Jenkit vastaan kommarit

Wanhojen hyvien aikojen konsoleilla (lue: Xbox) pelaamiseni jatkui Freedom Fightersin myötä.

Freedom Fighters on vuonna 2003 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu räiskintäpeli, jossa jenkit sotivat kommunisteja vastaan. Peli on julkaistu Xboxin lisäksi myös Windowsille, Pleikkari kakkoselle sekä Nintendon Gamecubelle.

Kehitystyö on tanskalaisen pelitalon IO Interactiven käsialaa. Julkaisun on hoitanut Electronic Arts, lukuunottamatta Playstation 2:n versiota, jonka IO Interactive on itse hoitanut.

Peruskauraa

Pelillisesti Freedom Fighters on hyvinkin tyypillinen kolmannen persoonan kuvakulmasta koettava räiskintä – tehtäviä tehdään ja väkeä lahdataan pikkusta vaille paljon.

Tarinassa kerrotaan kuinka neuvostoliitto on tullut maailman mahdiksi pudotettuaan ensimmäisen atomipommin Berliiniin päättäen toisen maailmansodan ja kuinka kommunistivaltioita on kaikkialla Amerikan ympärillä. Putkimiehet, veljekset Mario ja Luigi – eikunsiis Chris ja Troy Stone ovat matkalla asiakaskäynnille aktivisti Isabella Angelinan luo. Asunto on tyhjä eikä Isabellaa näy missään.

Samaan aikaan kommunistit tekevät yllätyshyökkäyksen New Yorkiin ja samaten myös tuohon aktivistihipin asuntoon. Troy tulee kaapatuksi sotilaiden toimesta, mutta Chris pääsee pakoon paukautettuaan yhden sotilaista unille ja otettuaan jalat alleen. Putkimiehille ei kannata ryppyillä!

Myöhemmin Chris löytää aktivisteja joiden mukaan hän lyöttäytyy, pelastaa vankina olevan Isabellan ja lähtee pelastamaan siinä sivussa sen jälkeen myös Amerikkaa. Ei hassumpaa urakehitystä putkimieheltä.

Kälyisiä kontrolleja

Pääsääntöisesti pelillisesti Freedom Fighters oli hyvä peli, mutta myös miinuspuolia mahtuu mukaan.

Isoimpana ja useimmiten vastaan tulleena miinuspuolena täytyy mainita kontrollit. Aseesta toiseen vaihtaminen tapahtui pelissä painamalla oikeaa Xboxin tattia, jolloin sai auki ympyrän muotoisen kuvion josta valittiin vasemmalla tatilla sitten haluttu ase. Tämä aiheutti paikoitellen ongelmaa, sillä samasta rinkulasta piti valita myös inventaarion muita esineitä. Useammankin kerran kun tarkoituksenani oli valita nopeasti health pack, tuli valittua Molotovin cocktail. Vähissä energioissa asiaa ei auttanut että viereen tuli heitettyä molotovi eikä suinkaan otettua energiaboostausta.

Toinen kontrolleissa ollut kälyisyys liittyi zoomattuun ampumiseen. Vasenta tattia pohjaan painaessa sai zoomattua että pystyi paremmin ampumaan kaukana olevia vihollisia – tai olisi pitänyt pystyä. Kuitenkin zoomauksen kanssa tähtääminen meni sen verran hankalaksi, että useammin tuli vain rynnättyä ase kourassa ääntä kohden samalla räiskien mielipuolen lailla ympäriinsä.

Typeryyttä tehtävissä

Huonona puolena täytyy mainita myös tehtävien valinta. Tehtäviä katseltiin kartalta, josta valittiin kartalla näkyvistä kohteista vapaassa järjestyksessä mikä tahansa.

Huonoksi tehtävän valinnassa tuli se, että tehtäviä oli mahdollista valita väärässä järjestyksessä. Pelasin alussa peliä toisiksi helpoimmalla vaikeustasolla, koska ajattelin että se on sopiva. Kuitenkin jo johonkin alkupään tehtävään jumituin sen verran pitkäksi aikaa että suosiolla pudotin vaikeusasetetta vielä helpoimmaksi.

