Touch of Evil joka suomennettuna tunnetaan nimellä Pahan kosketus on Orson Wellesin ohjaama film noir rikosdraama vuodelta 1958.
Kuuluisan gangsteri Grandin telkien taakse toimittanut meksikolainen huumepoliisi Mike Vargas (Charlton Heston) on yhdessä tuoreen vaimonsa Susanin (Janet Leigh) kanssa Meksikossa aivan Yhdysvaltojen rajan tuntumassa kun läheisyydessä räjähtää autopommi jossa menehtyy ihmisiä. Vargas ryhtyy heti yhdessä lähellä olleiden yhdysvaltalaisten kollegoidensa kanssa tutkimaan tapausta. Rikosta tutkiessa Vargas saa kohdata suoria uhkia ja myös hänen vaimoaan koetetaan lavastaa osalliseksi huumeiden käyttöön ja vielä vakavampiinkin rikoksiin. Kaiken lisäksi hän saa huomata epärehellistä toimintaa myös joiltain asiaa tutkivilta tahoilta joka antaa myös aivan uusia tutkinnan aiheita.
Alkukohtaus on pitkä ja tyylikäs yhdellä otoksella kuvattu kohtaus joka on poikkeuksellinen ja massasta erottuva vielä tänäkin päivänä. Se antaa koukuttavan ja mielenkiintoisen alun tarinalle joka sen jälkeen jatkaa tavallisimmilla vaikkakin monin paikoin visuaaliselta tyyliltään massasta poikkeavilla kohtauksilla. Uusia henkilöitä tulee alussa kohtalaisen nopeasti mukaan kuvioihin joka alussa vaikutti hieman hämmentävältä, mutta heidän osuutensa rakentuvat kuitenkin hyvin tarinan edetessä eikä kohtalaisen suuri määrä henkilöitä vie lopulta huomioita pois juonesta tai selvemmin esiin nousevista päähenkilöistä.
Juoni on kiinnostava ja se rakentuu sopivalla tahdilla katsojalle. Asia jota alussa tutkitaan laajeneekin aivan toisenlaiseen suuntaan kuin alussa olisi odottanut ja sitä myöten myös osa henkilöistä alkaa saamaan erilaisen painopisteen kuin alussa olisi luullut.
En tiedä onko tässä filmatisoinnissa pyritty tuomaan esiin yhteiskunnallisia aspekteja vaiko ei, mutta en voinut välttyä ajatukselta että siinä olisi esitetty näkökulmaa yhdysvaltalaisten ja meksikolaisten suhteisiin ja ennakkoluuloihin toisiaan kohtaan. Vargas on arvostettu poliisi ja osa yhdysvaltalaisista poliiseistakin sen näkevät mutta samaan aikaan osan toiminnasta on nähtävissä ennakkoluuloisuutta häntä kohtaan. Lisäksi Vargasin vaimo on amerikkalainen joka dialogissaan paljastaa miehelleen tuntevansa olonsa turvallisemmaksi Amerikassa kuin Meksikossa mistä heijastuu myös hänen kokemuksensa erilaista kulttuuria kohtaan.
Touch of Evil on tyylikäs elokuva joka viihdyttää ja pitää koukussaan vielä monta kymmentä vuotta ensi-iltansa jälkeenkin.
Cape Fear on J. Lee Thompsonin ohjaama vuonna 1962 julkaistu draamatrilleri minkä pääosissa nähdään Gregory Peck, Robert Mitchum, Polly Bergen sekä Lori Martin. Suomeksi tämä tunnetaan myös nimellä Tuomitun kosto.
Asianajaja Sam Bowden (Gregory Peck) kohtaa Max Cody (Robert Mitchum) nimisen miehen menneisyydestään kun tämä tulee yllättäen tervehtimään häntä. Sam on ollut kahdeksan vuotta sitten todistamassa Maxia vastaan oikeudessa ollessaan silminnäkijänä tapauksessa josta Max on saanut yli kahdeksan vuoden vankilatuomion joten jälleennäkeminen ei ole varsinaisesti toivottu eikä ilahduttava. Pian Sam alkaa törmäämään Maxiin useammankin hänen ja perheensä läheisyydessä ja niinpä hän joutuu turvautumaan poliisin ja yksityisetsivän apuun jotta Max saataisi pois hänen perheensä läheisyydestä. Lain mukaiset keinot vainoajan karkoittamiseksi alkavat käymään vähiin samalla kuin Maxin toiminta käy aina vain painostavammaksi ja uhkaavammaksi.
Vuosikausia vankilassa istuneen miehen kostoretki hänet vankilaan toimittanutta miestä kohtaan käyttäen laillisia mutta selkeästi toista osapuolta uhkaavia keinoja on mielenkiintoinen pohja-asetelma. Uhkan kohteeksi joutunut on itse asianajaja joten hänellä on tietoa ja ymmärrystä siitä mikä vainoajan toiminnassa on laillista ja mikä ei ja kuinka vaikea älykästä ja lakiin perehtynyttä rikollista on saada kiinni ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu, mutta asian rationaalinen käsittely uhkaa syrjäytyä tunteiden ja oman perheen suojeluhalun ottaessa vallan. Oikeuden noudattaminen lakia seuraamalla ei kuulosta välttämättä niin hyvältä vaihtoehdolta kuin oikeuden ottaminen omiin käsiin jos sen avulla voi suojella perheensä turvallisuutta.
