Verta ja väkivaltaa

Pleikkari kolmosen eksklusiivi God of War: Ascension on peli joka säväyttää monella tasolla samaan aikaan. Se tarjoilee miellyttävän mahtipontista paahtoa musiikin saralla, pleikkari kolmosen grafiikkapiirin kykyjä revitteleviä visuaaleja, toinen toistaan näyttävämpiä pahiksia ja viihdyttävää hack ’n slashia, mutta samaan aikaan se pukee nämä kaikki niin veriseen ja raakaan pakettiin, että heikompia aivan hirvittää. Jos virtuaalisen veren näkeminen saa voimaan pahoin, voi tämän pelin unohtaa suosiolla.

Ascensionin kehityksen takaa löytyy jenkkiläinen pelitalo SCE Santa Monica ja julkaisun on hoitanut Sony Computer Entertainment.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

God of War: Ascension lainailee kreikkalaisen mytologian puolelta elementtejä niin tarinaansa kuin hahmoihinsakin. Pelaajan hahmona on Kratos, joka kreikan mytologiassa tunnetaan myös Pallaksen ja Styksin poikana.

Pelin tarinassa Kratos on entinen sodan jumala Areksen palvelija, mutta koska Ares on saanut Kratoksen tappamaan vaimonsa ja lapsensa, Kratos kääntää selkänsä Arekselle. Jostain syystä Kratoksen ratkaisu ei ole miellyttänyt valtaapitäviä, joten Kratos on heitetty vankeuteen ja häntä kidutetaan. Kratos kuitenkin pääsee vankeudestaan pakoon Orkosin avustuksella, joten verenvuodatusta on luvassa runsain mitoin.

Vaikkakin pelin tematiikka liippaa läheltä itseäni kiehtovia aihealueita, ei Ascension silti säväyttänyt tarinansa osalta yhtään mihinkään suuntaan. Tarina tuntui mitäänsanomattomalta, eikä hahmoihin oltu saatu lainkaan karsimaa eikä syvyyttä. Sääli, sillä aihealue olisi antanut oivat mahdollisuudet rakentaa paljon kiehtovammankin käsikirjoituksen.

Pian saatte tuta miekkani mahdin!

Vaikka tarina jättikin kylmäksi, ei samaa voi onneksi sanoa pelillisestä puolesta, sillä tarjolla on erittäin viihdyttävää hack ’n slashia tyylikkäillä liikkeillä. Taisteluiden tiimellyksessä paikoitellen mieleeni tuli väkisinkin Heavenly Sword (Lue arvostelu), joka ei missään nimessä ole huono juttu.

Huono juttu kuitenkin pelissä oli ennaltamäärätyt kamerakulmat. Toisin sanoen itse ei voinut kameraa pyöritellä miten olisi tahtonut, vaan peli päätti pelaajan puolesta mistä vinkkelistä maailma täytyy katsoa. Vaikka tällainen taiteellinen ratkaisu toimiikin pienissä määrin hyvin, koko pelin pelaaminen näin tuntuu tympäisevältä.

Kentissä eteneminen oli yleisesti ottaen hyvinkin suoraviivaista, eikä paljoa jäänyt arvailuiden varaan minne pitää mennä. Mukaan oli heitetty myös jonkin verran puzzleja, joten paikoitellen sai aivonystyröitään hieroa ennen kuin eteneminen pääsi jatkumaan. Pääsääntöisesti puzzlet olivat suhteellisen helppoja, mutta joissain kohdissa lopulta turvauduin nettivideoiden apuun kun kärsivällisyyteni miettimiseen loppui kesken.

Hahmon kehitystä oli tarjolla ainoastaan pienimuotoisesti. Kenttiä kalutessa löytyi siellä täällä laatikoita, joista löytyi joko magiakykyä kasvattavia feeniksin sulkia tai kokonaisenergiapalkkia kasvattavia Gorgonin silmiä. Kuitenkin vasta viiden löydetyn elementin jälkeen tapahtui kehitystä hahmon kykyyn, joten kehitys ei ollut mitenkään järin nopeaa.

Näiden laatikoiden lisäksi paljon useammin kentissä löytyi myös vihreitä laatikoita joista sai energiapalkin takaisin täyteen, sinisiä laatikoita joista sai magian takaisin täyteen sekä punaisia laatikoita, joiden sisältö toimi jonkinmoisena valuuttana. Valuutalla oli mahdollista kasvattaa aseistuksen kykyjä ylöspäin muutaman pykälän verran. Aseen kehityttyä tarjolle tuli uusia komboja sekä enemmän tehoa.

