Olen aikaisemmin postanunt tänne blogiini muutaman postauksen erilaisista kahveista joita olen kokeillut joten jatketaan jälleen samalla linjalla kun kerta jälleen uutta ja erilaista kahvia on tullut testailtua.
Tämänkertainen kahvimaistelu on Robert Paulig Roasteryn Watsa-kahwi jota saa ainakin hyvin varustetuista K-Marketeista, mm. Lauttasaaren Isokaaren varrella olevasta K-Marketista. Kahvia myydään 400 gramman pakteissa ja hintaa on K-Ruoka-sivun mukaan 5,89 eur.
Watsa-kahvia mainostetaan matalahappoisena ja pehmeän makuisena kahvina jonka kahvisekoitus tulee Etelä-Amerikan ja Aasian kahvilaaduista. Tarkempaa tietoa ei Paulig Roasteryn sivuilta valitettavasti irtoa.
En tiedä happopitoisuudesta tai onko se vatsalle hyvää vaiko ei, mutta ultavasti omilla kahvinjuontimäärilläni ei tämäkään ihmeitä saa aikaan.
Maku on ainakin sitä mitä sen luvataankin olevan eli se on pehmeä. Omaan makumieltymykseeni tämä kahvi toimii hyvin ja tätä voin mieluusti ostaa toisenkin kerran ihan pääasialliseksi käyttökahviksi.
Ykkösosasta tutut alienit ovat vaivaksi myös Warheadissa
Crysis Warhead on Crytekin kehittämä ja Electronic Artsin julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava science fiction -räiskintä vuodelta 2008. Se on Crysis-pelisarjan toinen osa. Ensimmäisen osan arvostelun voit lukea täältä.
Vaikka alkuperäinen Crysis tuli myöhemmin julkaisunsa jälkeen saataville myös konsoleille ei Warheadin osalta konsolipelaajia ole valitettavasti muistettu lainkaan. Sotapää on saatavana ainoastaan Windows PC:lle.
Sisältönsä ja pelillisyytensä osalta tutuissa vesissä liikutaan sillä Crysis Warhead sijoittuu samoihin maisemiin kuin pelisarjan ensimmäinen osa ja myös tässä on mukana vihollisköörissä niin korealaisia kuin alieneita.
Omistajan tahdon vastainen ajoneuvon käyttöönotto onnistuu myös Warheadissa
Tarinansa osalta Warhead ei ole varsinaisesti jatkumoa ensimmäiselle osalle vaan se on enemmänkin kepeä hyppäys pääjuonen sivuraiteille. Juoni kertoo jo ensimmäisessä osassa nähdyn Psychon tehtävän taistelurintamalla. Jenkit epäilevät että korealaisilla on ydinaseisiin tarvittavaa aineistoa rahtikonteissaan mutta matkan varrella selviääkin että kontit pitävät sisällään alieneiden sotateknologiaa. Psycho saa tehtäväkseen tuhota rahti mikäli sen kaappaaminen ei onnistu joten odotettavissa on tuttua ja turvallista suoraviivaista paahtoa.
Pelilliseltä anniltaan Warhead ei poikkea ensimmäisestä osasta. Pelaajalla on yhä käytössään yli-inhimillisiä vahvuuksia tarjoileva nanopuku jonka avulla voi valita näkymättömyyttä, nopeutta tai voimaa lisää tarpeen mukaan. Kaikki napit, ohjattavuus, grafiikat ja muut on samaa mitä ensimmäisessä osassa eikä tästä löydä mitään muuta sanotavaa kuin tuttua ja toimivaa.
Fiilispohjaisesti arvioiden grafiikat tuntuivat rullaavan aavistuksen verran paremmin kuin ensimmäisessä osassa, mutta pientä yskäisyä tuli siellä täällä matkan varrella tästäkin huolimatta. Voi olla toki että pelin asetukset olivat vain matalammalla kuin aikaisemmin joka selittäisi eroa tai vaihtoehtoisesti kentässä ei ollut niin paljoa elementtejä kuin ensimmäisessä osassa. Yhtä kaikki kokemus oli hieman sulavamman tuntuinen.
Myös vihainen alien rauhoittuu tulivoimalla
Ainoa miinuspuoli Warheadissa on sen kesto joka on selkeästi keskimääräistä räiskintäpeliä lyhyempi. Olisin mieluusti kokenut tämän pari tuntia pidempänäkin. Pelasin tämän kahdessa illassa läpi ja aikaa kului ainoastaan noin viisi tuntia ja How Long To Beat -sivuston mukaan tämä tuntuu olevan keskimääräinen aika mitä tämän pelin parissa vietetään.
