Lapin reissu jatkuu yhä ja elämä on tavalliseen tapaan täällä rentoa oleskelua. Tänään aamulla söimme puuroa ja sämpylää, joimme kahvit ja katsoimme elokuvan jonka jälkeen kävimme ulkona, tosin kummatkin eri paikoissa.
Itse lähdin kuvailemaan lähistölle kun eno lähti tekemään paljon pidemmän lenkin. Oman lenkin pituudeksi tuli hieman päälle kaksi kilometriä mutta ensisijaisesti lenkkini tarkoitus oli lähteä ottamaan valokuvia eikä niinkään tekemään lenkkiä.
Maisemat olivat todella upeat joten laitan tähän muutamia kuvia joita äsken ulkoa otin. Nämäkin kuvat on otettu Canon R50 kameralla ja RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivilla.
The African Queen eli Afrikan kuningatar on vuonna 1951 julkaistu romanttinen seikkailuelokuva. Sen on ohjannut John Huston.
Rose (Katherine Hempburn) ja Samuel (Robert Morley) ovat Afrikassa lähetystyössä kun eräänä päivänä vuonna 1914 paikalle saapuvat saksalaiset sotilaat ja polttavat kylän jossa he työskentelevät. Mies sairastuu tapauksen jälkeen ja menehtyy. Paikalle tulee pian heille postia kuljettanut tuttu mies, Charlie (Humphrey Bogart), jonka kanssa Rose lähtee pois hänen pienellä Afrikan kuningatar nimeä kantavalla jokilaivallaan. Vaikean ja vaarallisen matkansa aikana heidän välinsä kasvavat vähitellen rakkaudeksi.
Afrikan kuningatar on komediallisia elementtejä sisältävä tarina missä kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan ihmisen tiet kohtaavat odottamattomalla tavalla. Kummatkin ovat itsenäisiä ja yksin pärjääviä henkilöitä tahoillaan ja heidän luonteensa ovat hyvin erilaisia, mutta jokimatkan varrella tapahtuva rakastuminen muovaa heitä kumpaakin parempaan suuntaan ja yhdessä heistä tulee vahvempia kuin kumpikaan olisi yksin.
Tarina itsessään on ennalta arvattavaa romanttista elokuvaa, mutta ympäristö mihin tapahtumat sijoittuvat on hieman harvinaisempi. Lisäksi juonessa on viittauksia todellisen elämän tapahtumiin ja siinä sivutaan myöskin maailmalla 1914 käynnissä ollutta sotaa. Lisäksi juoni saa lisää mausteita siitä kuinka Charlie ja Rose tahtovat tehdä oman osansa auttaakseen Britanniaa sodassa pyrkimällä tuhoamaan saksalaisten sota-aluksen omatekoisilla torpedoilla.
Tarina oli pääsääntöisesti uskottavaa seikkailua joka voisi tapahtua todellisessakin elämässä, mutta itse rakennetut torpedot ja matkan varrella aluksesta hajoavien osien korjaamiset vähäisillä työkaluilla Afrikan viidakossa antoi tarinaan sen verran värikkäitä elementtejä että voisi melkein jo kuvitella kuinka 80- ja 90-luvuilla televisiossa nähty ihmemies MacGyver olisi tämän parivaljakon lapsenlapsi.
Pidin tästä elokuvasta. Se on mukavan lämminhenkinen ja romanttinen tarina jossa on sopivissa määrin humoristisia piirteitä tuomassa kepeyttä.
Winchester ’73 on vuonna 1950 julkaistu toiminnallinen lännendraama jonka on ohjannut Anthony Mann. Pääosarooleissa nähdään James Stewart, Shelley Winters ja Stephen McNally.
Lin McAdam (James Stewart) saapuu ystävänsä kanssa pieneen kylään etsiessään erästä miestä. Kylässä on itsenäisyyspäivän kunniaksi ammuntakilpailu jossa on mahdollisuus voittaa arvostettu ja haluttu Winchester-kivääri. Lin osallistuu kilpailuun ja voittaa, mutta pian ase päätyy vääriin käsiin hänen etsimänsä miehen ja hänen kumppaneidensa matkassa. Lin lähtee ystävänsä kanssa miehen ja Winchesterin perään ja ajojahdin aikana kohdataan monia taisteluita ja erilaisia käänteitä joissa ase vaihtaa omistajaa useamman kerran.