Kaunista ja kauheaa

God of War: Ascension on visuaalisesti kaunis peli, jota pelatessa paikoitellen tuli yhä vieläkin yllätyttyä kuinka kaunista ja sulavaa grafiikkaa pleikkari kolmonen pystyy ulos puskemaan. Kauniilla visuaalisella ilmeellä on valitettavasti myös kääntöpuolensa, sillä pelissä nähty ylikorostettu väkivalta ja raakuus tuntuu sitä inhottavammalta mitä selkeämmin se on näytetty.

Perustaisteluiden aikana verta lentää kentälle hillittömät määrät, mutta ne ei hätkäyttänyt itseäni mihinkään suuntaan. Kuitenkin isommille vihollisille oli mahdollista tehdä lopetusliike kun ne olivat tarpeeksi tokkurassa, jolloin pelin vastenmielisimmät raakuudet päästiin näkemään. Miekka survottiin päähän ja vihollinen halkaistiin kahtia niin että aivot tulivat esille, toisien vihollisten perässä oleva piikki tungettiin niiden omasta rintakestä lävitse ja muita vastaavia brutaaliuksia. Kaikkein vastenmielisimmissä ja raaimmissa kohtauksissa tuli laitettua silmät kiinni.

On toki hyvä muistaa että tämäkin kokemus on täysin subjektiivista, sillä kuulun niihin ihmisiin joille jo Game of Thrones on paikoitellen sitä kategoriaa että silmät täytyy laittaa kiinni sen raakuuden takia. Your mileage may vary.

Visuaalisen viehättävyyden lisäksi pelissä oli myös todella hyvät musiikit. Mahtipontisista sävellyksistä on vastannut elokuvienkin soundtrackeja työstänyt Tyler Bates, joten ei sinänsä ihme että musiikit kuulostivat niinkin hyviltä kuin ne kuullostivat.

Läpipelaamiseen käytin itse aikaa hieman päälle 10 tuntia helpoimmalla vaikeustasolla. Nopeimmillaan jotkut ovat tätä tahkonneet alle seitsemässäkin tunnissa, joten pituuden osalta tarjolla on pelattavaa keskivertopelin verran.

Mikäli etsinnässä on suoraviivainen hack ’n slash jossa ei tarvitse olla erityisen kiintoisa tarina, on God of War: Ascension ihan varteen otettava vaihtoehto. Jos kuitenkin ylikorostettu väkivalta ja raakuus aiheuttaa epämukavaa oloa, tai jos virtuaalisessa muodossa nähtävistä naisten rinnoista välianimaatioissa järkyttyy, voi tämän pelin jättää suosiolla kaupan hyllylle.

Kehuttavaa

• Visuaalisesti huikean kaunis pleikkaripeli
• Erinomaiset musiikit

Moitittavaa

• Yliampuvan raaka omaan makuuni
• Ei vapaasti pyöritettävää kameraa
• Tarina ei säväyttänyt

Arvosana: 7,5

Hautaholvien hiippailija

Lara Croftin seikkailut ovat mitä mainioin osoitus siitä, että myös vanhojen asioiden kaivelemisesta voi toisinaan seurata jotain hyvää. Tomb Raider – Underworld on myös osoitus siitä, että vaikka peli tarjoaa järjettömiä typeryyksiä kontrolleissa, turhauttavia bugeja siellä sun täällä, satunnaisesti sekoilevan kameran sekä nykypeleihin tottuneen silmin monia muita puutteita, voi peli olla silti tästä kaikesta huolimatta pelaamisen väärti.

Tomb Raider – Underworld on vuodelta 2008, joten mistään aivan tuoreesta pelistä ei ole kyse. Omat kokemukseni Tomb Raidereista rajoittuu sangen pieneen otantaan – penskana demoversioita pelailin ykkösestä, joitain tunteja olen pelannut Anniversaryä nyt aikuisena PC:llä, sekä läpi pelaamani vuoden 2013 Tomb Raider (Lue arvostelu).

Koska vuoden 2013 Tomb Raider on allekirjoittaneelle lienee merkittävin videopeli, oli selvää että Underworldilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia yltää kovimmaksi pelaamakseni Tomb Raideriksi. Kuitenkin mukiinmenevän toimintaseikkailun se onneksi siltikin tarjosi.