Tarina on rakennettu hienosti ja juonikuvio kasvaa loppua kohden aina vain tiivistunnelmaisemmaksi jännitysnäytelmäksi missä hienotunteinen psykologinen painostaminen vainoamisen keinoin vaihtuu suoraviivaisempaan fyysisen turvallisuuden uhkaan. Traditionaalisesti ajateltuna miehen rooliin kuuluu oman perheensä suojeleminen sitä uhkaavilta vaaroilta ja näinpä elokuvan aikakaudella valloilla ollut miehen rooli antaakin hyvän lisäsyvyyden tarinaan pohdittaessa sitä kuinka pitkälle yhteiskunnan asettamat lait ja säädökset lopulta kykenevät rajoittamaan miestä joka ymmärtää roolinsa ja vastuunsa perheensä suojelijana.
Cape Fear on hieno elokuva joka onnistuu hyvin rakentamaan tasaisen varmasti kasvavan jännitteen ja saa pidettyä loppuun saakka yllä mielenkiinnon ja epävarmuuden siitä kuinka asiat lopulta ratkeavat eri henkilöiden osalta.
Rolan Emmerichin vuoden 1992 ohjaus Universal Soldier on toiminnallinen sci-fi elokuva jonka pääosarooleissa nähdään Jean-Claude Van Damme, Dolph Lundgren sekä Ally Walker.
Eletään vuotta 1969. Yhdysvaltojen sotilajoukko on Vietnamissa sotimassa kun eräässä operaatiossa kenraali Andrew Scottin (Dolph Lundgren) psyyke ei enää kestä. Hänen toimintansa on vaaraksi niin alueen siviileille kuin hänen oman joukkonsa sotilaille ja pian hän ja moni muu kohtaakin kuoleman.
Aikajanassa siirrytään tämän jälkeen eteenpäin 25 vuotta panttivankitilanteeseen mikä ratkeaa armeijan erikoisjoukkojen avulla. Nämä erikoisjoukot ovat tällä kertaa sanan varsinaisessa merkityksessä erikoisia, sillä heidät on armeijan salaisten kokeellisten teknologioiden avulla luotu kuolleiden sotilaiden kehoista herättämällä heidät henkiin. Heidän muistinsa on tyhjennetty ja heistä on pyritty tekemään tehokkaita ja käskyjä uskollisesti noudattavia supersotilaita yli-inhimillisillä voimilla, mutta kaikkea ei ole kuitenkaan onnistuttu muistista pyyhkimään. Pian muutamat sotilaista, Luc (Jean-Claude Van Damme) sekä Andrew Scott, alkavat saada takaumia Vietnamin taisteluista. Heidän viimeiset muistonsa ja tekonsa sodassa alkavat toistumaan uudelleen siviilien keskuudessa Amerikan mantereella kohtalokkain seurauksin.
Ajatus yli-inhimillisillä fyysisillä voimilla varustetuita sotilaista jotka tottelevat kurinalaisesti annettuja käskyjä miettimättä itse moraalikoodistoa ei ole mitenkään ainutlaatuinen, mutta samalla sitä on vaikeaa mieltää ainoastaan tieteiselokuvan teemaksi vaan enemmänkin asiaksi jota aseteollisuus maailmalla luultavasti pyrkii luomaan myös todellisuudessa.
Monien tieteiselokuvien tapaan on tässäkin tuotu esiin teknologian kehityksen ihmisyydelle luomia uhkakuvia mutta myöskin toivoa siitä kuinka ihmisyys lopulta selviytyy voittajana. Kokeelliset sotilaat joilta on pyritty riistämään oma tahto eivät pysykään kurissa kun unohdetuksi tarkoitetut muistot nousevat uudelleen pintaan luoden moraalisen dilemman sotilaan toimintaan tai kun hajonneen psyykeen rikkinäisyys ottaa uudelleen vallan katastrofaalisin seurauksin.
Universal Soldier on tehty aikakaudella milloin tietokoneavusteiset efektit eivät olleet vielä samalla tapaa arkipäivää kuin ne ovat nykyään. Hyvä niin, sillä räjähdykset ja toiminnallisuus suorastaan huokuu autenttisuutta ja tunnelmaa jota kaipaisi myös uudempiin elokuviin näyttävien mutta tunteettomien efektien sijaan.
On mahdollista että mieltymykseni filmille kuvattuihin elokuviin ja niiden jonkinlaiseen aitouden tuntuun juontaa juurensa siitä että olen kasvanut 80- ja 90-luvun elokuvien parissa enkä digitaalisesti kuvattujen ja editoitujen modernien tuotoksien aikakaudella, mutta oli syy mieltymykselleni mikä tahansa niin tässäkin filmatisoinnissa oli tyylissä jotakin sellaista mikä puhuttelee itseä vielä nykypäivänäkin. Se vain näyttää visuaalisesti aidolta, epätäydelliseltä, inhimilliseltä ja silmää miellyttävämmältä kuin digitaalisen maailman tekninen täydellisyys.
