Villi länsi on ainakin omissa mielikuvissani paikka, missä korttihuijarit ja muut vastaavat epämieluisat nilkit saavat tuntea tervan ja höyhenen ilot. Harmillisena puolena villiin länteen sijoittuva GUN ei tarjonnut näitä ihmiskuntaa riemastuttaneita hupeja, mutta muutoin se esitteli ihan asiallisen villin lännen tematiikkaan sijoittuvan avoimen maailman toimintaseikkailupelin.

Gunin takaa löytyy nykyisin Infinity Wardin osana oleva Neversoft, lafka joka parhaiten tunnetaan Tony Hawk’s Pro Skater -pelisarjastaan. Peli on julkaistu vuonna 2005 Activisionin toimesta.

Oma pelikokemukseni ja arvioni perustuu Xbox 360 -versioon.

Gunin tarinassa päähenkilö Colton White ja hänen adoptioisänsä Ned ovat höyrylaivalla, jonka mukana kulkee tavaraa jota saarnamies Reed himoitsee. Reed ei ole sieltä hurskaimmasta päästä oleva uskonmies, ja niinpä hän on osallisena laivalle tehtävään iskuun, jossa pyrkimyksenä on varastaa mukana kulkenut arvotavara. Alkuselkkausten jälkeen sitten lähdetäänkin jo kostoretkelle ja samalla selvitellään syitä tapahtuneelle.

Pelillisiltä anneiltaan Gun on ihan suhteellisen toimivaa peruskauraa omassa genressään. Tehtäviä tehdään, tarinaa selvitellään, sivutehtäviä pelaillaan ja välivideoita katsellaan – tuttua ja turvallista meininkiä siis.

Gunin käynnistyttyä kuitenkin ensimmäiset reaktioni olivat vähemmän positiiviset, sillä grafiikoiden karkeus pisti todella pahasti silmään. Tämän seurauksena piti aivan tarkistaa pelin valmistusvuosi, koska en muista aikaisemmin nähneeni graafisesti näin karkean ruman näköistä peliä Xbox 360:lla. Ei ole lainkaan vaikeaa havaita, että Gun on ollut saatavana myös vanhemman sukupolven konsoleille. Pleikkari kakkosella tai Xboxin originaalilla tällainen grafiikka olisi ollut ihan odotettavaa enkä sitä olisi lainkaan jäänyt ihmettelemään, mutta Xbox 360:lta on vain tottunut näkemään hyvin paljon nätimpää jälkeä.

Alkushokin jälkeen onneksi silmäni kuitenkin tottuivat grafiikkaan, eikä se enää parin tunnin pelaamisen jälkeen häirinnyt lainkaan.

Paikoitellen myös kontrolleissa meinasin mennä sekaisin, vaikkakin onneksi ainoastaan kyykkäämisen osalta. Kyykkäys oli sijoitettu LB-painikkeeseen, eli liipasinpainikkeen yläpuolella olevaan painikkeeseen. Jotenkin sen sijoittelu tuntui luonnottomalta, koska nykyään kaikissa peleissä se tuntuu olevan sijoitettu jonnekin muualle, ja olen jo kerennyt lihasmuistiini sen saamaan muuhun sijoituspaikkaan. Onneksi kyykkäystä ei pelissä tarvinnut välttämättömänä puolena juuri koskaan, joten sinänsä asia oli suhteellisen yhdentekevä.

Ehdolistuttuaan peleissä tiettyihin toimintamalleihin on niistä vaikeaa päästä irti, ja niinpä suurin yllätys itselleni tuli siinä, että pelissä ei ollut automaattista tallennusta vaan itse täytyi käydä valikossa tallentamassa peli. Olin jo kerennyt menemään monta kenttää lävitse, enkä ollut tajunnut lainkaan tallentaa peliäni. Onnena onnettomuudessa ei asuntoon tullut sähkökatkoa, konsoli ei leiponut kiinni tai mitään muutakaan onnettomuutta ei tapahtunut joka olisi pakottanut käynnistämään konsolin välissä uudelleen, sillä en ollut tajunnut tallentaa peliä ensimmäisen parin tunnin aikana lainkaan. Olisi meinaan voinut kyrsiä kiitettävissä määrin.