Kuitenkaan vaikeustason pudottaminen ei asiaan auttanut, sillä samassa kohtaa jumituin yhä uudelleen. Tehtävässä piti pasauttaa silta C4:llä atomeiksi, mutta kentästä ei mistään löytänyt tuota tarvittavaa C4:ää. Tajusin myöhemmin sitten että C4 ei löydy siltä kartalta, vaan tehtävät pitääkin käydä eri järjestyksessä tekemässä. Lopulta kun tämän tajusi ja kävin tekemässä kartan tehtäviä eri järjestyksessä, tuli pelaamiseen jälleen viihdyttävyyttä mikä meinasin jumiutumisen myötä kadota. En diggaile siitä että pelaajalle annetaan näennäinen mahdollisuus suorittaa tehtäviä halutussa järjestyksessä, jos on mahdollista valita väärin ja sen takia jumiutua johonkin tehtävään.

Myöhemmissä tehtävissä tuli vastaan aivan uudenlaisia typeryyksiä. Tehtävissä oli tarkoitus käydä lasauttamassa C4:llä paikkoja ja sen jälkeen käydä laskemassa neukkujen lippu alas ja jenkkien lippu ylös. Kuitenkin huomasin että ainoa mitä todella tarvitsi tehdä, oli käydä laskemassa tuo lippu. Peli katsoi että kun sain jenkkien lipun salkoon, olen myös tehnyt muut kartalla vaadittavat tehtävät.

Tätä pelin typeryyttä tulikin sitten hyödynnettyä muutamat kerrat, koska vastaan tuli räjäyttämistehtäviä eikä itselläni ollut taaskaan niitä tarvittavia C4:sia yhtään, koska olin taas tehnyt tehtävät väärässä järjestykesssä. Ryntäys lipulle ja vapauden lippu liehumaan ja tehtävä finaaliin.

Eeppistä menoa

Peli oli visuaaliselta puoleltaan pelattavaa tasoa. Olihan se karkea, mutta mitäpä muutakaan voi tuon aikakauden peliltä odottaa. Kuitenkin visuaalista kauneutta tärkeämpi asia on se, että peli oli tarpeeksi mukavan näköinen katsella eikä rupuisuus pistänyt häiritsemään alkuunpääsyn jälkeen.

Freedom Fightersin soundtrack oli poikkeuksellisen hyvä. Soundtrack oli monin paikoin sen verran eeppistä kamaa, että olisin soundtrackin perusteella kuvitellut pelaavani jotain massiivista ropellusta enkä mitään 3rd person shooteria. Musiikkien takaa löytyy Jesper Kyd, mies jonka ansiolistalle on päässyt myös Borderlandsien ja Assassin’s Creedien soundtrackeja.

Loppupäätelmänä Freedom Fighters oli ihan jees peli jonka parissa meni noin kahdeksan tuntia. Kiitosta pelille tulee erinomaisesta soundtrackista, semisti kiinnostavasta tarinasta ja pääsääntöisesti toimivasta pelattavuudesta. Miinusta vastaavasti tulee paikoitellen kälyisistä kontrolleista ja mahdollisuudesta valita väärässä järjestyksessä tehtävien tekemistä, jonka seurauksena voi tulla jumiutumista ja turhautumista pelikokemukseen.

Kehuttavaa

• Kohtalaisen kiinnostava tarina
• Pääsääntöisesti viihdyttävä pelattavuus
• Erinomainen soundtrack

Moitittavaa

• Mahdollisuus yrittää tehdä tehtäviä väärässä järjestyksessä
• Tehtävän sisäisiä osia ei ole pakko tehdä, vaikka ne tehtävälistalla on tehtäväksi määrätty
• Paikoitellen hankaluuksia kontrollien kanssa

Arvosana: 6 / 10

Sädekehän sankarit

Tovi takaperin löysin tori.fi sivuston kautta hyvään hintaan alkuperäisen ensimmäisen Xboxin ja läjän pelejä. Pelien joukosta löytyi myös hyvää mainetta niittäneen Halo-pelisarjan toinen osa, omaperäisesti nimeltään Halo 2.

