Mäkki vailla purilaisia

Ollessani reissussa uskollisen läppärini kanssa, tuli yön pimeinä tunteina valvoessa samalla selailtua läpi Steam-kirjastoni Mac-pelien tarjontaa. Tarkoituksena oli löytää peukalonpyörittelyä parempaa aktiviteettiä odotellessa unen tuloa.

Pelitarjonnan seasta sattui löytymään Ayyo Gamesin vuoden 2014 maaliskuulla julkaisema platformer/action -tyylinen indiepeli Spate jota en ollut vielä aikaisemmin kerennyt lainkaan testailemaan. Peli tuli asenneltua ja siinä samalla yhdeltä istumalta se tuli myös pelailtua lävitsekin.

Rahoitus Spaten kehittämiseen on järjestynyt Kickstarter-projektin voimin. Spaten visuaalisesta puolesta vastaavana on toiminut Eric Provan, joka on ollut osallistumassa mm. Alice in Wonderland -elokuvan tekemisessä. Tarinankertojan äänenä kuullaan ääninäyttelijä Jack Bairia ja sävellykset ovat Mike Raznickin työn tulosta.

Viinapirun viettelemänä

Pelillisesti Spate on suoraviivaisesti etenevä tasohyppelypeli, jossa varsinaista taustatarinaa avataan pelin edetessä. Tarinassa kerrotaan etsivästä joka on saapunut mystiselle X Zone -saarelle etsimään kadonnutta henkilöä.

Vaikkakin etsivän tarkoituksena onkin löytää kateissa oleva henkilö, on hänen myös samalla reissulla kohdattava myös omia käsittelemättömiä asioitaan. Mielessä pyörii niin edesmennyt tytär, entinen vaimo kuin alkoholismin aiheuttamat epämukavat tuntemuksetkin.

Pelillisiltä ansioiltaan Spate on erittäin yksinkertainen tasohyppelypeli, jonka läpipelaaminen ei aiheuttane kovinkaan suuria ongelmia kenellekään tasohyppelypelejä aikaisemmin pelanneelle.

Kontrolleja koko pelissä ei ole kuin muutama eikä pelissä voi eksyä teille tietämättömille, sillä käytännössä suunta on kaiken aikaa eteenpäin. Vaikeustaso tasohyppelyiden osalta on sangen helppo ja ainoastaan yksi kohta koko pelin aikana aiheutti edes hieman enemmän haastetta itselleni – kuitenkin lienee siitäkin selvisin alle 10 minuutin yrittämisellä.

Vaikeustason osalta tästä pelistä melkein voisi käyttää jo termiä läpihuutojuttu, vaikka toki siellä täällä kuolemisia tapahtuikin. Kuolemisten jälkeen kuitenkin hahmo syntyi aina suhteellisen lähelle kuolinpaikkaa, joten mitään järin suurta vahinkoa ei tämän osalta siis tapahtunut.

Silmäni minun näkevi, korvani minun kuulevi

Vaikkakin kyseessä on tasohyppelypeli, oli varsinaista pelillistä osuutta mielenkiintoisempi anti kuitenkin pelin taustatarinassa ja sen kauniissa audiovisuaalisessa ulosannissa.

Pelin aikana kuultavat musiikit olivat todella kaunista kuultavaa, sillä tarjolla oli sangen tummanpuhuvaa ja melankolista maailmankuvaa maalailevaa surumielistä synkistelyä. Musiikkien osalta tämä peli onkin yksi mielenkiintoisimmista tuttavuuksista hetkiin, sillä musiikki ei luota mahtipontisuuden voimaan, vaan enemmänkin minimalistiseen ulosantiin. Soundtrack tarjoaa siis täydellistä tunnelmointia syksyn pimeneviin iltoihin ja se kannattaa käydä vaikkapa Spotifyn kautta kuuntelemassa mikäli Spotify-tunnukset löytyvät.

Myöskin ääninäyttelyn osalta peli on onnistunut tuotos. Tarinankerronta on mielenkiintoista ja ääninäyttely kerronnassa on ammattimaista tasoa.

Graafiikoiden osalta peli on synkkä ja tummanpuhuva ja se sopii täydellisesti pelin tunnelmaan. Harmillista kyllä, oma läppärini on vuoden 2010 MacBook Pron karvalakkimalli, joten kauneimmilla grafiikoilla tätä peliä en pystynyt pyörittämään. Kuitenkin 1280×800 resoluutiolla pelattuna huonoimmilla grafiikka-asetuksillakin peli oli silmää miellyttävää tasoa. Sitä oli ilo katsoa ja kokea.

