerrottaessa Jeesuksesta, esim. sivulla 121 virkkeessä “Hänen kasvoillaan ei ollut tuskaantunutta eikä tyytymätöntä ilmettä, vaan ne olivat aina tyynet ja rauhalliset.”. Raamatussa ei oman muistini mukaan ainakaan moista kerrota ja esimerkiksi Joh. 2:14-17 kerrotaan kuinka Jeesus kaatoi temppelissä pöydät kumoon ja vitsan kanssa ajoi väen pihalle. Voihan toki olla että hän tuolloin kiivastuneenakin oli tyyni ja rauhallinen, mutta voi hyvin olla että ei ollut. Yhtä kaikki kumpikin tulkinta menee jo yli sen mitä kirjoitettu on, joten on parempi pysytellä siinä mistä Raamattu kertoo ja jättää tämänkaltaiset tulkinnat puoleen jos toiseen tekemättä.

Kokonaisuutena Tie Kristuksen luo on suoraviivaisessa tunnustuksellisuudessaan hyvä teos lukea josta saattaa saada jotain muistutusta omaan uskon elämäänsä. Pieniä taiteellisia vapauksia lukuunottamatta sen opetus tuntui tervehenkiseltä kristillisyydeltä eikä mikään noista taiteellisista vapauksista tuntunut myöskään suoranaisesti harhaoppiselta tai haitalliselta, enemmänkin vain liioitellun kaunistetulta kuvalta siitä mitä Raamatusta Jeesuksesta tiedämme.