Kuten useat lännen elokuvat on myös Winchester ’73 juonensa osalta yksinkertainen ja ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta tarinassa on monia käänteitä pitämässä mielenkiintoa yllä.
Hahmot ovat lajityypille ominaiseen tapaan helppo sijoittaa mustavalkoisesti hyvän ja pahan akselin ääripäihin, mutta niistä löytyy karikatyyrisen olemuksensa alta kuitenkin mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Tanssija-pianisti Lola Manners (Shelley Winters) on omalla tavalla hahmoista mielenkiintoisin, sillä vaikka hän on naisellinen nainen joka viehättyy stereotypisesti miehiltä saamastaan huomiosta, nousee hän muutamassa tilanteessa kelvotonta miestään rohkeammaksi toimijaksi mikä on aavistuksen yllättävää elokuvan iän huomioon ottaen.
Tyypilliseen lännenelokuvan tapaan matkan varrella nähtävät intiaanit ovat raakoja villi-ihmisiä jotka odotetusti kärsivät tappion taistelussa ratsuväkeä vastaan. Moderneissa filmeissä tämänkaltaisia kuvauksia tuskin enää näytettäisi, joten on mukavaa että vielä on mahdollista nähdä näitä vanhoja lännen elokuvia. Stereotypiat kuuluvat ja myös osiltaan määrittävät elokuvien lajityyppejä, joten mikäli monet stereotypiat karsittaisiin pois, mitä jäljelle jäisi?
Winchester ’73 on mukavan raikas tuulahdus historiasta milloin monet elokuvat olivat puhtaasti katsojiaan viihdyttäviä teoksia vailla väkisin lisättyjä elementtejä.
Alice in den Stätden joka suomeksi tunnetaan nimellä Alice kaupungeissa ja englanniksi Alice in cities on vuonna 1974 julkaistu Wim Wendersin ohjaama draamaelokuva.
31-vuotiaan Philipin (Rüdiger Vogler) on ollut tarkoitus kirjoittaa lehteen reissusta Amerikassa, mutta hän ei ole saanut työtään tehtyä. Paluumatka Saksaan ei mene suunnitelmien mukaisesti ja pian hän on kahdestaan lentokentällä tapaamansa naisen 9-vuotiaan tyttären Alicen (Yella Rottländer) kanssa. Heidän on tarkoitus nähdä Alicen äiti uudelleen Amsterdamissa jonne he joutuvat lennonjohtajien lakon vuoksi lentämään Saksan sijaan, mutta Alicen äiti ei tulekaan ja näinpä Philip joutuu viettämään enemmän aikaa Alicen kanssa kuin on ollut tarkoitus. Yhdessä he etsivät Alicen isoäitiä jotta Philip voisi jättää hänet sinne, mutta asiaa ei helpota Alicen muistikuvien hataruus isoäitinsä asuinpaikasta tai edes nimestäkään.
Aikuisen ja hänelle ventovieraan lapsen matka yhdessä etsimässä henkilöä epävarmoilla muistikuvilla on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen teema jonka varsinainen ydin kuitenkin on matkassa omaan itseensä. Philip kasvaa matkan aikana irti elämästään jota hän on ainoastaan kuvannut kameransa välityksellä mutta jota ei kuitenkaan ole osannut aidosti elää ja tuntea. Alice sitä vastoin saa matkan aikana kokea hyväksytyksi ja huomioiduksi tulemista jota hän eronneen äitinsä lapsena ei tunnu samalla tapaa saavan kuin hän lapsena tarvitsisi.
Juoni on mielenkiintoinen ja se kuvastaa hyvin aikakautta joka on varsin erilainen nykyiseen maailmaan verrattuna. Nykyisessä maailmassa lapsi vieraan matkassa aiheuttaisi luultavammin vain suuren poliisioperaation ja hysterian sillä maailma on muuttunut epäluuloisemmaksi ja luottamus kanssaihmisiin ja heidän hyväntahtoisuuteen on vähäisempää.
Pidin tästä elokuvasta ja sen tavallisuudesta poikkeavasta tarinasta.