Tarina etenee hyvin pitäen kuitenkin tasapainon hyvänä rauhallisten ja toiminnallisten osuuksien välillä. Henkilöhahmot ovat toimivia ja niitä on rakennettu tämän tyylilajin elokuvaan tarpeeksi jotta katsoja saa niistä jonkinlaista tarttumapintaa.
Omaan makuuni Universal Soldier oli erinomainen elokuva. Se on sopivan mutkaton ettei sitä joudu liikoja pohtimaan, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi rakennettua juonta ja hahmoja jotka pitävät kokonaisuuden viihdyttävänä toimintaelokuvana.
Pasilan asema ja kauppakeskus Tripla. Täältä alkoi matka kohden Rovaniemeä.
Tänään saavuimme muutama tunti takaperin enon kanssa Lappiin, tarkemmin ottaen Saariselällä sijaitsevalle mökille jonka olemme vuokranneet nyt neljäntenä vuotena peräkkäin. Matka alkoi jo eilen kun eno tuli hakemaan itseäni Vantaalta josta jatkoimme matkaa Pasilaan autojunan lastauspaikalle. Siellä odottelimme noin tunnin kunnes auton sai lastata junan kyytiin.
Kun auto oli saatu lastattua jatkoimme kävellen Pasilan asemalle missä istuimme Pupu-nimisessä salaattibaarissa odottamassa että Rovaniemelle lähtevä juna saapuu Pasilaan. Itse otin siinä iltapalaksi wrapin sitruunalimonadin kanssa ja myöhemmin vielä otimme kahvit matkaan kun menimme ulos odottamaan junaa.
Ulkona oli liukasta ja asemalla hiekoitus sen verran kehnoa että vasen jalka lähti sivuluisuun ja jalan onnistui siinä samassa hieman venäyttämään. Onneksi ei sentään jalka lähtenyt kokonaan alta, mutta sen verran se kuitenkin tuntui että hetken sai istuskella aseman penkillä ennen kuin vasemman jalan varaan ei tuntunut epämukavalta taas painoaan laittaa. Yllättävää kuinka heikosti hiekoitettu laituri oli ottaen huomioon aseman käytön paljouden.
Juna tuli ajallaan ja vaunu 21 jossa makuuhyttimme oli tuli tietenkin toiseen päähän laituria kuin missä itse olimme, kuinkas muuten.
Kasvistäytteillä varutettu wrap joka Pupussa tuil syötyä. Yöjunan makuuvaunu on mukava vaihtoehto pitkällä matkalla
Junaan pääsimme ilman ongelmia ja ne tavarat joita otimme autolta mukaan viskasimme makuuvaunuun jonka jälkeen suuntasimme ravintolavaunuun ottamaan muutaman kylmän huurteisen. Ravintolavaunulta tulimme hyvissä ajoin takaisin hyttiin jossa unille tuli käytyä jossain yhdentoista maissa. Omalla kohdallani unet jäi pääsääntöisesti yrittämiseksi ja unimäärä Apple Watchilla mitattuna näyttää 4 h 9 minuuttia. Saattaa olla että kohta tämän kirjoittamisen jälkeen siirryn pienille päiväunille.
Juna oli aamulla myöskin ajoissa Rovaniemellä. En muista oliko juna asemalla 07:20 vai lähtikö juna jatkamaan siitä siihen aikaan jo seuraavaan etappiinsa, mutta jotain niitä main olimme kuitenkin junamatkan päätöspisteessä. Hereille nousin ehkä 06:30 maissa joten aikaa oli hyvin valmistautua junasta poistumiseen ilman kiireitä.
Junasta poistumisen jälkeen odotimme ehkä 10-20 minuuttia että auton sai hakea vaunusta ja matka pääsi jatkumaan. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli ehkä jo noin kymmenen kilometrin päässä Shellillä missä kävimme aikaisempien vuosien tapaan aamupalalla.
Shellin jälkeen matka jatkui ja oli pääsääntöisesti pelkkää tavallista maantieajelua Lapin maisemissa. Matkan varrella kävimme Sodankylän LIDL:stä tekemässä ruokaostokset mökille aikaisempien vuosien tapaan.
Aamupalaa Shellillä. Riisipiirakoita, munakasta, salaatinlehtiä, tomaattia, juustoa, maustekurkkua ja mehuja. Myös nakkeja ja makkaroita oli tarjolla mutta ne eivät itselleni olleet houkutteleva vaihtoehto. Munakasta söin kuitenkin pitkästä aikaa eli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen.Matkan varren maisemat olivat talvisia.
Perille saavuimme joskus 12 jälkeen. Ensimmäiset kuvat mökin sisältä näyttävät aikaleimaa 12:28 ja ennen sitä kuitenkin autosta tuli tavarat kannettua sisälle, joten hieman kahdentoista jälkeen olemme varmaankin pihassa jo olleet.
Enimmät tavarat olen jo kerkenyt laittamaan niille kuuluvalle paikalle eli Raamattu, kännykkä ja tabletti ovat löytäneet sängyn viereen. Petivaatteita en ole vielä laittanut sänkyyn ja sänky on yhä päiväpeiton alla mutta kahvit kerkesimme jo juomaan kaikessa rauhassa.
Laitan vielä loppuun muutaman kuvan mökistä ja ikkunoista näkyvistä maisemista.