Koska itselläni ei ole mitään kokemusta aikaisemmin tästä pelisarjasta, päätin lykätä tämän ensimmäiseksi Xboxin testipeliksi nähdäkseni onko pelisarja mistään kotoisin – tai onko ainakaan tämä osa.

Halo 2 on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu science fiction räiskintäpeli. Peli on saatavana niin Windowsille kuin myös Xboxille. Halo 2 on julkaistu vuonna 2004, ja sen on kehittänyt Bungie Studios. Pelin on julkaissut Microsoft Game Studios joka nykyisin tunnetaan nimellä Microsft Studios.

Alieneita ja ihmisiä

Halo 2 on jatkoa vuonna 2001 julkaistulle pelisarjan ensimmäiselle pelille, Halo: Combat Evolvedille. Koska itselläni ei aikaisemmasta osasta ole kokemusta, en tarinasta oikein saanut kaikkea irti. Jos mahdollista, on tämän pelisarjan kohdalla siis parempi pelata ensin ykkösosa jotta saa paremmin käsitystä tästä kakkososan tarinasta.

Erittäin karkeasti ja lyhyesti tiivistäen tarinassa pyritään estämään Halon laukaisu, sillä mikäli se saataisiin käyntiin, tappaisi se kaiken elämän 25.000 valovuoden säteeltä. Pidemmän sepustuksen tarinasta löytää Wikipediasta.

Pelillisesti Halo 2 on hyvin suoraviivainen FPS-peli. Eteenpäin mennään, vihollisia lahdataan ja tarinaa kuljetetaan eteenpäin välianimaatioiden voimin. Paikoitellen olennaisia asioita kuuluu pelin aikanakin, mutta ensisijainen tarinankerrontatapa on välianimaatiot.

Uudempiin FPS-peleihin tottuneena oli itselläni paikoitellen haasteita löytää minne pitää mennä, sillä peli ei heti tarjonnut opastuksia suunnasta. Kuitenkin jos aikansa eksyksissä haahuili, tuli peliin näkyviin jonkinsorttista opastusta minne mennä. Tämä oli toimiva ratkaisu opastuksiin.

Kantikasta menoa

Halo 2 on vanha peli, ja se on helppoa havaita sitä pelatessa. Grafiikat on paikoitellen kantikkaita ja tekstuurit kohtalaisen kälyisiä nykypeleihin tottuneeseen silmääni. Pelin grafiikat toivatkin paikoitellen mieleen vanhan Quaken. Kuitenkin paikkapaikoin grafiikat olivat jopa kauniita katsella, joten mikään susiruma peli ei missään nimessä ole kuitenkaan kyseessä.

Vaikka grafiikat olivatkin monin paikoin kantikkaat ja todella old schoolia, ja vaikka katselinkin niitä 50″ ruudulta, ei se onneksi heikentänyt pelikokemusta lainkaan.

Peli oli koukuttava ja se imaisi puoleensa – niin hyvin, että toisen pelipäivän iltana unille tuli mentyä vasta puolen yhden maissa kun tätä innostuin tahkoamaan. Pelissä oli imua sen verran paljon, että grafiikoiden karkeus unohtui täysin kun kunnolla pääsi pelaamisen vauhtiin.

Musiikit ja äänet olivat tasokasta jälkeä – tosin audiopuolella ei ole pelaamisen kannalta ajatellen tekniikan kehityksen myötä kuitenkaan mitään maata mullistavaa edes tapahtunut ensimmäisen Xboxin julkaisun jälkeen, joten sinänsä ei mikään ihme. Musiikkeja oli mukava kuunnella, ja soundtrackin kappaleiden tyylit oli poikkeuksellisen vaihtelevia moneen muuhun pelaamaani peliin verrattuna.