Mökki ulkoa kuvattuna. Mökissä on kaksi puolta isompi ja pienempi joista itse olemme vuokranneet pienemmän, taempana olevan osan.
Ensimmäinen yö on mökissä nukuttu. Unille menin ehkä joskus puolen kahden jälkeen ja heräilin hieman vajaa yhdeksän aamupuurolle jonka eno oli keittänyt.
Eilinen ilta mökillä meni rennosti sisällä oleskellen tekemättä mitään sen suurempaa. Päivällä otin lyhyet päiväunet, mutta illalla vain söimme, saunoimme ja katsoimme elokuvan Yle Areenasta. Myöhemmin itse katsoin vielä toisenkin enon mentyä unille.
Tänään kävin pihalla 5,02 km pituisella kävelyllä kameran kanssa valoisan aikaan. Ulkona on netin mukaan nyt pakkasta -17 astetta, mutta Applen Kuntoilu-ohjelmassa kävelylenkin aikana lämpötilaksi on ilmoitettu -10 astetta. Ehkä sää on tässä jo hieman viilentynyt tai kumpi jompi näyttää väärää, mene tiedä. Mitenkään kylmältä keli ei kuitenkaan tuntunut, mutta hiihtopipo joka suojasi poskia oli hyvä silti olla päässä vaikka silmälasit aina sen kanssa jäätyvätkin niin että ei enää läpi näe.
Alla vielä joitain kuvia lenkin varrelta. Kaikki kuvat on otettu Canon R50 kameralla käyttäen RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivia. Lenkki tapahtui kello 10:00 – 11:04 välisenä aikana ja kuten kuvista voi havaita on ulkona vielä jonkin verran hämärää.
Touch of Evil joka suomennettuna tunnetaan nimellä Pahan kosketus on Orson Wellesin ohjaama film noir rikosdraama vuodelta 1958.
Kuuluisan gangsteri Grandin telkien taakse toimittanut meksikolainen huumepoliisi Mike Vargas (Charlton Heston) on yhdessä tuoreen vaimonsa Susanin (Janet Leigh) kanssa Meksikossa aivan Yhdysvaltojen rajan tuntumassa kun läheisyydessä räjähtää autopommi jossa menehtyy ihmisiä. Vargas ryhtyy heti yhdessä lähellä olleiden yhdysvaltalaisten kollegoidensa kanssa tutkimaan tapausta. Rikosta tutkiessa Vargas saa kohdata suoria uhkia ja myös hänen vaimoaan koetetaan lavastaa osalliseksi huumeiden käyttöön ja vielä vakavampiinkin rikoksiin. Kaiken lisäksi hän saa huomata epärehellistä toimintaa myös joiltain asiaa tutkivilta tahoilta joka antaa myös aivan uusia tutkinnan aiheita.
Alkukohtaus on pitkä ja tyylikäs yhdellä otoksella kuvattu kohtaus joka on poikkeuksellinen ja massasta erottuva vielä tänäkin päivänä. Se antaa koukuttavan ja mielenkiintoisen alun tarinalle joka sen jälkeen jatkaa tavallisimmilla vaikkakin monin paikoin visuaaliselta tyyliltään massasta poikkeavilla kohtauksilla. Uusia henkilöitä tulee alussa kohtalaisen nopeasti mukaan kuvioihin joka alussa vaikutti hieman hämmentävältä, mutta heidän osuutensa rakentuvat kuitenkin hyvin tarinan edetessä eikä kohtalaisen suuri määrä henkilöitä vie lopulta huomioita pois juonesta tai selvemmin esiin nousevista päähenkilöistä.
Juoni on kiinnostava ja se rakentuu sopivalla tahdilla katsojalle. Asia jota alussa tutkitaan laajeneekin aivan toisenlaiseen suuntaan kuin alussa olisi odottanut ja sitä myöten myös osa henkilöistä alkaa saamaan erilaisen painopisteen kuin alussa olisi luullut.