Allekirjoittanut nukkuu perinteitä kunnioittaen alakerrassa.Lumiset maisemat ikkunan läpi kuvattuna.Maisemaa ulkoa yläkerran ikkunan läpi kuvattuna. Vasemmassa ylänurkassa oleva kirkas pallo ei ole kuu vaan sisällä päällä olleen lampun heijastuma.
Night of the living dead on vuonna 1990 julkaistu elokuva minkä ohjauksesta on vastannut Tom Savini. Elokuva on uudelleenfilmatisointi samaa nimeä kantaneelle vuoden 1968 zombiefilmille.
Barbara (Patricia Tallman) saapuu yhdessä veljensä kanssa kauas syrjäseuduille heidän äitinsä haudalle. Vaikka molemmat ovatkin jo pitkälle aikuisuuteen ehtineitä pelottelee veljensä silti Barbaraa hautausmaalle saapuessa ja siellä ollessaan matkien zombeja, eläviä kuolleita. Hautausmaalla he saavat huomata että tarinoissa onkin perää ja pian veljensä tekeekin jo tuttavuutta kuoleman kanssa. Barbaran pako vie hänet läheiseen taloon missä pian usean muun entuudestaan vieraan elossa olevan ihmisen kanssa he koettavat selviytyä yöstä zombien saapuessa suurenevina joukkoina taloa piirittämään.
Alkumetreistä asti katsojalle annetaan jo vihiä siitä mitä tuleman pitää, mutta tästäkin huolimatta varsinaisen toiminnan alkuun on yllättävän lyhyen verran matkaa. Alun paon jälkeen vietetään hieman seesteisempää vaihetta jonka aikana nähdään myös muiden taloon tulevien henkilöiden mukaantuloa vähän kerrallaan. Elossa olevien ihmisten keskeinen dynamiikka käy nopeasti katsojalle selväksi ja hahmojen luonteenpiirteet nousevat esiin niin että jokaisesta muodostuu mielikuva minkälainen persoona on kyseessä. Tämä on hyvä, sillä vaikka henkilöt ovat paikoitellen korostetunkin erilaisia antaa se paljon enemmän tunnetta ja uskottavuutta kriisiin jonka he yhdessä kokevat.
Yksittäisiä säikäytyskohtauksia on siellä täällä, mutta missään vaiheessa niitä ei ole liiallisen paljoa että ne kävisivät puuduttamaan. Mikäli elokuvia on katsonut paljon niin tuskin mikään näistä säikäyttämiseen tarkoitetuista yllättävistä kohdista onnistuu yllättämään tai säikäyttämään, mutta tämän tyylilajin filmatisointi ilman tällaisia kohtauksia jättäisi tunteen siitä että jotain olennaista puuttuu.
Vaikka juoni onkin uskomattoman yksinkertainen on tästä hyvin rakennetulla tunnelmalla ja tasapainoisella toteutuksella saatu tehtyä toimiva ja viihdyttävä zombie-elokuva. Se on aavistuksen brutaali herkemmille katsojille, mutta uudempiin elokuviin tottuneille ei kovinkaan hätkäyttävää tasoa.
Elokuvan loppu oli kiehtova ja ajatuksia herättävä, sillä aivotoiminnaltaan puutteellisten zombien ja elossa olevien zombeista itsellensä typerää viihdettä hankkineiden punaniskojen samankaltaisuus julmuudessa ja typeryydessä ei lopulta tee edes kovin suurta eroa näiden kahden joukon välillä.
Omaan makuuni tämä oli viihdyttävä elokuva jonka katsoo helposti useammankin kerran.
Star Trek: Beyond on Justin Linin ohjaama toiminnallinen sci-fi-seikkailu vuodelta 2016. Kapteeni James T. Kirkillä (Chris Pine) ja hänen miehistöllään on hallussa omaisuutta jonka tehokkuutta ja vaarallisuutta väärissä käsissä he eivät tiedä. He ottavat vastaan viestin avaruudesta jonka perusteella he lähtevät etsimään viestin lähettäjää tarjotakseen apuaan vain huomatakseen että kaikilla ei ole heitä kohtaan hyviä aikomuksia.
Monien modernien sci-fi elokuvien tapaan myös tämä on miellyttävän kaunista katsottavaa niin värien kuin efektiensä osalta. Harmillista kyllä kaikkein vahvin anti jää ainoastaan näihin elementteihin ja moni kokonaisuuden kannalta olennaisempi asia jättää kylmäksi.
Tarina ajaa asiansa, mutta se ei keskinkertaisuutensa vuoksi erityisemmin herätä suuria tuntemuksia. Näyttelytyö on toimivaa, mutta sillä ei paikata sitä että henkilöhahmoista puuttuu tunnetta ja syvyyttä ja hahmot jäävät etäisiksi ja merkityksettömän tuntuisiksi. Tietenkin tämä on toiminnallispainotteinen sci-fi-elokuva joten mitenkään erityisen syvällistä tarinaa tai hahmoja en odotakaan näkeväni, mutta syvyyttä olisi kaivannut kumpaan jompaan – tai mieluummin molempiin – jotta elokuva olisi noussut harmaan mieleenpainumattoman massan joukosta edes jossain määrin paremmaksi.