Sankaraiden sankari

Kuten muissakin Tomb Raidereissa, oli myös Underworldissa protagonistina brittiläinen arkeologi ja aartenetsijä Lara Croft. Underworldin tarina on jatkoa aikaisemmin pelisarjassa nähdylle Legendille. Harmillisesti en ole itse kyseistä peliä pelannut, joten tarinoiden hahmojen väliset suhteet ja eripuraisuudet jäivät itselleni harmaaksi alueeksi. Aikaisempien osien pelaamattomuus pisti hieman harmittamaan pelaamisen aikana, koska tarinasta olisi liene saanut paljon enemmän irti taustoiden tuntemisella.

Itseäni kovasti ilahduttaneena piirteenä tarinassa on paljon viittauksia skandinaaviseen mytologiaan. Dialogeissa on jonkin verran juttua Ragnarökistä, Thorista, Odinista, Jörmungandrista ja Valhallasta, joten tarinan suhteen pelille voi antaa täyden kympin – etenkin kun Lara pääsee paukuttelemaan myös Mjölnerillä itsekin.

Skandinaavisen mytologian lisäksi aiheita on ammennettu myös hindulaisuudesta. Jäätävän suurikokoinen Shivan ja Kalin patsas on vaikuttava näky.

Vanhoina huonoina aikoina

Peli toimii perustuksiltaan hyvin normaalilla tavalla nykymittakaavassakin katsoen – välivideoita näytetään ja kuljetetaan tarinaa eteenpäin, pelaillaan aina välissä jonkin aikaa, katsellaan lisää välivideoita ja hissukseen edetään lineaarisesti kohden tarinan lopetusta.

Uudempiin peleihin tottuneena oli Underworld jollain tapaa kylmä isku vasten kasvoja. Olen kerennyt peleissä jo tottumaan näytöllä jatkuvasti näkyviin karttoihin, opastuksiin pelin aikana minne suunilleen edes pitäisi mennä ja mitä tehdä sekä muihin vastaaviin hienouksiin. Kun Underworldin aloittaa, on pääsääntöisesti oman onnensa nojassa. Toki tarjolla on pienimuotoisia opastuksia näytöllä, esim. kolmion kuva milloin kolmiota voi painaa niin että jotain tapahtuu, neliön kuva kun ollaan lähellä paikkaa johon voi heittää köyden kiinni sekä muita vastaavia. Kuitenkin suunnistamiset ja asioiden löytämiset on sitten pyöriskelemistä pitkin maita ja mantuja.

Tarjolla oli myös jonkinlaista kaikuluotauskarttaa tai vastaavaa kun meni valikkoon ja sieltä katsoi, mutta tällainen ratkaisu tuntuu omaan makuuni sangen kankealta. Koko ajan näytöllä näkyvä kartta lisää pelien mukavuusaspektia viihdepelaajan näkövinkkelistä ajateltuna merkittävästi.

Hyppää nyt sinne jorpakkoon vielä kerran…

Vaikka Underworldista puuttuikin monia nykypelien hienouksista joita olisin kaivannut, ei näiden puute aiheuttanut lähellekään niin suurta tuskastumista pelaamisen aikana kuin mitä kontrollit aiheuttivat. Paikoitellen kontrollit olivat suoraan sanottuna sieltä ja syvältä. Jos kokemusta on Assassin’s Creedin ensimmäisestä osasta (Lue arvostelu), saa hyvin käsityksen mitä tarkoitan hermoja koettelevilla kontrolleilla.

Käytännössä kontrollien hermoja koetteleva osuus on siinä, että kun olet hyppäämässä esim. tolpan nokalta toiselle, saattaa hahmo viime hetkellä muuttaa suuntaansa ja hypätä suoraan kuolemaan. Kaikkein rasittavimpia olivat silti ne hetket, jolloin olet suurella vaivalla kiivennyt korkealle paikalle, hyppäät huti kohteesta ja mätkähdät alas kuolematta. Kuoltuaan Lara yleensä pääsi jatkamaan siitä mistä oli hypännyt tai ainakin suhteellisen läheltä, mutta jos jäit henkiin, oli kiipeämisurakka huipulle uudelleen edessä.