Peli lyhyt, Rytkönen pitkä

Spate on mielenkiintoinen tuttavuus joka jättää hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta peli on pelilliseltä osuudeltaan niin yksinkertainen läpipelattava, että sitä on sen osalta vaikea suositella kenellekään joka haluaa pelistä vähänkään enempää haasteita. Kuitenkin samaan hengenvetoon peliä on helppoa suositella kaikille niille, jotka tahtovat vain kevyttä ja rentoa tasohyppelyä kiintoisalla taustatarinalla ja vaikuttavalla ulosannilla.

Pelillisesti analysoituna Spate on keskinkertaista tasoa, mutta taiteellisesta näkökulmasta analysoituna Spate on yksi mielyttävimmistä kokemuksista hetkiin. Läpipelattua pelistä jää mielikuva että se ei edes pyri olemaan vaikea, vaan ennen kaikkea vaikuttava. Siinä se onnistuu erittäin hyvin.

Kehuttavaa

• Kiintoisa tarina
• Hieno audiovisuaalinen kokemus

Moitittavaa

• Potentiaalisesti aivan liian lyhyt monen makuun, sillä pelin pelaa läpi noin kahdessa tunnissa

Arvosana: 8 / 10

Kahden miehen missio

Maaliskuussa vuonna 2008 julkaistiin Electronic Artsin toimesta EA Montrealin kehittämä sotaräiskintä Army of Two. Peli on saatavana niin XBox 360:lle kuin myös Playstation 3:llekin.

Peli pelataan kolmannesta persoonasta eli pelaajan ulkopuolelta. Peli kuitenkin erottuu muista vastaavanlaisista normiräiskinnöistä selvästi siinä, että se on suunniteltu vahvasti kahden pelaajan pelattavaksi “co-op”-peliksi. Peli on toki pelattavissa myös yksin jolloin toisen pelaajan saappaisiin astuu tekoälyllä varustettu taistelutoveri.

Army of Two on myös saanut jatko-osia, joita on tätä kirjoittaessa julkaistu kaksi kappaletta – Army of Two: The 40th Day sekä Army of Two: The Devil’s Cartel. Kuten myös alkuperäinen Army of Two, ovat uudemmatkin pelisarjan tuotokset julkaistu ainoastaan konsoleille.

Kuin hapankorppua ilman juustoa

Army of Twossa käydään taistelua nimensä mukaisesti kahden miehen voimin. Päähenkilöinä toimivat Elliot Salem sekä Tyson Rios jotka ovat amerikkalaisia palkkasotureita jotka käyvät erilaisissa paikoissa sotimassa rahan perässä. Taisteluiden välissä viedään pelin tarinaa eteenpäin välivideoiden voimin.

Pelin juoni itsessään on kohtalaisen perustylsää tasoa. Meneehän se siinä taisteluiden sivussa, mutta juonensa osalta peli ei aiheuta mitään hillitöntä hinkua saada selville mitä kaiken takana tapahtuu. Pelin tasapaksun tarinan sijaan paras anti löytyy onneksi muualta.

Ensimmäisen parin tunnin aikana peli alkoi tuntumaan kuin hapankorpulta ilman juustoa – toimiihan se sellaisenaankin mutta jotain siitä silti puuttuu. Loppuaan kohden peli omaksi onnekseni muuttui paljon mielyttävämmäksi kokemukseksi.

Suurin ongelma itselleni Army of Twossa oli sen typerähkö vaikeustaso. Valitsin helpoimman tason millä pelata, koska olen vielä uusi pelaaja XBoxin ohjaimella, enkä muutenkaan ole mitenkään järin hyvä tämän tyylisissä peleissä edes hiiren ja näppimistön kanssa pelatessakaan. Kuitenkin pelin alussa vaikeustaso oli suhteettoman helppoa tasoa joka teki siitä tylsää menoa. Käytännössä taisteluissa tuntui vaikealta tai lähes mahdottomalta kuolla ja niihin pystyi sen vuoksi kirmaamaan vailla huolia ja murheita asetta laulattaen. Silloinkin kun vihollisten luodit tekivät tarpeeksi paljon vahinkoa, tuli taistelutoverin toinen puoli pelastamaan luotisateessa vahingoittuneen toverinsa ja lähes aina näistä selvisi takaisin eloon.