Toiminnalliset kohtaukset on onnistuneita ja ne antavat pieniä valonpilkahduksia katsojalle mitäänsanomattoman harmaiden hetkien ja yksittäisten kliseisten dialogien vastapainoksi, mutta kokonaisuus jättää silti lievästi tylsään kalilstuvan keskinkertaisuuden maun suuhun. Ei tämä huono elokuva silti ole, mutta ei tästä paljoa erityistä hyvääkään löydä joten se toimii parhaiten ainoastaan tylsien hetkien pois karkoittamiseen.
Tänään päivällä tuli havaittua että tämä sivusto ei enää ollut pystyssä vaan sivustolla vierailija sai eteensä ainoastaan nettiselaimen antaman virhesivun. Ongelma poistui kun palvelimen käynnisti uudelleen.
Ongelman syy oli mitä luultavamminkin palvelimen muistin loppuminen minkä takia kaikkia tarvittavia palveluita ei enää pystynyt pyörittämään ja sivusto kaatui kun palvelin sulki prosessejaan. Itse palvelin kuitenkin oli käynnissä, mutta aivan järjettömän suurella kuormituksella suhteessa palvelimen tehoihin ja ainakin tietokanta oli jo stopannut muistin vähyydestä.
Virtuaalipalvelin jolla tämä sivusto pyörii on hinnat alkaen -mali ja muistin määrä on vähäinen, joten voi olla että vastaavanlaisia ongelmia tulee jatkossakin. Toisin sanoen jos sivusto joskus on taas nurin, ei kannata ihmetellä sillä tätä pyöritän pienellä budjetilla ja korjaan kun kerkeän. Isommalla rahalla toki saisi parempiakin ratkaisuja jotka toimisivat varmemmin, mutta en kovin suuria summia halua ainakaan tässä vaiheessa käyttää tämän pyörittämiseen, sillä kyseessä on harrastustoiminta eikä mikään business-kriittinen palvelu.
Jos samanlaisia ongelmia alkaa olemaan useamminkin niin luultavasti vaihdan seuraavan hintaluokan palvelimeen tai siirrän koko sivuston toiselle virtuaalipalvelimia vuokraavalle taholle jossa samalla hintaa saa isomman ja tehokkaamman serverin.
Tällä kertaa oli kuitenkin helppo toimenpide tehtävänä joka edes hieman antaa lisäaikaa ennen kuin tarvitsee isompaa palvelinta miettiä. Jostain syystä palvelimella ei ollut konfiguroitu ollenkaan swappia käyttöön, joten kun muisti loppui, se loppui ja lopputulos oli sen mukainen.
Tavallisesti tietenkin swap on käytössä jolloin muistin loppuessa käyttöjärjestelmä alkaa kirjoittamaan muistinsa sisältöä levylle kun muisti loppuu, mutta koska sitä ei ollut niin muistin loppuminen aiheutti sen sijaan vain suoraan prosessien tappamista, järjetöntä hitautta ja sivuston toimimattomuuden.
Koska swappiin kirjoittaminen ja sieltä lukeminen on merkittävästi hitaampaa kuin muistista, alkaa tietenkin hitautta ilmenemään siinä vaiheessa kun muisti seuraavan kerran loppuu. Jospa lisäämäni muutaman gigan swappi kuitenkin auttaisi ja sivusto ei kokonaan kaatuisi vaan ainoastaan hidastuisi siinä vaiheessa kun alkaa taas joku prosessi viemään kaiken tehon.
Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos siis sivusto on aina joskus nurin, ei sitä kannata ihmtellä, teen tässä sitä mukaa tarvittavia toimenpiteitä ja arvioita siitä että kannattaako sijoittaa enemmän rahaa vaiko enemmän omaa aikaa asioiden säätämiseen.
Tanskalaisen Amager Bryghusin panimon World’s Best Imperial Pastry Stout on mielenkiintoinen ja omalaatuinen tuttavuus makunsa puolesta. Vahvuutta löytyy stouteille tyypilliseen tapaan kohtalaisen reippaasti, 11 %, mutta voimakkuus ei nouse silti millään muotoa dominoimaan makukenttää ja käytännössä voimakasta alkoholipitoisuutta ei meinaa edes havaita oluen mausta. Kantavierteeksi on ilmoitettu 30.9 °P ja katkeroiksi 79.0 EBU.
Tuoksu on vahva ja imelä ja myöskin oluen maku on voimakkaan suklainen, leivosmainen ja makea. Suutuntuma on erittäin täyteläinen.
Mielipiteeni on hieman kahtiajakoinen. Maku ja tuoksu ovat hyviä, suutuntuma on pehmeä ja miellyttävä, olut on tummanpuhuvuudessaan kauniin värinen mutta samaan aikaan pian ensimmäisten kulauksien jälkeen makeus alkaa kääntymään jo liiallisenkin imelään suuntaan.
Parhaiten tästä varmaankin nauttii jos puolittaa tölkin toisen maistelijan kanssa jolloin oluen parhaat puolet kerkeää löytämään eikä makeus kerkeä nousemaan tarpeettoman häiritseväksi elementiksi.
Nathan Drake (Tom Holland) vanhojen merirosvolaivojen välissä.