Toinen mikä aiheutti hammasten kiristymistä oli pelikamera. Toisinaan se veti sen verran villiä rumbaa, että ei siinä enää perässä pysynyt. Kun olit seinän lähellä ja koetit hypätä johonkin tikkuun roikkumaan, ei kamera aina näyttänyt järkevästi mitään. Esimerkiksi välillä kamerassa saattoi vain näkyä seinää tai seinän sisälle, mutta heti liikkumaan aloitettua kamera vaihtoi toiseen kulmaan. Rasittavimpina hetkinään kummatkin kulmat olivat sellaisia mistä ei saanut mitään tolkkua. Onneksi näitä ei sentään aivan joka välissä tapahtunut, mutta kameran huonous kyllä oli silti rasittavaa tasoa.

Underworldille täytyy antaa haukkuja myöskin bugeista. Pelissä oli useampiakin bugeja, jotka pääsääntöisesti olivat roikkumiseen liittyviä. Yleisin bugi oli vaakatasossa olevat tikut, joiden päälle Lara pystyi kiipeämään ja sitä kautta jatkamaan matkaansa. Kuitenkin turhankin usein Lara könysi tikun päälle kyykkyyn eikä enää päättänyt siitä nousta tai antaa mahdollisuutta muuta kuin pudottautua takaisin alas roikkumaan tikun varaan. Siitä sitten pudottautumisen jälkeen heti perään uusi kiipeäminen tikun päälle, jonka jälkeen sitten Laraa pystyi taas ohjaamaan normaaliin tapaan. Tämä oli tympäisevä bugi.

Underworldia pelatessa oma pleikkarini myöskin leipoi kiinni kolme kertaa. En tiedä sitten onko vika pelissä vai konsolissa, mutta en muista aikaisemmin kuin muutaman yksittäisen kerran jolloin koko pleikkari on jumittunut siihen tilaan että se on pitänyt virtanapista sammuttaa kun kuva on jäätynyt kiinni.

Lisämiinuksia Underworld ansaitsee myös muutavista rasittavista kohdista pelin aikana, joihin jumiuduin pariksi tunniksi. Muutama kohta täytyi aivan YouTubesta tarkistaa mitä siinä en vain itse tajua, mutta pahin kohta oli sellainen jonka olin kyllä tajunnut, mutta se oli vain tuskastuttavan rasittava ja sen vuoksi jumituin siihen pidemmäksi aikaa. Videon kommentteja lukiessa huomasin, että en ole ainoa kuka on samaa kohtaa junnannut “muutaman tovin”.

Yksi typerä kohta pelissä oli myös sellainen, jossa täytyi etsiä puuttuva patsaan pää ja sijoittaa se paikalleen. Yleisesti tällainen toki ei ole typerä tehtävä, mutta tässä se sitä onnistui olemaan, sillä pää jota etsittiin oli kiitettävän pieni ja kaiken muun mukavan lisäksi saman värinen kuin kentässä irrallaan olevat kivet. Koetapa siinä sitten etsiä kohtalaisen kokoseilta alueelta pientä kivipäätä kivikasojen seasta. YouTuben videon kommentti pelasti suunnattoman turhauttavalta urakalta, sillä kommenteissa joku oli kertonut mistä sen löytää – Laran omat vinkit eivät paljoa hullua hurskaammaksi tehnyt tässä asiassa.

Kaikesta huolimatta hyvä peli

Vaikka ylempää tekstiä lukiessa voisi helposti päätellä pelin olevan aivan täysi susi, ei se missään nimessä sellainen ole. Kokonaisuutena Tomb Raider – Underworld on erittäin hyvä peli, jota oli miellyttävää pelata kaikista sen sisältämistä hermoja koettelevista typeryyksistä huolimatta.

Underworld tarjoaa mielenkiintoisen tarinan, siinä on hyvät musiikit, grafiikat on ihan mukiinmenevät ja kokonaisuutena se on pääsääntöisesti hyvä. Se olisi ollut omaan makuuni jopa ysin peli, mutta rasittavuudet pudottavat pelin arvosanasta puolitoista pinnaa pois.