Normaalilla vaikeustasolla oli vaikeustaso inhimillisesti läpi pelattavissa, vaikkakin yhdessä kohdassa jumituin lienee tunniksi. Siinä vaiheessa lähdin tehtävästä pois, kävin nakuttelemassa sivutehtäviä kerätäkseni lisää skilssejä ja palasin uudelleen voittoisana tuohon samaiseen kohtaan jossa sain edellisellä kerralla maistaa tappion karvasta kalkkia.

Pääjuonen lisäksi tarjolla oli siis erinäisiä sivutehtäviä. Tehtävät olivat esimerkiksi Wanted-julisteista löytyvien janareiden kiinni ottamistä villin lännen meiningin mukaisesti joko elävänä tai kuolleena – tosin, toisissa tehtävissä kelpasi vain elävä versio etsintäkuulutetusta. Elävänä kiinni otetusta kriminaalista sai enemmän fyffeä, joten useammin se oli suositeltavampi vaihtoehto muutoinkin.

Muita sivutehtäviä oli myös Pony Express -tehtävät, tehtävät jossa kylän sisällä ravattiin kaakilla henkilön A luota henkilön B luo, vaihdettiin pari sanaa ja palattiin takaisin. Tämä toki kuului tehdä annetun aikarajan puitteissa, joten näitä en tehnyt kuin kerran, sillä en ole mikään aikatehtävien ylin ystävä.

Sivutehtävistä sai massin lisäksi myös lisää kykyjä, joten esim. ampuminen luonnistui paremmin jne. Rahaa taas vastaavasti pystyi hassaamaan kauppiaiden kanssa. Kauppiailta pystyi osatamaan mm. lisäenergiaslotteja (tosin ilmeisesti maksimissaan vain kaksi kappaletta), hakun jolla pystyi kaivamaan kultaa kun sitä kentässä näki, lisätehoa aseeseen ja muita vastaavia sekalaisia hyödykkeitä.

Pituutensa puolesta GUN on yhdeltä istumalta pelattavissa oleva peli. Sen tahkoaa läpi alle 10 tunnin, ja mikäli jumiutumisia missään kohdissa ei tule, on läpipeluuseen käytettävä aika merkittävästi lyhempi. How long to beat -sivustolla pelin mediaanina näyttäisi olevan tätä kirjoittaessa kuusi tuntia, itselläni meni liene lähempänä 8 tuntia, sillä muutamissa kohdissa jumiuduin ja lähdin tekemään sivutehtäviä.

Lopullisena tuomiona Gun oli mukava ja viihdyttävä yhden illan viihdyke. Vaikkakin se oli todella ruma ja karkea, oli pelissä kuitenkin imua sen verran että grafiikat eivät enää alkujärkytyksen jälkeen häirinnyt pelikokemusta. Se oli normaalilla vaikeustasollaan sopivan haastava, mutta ei onneksi mahdoton – vaikkakin muutamassa kohdassa tarkistin netistä että mitä en kohdasta tajua kun en siitä ohi pääse. Ei mikään maata mullistava kulttuurillinen mestariteos, mutta ei myöskään mitään menetä jos tämän lävitse pelaa.

Kehuttavaa

• Mielenkiintoinen teema ja toimiva tarina

Moitittavaa

• Suhteellisen karkeat grafiikat
• Kyykkäyspainikkeen sijoittelu LB:hen

Arvosana: 7

Pleikkari kakkosella pelaamiseni jatkui Up!-nimeä kantavan toiminnallisen seikkailupelin merkeissä. Peli pohjautuu enemmän tai vähemmän Pixarin vuonna 2009 julkaistuun Up – Kohti korkeuksia -leffaan.

Upin PS2-version kehityksen takaa löytyy ranskalainen Asobo Studio ja julkaisun on hoitanut amerikkalainen THQ. Kauppojen hyllyille peli on löytänyt tiensä vuonna 2009.

Lyhyesti tiivistäen tarina on siinä, että vanha patu Carl ja nuori penska Russell päätyvät Amerikan eteläosiin, kun Carlin talossa kiinni olevat ilmapallot saavat talon lähtemään lentoon. Russell ja Carl meinaavat kuitenkin päästää talon karkuteille, joten pelastusoperaatio saa alkaa.