Tarina jatkuu

Halo 2:n läpipelaamiseen käytin kolme iltaa, joten pelattavaa se tarjosi omaan makuuni sopivasti. How long to beat -sivustolla ihmiset kertovat pelanneensa tämän keskimäärin yhdeksässä tunnissa, mutta itselläni kenties 13 tuntia voi olla lähempänä.

Myöskin plussaa tulee siitä, että pelin vaikeustaso oli hyvin mitoitettu keskivertopelaajalle, sillä mihinkään kohtaan ei jumiutunut suhteettoman pitkiksi ajoiksi (pelatessa vaikeustasolla Normal).

Lopputiivistelmänä Halo 2 on erinomainen FPS-peli, jonka parissa oli mukava viettää useampi ilta. Vaikka peli on vanha ja se on helppoa havaita sen grafiikoita katsoessa, ei pelikokemus mene tästäkään huolimatta pilalle. Pelissä on imua joka sai ainakin allekirjoittaneen uppoutumaan pelimaailmaan niin hyvin, että kello kolkutteli jo aamuyön tunteja kun toisena iltana päästin ohjaimen hyppysistäni ja siirryin unimaailmaan.

Pelattuani tämän pelin, oli itseni helppoa ymmärtää miksi pelisarja on niinkin suosittu. Kyseessä on omassa genressään erinomainen tuotos jota kelpaa pelata yhä vuonna 2015.

Kehuttavaa

• Kaikin puolin toimiva paketti

Moitittavaa

• Tekstitysten puute
• Tarinasta ei oikein päässyt kunnolla pelin aikana perille jos Halo-sarja ei ole entuudestaan tuttu

Arvosana: 8,5 / 10

Tee itsellesi palvelus – älä pelaa tätä

No niin. Spoilasin ensimmäiset ajatukseni tästä pelistä heti ensimmäisen kappaleen väliotsikkoon. Anteeksi.

Ajattelin vaihteen vuoksi pelata jonkin pelin lävitse pleikkari kakkosella, sillä en ole koskaan yhtään peliä sillä vielä lävitse pelannut. Koska hyllystäni sattui löytymään Nemoa etsimässä eli Finding Nemo, ja koska How long to beat -sivusto antoi pelaamiseen käytettäväksi ajaksi noin kolmisen tuntia, ajattelin että tässäpä hyvä ja rento peli pelattavaksi.

Kuten arvata saattaa, ei kaikki mennyt niin kuin Stromsössä.

No onhan siinä jotain hyvääkin, toki

Peli tulille ja Nemon seikkailua kokemaan. Ensialkuun simppeleitä tehtäviä joissa pullikoidaan lätäkössä ja viedään Nemoa koululle päin yksinkertaisten tehtävien saattelemana, aivan kuten lapsille suunnatulta peliltä saattaisi odottaakkin.

Asiat menevät matkalla vähän pieleen ja Nemo joutuu sukeltajan haaviin. Elokuvasta tuttua tarinaa, mikäli leffa on tullut katsottua.

Nemon isä päättää lähteä pelastamaan poikaansa Nemoa ihmisten kynsistä, ja näinpä seikkailua päästään kokemaan myöskin Nemon isän Marlinin näkövinkkelistä. Marlinin matkaan tarttuu myös huonon lähimuistin omaava Dory, joka saa myöskin toimia pelaajan kontrolloitavana kalana.

Alkupään tehtävät ovat mukavia. Rentoja ja kepeitä tehtäviä joissa pääsääntöisesti vain uiskennellaan oikeita reittejä. Kevyttä viihdettä, siis.