Kehuttavaa

• Mielenkiintoinen tarina joka piti kiinnostusta yllä
• Musiikit

Moitittavaa

• Kameran toiminta
• Kontrollit, kontrollit ja vielä kerran kontrollit

Arvosana: 7,5

Villi länsi on ainakin omissa mielikuvissani paikka, missä korttihuijarit ja muut vastaavat epämieluisat nilkit saavat tuntea tervan ja höyhenen ilot. Harmillisena puolena villiin länteen sijoittuva GUN ei tarjonnut näitä ihmiskuntaa riemastuttaneita hupeja, mutta muutoin se esitteli ihan asiallisen villin lännen tematiikkaan sijoittuvan avoimen maailman toimintaseikkailupelin.

Gunin takaa löytyy nykyisin Infinity Wardin osana oleva Neversoft, lafka joka parhaiten tunnetaan Tony Hawk’s Pro Skater -pelisarjastaan. Peli on julkaistu vuonna 2005 Activisionin toimesta.

Oma pelikokemukseni ja arvioni perustuu Xbox 360 -versioon.

Gunin tarinassa päähenkilö Colton White ja hänen adoptioisänsä Ned ovat höyrylaivalla, jonka mukana kulkee tavaraa jota saarnamies Reed himoitsee. Reed ei ole sieltä hurskaimmasta päästä oleva uskonmies, ja niinpä hän on osallisena laivalle tehtävään iskuun, jossa pyrkimyksenä on varastaa mukana kulkenut arvotavara. Alkuselkkausten jälkeen sitten lähdetäänkin jo kostoretkelle ja samalla selvitellään syitä tapahtuneelle.

Pelillisiltä anneiltaan Gun on ihan suhteellisen toimivaa peruskauraa omassa genressään. Tehtäviä tehdään, tarinaa selvitellään, sivutehtäviä pelaillaan ja välivideoita katsellaan – tuttua ja turvallista meininkiä siis.

Gunin käynnistyttyä kuitenkin ensimmäiset reaktioni olivat vähemmän positiiviset, sillä grafiikoiden karkeus pisti todella pahasti silmään. Tämän seurauksena piti aivan tarkistaa pelin valmistusvuosi, koska en muista aikaisemmin nähneeni graafisesti näin karkean ruman näköistä peliä Xbox 360:lla. Ei ole lainkaan vaikeaa havaita, että Gun on ollut saatavana myös vanhemman sukupolven konsoleille. Pleikkari kakkosella tai Xboxin originaalilla tällainen grafiikka olisi ollut ihan odotettavaa enkä sitä olisi lainkaan jäänyt ihmettelemään, mutta Xbox 360:lta on vain tottunut näkemään hyvin paljon nätimpää jälkeä.

Alkushokin jälkeen onneksi silmäni kuitenkin tottuivat grafiikkaan, eikä se enää parin tunnin pelaamisen jälkeen häirinnyt lainkaan.

Paikoitellen myös kontrolleissa meinasin mennä sekaisin, vaikkakin onneksi ainoastaan kyykkäämisen osalta. Kyykkäys oli sijoitettu LB-painikkeeseen, eli liipasinpainikkeen yläpuolella olevaan painikkeeseen. Jotenkin sen sijoittelu tuntui luonnottomalta, koska nykyään kaikissa peleissä se tuntuu olevan sijoitettu jonnekin muualle, ja olen jo kerennyt lihasmuistiini sen saamaan muuhun sijoituspaikkaan. Onneksi kyykkäystä ei pelissä tarvinnut välttämättömänä puolena juuri koskaan, joten sinänsä asia oli suhteellisen yhdentekevä.

Ehdolistuttuaan peleissä tiettyihin toimintamalleihin on niistä vaikeaa päästä irti, ja niinpä suurin yllätys itselleni tuli siinä, että pelissä ei ollut automaattista tallennusta vaan itse täytyi käydä valikossa tallentamassa peli. Olin jo kerennyt menemään monta kenttää lävitse, enkä ollut tajunnut lainkaan tallentaa peliäni. Onnena onnettomuudessa ei asuntoon tullut sähkökatkoa, konsoli ei leiponut kiinni tai mitään muutakaan onnettomuutta ei tapahtunut joka olisi pakottanut käynnistämään konsolin välissä uudelleen, sillä en ollut tajunnut tallentaa peliä ensimmäisen parin tunnin aikana lainkaan. Olisi meinaan voinut kyrsiä kiitettävissä määrin.