Pelilliseltä anniltaan Up! tarjoaa mukiinmenevän seikkailupelin, jota on pääsääntöisesti miellyttävää ja viihdyttävää pelata. Äänet, musiikit, grafiikat, välianimaatiot ja kontrollit ovat kaikki toimivaa tasoa, eikä mistään näistä löydy negatiivista sanottavaa. Valitettavasti negatiivista sanottavaakin pelistä löytyy.

Negatiivisina puolina Upiin mahtui bugeja, jotka aiheuttivat muutamassa kohtaa kentän alusta pelaamisen. Muutamassa kohdassa bugi oli niin selvä, että sen tajusi ilman pidempää turhaa pyörimistä, mutta kerran tai kahdesti jäin jumiin ja haahuilemaan pitkin kenttää keksimättä mitä pitää tehdä.

YouTubesta löytyvästä läpipeluuvideosta katsoen selvisi, että peli oli jostain syystä itselläni vain bugannut, enkä voinut edes päästä enää tästä kohdasta ohitse ilman että joudun aloittamaan kentän alusta. Tämä oli hieman turhauttavaa, ja olisi aiheuttanut enemmänkin harmaita hiuksia mikäli nettiä ei olisi ollut käytössä josta asia olisi selvinnyt.

Satunnaisia bugaamisia isompana miinuksena pidin silti vaikeustasojen suhteettoman vaihtelevuuden. Osa kentistä oli helppoja ja niiden kanssa aikaa meni n. 5–10 minuuttia, mutta sitten muutamat kentät aiheuttivatkin jumiutumista useammiksi kymmeniksi minuuteiksi. Kentän ajallisen pituuden vaihtelu ei itseäni niinkään häirinnyt, vaan vaikeustason suhteeton vaihtelu.

Vaikeimmat kentät olivat sellaisia, joissa rupesi tuskanhiki nousemaan pintaan – tai ainakin tavallinen hiki, sillä käytännössä katsoen joissain kentissä (lue: jokikentät) oli kohtia, joissa ohjainta sai nakuttaa apinan raivolla otsa hiessä jotta vastavirtaan pääsi soutamaan tarpeeksi nopeasti.

Apinan raivoa meinasi myös päästä itselläkin, sillä pahimmillaan näissä kohdissa oli myös sangen raivostuttavia apinoita, jotka viskoivat kookospähkinöitä pelaajaa kohden. Kun koetti väistellä kookospähkinöitä ja samalla nakuttaa ohjainta hiki päässä että pääsi soutamaan vastavirtaan, oli siinä mitä oivallisin itsetutkiskelun paikka ja katsoa missä menee oman kärsivällisyyden rajat. Flashbackeinä näissä kohdissa tuli Nemoa etsimässä -pelin raivostuttavimmat kohtaukset.

Kiitokset pelille annan kuitenkin siinä, että se oli edes mahdollista päästä läpi ilman että mihinkään joutui jumiutumaan tunniksi tai pariksi. Kuitenkin pelin potentiaalisimman kohderyhmän (lapset ja heidän vanhemmat) huomioon ottaen oli nämä muutamat kentät suhteettoman haastavia ja siten omiaan pilaamaan muutoin miellyttävää pelikokemusta.

Kaikista arvostelussa mainituista negatiivisista puolistaan huolimatta pleikkari kakkosen versio Upista on ihan mukiinmenevä toimintaseikkailupeli, jota on pääsääntöisesti mukavaa pelata. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, se on sympaattinen ja lämminhenkinen tarina, eikä siitä jäänyt mielikuvaa että peli olisi tehty vain välttämättömästä pakosta päästä julkaisemaan lisenssipeli rahan toivossa.

Kehuttavaa

• Pääpiirteittäin viihdyttävä pelattava
• Sopiva myös perheen pienemmille

Moitittavaa

• Muutamat kentät olivat suhteettoman vaikeita yleiseen tasoon nähden
• Satunnaisia bugaamisia jotka aiheuttavat kentän alusta pelaamisen

Arvosana: 6 / 10

Moottorit käyntiin

Viime vuoden lokakuussa pelasin Xbox 360:lla lävitse Gears of War 2:n (Lue arvostelu), joten siitä oli hyvä hypätä ajassa taaksepäin pelisarjan ensimmäiseen osaan kun se huokeaan hintaan GameStopista sattui löytymään. Jatko-osansa tapaan Gears of War on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava science fiction -räiskintä.

