Mars matkaan, siellä on elämää

Red Faction: Armageddon on vuonna 2011 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava K18-leimalla varustettu lahtauspeli, jonka kehityksen takaa löytyy jenkkiläinen pelilafka Volition. Julkaisun on hoitanut amerikkalainen, pääosin scifijulkaisuihin keskittyvä kaapeli- ja satelliittielevisiokanava Syfy.

Punaisen ryhmäkunnan tuomiopäivää voi pelata niin pleikkari kolmosella, Xbox 360:llä kuin myös Windows-masiinallakin. Tämä arvostelu perustuu PS3-versioon.

Peli on sarjassansa neljäs. Aikaisemmin on julkaistu pelit Red Faction (2001), Red Faction II (2002) sekä Red Faction: Guerilla (2009).

Kultteja on marsissakin

Tarinassa pyöritään Mars-planeetalla, missä hörhökultti hallitsee planeetan ilmastoa. Osallisena tähän epäsuotuisaan tilanteeseen on ollut myös pelin protagonisti, Darius Mason, joka on tullut huijatuksi avustamaan kyseisen tehtävän onnistumisessa.

Koska ilmasto on planeetalla ankea, on sen seurauksena paikalliset ihmiset joutuneet vetäytymään maan alle. Kuten jokaisen itseään kunnioittavan sankarin kuuluukin tehdä, niin myös tässäkin tapauksessa lähdetään itse aiheutettua vahinkoa korjaamaan omatoimisesti. Harmillista kyllä, vihamielistä suhtautumista tulee ihmisasukkaidenkin puolelta kun heille on selvinnyt että sankarimme on ollut edesauttamassa nykyistä sangen kusista tilannetta planeetalla. Paska nakki, mutta tekevälle sattuu.

Pelilliseltä anniltaan Red Faction tarjoilee hyvinkin suoraviivaista toimintaa. Tehtäviä tehdään ja sitä mukaa juonessa edetään. Ainakin tämä aiheuttaa sen, että pääjuonessa tulee helposti pysyttyä kun mahdollisuuksia eksyä ei juuri tarjoilla.

Mauno Mato ja muutama sen kaveri

Pelimekaaniikan osalta mennään pääpiirteittäin tavallisissa uomissa, eikä kontrollien kanssa joudu hämilleen jos aikaisempaa kokemusta pleikkarin räiskinnöistä löytyy.

Mukavana puolena kentässä olevia rakennuksia pystyy pistämään kappaleiksi, ja mikä hienointa niitä pystyy myös jälkeenpäin korjaamaan maagisen käden voimin. Tämä oli omaan makuuni pelin yksi hienoimmista ominaisuuksista ja se ei ollut pelkästään viihdyttävä ominaisuus, vaan se oli myös hyödyllinen taito pelin kannalta. Onneksi vieläpä niin, että sille löytyi käyttöä pitkin peliä, ei pelkästään yhdessä tai kahdessa kohtaa koko pelin aikana.

Asearsenaalissa nähdään pistoolia, kivääriä, rakettiammuksia ja joukko erikoisempia avaruusajan aseita, esim. mustan aukon synnyttäjä sekä magneettiase, joka nousi omaksi suosikikseni pelin aseistuksesta.

Magneettiase käytännössä on sellainen jolla ensin tähdätään viholliseen tai rakennukseen ja sen jälkeen jonnekin viholliseen tai rakennukseen, minne sitten ensimmäisellä kudilla magnetisoitu asia ottaa ja lentää. Tämä jos mikä oli mukava ase, sillä vihollisia pystyi viskelemään pitkin seiniä ja kattoja, jonka jälkeen ne alastullessaan ottivat usein sen verran paljon iskua että pääsivät hengestään – ja olihan se toki myös viihdyttävän näköistä, kuin vihamielinen alieni lentää samalla tapaa kuin itse lentäisi Linnanmäellä Space shotissa turvakaaren pettäessä.

Joskus minullakin välähtää, mutta tässä pelissä välähtää jatkuvasti

Pelin audiovisuaalinen puoli oli pääsääntöisesti toimivaa, mutta kovemmissa räiskinnöissä visuaalinen puoli kävi paikoitellen hyvinkin rasittavaksi ja häiritseväksi.