Pelin loppua kohden vaikeustaso lisääntyi mukavalla tapaa. Helpoimmalla tasolla pelatessakaan ei loppuvaiheessa käydyt taistelut enää olleet sellaisia missä voi kirmata keskelle taistelukenttää luotisateeseen, vaan siinä joutui jopa oikeasti pysymään esteiden takana suojassa. Koska pelasin tämän pelin yksin, joutui sen lisäksi myös loppua kohden antamaan taistelutoverilleen käskyjä mitä sen pitäisi tehdä jotta taisteluista pystyi pääsemään läpi.

Esimerkkinä taktikoinnin tarpeesta mainittakoon se, että pelissä on vihollisia joita ei voi suoraan edestäpäin tuhota ainakaan kovin helposti. Käytännössä toisen pelaajan pitää toimia attention whorena ja saada vihollisten huomio itseensä (räiskimällä niin paljon että vihollisten huomio kiinnittyy häneen) jonka jälkeen sitten itse kierretään vihollisen taakse ja lasketaan lipas tyhjäksi hänen selkäänsä samalla maanisesti nauraen. Pelihahmo ei kyllä nauranut maanisesti. En minäkään.

Peli tarjoaa pelajaalle mahdollisuuden ostaa myös erilaisia aseita joita sitten pystyy tuunaamaan pienimuotoisesti. Aseisiin pystyy ostamaan esimerkiksi isompia lippaita tai muuta pientä krääsää jotka vaikuttavat aseen tarkkuuteen tai muihin ominaisuuksiin. Aseista löytyy ostettavaksi myös sinko joka tuntui myös tehoavan niihin vihollisiin joiden taakse normaalisti joutui kiertämään – headshotilla singolla lasauttaen vihollinen oli kertalaagista vainaa. Hyvä niin.

Kaunis kuin sika pienenä

Army of Two oli itselleni pienimuotoisesti positiivinen yllätys graafiselta ulosanniltansa. Odotin että pelissä olisi ollut huonommat grafiikat, sillä peli on kuitenkin julkaistu jo vuonna 2008. Ilahduttavaa kyllä, grafiikat oli mielyttävän kauniit katsella ja oma ennakko-olettamukseni oli väärä. Tämäkin peli on tehty käyttäen Unreal Engine 3:a joten sen osalta grafiikoiden kauneuden ei olisi pitänyt olla kovin suuri yllätys.

Kuten aikaisemmassa Battlefield 3:n arvostelussakin (Lue täältä) mainitsin, ei näissä XBox 360 -pelien arvosteluissa nähtävät kuvat edusta parasta mahdollista tasoa eikä sen perusteella kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä pelin ulkonäöstä, sillä nämä kuvat on otettu kännykkäkameralla televisioruudusta.

Äänet oli pelissä kohtalaisen perustasoa – sen verran hyvät että mitään huonoa en niistä löydä sanottavaa lukuunottamatta muutamia kuivia ja tylsiä sotilaiden irroittelusessioita, joissa ilmakitaraa soiteltiin ja huudeltiin däng dängiä yhteistuumin. Ominaisuus jota huumoriksikin kutsutaan, mutta allekirjoittaneelle aiheutti kyseinen toiminnallisuus pelissä vain “mitä ihmettä minun silmäni juuri näkivät” -fiiliksen.

Musiikit sitä vastoin olivat omaan makuuni toimivat ja niitä oli ilo kuunnella. Perushyvää taistelufiilistä nostattavaa mättöä jossa kuullaan niin orkesterisoundeja kuin sähkökitaraakin.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan

Vaikka tämä peli onkin selvästi suunniteltu kaksinpeliksi, tuli se siis tahkottua yksikseen läpi tekoälyn omaavan toverin kanssa. Tällaisella pelitavalla pelattuna peli ei ollut mikään tuhottoman pitkä tuttavuus sillä pelasin tämän noin kahdeksassa tunnissa lävitse. Käytännössä siis pelasin tämän läpi ruokataukoja ja muita vastaavia lukuunottamatta yhdeltä istumalta. En sitten tiedä olisiko tämä kaverin kanssa pelattuna ollut pidempi vai lyhyempi tuttavuus, mutta yksin pelattuna ei ainakaan mistään pitkästä pelistä ole kysmys.