En tiedä onko tässä filmatisoinnissa pyritty tuomaan esiin yhteiskunnallisia aspekteja vaiko ei, mutta en voinut välttyä ajatukselta että siinä olisi esitetty näkökulmaa yhdysvaltalaisten ja meksikolaisten suhteisiin ja ennakkoluuloihin toisiaan kohtaan. Vargas on arvostettu poliisi ja osa yhdysvaltalaisista poliiseistakin sen näkevät mutta samaan aikaan osan toiminnasta on nähtävissä ennakkoluuloisuutta häntä kohtaan. Lisäksi Vargasin vaimo on amerikkalainen joka dialogissaan paljastaa miehelleen tuntevansa olonsa turvallisemmaksi Amerikassa kuin Meksikossa mistä heijastuu myös hänen kokemuksensa erilaista kulttuuria kohtaan.
Touch of Evil on tyylikäs elokuva joka viihdyttää ja pitää koukussaan vielä monta kymmentä vuotta ensi-iltansa jälkeenkin.
Cape Fear on J. Lee Thompsonin ohjaama vuonna 1962 julkaistu draamatrilleri minkä pääosissa nähdään Gregory Peck, Robert Mitchum, Polly Bergen sekä Lori Martin. Suomeksi tämä tunnetaan myös nimellä Tuomitun kosto.
Asianajaja Sam Bowden (Gregory Peck) kohtaa Max Cody (Robert Mitchum) nimisen miehen menneisyydestään kun tämä tulee yllättäen tervehtimään häntä. Sam on ollut kahdeksan vuotta sitten todistamassa Maxia vastaan oikeudessa ollessaan silminnäkijänä tapauksessa josta Max on saanut yli kahdeksan vuoden vankilatuomion joten jälleennäkeminen ei ole varsinaisesti toivottu eikä ilahduttava. Pian Sam alkaa törmäämään Maxiin useammankin hänen ja perheensä läheisyydessä ja niinpä hän joutuu turvautumaan poliisin ja yksityisetsivän apuun jotta Max saataisi pois hänen perheensä läheisyydestä. Lain mukaiset keinot vainoajan karkoittamiseksi alkavat käymään vähiin samalla kuin Maxin toiminta käy aina vain painostavammaksi ja uhkaavammaksi.
Vuosikausia vankilassa istuneen miehen kostoretki hänet vankilaan toimittanutta miestä kohtaan käyttäen laillisia mutta selkeästi toista osapuolta uhkaavia keinoja on mielenkiintoinen pohja-asetelma. Uhkan kohteeksi joutunut on itse asianajaja joten hänellä on tietoa ja ymmärrystä siitä mikä vainoajan toiminnassa on laillista ja mikä ei ja kuinka vaikea älykästä ja lakiin perehtynyttä rikollista on saada kiinni ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu, mutta asian rationaalinen käsittely uhkaa syrjäytyä tunteiden ja oman perheen suojeluhalun ottaessa vallan. Oikeuden noudattaminen lakia seuraamalla ei kuulosta välttämättä niin hyvältä vaihtoehdolta kuin oikeuden ottaminen omiin käsiin jos sen avulla voi suojella perheensä turvallisuutta.
Tarina on rakennettu hienosti ja juonikuvio kasvaa loppua kohden aina vain tiivistunnelmaisemmaksi jännitysnäytelmäksi missä hienotunteinen psykologinen painostaminen vainoamisen keinoin vaihtuu suoraviivaisempaan fyysisen turvallisuuden uhkaan. Traditionaalisesti ajateltuna miehen rooliin kuuluu oman perheensä suojeleminen sitä uhkaavilta vaaroilta ja näinpä elokuvan aikakaudella valloilla ollut miehen rooli antaakin hyvän lisäsyvyyden tarinaan pohdittaessa sitä kuinka pitkälle yhteiskunnan asettamat lait ja säädökset lopulta kykenevät rajoittamaan miestä joka ymmärtää roolinsa ja vastuunsa perheensä suojelijana.
Cape Fear on hieno elokuva joka onnistuu hyvin rakentamaan tasaisen varmasti kasvavan jännitteen ja saa pidettyä loppuun saakka yllä mielenkiinnon ja epävarmuuden siitä kuinka asiat lopulta ratkeavat eri henkilöiden osalta.
Rolan Emmerichin vuoden 1992 ohjaus Universal Soldier on toiminnallinen sci-fi elokuva jonka pääosarooleissa nähdään Jean-Claude Van Damme, Dolph Lundgren sekä Ally Walker.