Normaalilla vaikeustasolla oli vaikeustaso inhimillisesti läpi pelattavissa, vaikkakin yhdessä kohdassa jumituin lienee tunniksi. Siinä vaiheessa lähdin tehtävästä pois, kävin nakuttelemassa sivutehtäviä kerätäkseni lisää skilssejä ja palasin uudelleen voittoisana tuohon samaiseen kohtaan jossa sain edellisellä kerralla maistaa tappion karvasta kalkkia.

Pääjuonen lisäksi tarjolla oli siis erinäisiä sivutehtäviä. Tehtävät olivat esimerkiksi Wanted-julisteista löytyvien janareiden kiinni ottamistä villin lännen meiningin mukaisesti joko elävänä tai kuolleena – tosin, toisissa tehtävissä kelpasi vain elävä versio etsintäkuulutetusta. Elävänä kiinni otetusta kriminaalista sai enemmän fyffeä, joten useammin se oli suositeltavampi vaihtoehto muutoinkin.

Muita sivutehtäviä oli myös Pony Express -tehtävät, tehtävät jossa kylän sisällä ravattiin kaakilla henkilön A luota henkilön B luo, vaihdettiin pari sanaa ja palattiin takaisin. Tämä toki kuului tehdä annetun aikarajan puitteissa, joten näitä en tehnyt kuin kerran, sillä en ole mikään aikatehtävien ylin ystävä.

Sivutehtävistä sai massin lisäksi myös lisää kykyjä, joten esim. ampuminen luonnistui paremmin jne. Rahaa taas vastaavasti pystyi hassaamaan kauppiaiden kanssa. Kauppiailta pystyi osatamaan mm. lisäenergiaslotteja (tosin ilmeisesti maksimissaan vain kaksi kappaletta), hakun jolla pystyi kaivamaan kultaa kun sitä kentässä näki, lisätehoa aseeseen ja muita vastaavia sekalaisia hyödykkeitä.

Pituutensa puolesta GUN on yhdeltä istumalta pelattavissa oleva peli. Sen tahkoaa läpi alle 10 tunnin, ja mikäli jumiutumisia missään kohdissa ei tule, on läpipeluuseen käytettävä aika merkittävästi lyhempi. How long to beat -sivustolla pelin mediaanina näyttäisi olevan tätä kirjoittaessa kuusi tuntia, itselläni meni liene lähempänä 8 tuntia, sillä muutamissa kohdissa jumiuduin ja lähdin tekemään sivutehtäviä.

Lopullisena tuomiona Gun oli mukava ja viihdyttävä yhden illan viihdyke. Vaikkakin se oli todella ruma ja karkea, oli pelissä kuitenkin imua sen verran että grafiikat eivät enää alkujärkytyksen jälkeen häirinnyt pelikokemusta. Se oli normaalilla vaikeustasollaan sopivan haastava, mutta ei onneksi mahdoton – vaikkakin muutamassa kohdassa tarkistin netistä että mitä en kohdasta tajua kun en siitä ohi pääse. Ei mikään maata mullistava kulttuurillinen mestariteos, mutta ei myöskään mitään menetä jos tämän lävitse pelaa.

Kehuttavaa

• Mielenkiintoinen teema ja toimiva tarina

Moitittavaa

• Suhteellisen karkeat grafiikat
• Kyykkäyspainikkeen sijoittelu LB:hen

Arvosana: 7

Pleikkari kakkosella pelaamiseni jatkui Up!-nimeä kantavan toiminnallisen seikkailupelin merkeissä. Peli pohjautuu enemmän tai vähemmän Pixarin vuonna 2009 julkaistuun Up – Kohti korkeuksia -leffaan.

Upin PS2-version kehityksen takaa löytyy ranskalainen Asobo Studio ja julkaisun on hoitanut amerikkalainen THQ. Kauppojen hyllyille peli on löytänyt tiensä vuonna 2009.

Lyhyesti tiivistäen tarina on siinä, että vanha patu Carl ja nuori penska Russell päätyvät Amerikan eteläosiin, kun Carlin talossa kiinni olevat ilmapallot saavat talon lähtemään lentoon. Russell ja Carl meinaavat kuitenkin päästää talon karkuteille, joten pelastusoperaatio saa alkaa.

Pelilliseltä anniltaan Up! tarjoaa mukiinmenevän seikkailupelin, jota on pääsääntöisesti miellyttävää ja viihdyttävää pelata. Äänet, musiikit, grafiikat, välianimaatiot ja kontrollit ovat kaikki toimivaa tasoa, eikä mistään näistä löydy negatiivista sanottavaa. Valitettavasti negatiivista sanottavaakin pelistä löytyy.