Gears of War on samaa nimeä kantavan pelisarjan ensimmäinen osa, ja se on julkaistu vuonna 2006 Xbox 360:lle ja vuonna 2007 Windowsille.

Pelin kehityksen takaa löytyy Epic Games ja julkaisun on hoitanut Microsoft Game Studios.

Raakaa sanoi mummo kun pihvia maistoi

Gears of Warin tarinassa Sera-planeetalla on maan alta noussut Locus Horde -nimisen alienrodun edustajia ja lahdannut ihmisiä miljoonittain. Ihmiskunnan väki ei arvatenkaan tästä liiemmälti ilahdu, joten Marcus Fenix -niminen soturi lähtee puuttumaan asiaan raskaasti aseistettuna.

Peli kulkee yleiseen tapaan pelaamisen ja välivideoiden vuorotellessa. Välivideoissa kerrotaan tarinaa eteenpäin ja pelaamisen aikana edetään suoraviivaisesti vaadittuja tehtäviä tehden, vaikkakin lyhyitä väliclippejä on myös pelaamisen ohessa (esim. pelaajan hahmo ottaa puhelimen tai vastaavan ja puhuu samalla vaikka pelaaja voi kuitenkin ohjata hahmoaan).

Pelillisesti Gears of War on melkoista putkijuoksua. Eksyä ei juurikaan voi pitkiksi ajoiksi ja ihan minne tahansa ei pääse menemään, joten reittivalinnat on suhteellisen helppoa valita. Käytännössä pelillisen annin voi tiivistää Run, kill and repeat -meininkiin.

Huomion arvoisena asiana on mainittava myös pelin hillitön raakuus. Peli on K18 ja sille on selkeät syyt, sillä tässä jos jossain verellä mässäillään antaumuksella. Jos peleissä lentävä veri ällöttää, ei tämä peli ole lienee paras vaihtoehto pelattavaksi peliksi.

Kaunista jälkeä

Vaikka pelilliseltä anniltaan Gears of War ei tarjoilekaan suuria ihmeellisyyksiä, on sen suurimmat vahvuudet omaan makuuni aivan muualla.

Hienoin piirre Gears of Warissa tulee sen visuaalisesta ilmeestä, sillä jatko-osansa tapaan se on aivan mielettömän kaunis katsella. Gears of War 2 oli itselleni ensimmäisiä visuaalisesti tajunnat räjäyttäneitä pelejä Xbox 360:lla, ja alkuperäinen Gears of War kuuluu samaan kategoriaan. Se näyttää, että myös vanhat pelikonsolit pystyvät tuottamaan erittäin upeaa graafista ilmettä kun vain osaamista tekijöiltä löytyy.

Toinen mistä pidin kovin tässäkin osassa oli musiikit. Musiikit on säveltänyt Kevin Riepl, jolta löytyy ansiolistaltaan myös useamman eri Unrealin musiikkien sävellykset ja onpa miehen sävellyksiä kuultavissa myös elokuvissakin.

Sen pituinen se

Gears of War on pituutensa puolesta noin yhdeksän tunnin pläjäys, joten sen pelaa parilta istumalta lävitse ilman suurempia ponnisteluita.

Vaikeustaso oli casual-tasolla mitoitettu hyvin peruspelaajalle, ja ainoastaan kahdessa kohdassa joutui jumittamaan kohtalaiseksi ajaksi.

Ensimmäinen kohtaus johon jumituin oli sellainen, että siinä vain piti selvitä elossa tarpeeksi pitkälle kuolematta, mutta toisessa kohtauksessa oli haastavampaa kun ei oikein tajunnut miten siinä voi selvitä kun aika meinasi aina loppua kesken. Onneksi muitakin oli samaan kohtaan jäänyt jumiin, joten foorumeilta löytyi opastusta kuinka kyseisessä kohdassa voi selvitä elossa.

Kokonaisuutena Gears of War jätti positiiviset vibat. Vaikkakin se on pelillisesti putkijuoksu jossa järkeä ei juurikaan kaivata, se on silti (tai kenties juuri siksi) sopivassa mielentilassa mitä parhainta viihdettä. Se on kaunis niin silmille kuin korville, ja tarinakin on ihan mukiinmenevä kaikkine kuivine kliseineenkin.