Ruben Fleischerin ohjaama Uncharted on vuonna 2022 julkaistu toiminnallinen seikkailuelokuva joka henkilöhahmojensa ja tyylinsä osalta pohjautuu Naughty Dog -pelistudion suosittuun Playstation-konsoleille löytyvään samaa nimeä kantavaan pelisarjaan.
Alussa elokuva avaa hieman Nathan Draken (Tom Holland) historiaa jonka jälkeen palataan takaisin nykyhetkeen. Historiassa nähdään lyhyt välähdys veljestä joka on lähtenyt mutta luvannut tulla takaisin, mutta josta lupauksista huolimatta ei ole kuulunut enää mitään. Kuitenkin historia avaa hieman myös Nathanin ja veljensä kiinnostusta ja laajaa tietämystä historiaan ja kadonneisiin aarteisiin.
Nykyajassa Nathan on taitava varas joka toimii myöskin baarimikkona. Eräänä yönä baarissa hän kohtaa Victor Sullivan nimisen miehen jolla on jonkinlaista muutaman vuoden vanhaa tietoa hänen veljestään sekä kauan kadoksissa olleesta merirosvojen aarteesta. He yhdistävät voimansa ja päättävät alkaa aarrejahtiin Nathanin elättäessä toiveita veljensä uudelleen näkemisestä.
Jokaiselle 80-luvulla syntyneelle elokuvien katsojalle on varmastikin Indiana Jonesit tuttuja vähintäänkin edes nimen tasolla. Ne ovat ne elokuvat jotka väistämättä tulee mieleen kun katsoo mitä tahansa modernia toiminnallista seikkailuelokuvaa jossa etsitään kadonneita aarteita, eikä Unchartedin kohdalla tapahdu poikkeusta. Onneksi tämä ei itseäni haittaa enkä Unchartedille aseta epärealistisen suuria saappaita täytettäväksi vaan katson jokaisen saman lajityypin tuotoksen omana itsenäisenä teoksena vaikka ajatuksen tasolla olisi helppoa lähteä tätäkin vertaamaan Spielbergin klassikkoteoksiin.
Olen nähnyt Unchartedin jo kerran aikaisemmin vuoden 2022 joulukuussa. Pidin elokuvasta silloin ja pidin siitä yhä. Vaikka tarinalla ja hahmoilla onkin pelimaailmaan sidoksia on tämä tehty kuitenkin siten että katsojalla ei tarvitse olla minkäänlaista pohjatietoa kyseisestä pelisarjasta, vaan koko elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan.
Tämä on mukaansatempaava elokuva joka on toteutettu tyylillä. Kovin syviä tarinallisia ulottuvuuksia tai hahmojen kehittymistä tästä ei tietenkään kannata lähteä etsimään, mutta rentoa ja helposti katsottavaa hyvän mielen toiminnallista viihdettä tästä onneksi löytää.
Aurinko laskemassa Vantaalla 6.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 3200, 45 mm, F/16, 1/200.
Lyhyesti
Viime vuoden lopulla, 29.12.2023 tilasin uuden kameran Verkkokauppa.comista. Kameraksi valikoitui YouTube-videoiden ja järkevähkön hinnan vuoksi Canon R50 sekä sen mukana tuleva Canonin RF-sarjan kittiputki RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM. Lisäksi samaan tilaukseen laitoin myöskin toisen objektiivin, ns. “nifty-fiftyn” eli Canon RF 50mm F1.8 STM:n.
Kamera kittiputkineen sekä 50 mm objektiivi olivat sopivasti hyvässä tarjouksessa joten ajoitus sattui tilaukselle olemaan mitä otollisin. Tämän kamerahankinnan myötä laitoin myös kaksi vanhempaa kameraani myyntiin ja molemmat jo menivätkin kaupaksi, joten pääsin vielä euromääräisesti plussan puolelle ja sain tavamäärää vähennettyä.
Pois myymäni kamerat olivat Fujifilm X100F sekä Leica X1 jotka molemmat olivat erinomaisia ja joilla kummallakin olin kuvannut paljon, mutta kummatkin ovat kuitenkin sellaisia että mikäli joskus katuman päälle tulee niin niitä kyllä löytyy mitä luultavammin käytetyiltä markkinoilta toisenkin kerran. Kumpikin niistä oli pokkareita kiinteällä objektiivilla kun taas tämä kamera sitä vastoin on järjestelmäkamera johon voi objektiiveja vaihtaa.
Varsinaista tarvetta laitteiston vaihdokselle ja uusien hankinnalle ei toki ollut, mutta yleinen kiinnostus ja harrastuneisuus on ihan hyvä syy itsessään. Olin nähnyt serkullani R-sarjalaisen viimeksi muutamaa päivää ennen tämän ostoa, Canonin R8:n ja pidin sen kuvanlaadusta. Tietenkin R8 on selvästi eri hintaluokassa, teknisesti edistyneempi ja se on myöskin täyden kennon kamera kun taas tämä on crop-kennoinen joten eroja kyllä löytyy.
Kuitenkin R-sarjaa kiinnosti päästä koettamaan itsekin ja etenkin R50:ssä sen pieni koko ja kepeä paino olivat syitä mitkä varsinkin herättivät kiinnostusta. Isoa ja painavaa laitteistoa ei tule niin helposti mukaan otettua moneenkaan paikkaan jonka vuoksi tällainen pieni ja kevyt kamera vaikutti ainakin teoriassa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ilahduttavasti nämä edut eivät ole jääneet ainoastaan teorian tasolle vaan todellisen elämän kokemuksetkin ovat olleet positiiviset.