Eletään vuotta 1969. Yhdysvaltojen sotilajoukko on Vietnamissa sotimassa kun eräässä operaatiossa kenraali Andrew Scottin (Dolph Lundgren) psyyke ei enää kestä. Hänen toimintansa on vaaraksi niin alueen siviileille kuin hänen oman joukkonsa sotilaille ja pian hän ja moni muu kohtaakin kuoleman.
Aikajanassa siirrytään tämän jälkeen eteenpäin 25 vuotta panttivankitilanteeseen mikä ratkeaa armeijan erikoisjoukkojen avulla. Nämä erikoisjoukot ovat tällä kertaa sanan varsinaisessa merkityksessä erikoisia, sillä heidät on armeijan salaisten kokeellisten teknologioiden avulla luotu kuolleiden sotilaiden kehoista herättämällä heidät henkiin. Heidän muistinsa on tyhjennetty ja heistä on pyritty tekemään tehokkaita ja käskyjä uskollisesti noudattavia supersotilaita yli-inhimillisillä voimilla, mutta kaikkea ei ole kuitenkaan onnistuttu muistista pyyhkimään. Pian muutamat sotilaista, Luc (Jean-Claude Van Damme) sekä Andrew Scott, alkavat saada takaumia Vietnamin taisteluista. Heidän viimeiset muistonsa ja tekonsa sodassa alkavat toistumaan uudelleen siviilien keskuudessa Amerikan mantereella kohtalokkain seurauksin.
Ajatus yli-inhimillisillä fyysisillä voimilla varustetuita sotilaista jotka tottelevat kurinalaisesti annettuja käskyjä miettimättä itse moraalikoodistoa ei ole mitenkään ainutlaatuinen, mutta samalla sitä on vaikeaa mieltää ainoastaan tieteiselokuvan teemaksi vaan enemmänkin asiaksi jota aseteollisuus maailmalla luultavasti pyrkii luomaan myös todellisuudessa.
Monien tieteiselokuvien tapaan on tässäkin tuotu esiin teknologian kehityksen ihmisyydelle luomia uhkakuvia mutta myöskin toivoa siitä kuinka ihmisyys lopulta selviytyy voittajana. Kokeelliset sotilaat joilta on pyritty riistämään oma tahto eivät pysykään kurissa kun unohdetuksi tarkoitetut muistot nousevat uudelleen pintaan luoden moraalisen dilemman sotilaan toimintaan tai kun hajonneen psyykeen rikkinäisyys ottaa uudelleen vallan katastrofaalisin seurauksin.
Universal Soldier on tehty aikakaudella milloin tietokoneavusteiset efektit eivät olleet vielä samalla tapaa arkipäivää kuin ne ovat nykyään. Hyvä niin, sillä räjähdykset ja toiminnallisuus suorastaan huokuu autenttisuutta ja tunnelmaa jota kaipaisi myös uudempiin elokuviin näyttävien mutta tunteettomien efektien sijaan.
On mahdollista että mieltymykseni filmille kuvattuihin elokuviin ja niiden jonkinlaiseen aitouden tuntuun juontaa juurensa siitä että olen kasvanut 80- ja 90-luvun elokuvien parissa enkä digitaalisesti kuvattujen ja editoitujen modernien tuotoksien aikakaudella, mutta oli syy mieltymykselleni mikä tahansa niin tässäkin filmatisoinnissa oli tyylissä jotakin sellaista mikä puhuttelee itseä vielä nykypäivänäkin. Se vain näyttää visuaalisesti aidolta, epätäydelliseltä, inhimilliseltä ja silmää miellyttävämmältä kuin digitaalisen maailman tekninen täydellisyys.
Tarina etenee hyvin pitäen kuitenkin tasapainon hyvänä rauhallisten ja toiminnallisten osuuksien välillä. Henkilöhahmot ovat toimivia ja niitä on rakennettu tämän tyylilajin elokuvaan tarpeeksi jotta katsoja saa niistä jonkinlaista tarttumapintaa.
Omaan makuuni Universal Soldier oli erinomainen elokuva. Se on sopivan mutkaton ettei sitä joudu liikoja pohtimaan, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi rakennettua juonta ja hahmoja jotka pitävät kokonaisuuden viihdyttävänä toimintaelokuvana.