Käytännössä näytöllä oli sellaista värien ja valojen loistetta, että olisi voinut luulla olevansa pimeässä huoneessa jossa sisällä paukautellaan ilotulitusraketteja hillittömällä sarjalla. Koeta siinä sitten ampua ja tähdätä, kun ei tiedä mistä päin ammutaan ja kaikkialla on välkyntää.

Välkyntää pelissä on kuitenkin erittäin paljon, joten epileptikoille en tätä voi suositella. Vaikka itse olen jättänyt ainakin Godzilla-leffan kesken järjettömän välkynnän takia, pystyin kyllä tämän läpi pelaamaan. Liekö sitten ollut vain niskat ja hartiat niin jumissa silloin Godzillaa katsoessa joka aiheuttanut huonohkon olon, mene tiedä.

Are you kidding me?

Huonoimpana puolena Red Faction: Armageddonista löytää valitettavasti sen, jonka peliltä toivoisi sen parhaaksi puoleksi – pelikokemuksen.

Pelin tehtävät ovat samaa toistavia, luolastot ovat tasapaksuja ja liian samanlaisia, ja kaikkialla on synkkää ja pimeää kuin goottiteinin päiväkirjassa. Nämä kaikki olisi vielä sellaisia, että ne voisi anteeksi antaa, jos edes vihollisten määrä olisi tolkullinen ja vaihtelevuutta olisi tarpeeksi, mutta valitettavasti se on liikaa pyydetty.

Käytännössä kun paikasta A mennään paikkaan B, matkalle osuu vihollisia aivan järjettömiä määriä. Kaikki lähes poikkuksetta yhtä tai kahta eriä sorttia. Niitä vain sikiää lisää ja lisää. Ja kun ammut ne, niitä sikiää senkin jälkeen uusia aina puutumiseen ja kyllästymiseen asti. Ja sen jälkeen kun olet päässyt tästä vaiheesta ohi ja siirryt eteenpäin, sama toistuu. Tyhjennät kentän vihollisista, mutta kuinka ollakaan, lisää tuntuu tulevan. Jos tässä vaiheessa ei meinaa puutuminen iskeä, niin hyvä homma – itselleni se iski jo hyvissä ajoin.

Surullisena puolena vihollisten määrän lisäksi on myös aseiden panosten niukkuus. Viholliset eivät kuole lähelläkään kertalaagista, joten kuteja saa lahdata isompiin vihollisiin lipastolkulla (samoin kyllä pienempiin, kiitos niiden järjettömän määrän). Käytännössä panokset loppuivat aina kesken kaiken jos pelkällä kiväärillä ja raketeilla alkoi räimimään. Onneksi magneettiase tarjosi loputtomat määrät käyttöjä, joten tämän ansiosta selvisi monetkin paikat lävitse.

Tylsä ja tasapaksu

Pelin loppuun möyrittyäni lopputekstien kohdalla tuli hyvä mieli siitä, että peli vihdoin viimein on ohi. Pelin tarjoamien tilastojen mukaan pelasin tämän lävitse kymmenessä tunnissa ja kahdessatoista minuutissa. Käytännössä katsoen peli tuntui ylipitkältä suhteessa sen tarjoamaan sisällön vaihtuvuuden köyhyyteen nähden, joten järkipituus tälle pelille omaan makuuni olisi ollut 3–4 tuntia.

Jos saat kicksit lahdatessa järjettömän määrän samankaltaisia vihollisia aina vain uudeestaan ja uudestaan, voi tämä peli olla ihan toimiva vaihtoehto.

Jos peliltä haluat monipuolisempaa otetta, kannattaa jättää tämä peli pelaamatta, sillä Red Faction: Armageddon tarjoaa kutakuinkin mukiinmenevää toimintaa muutamilla hyvillä ideoilla ja toteutuksilla, mutta se kompastuu tylsyyteensä ja samaa toistaviin tehtäviin.

Kehuttavaa

• Muutama mukava ase
• Rakennusten hajoittaminen ja uudelleenkorjausmahdollisuus

Moitittavaa

• Ylipitkä sisällön vähäiseen vaihteluun nähden
• Räiskintäkohtauksissa paikoitellen sekavaa menoa
• Vaikeusaste muodostettu järjettömillä vihollismäärillä ja vähäisillä ammuksilla.