Tätä peliä oli mukavaa ja viihdyttävää pelata.

Kehuttavaa

• Visuaalisesti kaunis
• Poikkeuksellisen hyvät musiikit

Moitittavaa

• Potentiaalisesti turhan suoraviivainen
• Ei herkimmille raakuuden takia

Arvosana: 8,5 / 10

Uskoa riittää

Assassin’s Creed -pelisarjan sangen loogisesti (sarkasmia) nimetty viides osa, Assassin’s Creed III tuli pelattua vihdoin päätökseen.

Assassin’s Creed III on Ubisoft Montrealin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli muiden pelisarjan tuotosten tavoin.

Peli on julkaistu vuonna 2012 lokakuussa, ja se on saatavana Xbox 360:lle, Playstation 3:lle, Nintendo Wii U:lle sekä Windowsille.

Kolmas kerta toden sanoo

Aikoinani aloittelin Assassin’s Creed -pelisarjaa sillä mentaliteetillä, että pelaan pelisarjan lävitse kronologisessa järjestyksessä, mutta jo näemmä kolmannen pelin kohdalla onnistuin feilaamaan ja menemään järjestyksestä sekaisin. Näin se homma etenee.

Assassin’s Creed -pelisarjassa olisi ollut Brotherhood sekä Revelations ennen tätä osaa, mutta onnena onnettomuudessa päätarinassa pysyi tästäkin huolimatta pääsääntöisesti mukana, vaikkakin joitain osia ei auennut täysin näiden osien skippaamisen vuoksi.

Kuten aikaisemmin pelaamissani osissa 1 sekä 2, oli tässäkin pari aikajanaa tarinan osalta. Toinen osa on se, joka sijoittuu historiallisiin tapahtumiin ja toinen se, joka tapahtuu nykyvuosituhannella. Nykyvuosituhannella pyöritään tässäkin osassa Desmond Miles -nimisellä jantterilla jonka esi-isien muistoihin siirrytään Animus-nimisen laittee kautta.

Assassin’s Creed III:ssa tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle Yhdysvaltojen vapaussodan aikoihin. Historiallisena pelattavana hahmona on Desmondin puoli-intiaani esi-isä Ratonhnhaké, joka myös Connor Kenwaynä tullaan tuntemaan.

Hyvä hyvä sanoivat lapset ja taputtivat karvaisia käsiään

Assassin’s Creed III on sanalla sanoen hieno peli jota on pääsääntöisesti mukava pelata.

Peli oli mennyt aikaisemmin pelaamaani osaan II nähden selkeästi eteenpäin monin osa-aluein.

Pidin siitä, että pelin kannalta irrelevantit hahmot hoitelevat omia asioitaan. Toisin sanoen kun pelissä käveli kaupungilla, näki ympäristössä monenlaista aktiviteettiä jotka ei millään tapaa liittynyt pelaajan elämään, mutta toivat siten huomattavasti aitouden tuntua peliin. Näytti siltä että kaupunkilaiset todella elävät siellä omaa elämäänsä, eivätkä ole vain satunnaisesti sekaan viskattuja 3D-malleja joiden ainoa funktio on täyttää katuja olemassaolollaan vailla mielekästä tekemistä.

Toinen hieno ominaisuus oli luonnossa liikkuessa pelimaailman eläimet. Eläimet toivat mukavaa vaihtelua ja aitouden tuntua peliin, sillä metsässä kirmaillessa saattoi sudet tai ilves käydä kimppuun. Myös karhuja ja hirviä oli syytä varoa, koska kummatkin tuntuivat olevan eriävää mieltä jokamiehen oikeudesta liikkua missä huvittaa. Onneksi kylmä teräs taltutti isommankin otuksen.

Peliin oli saatu mukaan myös säätilojen vaihteluita ja ne oli toteutettu upeasti. Kaikki nämä pienet näennäisesti irrelevantit detailit olivat kuitenkin niitä asioita, jotka tekivät tästä Assassin’s Creedistä itselleni tähän mennessä parhaan Assassin’s Creedin.