Pidin pelissä myös mahdollisuudesta ostaa ja tuunata aseita tehtävissä ansaituilla rahoilla, mutta silti olisin toivonut enemmän tarvetta kyseiselle ominaisuudelle – tällaisenaan se tuntui vain kivalta boonukselta, sillä ainakin helpoimmalla tasolla pelattuna koko pelin aikana ostin vain muutaman aseen ja luultavasti olisin alusta loppuun asti voinut pelin nakutella lävitse pelkkää AK 47:ää käyttäen. Toisin sanoen aseiden ostaminen ei sinänsä tuntunut tarpeelliselta ominaisuudelta vaan ainoastaan kivalta lisältä.

Lopputuloksena pelistä voisi sanoa että se on tällaisenaan ihan mukiinmenevä, mutta ei mikään maailmankuvaani järisyttävä tuotos. Siinä on mukavana poikkeuksena kahden miehen taisteluryhmä normaalin yhden miehen iskuryhmän sijaan, mutta yksin pelattuna sen hyödystä ei silti saanut kaikkea sen potentiaalia irti. Peli oli alkuvaiheissa tylsä mutta loppua kohden taso parani, ellei sitten itselleni vain iskenyt Tukholma-syndrooma. Graafiselta puoleltaan peli oli kaunis ja musiikit hyvät, mutta kokonaisuutena pelin läpi käytyä tuntui että jotakin silti jäi pelistä uupumaan – kenties sitä että pelissä olleita hyviä jippoja (esim. aseen vaihto taistelutoverin kanssa) olisi ollut oikeasti pakko käyttää pelissä etenemisen kannalta.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Hyvät musiikit
• Toimivat kontrollit

Moitittavaa

• Pelin hyvät uniikit ominaisuudet jäävät vain kivaksi lisäksi vailla aitoa hyötyä (ainakin yksinpelissä)
• Vaikeustason typeryys alkupuolella peliä

Arvosana: 7 / 10

Jaskan tavoin taisteluun

Vuonna 2011 lokakuussa julkaistiin Electronic Artsin toimesta DICE:n kehittämä sotapeli Battlefield 3. Peli on saatavana niin Windowsille kuin myös Playstation 3:lle sekä XBox 360:lle.

Battlefield 3 on nimensä mukaisesti osa Battlefield-pelien sarjaa jonka ensimmäinen osa, Battlefield 1942, nähtiin jo vuonna 2002. Pelisarjan muiden osien tavoin tämäkin peli on pelaajan silmistä kuvattua räiskintää.

Battlefield 3 on saanut kriitikoilta hyvän vastaanoton eikä tuotos ole joutunut tyytymään pelkkiin kehuihin vaan peliä on myös myyty yli 20 miljoonaa kappaletta.

Pieni ihminen suuressa maailmassa

Vaikka Battlefield 3 on monelle sotapelin ystävälle tunnettu peli erityisesti verkkopelaamisensa osalta, on pelissä mukana myös kampanja-moodi jossa voidaan yksinpelinä pelata sotatarina lävitse.

Tarina pyörii Yhdysvaltojen merijalkaväen ympärillä heidän taistellessaan People’s Liberation and Resistenceä (PLR) vastaan. Taisteluita käydään niin merellä, maassa kuin ilmassakin.

Juonensa puolelta peli on suhteellisen tasapaksua perushuttua. Sen jaksoi kyllä käydä läpi ja mielenkiinto pysyi juonen osalta edes kutakuinkin yllä, mutta mistään mestariteoksesta ei voitane puhua.

Käytännön tasolla pelaaminen on juonen osalta hyvin suoraviivaista etenemistä tehtävästä toiseen lineaarisessa järjestyksessä. Suurimmaksi osaksi suoritettavat tehtävät ovat ase kourassa kulkemista erinäisissä ympäristöissä suorittamassa hengenpoisto-operaatioita vihollisen sotilaille vastoin heidän tahtoaan.

Sisätiloissa ja ulkomaastoissa käytävien lähitaisteluiden lisäksi osissa tehtävistä pääsi käyttämään kulkuvälineitäkin. Käytännössä siis tankeilla tuli rällättyä pitkin aavikkoa lasauttamassa vihollisten tankkeja kappaleiksi. Lisäksi myös hävittäjän kyydissä tuli istuttua ja ihmeteltyä ja siinä sivussa toimittua ampujan paikalla pudottamassa vihollisten koneita alas.