Crysis Warhead on viihdyttävä ja mukaansatempaava räiskintäpeli joka on kestänyt hyvin ajan hammasta. Pidin tästä jopa enemmän kuin Crysis 1:stä eikä tästä oikein löydä pahaa sanottavaa sen harmillisen lyhyttä kestoa lukuunottamatta. Mikäli pelisarjan aikoo pelata kannattaa myös Crysis Warhead tahkota läpi.
Julkaisin perjantaina monen vuoden tauon jälkeen uuden levyn artistinimelläni Painless Destiny. Edeltävä levy Neverland tuli julkaistua vuoden 2015 toukokuussa joten hyvä aika oli aktivoitua jälleen musiikin tekemisen rintamalla.
Uusi albumi kantaa nimeä Silhouette. Levyn nimi on pieni ja hienomuotoinen hatunnosto artistille Birdy jonka samaa nimeä kantava kappale on allekirjoittaneen mielestä aivan uskomattoman hieno mestariteos. Mikäli kyseinen artisti tai kappale ei ole tuttu suosittelen tutustumaan esimeriksi YouTubesta.
Vaikka musiikki on tuttua ja turvallista Painless Destinyä on tämä levy poikkeava sen suhteen että tämän tekemiseen on tullut käytettyä merkittävästi enemmän aikaa kuin mihinkään aiemmista. Sävellystyö meni samalla tapaa kuin aikaisemminkin eli kohtalaisen nopeasti, mutta tuotannolliseen puoleen on panostettu paljon enemmän kuin millään aikaisemmalla levyllä. Tämä on myös ensimmäinen levyni jossa olen pyytänyt ulkopuolista tahoa hoitamaan miksauksen ja masteroinnin ja en ole itse siihen puuttunut kuin viime hetken masterointivaiheen säädön tekeminen neuvojen mukaan.
Levyn miksasi ja masteroi ystäväni Viljami Roivas jonka taidetta on nähtävissä Facebookissa hänen sivuillaan. Käykäähän ihmeessä katsomassa!
Silhouette-albumilla on kymmenen raitaa ja kestoa noin puoli tuntia. Kappalelista on seuraavanlainen:
1. Withering flowers
2. Dancer’s lullaby
3. Fading light
4. Shadows over forgotten land
5. Letters from the battleground
6. Homecoming
7. Silhouette
8. Memories
9. Closer
10. Sail away
Kiss of the damned (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu draamaa, romantiikkaa ja hieman kauhuelementtejä sisältävä vampyyrielokuva. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Xan Cassavetes. Pääosarooleissa nähdään Joséphine de La Baume, Milo Ventimiglia sekä Roxane Mesquida.
Kiss of the damnedin alussa Paolo (Milo Ventimiglia) sekä Djuna (Joséphine de La Baume) kohtaavat toisensa videovuokraamolla. He tutustuvat toisiinsa, menevät Djunan asunnolle jossa kuitenkin hän antaa Paololle lähtöpassit asunnostaan ja pyytää että hän ei ottaisi yhteyttä. Paolo ei kuitenkaan pakeista niin vain lannistu ja tietenkin hän ottaa yhteyttä seuraavana päivänä. Päivällä valitettavasti Djunaa ei tavoita sillä Djuna ei kestä päivänvaloa.
Illalla Djuna ja Paolo tapaavat uudemman kerran ja tunnelma alkaa käymään lämpimämmäksi. Paolo joutuu kuitenkin vielä lähtemään kotiinsa uudemman kerran saatuaan kevyen purentahaavan tunnelman kuumettua.
Joséphine de La Baume roolissaan Djunana
Myöhemmässä vaiheessa Djuna kertoo Paololle olevansa vampyyri. Paolo ei kuitenkaan usko tähän sillä ei vampyyreitä ole hänen mukaansa olemassa. Djuna todistaa olemassaolonsa kahlitsemalla itsensä sänkyyn metallisilla kettingeillä jotta hän ei voisi satuttaa Paoloa kun tunnelma käy kiihkeämmäksi ja pian Paolo saa havaita Djunan puhuvan totta. Jotta elokuvassa saadaan rakkaustarinaa mukaan antaa Paolo purran Djunan itseään lemmenleikkien ohessa ja näin Paolostakin tulee vampyyri.