Leppoisan alun jälkeen valitettavasti meiniki ei jatkunut enää tasaisen leppoisana, vaan vastaan alkaa tulemaan haastavia tehtäviä. Erääseen tehtävään jumituin pariksi tuntia (!), vaikkakin osasyy oli televisiokuvan kirkkausasetuksissa. Kenttä oli synkkä ja pimeä kuin norjalaisen metallistin mieli, eikä sieltä tahtonut löytää mitään valoisaa.

Huomattuani että omat asetukseni ovat pielessä (videokaappausohjelman asetuksissa), helpottui kenttä merkittävästi. Tämän jälkeenkin silti junnasin samassa kohdassa “tovin jos toisenkin”. Ainakaan ei tarvinnut puolisokkona sukellella.

Raivon partaalle ajavat tehtävät

Kun vihdoin ja viimein pääsin haastavan kohdan ohitse, ajattelin että tuskinpa näitä enää pahemmin tulee. Voi kuinka väärässä ihmislapsi voikaan olla!

Pelissä tulee vastaan puzzletehtäviä. On yhdeksän ruutua joissa kahdeksan palaa. Yhtä palaa kerrallaan voi liikuttaa aina vapaaseen ruutun. Kuinka ollakaan, yhteen tällaiseen tuli jumituttua myös kymmeniksi minuuteiksi. Ensialkuun koetin nopeasti vain rätkäistä kohdan ohi, mutta havaittuani taktiikkani huonoksi (summassa koetella josko osuisi kohdalle), jouduin vaivaamaan päätäni. Suomeksi sanoen, nämä tehtävät olivat suhteellisen syvältä. Näitäkin kerkesi tulemaan vastaan useampia pelituntien aikana.

Seuraava hermojani koettanut kohta tuli vastaan vähän tästä eteenpäin. Tehtävä missä Marlin ja Dory pomppivat meduusojen päällä ja pistävät kilparallit menemään. Dory lähtee vauhdilla etenemään ja Marlinin pitää voittaa hänet nopeuskilpailussa. Dory on aivan jäätävän nopea uimaan, mutta Marlin onneksi osaa pomppia vauhtia meduusojen päällä.

Itse pelaajana tietenkin mennään tällä hitaammalla kaverilla, ja tietenkään pomppiminenkaan ei mene niin helposti, sillä ajoituksen on oltava hyvä. Jos ajoitus painaa nappia padilta heittää joko ennakkoa tai hieman jäljessä, hyppely loppuu kesken ja pitää etsiä seuraava meduusa jonka päältä taas ottaa vauhtia ja jatkaa pomppimista.

Arvaatkaapa menikö tässä tehtävässä kauan? Kyllä, aivan oikein. Meni. Reilusti yli tunti vai menikö peräti yli kaksi. Saattaa olla että tehtävä koetteli kärsivällisyyttäni muutamat kerrat.

Edes jotain positiivista sanottavaa?

Loppuun on hyvä heittää jotain positiviistakin sanottavaa. Peli on mukavan näköinen ja siinä on mielyttävät musiikit. Se ei sisällä väkivaltaa, vaikkakin saattaa silti aivan perheen pienimmille olla hieman liian jännä pelattavaksi (mm. hai jahtaa ja pakoon pitäisi päästä).

Hyvä puoli pelissä on myös se, että se on tekstitetty ja puhuttu suomeksi.

Kokonaisuutta ajatellen Finding Nemo olisi voinut olla hyvä peli, ellei sitä olisi pilattu aivan suhteettoman vaikeilla tehtävillä joihin jumittuu suhteettoman pitkiksi ajoiksi.

Peli ei anna myöskään vaihtaa vaikeustasoa, eikä se myöskään anna mahdollisuutta ohittaa näitä tarpeettoman vaikeita kohtia. Nämä kaikki huonot puolet painavat vaakakupissa niin paljon, että en voi tätä peliä suositella kenellekään sunnuntaipelaajalle joka haluaa vain viihdyttävää peliä. Peli on soveltuvampi hardcore-pelaajille (PS2-versio, PC-versio ilmeisesti on merkittävästi helpompi ainakin joidenkin foorumeiden mukaan).