Negatiivisina puolina Upiin mahtui bugeja, jotka aiheuttivat muutamassa kohtaa kentän alusta pelaamisen. Muutamassa kohdassa bugi oli niin selvä, että sen tajusi ilman pidempää turhaa pyörimistä, mutta kerran tai kahdesti jäin jumiin ja haahuilemaan pitkin kenttää keksimättä mitä pitää tehdä.

YouTubesta löytyvästä läpipeluuvideosta katsoen selvisi, että peli oli jostain syystä itselläni vain bugannut, enkä voinut edes päästä enää tästä kohdasta ohitse ilman että joudun aloittamaan kentän alusta. Tämä oli hieman turhauttavaa, ja olisi aiheuttanut enemmänkin harmaita hiuksia mikäli nettiä ei olisi ollut käytössä josta asia olisi selvinnyt.

Satunnaisia bugaamisia isompana miinuksena pidin silti vaikeustasojen suhteettoman vaihtelevuuden. Osa kentistä oli helppoja ja niiden kanssa aikaa meni n. 5–10 minuuttia, mutta sitten muutamat kentät aiheuttivatkin jumiutumista useammiksi kymmeniksi minuuteiksi. Kentän ajallisen pituuden vaihtelu ei itseäni niinkään häirinnyt, vaan vaikeustason suhteeton vaihtelu.

Vaikeimmat kentät olivat sellaisia, joissa rupesi tuskanhiki nousemaan pintaan – tai ainakin tavallinen hiki, sillä käytännössä katsoen joissain kentissä (lue: jokikentät) oli kohtia, joissa ohjainta sai nakuttaa apinan raivolla otsa hiessä jotta vastavirtaan pääsi soutamaan tarpeeksi nopeasti.

Apinan raivoa meinasi myös päästä itselläkin, sillä pahimmillaan näissä kohdissa oli myös sangen raivostuttavia apinoita, jotka viskoivat kookospähkinöitä pelaajaa kohden. Kun koetti väistellä kookospähkinöitä ja samalla nakuttaa ohjainta hiki päässä että pääsi soutamaan vastavirtaan, oli siinä mitä oivallisin itsetutkiskelun paikka ja katsoa missä menee oman kärsivällisyyden rajat. Flashbackeinä näissä kohdissa tuli Nemoa etsimässä -pelin raivostuttavimmat kohtaukset.

Kiitokset pelille annan kuitenkin siinä, että se oli edes mahdollista päästä läpi ilman että mihinkään joutui jumiutumaan tunniksi tai pariksi. Kuitenkin pelin potentiaalisimman kohderyhmän (lapset ja heidän vanhemmat) huomioon ottaen oli nämä muutamat kentät suhteettoman haastavia ja siten omiaan pilaamaan muutoin miellyttävää pelikokemusta.

Kaikista arvostelussa mainituista negatiivisista puolistaan huolimatta pleikkari kakkosen versio Upista on ihan mukiinmenevä toimintaseikkailupeli, jota on pääsääntöisesti mukavaa pelata. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, se on sympaattinen ja lämminhenkinen tarina, eikä siitä jäänyt mielikuvaa että peli olisi tehty vain välttämättömästä pakosta päästä julkaisemaan lisenssipeli rahan toivossa.

Kehuttavaa

• Pääpiirteittäin viihdyttävä pelattava
• Sopiva myös perheen pienemmille

Moitittavaa

• Muutamat kentät olivat suhteettoman vaikeita yleiseen tasoon nähden
• Satunnaisia bugaamisia jotka aiheuttavat kentän alusta pelaamisen

Arvosana: 6 / 10

Moottorit käyntiin

Viime vuoden lokakuussa pelasin Xbox 360:lla lävitse Gears of War 2:n (Lue arvostelu), joten siitä oli hyvä hypätä ajassa taaksepäin pelisarjan ensimmäiseen osaan kun se huokeaan hintaan GameStopista sattui löytymään. Jatko-osansa tapaan Gears of War on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava science fiction -räiskintä.

Gears of War on samaa nimeä kantavan pelisarjan ensimmäinen osa, ja se on julkaistu vuonna 2006 Xbox 360:lle ja vuonna 2007 Windowsille.