Paolon ja Djunan elämässä pimeydessä asiat rullaavat hetken aikaa mukavasti kunnes mukaan astuu kuvioihin myös Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida). Sisarusten välit eivät ole järin lämpimät eikä konflikteilta voida välttyä. Mimillä on yleisesti ottaen valitettava taipumus ilkeämieliseen luonteenlaatuun ja saapa hän aiheutettua useammalle vampyyrille ongelmia tuomalla esiin heidän heikoimmat puolensa ja taipumuksensa tehdä huonoja valintoja tilanteen niin sattuessa.
Paolo (Milo Ventimiglia)
Tyylillisesti Kiss of the damned menee johonkin B-luokan elokuvan ja taiteellisen elokuvan välimaastoon. Pidin elokuvan normaalista poikkeavasta visuaalisesta tyylistä ja siitä, että musiikkivalinnat olivat paikoitellen hyvin hämmentäviä. Toki klassista musiikkia ja oopperaa myös kuultin tunnelmaan sopivissa kohdissa, mutta välillä vedettiin jossain ambient-musiikin äänimaailmassa tämän tyylin elokuviin nähden eksoottisilla syntikkasoundeilla.
Vaikka henkilöhahmot jäivätkin etäisiksi eikä hahmoihin saanut paljoa kosketuspintaa oli kuitenkin näyttelytyössä onnistuttu välittämään mukavalla tavalla tunnetta. Esimerkiksi Djunan näyttäessään vampyyriytensä Paololle ja heti sen jälkeinen häpeän ja torjutuksi tulemisen pelonsekainen käpertyminen kyljelleen oli vaikuttava roolisuoritus.
Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida)
Kokonaisuutena Kiss of the damned on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Se on selkeästi erottuva ison budjetin Hollywood-filmatisoinneista audiovisuaaliselta anniltaan mutta myös tunnelmaltaan. Tarina on julma ja raadollinen mutta samalla myös paikoitellen jopa koskettava.
Kiss of the damned menee kuitenkin siihen kategoriaan että mikäli vampyyrifilmit eivät iske lähtökohtaisesti en usko että tästä elokuvasta saisi paljoa irti. Jos pimeydessä elämisen aiheuttama yksinäisyyden tuska vampyyrin sielunmaisemassa ei herätä muita tunteita kuin koomisuutta voi tämän leffan suosiolla skipata.
Kuitenkin vampyyrielokuvien ystäville tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Sain idean kokeilla alkoholittomia ja/tai lähes alkoholittomia oluita entisen kollegani suosituksesta joten tällä viikolla poikkeuksellisesti testissä on alkoholiton Heineken-olut. Ei kuitenkaan huolta – ensi viikon olueksi en valitse mitään vastaavaa oluen häpäisyä, mutta aina joskus silloin tällöin jatkossakin tulen näitä vaihtoehtoisia oluita testaamaan.
Alkoholiton Heineken on tyypiltään lager. Väriarvoltaan se on 7 EBC. Hieman lisää tietoa löytyy Hartwallin sivuilta.
Tuoksu oluessa oli hieman erikoinen eikä omaan makuuni mikään miellyttävin. Onneksi tuoksu on laimea eikä se häiritse kokemusta. Olut vaahtoaa kohtalaisen paljon kaadettaessa lasiin, mutta onneksi vaahto häviää kohtalaisen nopeasti jo pois ja juomaa pääsee nauttimaan pian.
Maku on kohtalaisen laimea ja jopa hieman vetinen mutta kuitenkin se on silti vielä täysin juomakelpoinen. Maku on kohtalaisen raikas, kepeä ja kesäinen. Jotain tästä jää silti puuttumaan joten paras mahdollinen olut ei ole kyseessä.
Koska tietämykseni alkoholittomista oluista on vielä todella huono ja suppea en osaa kertoa onko tämä omassa lajissaan hyvä vai huono. Normaaleihin kaupan alkoholia sisältäviin peruslagereihin verrattuna valitsen maun puolesta kuitenkin mieluummin melkein minkä tahansa peruslagerin, esim. Koffin, Pirkka-oluen tai Karhun. Kuitenkin jos pitää valita tämän tai viime viikon perjantaipullona nähdyn Brooklyn Hecla Iron Alen välillä, valitsen mieluumin tämän alkoholittoman Heinekenin.
Musiikiksi tämän seuraksi sopii mm. Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine sekä Leonard Cohenin Dance me to the end of love.