Peltoa Vantaalla 6.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 100, 25 mm, F/8, 1/200.
Ensimmäiset kokemukset
Viikon ja yhden päivän käytön perusteella kokemukset ovat olleet erittäin positiiviset. Asiat joista olen pitänyt erityisen paljon ovat olleet erinomainen kuvanlaatu, kepeä paino, pieni koko, nopea automaattitarkennus, USB-C lataus sekä hyvin kestänyt akku jopa -17 asteen pakkasessa.
Internetin perusteella runko patterin ja muistikortin kanssa olisi 375 grammaa painoltaan ja kittiputken paino olisi 125.1 grammaa joten kokonaismassa olisi ainoastaan 500,1 grammaa. 50 mm F/1.8 objektiiville on netissä ilmoitettu painoksi 160 grammaa joka sekin on siis melkoisen höyhensarjalainen. Sen kanssa kamera painaa 535 grammaa joka on vielä varsin mukavasti mukana kuljetettavaa sorttia.
Omistan lisäksi toisen järjestelmäkameran, Fujifilm X-T2:n jonka paino rungolle muistikortin ja objektiivin kanssa on netin tietojen perusteella 503.4 grammaa, eli ilman minkäänlaista objektiivia on sillä jo enemmän painoa itsessään kuin Canon R50:llä kittiputkensa kanssa. Yksi lähiaikoina eniten käyttämistäni objektiiveista Fujilla on ollut 23 mm F/1.4 joka painaa 375 grammaa joten runko + tuo objektiivi painaa yhteensä 878,4 grammaa joten painoero on merkittävä.
Tietenkin grammamääräisesti painon ero kuulostaa pieneltä ja sitä se myös on, mutta jos kameraa kuljettaa olallaan tunnin tai pari niin yli 350 gramman ero alkaa jossain vaiheessa jo tuntumaan. Mitä kepeämpi, sitä parempi.
Juna Koivukylän juna-asemalla 2.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 100, 18 mm, F/8, 1/200.
Automaattitarkennus on ollut ilahduttavan nopea ja lähes aina järkevään kohtaan osuva. Tietenkin välillä sekin menee pieleen, mutta useammin sillä oikeaan on osunut kuin väärään.
Akkukesto on ollut myöskin positiivinen yllätys. Olen nyt ollut lomalla muutaman viikon joten se on luonut hyvän mahdollisuuden lähteä kuvailemaan ulos pakkaseen. Tarkoituksena on lähiaikoina tehdä reissu lappiin joten olen halunnut saada vähän alustavaa arviota siitä että onko edes pienessä määrin realistista odottaa pärjäävänsä yhdellä akulla jos aikomuksena on käydä myös pihalla pyörimässä. Kelit ovat olleet lähipäivinä jossain -15 ja -19 asteen välissä ja kertaakaan akku ei ole hyytynyt kuvaussession aikana. Tietenkään ulkona en ole tuntikausia pyörinyt, mutta sen suurempaa aikomusta ulkona tuntien pyörimiselle ei ole lapin pakkasessakaan.
Fujin kameroihin tottuneelle jotkin asiat voisivat olla paremminkin
Vaikka ensimmäiset kokemukset ovat kokonaisvaltaisesti selkeästi positiivisen puolella, on silti joitain asioita joiden toivoisin olevan toisin.
Manuaaliasetuksia käytettäessä kontrollit ovat yhä edelleenkin epämukavassa paikassa kuten ne varmaan on ollut jokaisessa omistamassani Canonissa. Jos Canonin manuaaliasetuksissa rullien pyörittelyt ei ole häirinnyt niin tuskin ne tässäkään alkaa häiritsemään, mutta jos olet käyttänyt Fujifilmin X-T2:ta ja pidät siitä kuinka ISO-arvolle on oma fyysinen rulla, valotusajalle toinen ja lisäksi EV-kompensaatiolle kolmas ja kuinka helposti voi objektiivista pyöritellä aukon haluamakseen nopeilla liikkeillä niin näiden manuaalisten kontrollien järkevyyden jälkeen Canonin toimintalogiikka tuntuu enemmänkin ratkaisulta joka on tehty suunnitteluinsinöörien kosteissa saunailloissa eikä niinkään valokuvaajien ruokapöydässä.
Plussaa tietenkin on se, että tässä kamerassa on koketusnäyttö ja manuaalimoodissa voi suhteellisen nopeasti tökätä objektiivin aukon valintaan itsensä jonka jälkeen pääsee pyörittelemään etusormella pyöritettävästä rullasta haluamansa arvon. Silti tämä on käytettävyydessään kaukana siitä mitä Fujin kameroissa tai Leican X1:ssä olen kerennyt tottumaan.
Pieni rakennus Vantaalla kuvattuna 2.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 100, 18 mm, F/5.6, 1/100.
Manuaaliasetusten epäkäytännöllisyys omaan kuvaustapaani nähden on onneksi realistisesti arvioiden hyvinkin pieni miinus sillä käytän tätä ensisijaisesti automaattiasetuksilla ja toisinaan Av-moodissa eli aukon esivalintatilassa joten kummassakaan näistä tällaista rasittavaa rullailua ei juurikaan tule.