Kuka täällä komentaa, ketä täällä totellaan?

Kontrollien osalta peli oli erittäin helposti lähestyttävä tuttavuus. Napit olivat loogiset ja kontrollit toimi kuten niiden odottaakin toimivan vailla isompia ongelmia käytettyjen nappien suhteen.

Käytännössä suurimmat haasteet mitä kontrolleissa vastaan tuli oli alkuvaiheessa hankala tähtääminen ja osuminen vihollisiin. Kyseessä kuitenkaan ei ole pelin vika, vaan tämä selittyy yksinkertaisesti sillä että en ole koskaan aikaisemmin pelannut yhtäkään FPS-peliä käyttäen peliohjainta muutamaa minuuttia pidempään. Jotenkin aiemmin olen mieltänyt räiskintäpelien pelaamisen ohjaimella kerettiläiseksi hapatukseksi josta pitäisi rankaista selkäsaunalla, joten kuten arvata voi, haasteita oli tähtäämisen kanssa alkuvaiheessa useampaan otteeseen.

Peli tuli pelattua muutama päivä takaperin hommaamallani XBox 360 -pelikonsolilla, joten myös käytettävä peliohjain oli itselleni uusi tuttavuus. Pari viimeksi lävitse pelaamani peliä tuli paukuteltua Playstation 3:n ohjaimella joten pientä opettelua oli siis erilaisen ohjaimen osalta. Olen toki aikaisemmin muutamia kertoja koettanut XBox 360:n ohjainta, mutta käyttötunnit ohjaimella jäänee alle kolmeen ennen tämän pelin läpikäymistä. Onneksi ohjaimesta toiseen siirtyminen oli pienempi haaste kuin hiirestä peliohjaimeen siirtymä tämän tyylin peleissä.

Musiikit ei jäänyt pelin aikana erityisesti mieleen, mutta onneksi pelin sävellyksien soundtrackin löytää myös Spotifystä josta sitä voi käydä kuuntelemassa. Ihan asiallista musiikkia, mutta jotenkin pelin aikana meni täysin huomaamatta ohi muutamaa kohtaa lukuunottamatta. Oliko ne sitten niin onnistuneesti tehdyt että ne täydensivät äänimaailmaa ja siksi jäi huomaamatta vai oliko oma huomioni muuten vain jossain muussa, mene tiedä.

Äänet olivat asia mistä erityisesti pidin tässä pelissä kauniin grafiikan lisäksi. Paikoitellen äänet olivat erittäin realistisen kuuloisia ja loivat aitoutta tunnelmaan. Ampumisen jälkeen hylsyn kilahtaminen kovaa lattiaa vasten oli äänensä osalta hienoa kuultavaa.

Grafiikat oli toinen mikä aiheutti itselleni pienimuotoisen wau-efektin. Harmillista kyllä, tässä arvostelussa nähtävät kuvat eivät tee parhaiten oikeutta pelin kauneudelle, sillä en ole vielä löytänyt järkevää tapaa ottaa pelistä kuvankaappauksia. Kaikki täsä arvostelussa nähtävät kuvat on kännykän kameralla otettuja kuvia televisioruudulta.

Yllätyin todella positiivisesti kuinka kaunista jälkeä XBox 360 -konsolillakin voidaan saada aikaiseksi. Peli ei ollut ilmeisestikään Full HD -tasoa vaan 720p, mutta 23-tuumaisella näytöllä pelattuna voin sanoa että en kyllä huomannut mitään eroa Full HD -tasoisena pelaamiini peleihin. Grafiikat olivat siis tarpeeksi hyvät.

Kentät pelissä ovat laajoja ja niissä on yleensä kohtalaisen paljon tilaa missä pyöriä. Toki jos liian kauas lähti kirmailemaan tuli varoitus että pitää taistelutantereelle palata. Pidin myös siitä kuinka hienosti kenttät tuhoutuvat. On mukavaa että kentässä olevat tolpat, muurit yms. yleisesti ottaen murenevat kun niitä ampuu joten niiden takana piileskely ei ole aina se turvallisin vaihtoehto vihollisilla.