Arvosana: 4,5 / 10

Scifiä kansalle

Havaittuani Battlefield: Bad Companyn ansiosta Playstation 3:n toimivaksi pelikonsoliksi, täytyi heti perään jatkaa hyväksi havaittua linjaa toisella räiskinnällä, Killzone 2:lla.

Killzone 2 on Amsterdamissa ja Cambridgessä majaansa pitävän Guerilla Gamesin kehittämä ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava science fiction ammuskelu, joka on saatavana ainoastaan pleikkari kolmoselle. Pelin on julkaissut Sony Computer Entertainment.

Muukalaisvihaa

Killzone 2 sijoittuu Killzonen jälkimaininkeihin, tulevaisuuteen vuoteen 2359. Killzonen ensimmäisessä osassa helgastit ovat hyökänneet naapuriplaneetta Vektalle, mutta se ei ole mennyt aivan putkeen ja vektalaisten ISA-joukot ovat näyttäneet muukalaisille että helpolla ei luovuteta.

Koska hyökkäystä pidetään joissain piireissä parhaana puolustuksena, samaan taktiikkaan tuntui luottavan myös ISA. ISA:n joukot päättävät lähteä tässä osassa ennaltaehkäisevästi helgastien planeetalle ottamaan kiinni heidän keisarin, Scolar Visarin, jotta samanlainen terroriteko ei tulisi toistumaan.

Tarina tuo hieman mieleen erään tarinan toisella planeetalla, missä maailmanpoliisit lähtevät viemään väkisin demokratiaa sorretulle kansalle ja siinä sivussa hirttävät heidän johtajansa…

Väriloistetta

Killzone 2 vakuutti itseni heti alkumetreiltä saakka näyttävyydellään. Graafisen ilmeen kauneus oli loksauttaa leukani sijoiltaan, aivan samoin kuin teki aikoinaan Xbox 360:lla lävitse tahkoamani Gears of War 2 (Lue arvostelu täältä). Tummanpuhuva science fiction -miljöö kauniiden valoefektien saattelemana on aina toimiva ratkaisu.

Battlefieldin jälkeen tämän pelin kontrolleihin oli helppoa hypätä, sillä kontrollit olivat luonnollisissa paikoissa, eikä pelin aikana tarvinnut jäädä haparoimaan mitä painiketta piti painaa mistä ammutaan tai toteutetaan muita haluttuja toimenpiteitä.

Äänien osalta mentiin tutulla kaavalla. Ne olivat perushyvää tasoa ja ääninäyttely oli onnistunutta myöskin. Paikoitellen vihollisten heittämät Oh shit -huudot kranaattien lähestyessä aiheutti myös pienimuotoista hilpeyttä koomisuudellaan.

Ase miehen tiellä pitää

Pelilliseltä puoleltaan peli oli tuttua huttua muista räiskintäpeleistä. Mennään eteenpäin joko kävellen tai juoksemalla, lahdataan kulkureitin varrelle osuneet viholliset, toisinaan pistetään räjähteitä haluttuihin paikkoihin ja lasautetaan niillä tehtävän mukaisia rakennuksia tai seiniä kappaleiksi. Ei siis uutta alla auringon tämä suhteen. Simppeli, mutta toimiva konsepti.

Asearsenaalinsa osalta Killzone 2 ei tarjoa hillittömiä määriä erilaisia hengenpoistimia, mutta valikoimaa oli kuitenkin tarpeeksi paljon että enempää en jäänyt kaipaamaan. Tässäkin pelissä pidin erityisesti liekinheittimestä, joka yhdessä vaiheessa peliä nousikin arvoon arvaamattomaan. Aseilla pystyi ampumaan normaalisti tai vaihtoehtoisesti zoomaamalla tähtäintä R3-painikkella. Toisissa aseissa zoomista ei juurikaan iloa ollut – melkein jopa päinvastoin, mutta toisissa taas mahdollisuus zoomamiseen helpotti merkittävästi tähtäämistä.