Pelin kehityksen takaa löytyy Epic Games ja julkaisun on hoitanut Microsoft Game Studios.

Raakaa sanoi mummo kun pihvia maistoi

Gears of Warin tarinassa Sera-planeetalla on maan alta noussut Locus Horde -nimisen alienrodun edustajia ja lahdannut ihmisiä miljoonittain. Ihmiskunnan väki ei arvatenkaan tästä liiemmälti ilahdu, joten Marcus Fenix -niminen soturi lähtee puuttumaan asiaan raskaasti aseistettuna.

Peli kulkee yleiseen tapaan pelaamisen ja välivideoiden vuorotellessa. Välivideoissa kerrotaan tarinaa eteenpäin ja pelaamisen aikana edetään suoraviivaisesti vaadittuja tehtäviä tehden, vaikkakin lyhyitä väliclippejä on myös pelaamisen ohessa (esim. pelaajan hahmo ottaa puhelimen tai vastaavan ja puhuu samalla vaikka pelaaja voi kuitenkin ohjata hahmoaan).

Pelillisesti Gears of War on melkoista putkijuoksua. Eksyä ei juurikaan voi pitkiksi ajoiksi ja ihan minne tahansa ei pääse menemään, joten reittivalinnat on suhteellisen helppoa valita. Käytännössä pelillisen annin voi tiivistää Run, kill and repeat -meininkiin.

Huomion arvoisena asiana on mainittava myös pelin hillitön raakuus. Peli on K18 ja sille on selkeät syyt, sillä tässä jos jossain verellä mässäillään antaumuksella. Jos peleissä lentävä veri ällöttää, ei tämä peli ole lienee paras vaihtoehto pelattavaksi peliksi.

Kaunista jälkeä

Vaikka pelilliseltä anniltaan Gears of War ei tarjoilekaan suuria ihmeellisyyksiä, on sen suurimmat vahvuudet omaan makuuni aivan muualla.

Hienoin piirre Gears of Warissa tulee sen visuaalisesta ilmeestä, sillä jatko-osansa tapaan se on aivan mielettömän kaunis katsella. Gears of War 2 oli itselleni ensimmäisiä visuaalisesti tajunnat räjäyttäneitä pelejä Xbox 360:lla, ja alkuperäinen Gears of War kuuluu samaan kategoriaan. Se näyttää, että myös vanhat pelikonsolit pystyvät tuottamaan erittäin upeaa graafista ilmettä kun vain osaamista tekijöiltä löytyy.

Toinen mistä pidin kovin tässäkin osassa oli musiikit. Musiikit on säveltänyt Kevin Riepl, jolta löytyy ansiolistaltaan myös useamman eri Unrealin musiikkien sävellykset ja onpa miehen sävellyksiä kuultavissa myös elokuvissakin.

Sen pituinen se

Gears of War on pituutensa puolesta noin yhdeksän tunnin pläjäys, joten sen pelaa parilta istumalta lävitse ilman suurempia ponnisteluita.

Vaikeustaso oli casual-tasolla mitoitettu hyvin peruspelaajalle, ja ainoastaan kahdessa kohdassa joutui jumittamaan kohtalaiseksi ajaksi.

Ensimmäinen kohtaus johon jumituin oli sellainen, että siinä vain piti selvitä elossa tarpeeksi pitkälle kuolematta, mutta toisessa kohtauksessa oli haastavampaa kun ei oikein tajunnut miten siinä voi selvitä kun aika meinasi aina loppua kesken. Onneksi muitakin oli samaan kohtaan jäänyt jumiin, joten foorumeilta löytyi opastusta kuinka kyseisessä kohdassa voi selvitä elossa.

Kokonaisuutena Gears of War jätti positiiviset vibat. Vaikkakin se on pelillisesti putkijuoksu jossa järkeä ei juurikaan kaivata, se on silti (tai kenties juuri siksi) sopivassa mielentilassa mitä parhainta viihdettä. Se on kaunis niin silmille kuin korville, ja tarinakin on ihan mukiinmenevä kaikkine kuivine kliseineenkin.

Tätä peliä oli mukavaa ja viihdyttävää pelata.

Kehuttavaa

• Visuaalisesti kaunis
• Poikkeuksellisen hyvät musiikit

Moitittavaa

• Potentiaalisesti turhan suoraviivainen
• Ei herkimmille raakuuden takia

Arvosana: 8,5 / 10