Pelasin pelin käyttäen vaikeustasoa Easy. Vaikka kyseessä olikin pelin helpoin vaikeustaso, ei tämä ollut siltikään itselleni mikään suoranainen läpihuutojuttu. Monet tehtävät meni muutamalla yrittämällä lävitse, mutta vaikeinta kohtaa jouduin tahkoamaan kymmeniä minuutteja ja hyvin monta kertaa uudelleen ja uudelleen. En tiedä onko syy siinä että aikaisepaa kokemusta tämän tyylin peleistä ei ole ohjaimella pelattuna, vai yksinkertaisesti että olen vain suhteellisen rävelö pelaajana, mutta kuitenkin oli hyvä että vaikeustaso ei ollut suhteettoman helppo helpoimmalla tasolla mutta se ei myöskään ollut itkuparkuraivarin partaalle ajava kärsimysnäytelmä joka päättyy konsolin kannalta onnettomaan ragequittaukseen.

No, onko se nyt sitten hyvä?

Isoimpana miinuksena pelin XBox 360 -versiosta on kuitenkin mainittava epävakaus. Levyltä asentamani versio kaatoi XBoxin yhdessä tehtävässä pariin kertaan totaalisesti ja jouduin sammuttamaan konsolin virtanapin kautta. Käytännössä en voinut pelata tarinamoodia lävitse ennen kuin kyseisen ongelman sai poistumaan.

Koska XBox 360 -konsolista ei ole aikaisempaa kokemusta, asensin kaiken varuilta pelin molemmat levyt konsolin kovalevylle ja lisäksi tein Microsoft Live -tilin ja käynnistin pelin kun olin kirjautuneena Live-palveluun. Peliin ilmeisesti latautui jokin päivitys jonka jälkeen kyseinen missio oli mahdollista päästä lävitse ilman konsolin jäätymistä. En sitten tiedä oliko ongelman korjaantuminen seurausta pelin päivittämisestä vai siitä että asensin pelin molemmat levyt kovalevylle, mutta kuitenkin tämänkaltainen ongelma oli iso miinus muutoin erinomaisessa pelissä.

Pituutensa puolesta Battlefield 3 oli lyhyt peli ja sen sai parin päivän aikana pelattua ilman että tarvitsi istua aamusta iltaan asti konsolin äärellä. Kokonaistuntimäärää en osaa tarkemmin sanoa paljonko tähän käytin, mutta arvioisin että noin 10 tuntia.

Loppupäätelmänä siis Battlefield 3 oli yksinpelimoodin osalta mukava tuttavuus. Se onnistui siinä tärkeimmässä mitä peliltä odotankin, eli sitä oli mukavaa ja viihdyttävää pelata. Vaikka juonensa osalta peli oli suhteellisen laimea ei se silti vähentänyt pelikokemuksen mukavuutta. Ainoa merkittävä miinus oli konsolin jumiuttavat bugi pelissä joka pakotti päivittämään pelin ennen kuin tarinaa pystyin käymään edes lävitse. Tästäkin huolimatta peli oli sangen hyvä kokonaisuus.

Kehuttavaa

• Visuaalisesti kaunis
• Hyvän kuuloinen äänimaailma
• Mukavan simppelit kontrollit
• Hyvin mitoitettu vaikeustaso ainakin aloittelijalle

Moitittavaa

• Bugi tehtävässä joka pakotti laittamaan konsolin nettiin ja hakemaan päivitykset peliin jotta tarinaa pystyi edes pääsemään loppuun

Arvosana: 9 / 10

Kumivaate on periaate

Vuoden 2011 lokakuulla sai Rocksteady Studiosin Batman: Arkham City nähdä kuunvalon kun Warner Bros Interactive Entertainment julkaisi kyseisen pelin markkinoille niin Playstation 3:lle sekä XBox 360:lle. Peli ilmestyi Windows-versiona seuraavassa kuussa ja vuoden 2012 puolella peli löysi tiensä myös Nintendon Wii U:lle sekä Mac OSX:lle.

Arkham City on jatkoa vuoden 2009 Batman: Arkham Asylumille (Lue arvostelu). Pelillisesti peli jatkaa myöskin samalla linjalla, joten kyseessä on yhä toimintaa sisältävä seikkailupeli, jossa asiat ratkotaan nyrkeillä eikä puhumalla.

Arkham Asylumin tapaan Arkham Cityn käsikirjoituksesta on ollut vastaamassa Paul Dini ja myös äänirooleissa on edellisestä osasta tuttuina ääninä Kevin Conroy (Batman) sekä Mark Hamill (Jokeri).