Pituutta pelillä oli hieman yli yhdeksän tuntia omalla pelaamisellani. Vaikeustaso oli pelissä mitoitettu osuvasti eikä sen kanssa tarvinnut missään kohdassa jumittua suhteettomiksi ajoiksi.

Eniten vaikeustasossa tympäisi lopputaistelukohtaukset. Niiden tahkoamiseen kului aikaa suhteettoman paljon verrattuna pelin muihin kohtauksiin, koska vihollisia ilmaantui aina vain uusia ja uusia aina kyllästymiseen ja puutumiseen asti. Onneksi pelissä oli välitallennuskohtia tarpeeksi paljon, joten suhteettoman paljoa ei joutunut yleensä taaksepäin menemään jos ja kun sattui hengestään pääsemään.

Suoraa tietä

Killzone 2 on peli, jota on helppoa suositella, mikäli tarkoituksena on löytää järkevällä vaikeustasolla, toimivalla audiopuolella ja kauniilla grafiikalla oleva suoraviivainen FPS, jossa tarina on edes mukiinmenevää tasoa.

Mikäli odotukset on korkealla tarinan osalta, tai mikäli peliltä odottaa jotain uutta ja ennennäkemätöntä, voinee tämän pelin suosiolla jättää pelaamatta. Se kuuluu pelimaailman Big Mac -kategoriaan – tuttua ja turvallista mutta ei mitään uutta eikä yllätyksellistä.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Hyvät kontrollit

Moitittavaa

• Lopputaisteluiden ylipituus
• Ihan ok tarina, mutta ei mikään mestariteos
• Ei tarjoa juurikaan mitään uutta

Arvosana: 8 / 10

Mainettaan parempi

Kun Chernobyl Commandon Steam-pelisivulle sattuu eksymään ja lukemaan pelin saamia arvosteluja, voisi luulla että sen pelaamiseksi täytyy olla vähintään masokisti tai muutoin häiriintynyt persoona.

Onneksi en kyseisiä arvosteluita käynyt vilkaisemassa ennen pelin pelaamista, koska peli olisi saattanut jäädä koettamatta. Kaikkine typeryyksineenkin Silden-pelitalon hengentuotos on parempi kuin Steamin Mostly negative -arovsteluista olisin saattanut mielikuvan saada.

Kyseessä ei toki ole mestariteos, mutta on sitä huonompiakin pelejä tullut pelattua.

Tero Risti, terroristi

Kuten ah-niin-monessa ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä koetussa ammuskelussa, niin myös tässä päästään lahtaamaan terroristeja. Eipä siinä, onhan se kiintoisampaa räiskiä terroristejä kuin lähteä teurastamaan passiivista vastarintaa tekevää pasifistihippien laumaa, mutta omaperäisyyspisteitä ei tämänkään FPS:n käsikirjoituksesta tule annettua. Eipä siinä, en sellaista kyllä odottanutkaan.

26 vuotta Chernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen terroristit ovat vallanneet alueen aikomuksenaan haalia kaiken jäljelle jääneen radioaktiivisen aineksen ja käyttää tätä omiin tarkoitusperiinsä. Tämähän ei tietenkään sovi kuvioon, joten terroristeille lähdetään syöttämään lyijyä aseen piipusta ja mennään estämään moiset mielipuoliset aikeet.

Peli on yksinkertainen oppia ja tajuta. Kontrollit ovat simppelit eikä mitään turhia hifistelyitä ole tarjolla. Liikkuminen, kyykkäys, hyppy, ampuminen, kranaattien viskely sekä itemeiden aktivointi muista FPS-peleistäkin tutulla e-kirjaimella. Tässä kaikki mitä kontrolleja tarvitsee tajuta.

Kentällä näkyvä tähteä kohden kun suunnistaa niin ei pääse edes kartalla eksymään, ja jos eksyykin liian kauas tarkoitetusta alueesta, peli kyllä antaa ilmoituksen että pitäisi palata oikealle alueelle – valitettavasti typerän myöhään ja pari kertaa kerkesin myöhästyä annetulta viiden sekunnin takaisinpaluuajalta. Näin lyhyt paluuaika on sangen typerää ja rasittavaa, mutta onneksi tätä ei tapahtunut kovin usein, joten tästä onneksi ei tarvinnut monesti ärsyyntyä.