Pasilan asema ja kauppakeskus Tripla. Täältä alkoi matka kohden Rovaniemeä.
Tänään saavuimme muutama tunti takaperin enon kanssa Lappiin, tarkemmin ottaen Saariselällä sijaitsevalle mökille jonka olemme vuokranneet nyt neljäntenä vuotena peräkkäin. Matka alkoi jo eilen kun eno tuli hakemaan itseäni Vantaalta josta jatkoimme matkaa Pasilaan autojunan lastauspaikalle. Siellä odottelimme noin tunnin kunnes auton sai lastata junan kyytiin.
Kun auto oli saatu lastattua jatkoimme kävellen Pasilan asemalle missä istuimme Pupu-nimisessä salaattibaarissa odottamassa että Rovaniemelle lähtevä juna saapuu Pasilaan. Itse otin siinä iltapalaksi wrapin sitruunalimonadin kanssa ja myöhemmin vielä otimme kahvit matkaan kun menimme ulos odottamaan junaa.
Ulkona oli liukasta ja asemalla hiekoitus sen verran kehnoa että vasen jalka lähti sivuluisuun ja jalan onnistui siinä samassa hieman venäyttämään. Onneksi ei sentään jalka lähtenyt kokonaan alta, mutta sen verran se kuitenkin tuntui että hetken sai istuskella aseman penkillä ennen kuin vasemman jalan varaan ei tuntunut epämukavalta taas painoaan laittaa. Yllättävää kuinka heikosti hiekoitettu laituri oli ottaen huomioon aseman käytön paljouden.
Juna tuli ajallaan ja vaunu 21 jossa makuuhyttimme oli tuli tietenkin toiseen päähän laituria kuin missä itse olimme, kuinkas muuten.
Kasvistäytteillä varutettu wrap joka Pupussa tuil syötyä. Yöjunan makuuvaunu on mukava vaihtoehto pitkällä matkalla
Junaan pääsimme ilman ongelmia ja ne tavarat joita otimme autolta mukaan viskasimme makuuvaunuun jonka jälkeen suuntasimme ravintolavaunuun ottamaan muutaman kylmän huurteisen. Ravintolavaunulta tulimme hyvissä ajoin takaisin hyttiin jossa unille tuli käytyä jossain yhdentoista maissa. Omalla kohdallani unet jäi pääsääntöisesti yrittämiseksi ja unimäärä Apple Watchilla mitattuna näyttää 4 h 9 minuuttia. Saattaa olla että kohta tämän kirjoittamisen jälkeen siirryn pienille päiväunille.
Juna oli aamulla myöskin ajoissa Rovaniemellä. En muista oliko juna asemalla 07:20 vai lähtikö juna jatkamaan siitä siihen aikaan jo seuraavaan etappiinsa, mutta jotain niitä main olimme kuitenkin junamatkan päätöspisteessä. Hereille nousin ehkä 06:30 maissa joten aikaa oli hyvin valmistautua junasta poistumiseen ilman kiireitä.
Junasta poistumisen jälkeen odotimme ehkä 10-20 minuuttia että auton sai hakea vaunusta ja matka pääsi jatkumaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli ehkä jo noin kymmenen kilometrin päässä Shellillä missä kävimme aikaisempien vuosien tapaan aamupalalla.
Shellin jälkeen matka jatkui ja oli pääsääntöisesti pelkkää tavallista maantieajelua Lapin maisemissa. Matkan varrella kävimme Sodankylän LIDL:stä tekemässä ruokaostokset mökille aikaisempien vuosien tapaan.
Aamupalaa Shellillä. Riisipiirakoita, munakasta, salaatinlehtiä, tomaattia, juustoa, maustekurkkua ja mehuja. Myös nakkeja ja makkaroita oli tarjolla mutta ne eivät itselleni olleet houkutteleva vaihtoehto. Munakasta söin kuitenkin pitkästä aikaa eli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen.Matkan varren maisemat olivat talvisia.