Ajallisesti tarina sijoittuu vuoden päähän Arkham Asylumin tapahtumista. Arkham Cityn tarinassa pyöritään samaa nimeä kantavan supervankilan muurien sisäpuolella ja siinä pyritään estämään jotta Protocol 10 -nimellä etenevä projekti ei pääsisi tapahtumaan. En lähde spoilaamaan tässä sen tarkemmin mikä kyseisen projektin tarkoituksena on (Wikipediasta voi lukea jos haluaa), mutta kuten arvata voi, mutkia tulee Batmanin matkaan useita ja välejä täytyy selvitellä useammankin kriminaalin kanssa.

Käsi nyrkkiin vie!

Arkham City on vaarallinen paikka jossa meinaa tulla tupenrapinat vähän jokaisen nurkan takana. Käytännössä siis taisteluita on paljon, joista osa on pakko ratkoa jotta juonessa pääsee eteenpäin, mutta osa taistelukohtauksista on sellaisia jotka eivät vaadi ainakaan siinä vaiheessa peliä asian selvittämistä. Toisin sanoen kun paikasta A ollaan siirtymässä paikkaan B, voi kesken matkaa tutustua paikalliseen junttijengiin joka haluaa jakaa nyrkein, asein ja rautakangein oman käden oikeutta. Levitäppä siinä sitten pasifismin ilosanomaa.

Tappelukohtauksia tuntui olevan mukana siis enemmän kuin edellisessä osassa. Käytännössä turpasaunoja oli paikoitellen tarjolla niin paljon että olisi voinut luulla tulleensa perjantai-iltana Polvijärven perinnepäiville.

Onneksi pelissä ei luoteta pelkästään ohjaimen kurittamista vaativiin mättöihin, vaan suoraviivaisen selkäsaunan lisäksi pelissä on tarjolla myös ns. stealth-osuuksia. Näissä hiiviskelyä ja piileskelyä vaativissa tehtävissä on siis tarkoitus niittää väkeä nurin kaikessa hiljaisuudessa muiden vihollisten sitä huomaamatta.

Lisäksi mukana on erilaisia pikkupahiksia joiden kanssa pitää käyttää erilaisia taktiikoita; esimerkiksi Mr. Freezen kanssa välejä selvitellessä täytyi Batmanin käyttää useampaakin erilaista taktiikkaa ennen kuin miestä saatiin nurin.

Vaikka pelissä pelataankin pääsääntöisesti lepakkomiehen roolissa, oli osa tehtävistä kissanaisen heiniä. Tämä oli mukava lisä, sillä mikäs sen mukavampaa kuin lähteä pätkimään kriminaaleja nahkaruoskalla halki, poikki ja pinoon. Peliin sai kertaheitolla lisää monipuolisuutta niin juoneen kuin pelattavuuteenkin tällaisella ratkaisulla.

Menen sinne minne nenä näyttää

Kontrollien puolelta Arkham City on toimivasti toteutettu. Tämäkin tuli hakattua lävitse käyttäen PS3:n ohjainta ja tällä kertaa ohjaaminen tuntui jo paljon luontevammalta kuin edellistä osaa pelatessa – vanhakin koira on siis oppinut uusia temppuja eikä enää kontrollerin kanssa tarvinnut juurikaan miettiä mitä nappia pitää painaa. Ilahduttavaa oli myös huomata että kun Steamia käyttää ns. Big Screen Modessa joka on suunniteltu televisiokäyttöä varten, pystyy pelissä ottamaan kuvankaappauksetkin ohjainta käyttäen. Helpotti merkittävästi kuvankaappausten ottamista kun ei tarvinnut välillä aina sykyillä näppäimistön ääreen kuvia ottaakseen.

Ohjattavuuden lisäksi pelikamera rullasi hyvin sinne minne sen kuuluikin. Kamera kulki kuin ajatus – tosin liene paremminkin – ja itse ei kameraa kovin paljoa joutunut pyörittämään olosuhteiden pakosta. Toki kamerakulmaa tuli pyöriteltyä etsiskellessä paikkoja ja katsellessa maisemia, mutta taisteluissa ja muissa kiireisissä tilanteissa tähän ei tarvinnut ryhtyä kuin muutaman kerran koko pelin aikana.

Vaikka jo edellinen osa olikin visuaalisesti kaunis, oli tämän pelin miljöö saatu vedettyä vielä sitäkin kauniimmaksi. Tummanpuhuva tunnelma oli huikeaa katsottavaa ja koettavaa ja se upposi omaan goottitematiikkafiksaatiooni yhtä hyvin kuin kossupullo spugeen.