Tarina kiintoisa, miljöö ei

Assassin’s Creed III sijoittuu tarinallisesti 1700-luvulle Pohjois-Amerikkan brittien siirtokuntiin, joista myöhemmin tuli Yhdysvallat. Jostain syystä itselleni tämä ympäristö ei vain uppoa kiinnostavuudellansa lainkaan. Historia ei ole ollut koskaan itseäni kiehtonut (pl. Egyptin historia, intiaanikulttuurit jne.), joten lienee suurin syy on siinä.

Kuitenkin positiivisena puolena peliin oli saatu kiinnostavuutta tarinassa muutoin. Siinä oli yllättäviä käänteitä ja kiehtovia keskusteluita hahmojen välillä, jotka saivat mielenkiinnon pysymään yllä myös allekirjoittaneella.

Vaikkakin pelissä on paljon kiittämisen aihetta, on silti jotain pientä mistä pitää nillittää. Pelin viimeisissä hetkissä kun pyörittiin nykyajassa, en aina tiennyt minne mennä. Pelin historiallisen puolen päätarinan käytyäni loppuun pyöriskelin lähes tunnin haahuilemassa ja etsimässä minne ihmeeseen nyt lopulta pitäisi mennä.

Yhtä paikkaa en loppuuvaiheessa löytänyt miten sinne pääsen, joten jouduin turvautumaan YouTube-videon apuun reitin löytääkseni. Tämä jos mikä oli turhauttavaa. Rehellisyyden nimissä, kello oli aamu viisi tai niitä main, joten liekö osasyy sitten siinä että oma järkeni ei vain ole ollut ihan skarpeimmillaan enää siihen aikaan, mene tiedä.

Pääsääntöisesti tehtävissä ei onneksi tullut turhautumista ja mihinkään kohtaan ei suhteettoman pitkiksi aikoja jäänyt jumiin (tunti tjsp. alkaa menemään jo rajoille itsellä että tuntuu suhteettoman pitkältä jumikohdalta).

Miinusta annan myös pelin typerästä nimestä. Jos peli on viides osa, on ärsyttävää että se nimetään osaksi III, sillä jos pelisarjaa ei ole seurannut alusta saakka tai tutkinut Wikipediasta tahi muualta, olisi loogisinta olettaa että osa III on todellakin kolmas osa, ei viides. Kiitos tämän skippasin kaksi osaa välistä aivan suotta.

Loppupäätelmänä Assassin’s Creed III on hieno peli jossa on onnistuttu lähes kaikilla osa-alueilla.

Se on visuaalisesti osia yksi ja kaksi kauniimpi, se on monipuolisempi, sivutehtäviä on paljon jos niitä tykkää tehdä (itse en), yksityiskohtia on paljon ympäristössä, musiikit on hyvät, tarina on saatu kiintoisaksi tylsästä aiheesta huolimatta, eikä isompia miinuksia voi antaa juuri mistään muusta kuin pelin nimestä ja muutamista haahuilukohdista joissa ei tiedä mitä tehdä sekä paikoitellen turhan useista välivideoista.

Ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Tarina oli saatu kiintoisaksi, vaikka aihepiiri ja miljöö olikin omaan makuuni vähemmän kiinnostava
• Kaunista katsottavaa ja upeaa kuultavaa
• Iso maailma ja paljon yksityiskohtia ympäristössä

Moitittavaa

• Paikoitellen turhan paljon välivideoita
• Välillä ylenpalttista pyörimistä kun ei tiennyt minne mennä

Arvosana: 8,5 / 10

Karvakamu kadoksissa

Pitkästä aikaa tuli Indie Galan bundle käytyä poimimassa ja sieltä iskettyä samantien tulille Finding teddy -niminen Point & Click -tyylinen seikkailupeli.

Finding teddy on patonginpurennan luvatusta maasta (ranskasta) tulevan Storybird Gamesin tuotos, jonka on julkaissut samasta maasta oleva julkaisija LookAtMyGames.

Finding Teddy on saatavana niin tietokoneille kuin myös monensorttisille älypuhelimille. Steamiin peli on päässyt vuoden 2013 joulukuussa.

Ei mene nallekarkit tasan

Peli alkaa lastenhuoneesta jossa pelin sankaritar on vetämässä unia. Kaapin ovi aukeaa ja hämähäkin pitkä karvainen koipi tulee ja vie penskalta nallen huoneesta matkaansa.

Koska nalle on rakas, ei tällaista peliä voida suvaita. Matka käy siis kaapin uumeniin ja sieltä toiseen maailmaan jonne nalle joutui matkalle. Toveria ei jätetä.