Perille saavuimme joskus 12 jälkeen. Ensimmäiset kuvat mökin sisältä näyttävät aikaleimaa 12:28 ja ennen sitä kuitenkin autosta tuli tavarat kannettua sisälle, joten hieman kahdentoista jälkeen olemme varmaankin pihassa jo olleet.
Enimmät tavarat olen jo kerkenyt laittamaan niille kuuluvalle paikalle eli Raamattu, kännykkä ja tabletti ovat löytäneet sängyn viereen. Petivaatteita en ole vielä laittanut sänkyyn ja sänky on yhä päiväpeiton alla mutta kahvit kerkesimme jo juomaan kaikessa rauhassa.
Laitan vielä loppuun muutaman kuvan mökistä ja ikkunoista näkyvistä maisemista.
Allekirjoittanut nukkuu perinteitä kunnioittaen alakerrassa.Lumiset maisemat ikkunan läpi kuvattuna.Maisemaa ulkoa yläkerran ikkunan läpi kuvattuna. Vasemmassa ylänurkassa oleva kirkas pallo ei ole kuu vaan sisällä päällä olleen lampun heijastuma.
Night of the living dead on vuonna 1990 julkaistu elokuva minkä ohjauksesta on vastannut Tom Savini. Elokuva on uudelleenfilmatisointi samaa nimeä kantaneelle vuoden 1968 zombiefilmille.
Barbara (Patricia Tallman) saapuu yhdessä veljensä kanssa kauas syrjäseuduille heidän äitinsä haudalle. Vaikka molemmat ovatkin jo pitkälle aikuisuuteen ehtineitä pelottelee veljensä silti Barbaraa hautausmaalle saapuessa ja siellä ollessaan matkien zombeja, eläviä kuolleita. Hautausmaalla he saavat huomata että tarinoissa onkin perää ja pian veljensä tekeekin jo tuttavuutta kuoleman kanssa. Barbaran pako vie hänet läheiseen taloon missä pian usean muun entuudestaan vieraan elossa olevan ihmisen kanssa he koettavat selviytyä yöstä zombien saapuessa suurenevina joukkoina taloa piirittämään.
Alkumetreistä asti katsojalle annetaan jo vihiä siitä mitä tuleman pitää, mutta tästäkin huolimatta varsinaisen toiminnan alkuun on yllättävän lyhyen verran matkaa. Alun paon jälkeen vietetään hieman seesteisempää vaihetta jonka aikana nähdään myös muiden taloon tulevien henkilöiden mukaantuloa vähän kerrallaan. Elossa olevien ihmisten keskeinen dynamiikka käy nopeasti katsojalle selväksi ja hahmojen luonteenpiirteet nousevat esiin niin että jokaisesta muodostuu mielikuva minkälainen persoona on kyseessä. Tämä on hyvä, sillä vaikka henkilöt ovat paikoitellen korostetunkin erilaisia antaa se paljon enemmän tunnetta ja uskottavuutta kriisiin jonka he yhdessä kokevat.
Yksittäisiä säikäytyskohtauksia on siellä täällä, mutta missään vaiheessa niitä ei ole liiallisen paljoa että ne kävisivät puuduttamaan. Mikäli elokuvia on katsonut paljon niin tuskin mikään näistä säikäyttämiseen tarkoitetuista yllättävistä kohdista onnistuu yllättämään tai säikäyttämään, mutta tämän tyylilajin filmatisointi ilman tällaisia kohtauksia jättäisi tunteen siitä että jotain olennaista puuttuu.
Vaikka juoni onkin uskomattoman yksinkertainen on tästä hyvin rakennetulla tunnelmalla ja tasapainoisella toteutuksella saatu tehtyä toimiva ja viihdyttävä zombie-elokuva. Se on aavistuksen brutaali herkemmille katsojille, mutta uudempiin elokuviin tottuneille ei kovinkaan hätkäyttävää tasoa.
Elokuvan loppu oli kiehtova ja ajatuksia herättävä, sillä aivotoiminnaltaan puutteellisten zombien ja elossa olevien zombeista itsellensä typerää viihdettä hankkineiden punaniskojen samankaltaisuus julmuudessa ja typeryydessä ei lopulta tee edes kovin suurta eroa näiden kahden joukon välillä.
Omaan makuuni tämä oli viihdyttävä elokuva jonka katsoo helposti useammankin kerran.