Ei niin kaunis katsoa

Visuaaliselta ilmeeltään peli ei varsinaisesti sykähdyttänyt, sillä kauneimmillaankin grafiikat olivat vain keskinkertaista tasoa. Vaikka peli onkin vuoden 2013 tuotos, olisi grafiikoita katsoessa voinut luullut pelaavansa vuonna 2000 julkaistua peliä.

Grafiikoiden suhteellisen karkeasta ulkokuoresta huolimatta olivat ne silti ihan pelikelpoiset. Harmillista kyllä, optimointi tuntui unohtuneen kokonaan tekijätiimiltä tai sitten ne olivat vain tehty juosten kustusti, sillä peli tuntui lagittavan suhteettoman paljon FullHD-resoluutiolla pelatessa. Heitin resoluutiota pienemmälle, mutta pientä nykimistä ilmeni sen jälkeenkin siellä täällä.

Pahimmassa tapauksessa pelin FPS tipahti niin matalalle, että olisi voinut luulla katsovansa power point -esitystä. FPS oli pahimmillaan (silmämääräisesti arvioiden) alle kymmenen, ehkä jopa alle viiden. Toisin sanoen lagi oli aivan järjetön.

Kaiken lisäksi tuossa järjettömästi grafiikoita kyykyttäneessä kohtauksessa mukaan astui myös sangen rumia tekstuuribugeja. Kaikki viholliset katosivat ja niiden sijainnin pystyi arvaamaan ainoastaan kun he ampuivat ensin kohti.

Toisessa pelin kohtauksessa kun frameratet tipahtivat uudemman kerran järjettömän matalalle, käynnistin pelin uudelleen. Sen jälkeen frameratet tuntuivat taas toimivan normaalilla tavalla. Ei aivan loppuun asti hiottua materiaalia siis.

Menihän se aika näinkin

Pelin vaikeustaso oli myös hieman mieltäni kismittänyt puoli. Aloitin pelaamisen vaikeustasolla Normal joka tuntui alussa ihan mukiinmenevältä.

Kuitenkin kun vastaan tuli kohtaus jossa piti ensin lahdata monta vihollista paikaltaan, sen jälkeen hypätä autoon ja vielä autossa ollessa lahdata sangen paljon vihollisia ennen kuin he lahtasivat itseni, tuli kärsivällisyyteni rajat vastaan.

Heitin hanskat tiskiin ja aloitin uuden pelin vaikeustasolla Easy. Sen jälkeen peli oli paljon miellyttävämpi pelattava – siis sen jälkeen kun onnistuin uuden pelin ottamaan, koska sekin tuntui bugittavan. Peli täytyi käynnistää välillä uudelleen ennen kuin sain aloitettua uuden pelin eri vaikeustasolla, koska kun uusi peli alkoi, alkuskenaariossa ei maisemat muuttuneet mutta alkuintron tapahtumat etenivät eikä näyttö päivittynyt. Koetapa siinä sitten pelata.

Kaiken kaikkiaan Chernobyl Commando on tasapaksu FPS joka ei loista erinomaisuudella millään saralla. Siinä on rasittavia bugeja jotka pakottavat käynnistämään pelin toisinaan uudelleen, mutta kaikkine puutteineenkin peli oli ihan mukiinmenevä ja sitä oli viihdyttävää pelata.

Jos odottaa korkeatasoista tarinaa, Call of Dutyjen tai Battlefieldien kaltaista pelattavuutta tai upeita grafiikoita ja musiikkeja, ei tämä peli ole se juttu. Jos odottaa vain keskinkertaista kevyttä FPS:ää tappamaan luppoaikaa pariksi kolmeksi tunniksi, on tämä ihan pelattava tuotos. Ainakin mainettaan parempi.

Kehuttavaa

• Kaikkine typeryyksineenkin ihan viihdyttävä ajantappaja

Moitittavaa

• Buginen ja paikoitellen laginen
• Aika vaisut grafiikat
• Liian lyhyt taustamusiikkikappale jossa liian lyhyt luuppi
• Mitäänsanomaton loppu

Arvosana: 5 / 10