Matka toisessa maailmassa on pyöriskelyä paikoitellen jonkinsorttisissa luolastoissa ja ulkoilmassa, erinäisten olentojen kohtaamista ja näiden avulla eteenpäin menemistä. Pienimuotoisia puzzleiluja on siis tarjolla esineiden poimimisen ja niiden oikeisiin paikkoihin käyttämisen myötä.

Pelilliseltä anniltaan Finding teddy tarjoilee helposti opittavia kontrolleja. Hiirellä naksutellaan paikkoihin jonne halutaan mennä, esineisiin joita halutaan poimia tai pelihahmoon jos halutaan avata inventaario. Käytännössä potentiaalisia klikkauspaikkoja on näkyvissä kerrallaan hyvin vähän, yleensä vain pari per näytöllinen.

Jos ei tiedä minne voi klikkailla, voi odottaa hetken aikaa klikkaamatta minnekään, jolloin peli tarjoaa näytölle näkyviin paikat joita klikkaamalla voi tehdä jotakin. Pidin tästä, sillä se ei heti tarjoa valmiiksi purettua ratkaisua kaikkeen, mutta se ei myöskään jätä sen takia pelaajaa repimään hiuksiaan kun jokin kohta jää huomaamatta.

Pikselitaidetta hyvällä maulla

Visuaalinen puoli pelissä oli erittäin mukavasti toteutettua pikselitaidetta. Graafista ilmettä ei oltu vedetty överiksi ylenpalttisella pikselöinnillä, vaan se toimi miellyttävänä mausteena antaen pelille persoonallisen ilmeen.

Taustamusiikit olivat tavallista tasoa. Ei herättänyt suuria tunteita puoleen eikä toiseen, joten sinänsä pelissä oli ihan onnistuneet musiikit. Samoin äänipuolella ei mitään uutta erikoista tullut koettua. Toimivaa toteutusta vailla mitään suurta sanottavaa.

Kokonaisuutena pelissä monet asiat olivat erittäin hyvin toteutettu. Kuitenkin itselleni pelissä hieman tökki puzzlet, jotka eivät olleet aina oikein omaan makuuni. Välillä en tiennyt minne pitäisi edetä, joten jouduin turvautumaan muutamassa kohtaa peliä läpipeluuohjeeseen kun tarpeeksi pitkään samassa kohdassa jumituin pyörimään samoja alueita uudestaan ja uudestaan.

Jos kuitenkin omaa pidemmän pinnan ja/tai paremman päättelykyvyn kuin allekirjoittanut, ei puzzlet liene ole mitään ylitsepääsemättömän vaikeita. Kuitenkin pelasin tämän sellaisessa mielentilassa että en jaksanut liikaa jäädä vaivaamaan päätäni, koska halusin enemmänkin rentoa peliä kuin aivopähkinää purtavaksi.

Kaiken kaikkiaan Finding teddy on lyhyt peli. Itse pelasin muutamassa kohdassa ohjeista luntaten pelin läpi alle 2 h 20 minuutin. Keskimäärin ihmiset ovat How Long To Beat -sivuston mukaan tämän tahkonneet läpi noin kahteen tuntiin, joten mistään pitkästä pelistä ei ole kyse.

Visuaalisesti peli on kaunis katsella, musiikit ja äänet ovat perus toimivaa tasoa, tarina on ihan mukiinmenevä ja semisti sympaattinen, joten kovin suuria haukkuja pelistä ei löydä. Ainoa mistä itse annan miinusta on puzzlet joihin paikoitellen jumiuduin – jonkinlainen ohjesysteemi olisi tähän ollut hyvä olla.

On hyvä muistaa myös se, että en ole suuri puzzle-pelien fani, joten voi olla että puzzlet ovat todellisuudessa suhteettoman helppoja mutta itselläni on vain keskimääräistä pelaajaa nopeampi tympääntymiskysymys jumittaviin tehtäviin.

Finding teddy on kaikkinensa kokemisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Miellyttävän näköinen ja kuuloinen
• Sopivan lyhyt välipalapeliksi

Moitittavaa

• Paikoitellen turhauttavia pohtimista vaativia kohtia jos etsii vain kevyttä välipalapeliä

Arvosana: 6 / 10