Tämän pelin kohdalla nostin kädet ilmaan ja jätin pelin lopulta kesken. Kenties joskus vielä kärsivällisyyteni antaa myöten pelata tämän loppuun. Sitä ennen etsin parempaa pelattavaa.

Kehuttavaa

• Paikoitellen viihdyttäviä hetkiä tarjoava
• Puhuttu ja tekstitetty suomeksi (vaikka kaikki kohtia ei ole tekstitetty)
• Ei väkivaltainen eikä raaka, mukavaa vaihtelua

Moitittavaa

• Aivan järjettömän vaikea vaikeustaso joissain tehtävissä
• Samaa toistavia tehtäviä
• Paikoitellen epäselvät tehtävät

Arvosana: 3,5 / 10

Elämää usvassa

Joitain toveja takaperin paikallisesta GameStopista tuli tehtyä peliostoksia pleikkari kolmoselle, jolloin matkaani tarttui myös silloin itselleni täysin tuntematon tuotos, Haze.

Haze on vuonna 2008 julkaistu ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava räiskintä, joka lopulta päätyi Playstation 3:lle yksinoikeuspeliksi kun versiot Windowsille ja Xbox 360:lle peruuntuivat.

Pelin on kehittänyt Free Radical Design (nykyinen Crytek) ja sen on julkaissut Ubisoft.

Tulevaisuuden sotilaat

Hazessa pelataan Shane Carpenter nimisellä sotilaalla tulevaisuudessa, vuodessa 2048. Maailmassa ei ole enää mailla omia sotavoimia, vaan sotatoimenpiteet hoidetaan palkka-armeijoiden voimin.

Suurimman palkka-armeijan omistaa Mantel-niminen yritys, jolla on businessejä myös lääketeollisuuden saralla. Carpenter on yksi Mantelin sotilaista ja valmis tottelemaan käskyjä kyseenalaistamatta, kuten kunnon sotilaan kuuluukin.

Positiivisena puolena pidin tässä pelissä juonta, sillä siinä oli paikoitellen mukavia käänteitä ja ajatuksia herättäviä dialogeja. Toki kyseessä ei ollut mikään maailman syvällisin tarina, mutta hieman ainakin pelaamiani keskivertoräiskintäpelejä parempi.

Elämän Nectariinia

Haze on suurimmalta osaltaan hyvin tavanomainen FPS-peli ilman isoja yllätyksiä. Kuitenkin poikkeuksena keskiverto räiskintään, on pelin erikoisuutena sotilailla käytössä Nectar-seerumia, ainetta jonka avulla sotilas saa erikoiskykyjä aineen vaikutuksen alaisena.

Nectaria on pelaajan asussa, jonka kautta hän voi ottaa ainetta käyttöönsä. Aineen vaikutuksen alaisena pelaaja mm. näkee viholliset selvemmin, joka edesauttaa vastapuolen pelaajien siirtämistä manan maille.

Kuten kaikkea muutakin, myös Nectaria pitää käyttää kohtuudella. Mikäli sotilas saa yliannostuksen ainetta, alkaa hän räiskimään kaikkea liikkuvaa – myös omalla puolella taistelevia sotureita. Vihollisjoukot ovat kehittäneet tätä tietoa hyödyntäen kranaatteja, jotka päräyttävät ilmoille nektaria jonka avulla he voivat kääntää sotilaita toisiaan vastaan.

Kontrollit pelissä olivat toimivat, vaikkain itseäni hieman häiritsi paikoitellen väärässä napissa oleva aseen lataus (verrattuna mitä yleensä näissä on ollut). Onneksi tämä ei aiheuttanut juurikaan ongelmia, mutta silti se pelin loppumetreilläkin tuntui “väärältä”. Vanhat tavat kuolevat hitaasti.

Musiikit ja äänet olivat keskivertoa tasoa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan eikä toiseen, eli perus toimivaa tasoa.