Äänet oli niin hyvää kuin tältä uskalsi odottaakkin. Jotenkin mielikuva jäi että äänet olisivat olleet jopa paremmin toteutettu tässä kuin aikaisemmassa osassa, sillä äänien suunta oli paremmin hahmotettavissa. En ole varma oliko tämä seurausta että enemmän nakuttelin luurit päässä tätä menemään, mutta yhtä kaikki, ääniin oli saatu mukavasti aitouden tuntua tällaisella. Samoin kaiut tuntuivat aidommilta. Esimerkiksi kirkossa puheet ja muut äänet kaikuivat hienosti, vaikka paikoitellen ne tuntuivat hieman ylikorostuneilta.

Musiikit olivat mahtipontista orkesterimättöä joissa pääsi hyvin elokuvamaiseen tunnelmaan. Ääninäyttely oli yhä ammattimaista jälkeä kaikkien hahmojen osalta eikä siitä löydä pahaa sanottavaa. Mukavana puolena rivirikollisetkin lennättivät keskenään legendaa joita oli toisinaan mukava pysähtyä kuuntelemaan.

Audiovisuaalisen antinsakin osalta peli on siis kaikin puolin kunnossa. Oikeastaan tämä peli oli itselleni ensimmäinen kerta kun tajusin että sana videopeli alkaa todellakin lunastamaan sanaansa sisältyvää lupausta – peliä pelatessa ja katsellessa useammissakin paikoissa alkaa olemaan jo vaikeaa tietää pelaavansa peliä eikä katsovansa elokuvaa, etenkin jos näytöllä ei ole näkyvissä mitään ylimääräistä pelin informaatiota.

Arkham City oli peliajassa mitattuna kohtalaisen pituinen peli. Pelasin tämän läpi kolmen päivän aikana ja aikaa kului noin 16 tuntia. Yleinen keskiarvo How long to beat -sivustolla näyttää olevan tätä kirjoitellessa päätarinan osalta 14 tunnin kieppeillä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Batman: Arkham City jatkaa Arkham Asylumin kaavaa niin hyvässä kuin pahassakin. Se on suoraviivainen taisteluseikkailu joka tarjoaa pääjuonensa lisäksi erilaisia sivutehtäviä. Pääjuonessa on pääsääntöisesti helppoa pysyä eikä kovin usein ajauduta päämärättömään haahuiluun.

Koko pelin aikana jumituin ainoastaan yhteen kohtaan niin pitkäksi aikaa että turvauduin etsimään netistä ohjetta teenkö oikein kyseisessä kohdassa vaiko en. Kyseisessä kohdassa täytyi heittää kauko-ohjattava batarang (lepakon muotoinen “heittotähti”) sulaketauluun jotta oven sai aukeamaan. Tämänkin olisi kyllä voinut inhimillisesti tavan järjellä tajuta, mutta enpä tajunnut sitä ennen kuin kärsivällisyyteni rajat tulivat vastaan ja tarkistin netistä mitä teen väärin.

Toisinaan pelin taistelukohtaukset olivat niin peukaloa kuin mieltäkin puuduttavia mättöjä, joihin olisin kaivannut hieman monipuolisuutta nykyistä enemmän. Koomista sinänsä oli myös se, että ainakin luultavasti vaikeammiksi kaavaillut väliviholliset olivat helpommin pieksettävissä kuin kaduilla vastaan tuleva junttijoukko aseineen ja rautaputkineen.

Kokonaisuutena Batman: Arkham City on viihdyttävä mättöpeli kauniilla toteutuksella. Se tarjoaa pelaajalleen sopivan rentoa mätkintää jossa haastetta löytyy tarpeeksi jotta se ei jää läpihuutojutuksi, mutta kuitenkin sen verran vähän että hermojensa venyvyyttä ei tarvitse tarpeettoman paljoa koetella. Vaikka peli sortuukin paikoitellen saman toistoon ja tylsiksikin käyviin taistelukohtauksiin, on peli silti erinomainen peli jota on mielyttävää pelata.

Kehuttavaa

• Audiovisuaalisesti kaunis
• Toimiva tarina
• Toimivat kontrollit

Moitittavaa

• Samaa toistavat, puuduttavuuteen asti menevät taistelut

Arvosana: 9 / 10