Toinen pienehkö miinus tulee virtapainikkeen sijainnista suhteessa kuuvausmoodin valinnan rullaan, sillä talvikelillä on tullut useammankin kerran hansikkaat kourassa pyöräytettyä rullaa siinä samalla kun olen laittanut kameran päälle tai pois. Olisi kätevä jos rullan asetuksen saisi lukittua samalla tapaa kun Fujin kamerassa saa, mutta tämäkin on ollut onneksi vain pieni miinus eikä tämän kanssa luultavastikaan tule todellista ongelmaa missään vaiheessa kun vain tajuaa katsoa itse missä kuvaustilan valinnassa sillä hetkellä on kun alkaa kuviaan räpsimään.
Kittiputki on valovoimaltaan huono, mutta silti objektiivina hyvä
Yksi mikä on itseni yllättänyt positiivisesti on kittiputken laatu. Vanhoina aikoina Canonilla kittiputki oli 18-55 F/3.5-5.6 ja se oli valovoimaltaan huono. Canon pisti R-sarjan kittiputken osalta vielä tätäkin huonommaksi ja laittoi putkelle valovoima ainoastaan 4.5-6.3 välille. Myösin objektiivi ei enää yllä 55 mm saakka vaan se rajoittuu 45 mm joten senkin suhteen on otettu takapakkia ainakin speksien puolesta.
Ilahduttavaa kyllä, speksit eivät onneksi ole kertoneet koko totuutta. Uudemmat rungot ovat kehittyneet niin paljon että huonon valovoiman linssi ei ole aiheuttanut kertaakaan itselleni harmaita hiuksia vaan linssi on ollut käyttökelpoinen kaikessa peruskuvauksessa niin sisällä kuin ulkona.
Pieni silta Vantaalla kuvattuna 6.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 100, 20 mm, F/6.3, 1/125.
Siinä missä Canon 350D:n aikoina ISO 800 alkoi tekemään jo jossain määrin häiritsevän näköistä kohinaa ja ISO 1600 varsinkin oli kohinaltaan yleensä epämukavan näköistä katsottavaa on tämän rungon osalta ISO 3200 erittäinkin käyttökelpoista jälkeä eikä se häiritse itseäni lainkaan. Samoin ISO-arvolla 6400 en huomaa monessakaan kuvassa järkevässä koossa katsottuna mitään häiritsevää, joten se mitä objektiivin valovoimassa on menetetty on kompensoitu merkittävästi kehittyneemmillä rungoilla eikä tuo huono valovoima enää olekaan niin huono tavallisessa räpsimisessä ainakaan itselleni.
Kittiputkessa on yllättänyt myös iloisesti sen terävyys. Kuvat ovat silmämääräisesti näytöltä katsottuna todella teräviä. Jos kuvissa alkaa zoomailemaan yksityiskohtiin niin tietenkin elämän realiteetit tulevat silloin esiin, mutta itseäni ei pikselien tarkka nyprääminen kiinnosta vaan olen kiinnostuneempi valokuvaamisesta taidemuotona enkä niinkään teknisesti. Toisin sanoen, objektiivi tekee sen verran terävää piirtoa että olen ollut positiivisesti yllättynyt ja se riittää täysin omaan peruskuvailuuni.
Tietenkin tarkoituksenani on hankkia jatkossa myös muita objektiiveja tämän ja RF 50 mm F/1.8 putken lisäksi, mutta syy ei ole siinä että kittiputki olisi tasottoman huono tai sen terävyys ei olisi riittävä. Isoin syy muiden objektiivien hankinnalle tulee enemmänkin valovoimaisempien objektiivien paremmasta bokéhista eli kuvan terävän alueen ulkopuolelle jäävästä epäterävästä alueesta ja sen visuaalisesta miellyttävyydestä. Tavalliselle ihmiselle selostaen valovoimaisemmalla putkella saa kohteen irti taustasta niin että kohde on terävänä mutta tausta on sumea.
Loppusanat
Allekirjoittanut pakkaskelissä menossa kaverin luo tekemään kuvaussessiota 4.1.2024. Canon R50, RF-S18-45 mm F4.5-6.3 IS STM, ISO 800, 18 mm, F/4.5, 1/100.
Canon R50 on ollut nyt käytössäni viikon ja yhden päivän ja kokemukset ovat olleet erittäin hyvät. R50 on ollut mukava käyttää ja sen positiiviset puolet ylittävät selkeästi sen muutamat negatiiviset puolet. Yhden kerran enemmän kuvia räpsiessä kaverista sisätiloissa tuli lämpömittarin kuva näytölle, mutta tälläkään ei ollut mitään vaikutusta käyttöön eikä kuvanlaatuun.
Kepeytensä ansiosta tätä on ollut mukava kuljettaa mukana ja mikä parasta on tämän hankinnan myötä jälleen tullut tehtyä useita erillisiä kuvaussessioita ulkoilmassa pakkasesta huolimatta. Kamera joka innoittaa lähtemään pihalle kuvaamaan säästä riippumatta on itselleni hintansa väärti, joten ainakin lyhyen käytön perusteella olen ostokseen erittäin tyytyväinen.