Toistaisitko nyt vielä kerran…

Pääsääntöisesti Hazea oli miellyttävää pelata, mutta rasittaviakin puolia löytyi.

Yksi rasittava puoli oli toki se, että peli jökkäytti pleikkarin kerran totaalisen tilttiin joka on toki iso miinus. Onneksi buutin jälkeen tästä selvittiin.

Toinen rasittava piirre oli se, että tekstuurit alkoivat muutamassa tehtävässä bugittamaan ihan huolella. Käytännössä näkyi vain taivasta ja muutama tekstuuri siellä täällä, mutta mitään olennaista ei sitten näkynytkään. Onneksi kuolemisen jälkeen ongelma korjaantui, mutta näitä tuli vastaan loppuvaiheilla peliä useammankin kerran (kenties viidesti?). Täysin bugivapaa peli ei siis ollut.

Suurin rasittavuus pelissä kuitenkin oli sotilaiden huutelemat repliikit. Pelin loppuvaiheilla sotilaat hokivat samoja laineja uudelleen ja uudelleen aina kyllästymiseen asti. Tämä jos mikä alkoi tympäisemään pitkässä juoksussa. Rasittavuus oli jo yhtä suuri kuin Electronic Artsin NHL 14:ssa jokaiseen paikkaan tunkema TREMENDOUS tai Fight Night Round 3:ssa pelaajan nyrkkeilijän nimen hokeminen kymmeniä kertoja saman ottelun aikana. Toisin sanoen rasittavuusaste on sellainen, että pelin aikana joutuu hieman ainakin harkitsemaan äänien vaientamista.

Mitä käteen jää?

Haze ei ole erityisen hyvä, mutta ei se ole missään nimessä myöskään huono. Se on kevyttä viihdettä, josta saa useammaksi tunniksi rentouttavaa räiskintää. Itselläni läpi pelaamiseen meni noin yhdeksän tuntia, joka mielestäni on ihan sopiva pituus tällaiselle pelille.

Miinuksia pelille sataa hermoille käyvistä sotilaiden hokemista, joita viljellään turhan tiivillä tahdilla, mutta plussaa tulee kuitenkin hieman keskivertoa räiskintäpeliä paremmasta tarinasta. Plussaa Hazelle täytyy antaa myös siitä, että ainakin jotain uutta ja erilaista tässä oli tarjolla myös pelillisesti Nectarin muodossa.

Loppupäätelmänä Haze on siis kaikin puolin keskinkertainen tuotos niin hyvässä kuin pahassa.

Kehuttavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Hieman keskivertoa parempi tarina

Moitittavaa

• Keskiverto FPS, niin hyvässä kuin pahassa
• Rasittavan vähän repliikkejä joita sotilaat huutelevat
• Satunnaisia bugaamisia + kerran jäätyi koko pleikkari

Arvosana: 5,5 / 10

Back to the school!

Useampi kuukausi on kerennyt jo vierähtämään siitä, kun viimeksi visuaaliseen novelliin koskin (kts. Flower Shop: Winter in Fairbrook arvostelu), mutta koska Indie Galan bundlen mukana tuli pitkästä aikaa kiintoisalta vaikuttanut visuaalinen novelli, iskin kourani hiirelle ja hyppäsin visuaalisen tarinankerronnan pyörteisiin.

Sword of Asumi on kehittänyt ja julkaissut AJTilley. Kovin suuresta firmasta ei liene kyse, sillä tietoa lafkasta ei Internetistä juurikaan irronnut.

Äiti, isona minusta tulee samurai!

Asumin miekka on tarina Edosta, vaihtoehtoisesta todellisuudesta missä historia ei ole mennyt samoin kuin meidän tuntemassamme todellisuudessa, sillä siellä samuraikulttuuri elää ja voi hyvin.

Tarinan protagonistina toimii Asumi, mustan klaanin Samurai joka on kasvatettu lapsesta saakka tappamaan käskystä. Hän saa mahdollisuuden päästä Justicarien klaaniin, mikäli hän osoittautuu olevansa sopiva henkilö. Toisin kuin normaalisti, tässä tehtävässä hänen ei kuulukaan hiiviskellä varjoissa ja tappaa väkeä, vaan hänen täytyy soluttautua koulumaailmaan ja lähteä sieltä käsin selvittämään kuka on mystinen Raven, henkilö joka on hallinnoimassa kapinallisjoukkoa ja suunnittelemassa terrori-iskua.

Asumi käy tuumasta toimeen, heittää yllensä animetyttöjen tyyliin sopivan koulupuvun niskaansa ja lähtee soluttautumistehtävään.

Verkkaisaa viihdettä

Kuten kaikki muutkin tähän saakka pelaamani visuaaliset novellit, on myöskin Asumin miekka verkkaisalla tahdilla etenevä rento naksuttelu.

Pelimekaniikka ei tarjoa genrelleen mitään uutta eikä ihmeellistä. Hiirellä mennään eteenpäin tekstien lukemisessa, tai vaihtoehtoisesti myös ainakin välilyöntiä paukutellen pääsi etenemään.

Pelin aikana on mahdollista tallentaa peliä pikatallennusnapilla joka löytyy näytön alalaidasta, mutta valintakohdissa ei kyseistä painiketta voi painaa. Käytännössä quick save -painiketta tuli naksutettua kohtalaisen tiiviillä tahdilla, kaiken varuilta.

Vaihtoehtoja on vain muutamia tarjolla kerrallaan. Esimerkiksi minne oppitunneille haluaa mennä, lähteekö kavereiden mukana shoppailemaan vaiko meneekö mieluummin ruokalaan yms. En tiedä kuinka suuri merkitys näillä valinnoilla oli, mutta ainakin niitä oli omaan makuuni sopivasti pelin pituuden huomioon ottaen.

Pelissä säilyi hyvä naksutteluflow eikä sitä tarvinnut joka välissä olla katkaisemassa uudella valinnalla. Hyvä niin, sillä tarinaan oli helpompaa ja miellyttävämpää uppoutua.

Korppi kaiken takana

Musiikkiraita oli omaan makuuni toimivaa settiä, vaikkakaan mikään kappaleista ei noussut pelimusiikin mestariteokset -listalle. Kappaleet olivat toimivia ja hyvin toteutettuja ja ne sopivat hyvin pelin tunnelmaan.

Visuaaliselta anniltaan peli oli tähän mennessä onnistunein visuaalinen novelli jota olen pelannut. Piirrosjälki oli koko pelin kaunista, eikä mitään radikaaleja laatuvaihteluita ollut havaittavissa. Tapahtumapaikkojen kuvia oli kohtalaisen paljon, mutta silti olisin itse toivonut niitä vielä hieman enemmänkin.

Pelin pelaamiseen meni itselläni 2,5 tuntia erittäin rennolla naksuttelutahdilla (lue: välissä keitin nuudeleita, kahvia ja söin samalla kun pelailin). Koetin useampia loppuratkaisuja, sillä pikatallennuksella pääsi onneksi suhteellisen lähelle loppua jossa vastasin ensialkuun väärin ja lahtasin väärän henkilön. Totta puhuen, vastasin useammankin kerran väärin ja koetin siten siis useampaakin väärää päätöstä. Ei tulisi minusta Sherlockia.

Mikäli visuaaliset novellit ovat lainkaan sellaista genreä mikä kiinnostaa, on Sword of Asumi mielenkiintoinen tuttavuus. Sen audiovisuaalinen puoli on hyvin toteutettua laatua ja tarinakin oli mielenkiintoinen. Kyseessä onkin tähän mennessä pelaamistani visuaalisista novelleista paras tuots.

Kehuttavaa

• Rento
• Tarinassa muutakin kuin vain romantiikkaa
• Hyvät musiikit ja grafiikat

Moitittavaa

• Ei ääninäyttelyä

Arvosana: 5,5 / 10