• Peliarvostelu: Batman: Arkham Asylum

    Ja kuu vihreä käy yli kattojen…

    Kumivaatteinen kummajainen yön sankarina

    Rocksteady studiosin vuoden 2009 elokuulla julkaistu tuotos, Batman: Arkham Asylum, on toiminnallinen seikkailupeli jossa Batmanina tunnettu yön ritari saa vastaansa arkkivihollisensa Jokerin sekä muita vanhoja tuttuja, joilla Jokerin lailla on lepakoita kellotapulissa enemmän kuin tarve vaatisi.

    Pelin tarina alkaa siitä kun Jokeria viedään Arkhamin mielisairaalaan. Harley Quinnin ja kumppaneiden ansiosta Jokerin ei tarvitse kuitenkaan kärvistellä vedellä ja leivällä vaan hän pääsee pakenemaan ja Batman pääsee jälleen ottamaan mittaa arkkivihollisestaan. Jokerin ja Harley Quinnin lisäksi lepakkomies saa kohdata niin mielisairaalan vankeja ja potilaita kuin myös Batman-sarjakuvistakin tuttuja kovemman luokan kriminaaleja.

    Pelin tarina ei ole mihinkään Batman-elokuvaan pohjautuva, vaan kyseessä on pelin omaan käsikirjoitukseen nojaava teos. Pelin käsikirjoittajissa on toiminut mm. Paul Dini (liekö sukua Hou Dinille…?) joka on ollut käsikirjoittamassa useampiakin Batman animaatiosarjoja. Yhdessä Bruce Timmin kanssa Dini on ollut luomassa myöskin Harley Quinnia, erästä Batmanin vihollisista jonka voi bongata niin Batman animaatiosarjasta, DC Comicsin sarjakuvista kuin myös tästä pelistäkin.

    Turpaan vaan ja onnea

    Jokerin tyyli on suoraan muotimaailman huipulta.

    Vaikka sanan sanotaankin olevan miekkaa mahtavampi, ei taida yön ritari jakaa tuota samaa elämänkatsomusta, sillä vihollisia palautetaan ruotuun rehdisti suoraviivaisemmalla turparallilla. Ohjainta saa kurittaa kiitettävät määrät, sillä taisteluita tähän peliin on saatu mahtumaan kohtalaisen paljon kuten sinänsä action-adventure tyyliseltä peliltä osaa odottaakin.

    Taisteluiden lisäksi pelin juonta edetään lineaarisessa järjestyksessä. Batman saa tehtävän joka hänen pitää selvittää, jonka selvitettyään sitten saadaan taas uusi tehtävä ratkottavaksi kunnes lopulta päästäänkin jo loppuratkaisujen äärelle. Käytännössä siis pelaajan ei tarvitse omata Sherlockin hoksottimia jotta pelin voi pelata loppuun – riittää että englanti taipuu edes auttavasti, vaikka tuskin senkään osaamattomuus lopulta mahdottomaksi ongelmaksi muodostuisi.

    Jos ja kun taistelun tiimellyksessä unohtaa minne piti mennä tai mitä piti tehdä, voi valikosta aina käydä lunttaamassa kartalta nykyisen tehtävän ja sen sijainnin. Vaikka paikka löytyikin kartalta, joskus toki joutui itse pähkäilemään kuinka kyseiseen paikkaan lopulta pääsee. Kuitenkin nämäkin olivat sangen inhimillisesti löydettävissä, vaikkakin itse joissain kohdin haahuilin parikymmentä minuuttia vain havaitakseni että kulkureitti paikkaan olisi ollut aivan vieressäni olevia rappusia pitkin kävellen. Parkour ei siis tuottanut aina haluamankaltaista tulosta ja ongelmat olivat toisinaan paljon helpompia kuin itse odotin.

    Lennä lennä lepakko

    Scarecrowin silmät eivät tainnee loistaa ilosta.

    Kontrollien puolesta peli oli mallikelpoisesti toteutettu. Napit olivat loogiset ja peli opetti mitä pelaajan tarvitsi niistä tietää. Kamerakulmat olivat toimivia eikä niiden vuoksi joutunut repimään pelihousujansa. Peliä oli siis sangen mielyttävää pelata, etenkin kun pelihousut sai pitää ehjänä jalassaan.

    Vaikkakin kontrollit olivat helpot ja loogiset ainakin peliohjaimelle, oli itselläni silti alussa hankaluuksia niiden kanssa. Tähän ei ollut syynä huonot kontrollit vaan se, että tämä oli ensimmäinen peli jonka tahkosin lävitse käyttäen PS3:n ohjainta ja koska peli antoi opastuksensa XBox 360:n ohjaimelle.

    Käytännössä ongelmia oli itselleni kontrollien osalta kaksi. Aikaisemmin olen pelannut käytännössä vain hiirtä ja näppäimistöä käyttäen, joten ensimmäinen ongelma oli se että olen aivan onneton tumpelo ohjaimen kanssa ja vasta tämän pelin myötä lähdin opettelemaan sillä pelaamista tämän tyylisissä peleissä. Aiemmin en toki ole opetellut siitä syystä että ohjainta en ollut aikaisemmin saanut toimimaan Windows 8.1:ssä.

    Toinen ongelma oli se, että peli opastaa käyttäjälleen kontrollit käyttäen XBox 360:n ohjaimen merkintöjä. Koska itseltäni ei löydy XBoxin ohjainta eikä ole myöskään selkeää muistikuvaa ohjaimen kirjaimista, piti netistä käydä välillä tarkistamassa kuvasta missä XBoxin ohjaimelta löytää napit A, B, X, Y, LB, LT, RB ja RT. Lopulta toki näihin tottui ja alkoi löytämään näiden vastineet pleikkarin ohjaimeltakin.

    Alla kauniin kuoren kauniin pedon tunnen

    Hehkeä psykopaatti Harley Quinn.

    Vaikkakin Arkham Asylum on jo kohtalaisen vanhahko peli, oli se visuaaliselta ilmeeltään silti kaunista katsottavaa tänäkin päivänä. Pelin miljöö ei tarjonnut hillitöntä väriloistetta, mutta sitäkin enemmän se maalasi maisemaa kauniisti tummanpuhuvaan kuosiin. Synkkäsävyistä goottiromanttista tunnelmaa josta itselleni tuli mieleen Tim Burtonin elokuvat.

    Musiikit olivat eeppiset ja elokuvamaiset kuten monissa isomman budjetin peleissä tuppaa tätä nykyä olemaan. Musiikit sopivat hyvin tunnelmaan ja olivat apuna rakentamassa pelaajalle hienoa audiovisuaalista kokemusta.

    Ääninäyttely oli myös juuri niin hyvää tasoa kuin tämä kokoluokan peliltä odottaa. Batmanin äänikään ei ollut överimatalaa kähinää josta mieleen tulee lähinnä vain tupakka ja viskiä tarpeettoman paljon vetänyt vanhus, vaan äänirooli oli vedetty maltillisesti Kevin Conroyn toimesta. Jokerin ääniroolista vastasi legendaarinen Mark Hamill joka tunnetaan parhaiten roolistaan alkuperäisen Tähtien Sota -trilogian Luke Skywalkerina. Ääninäyttely oli kaikkien hahmojen osalta erittäin hyvää ja luontevaa.

    Kun kaikki mennyt on niin jäljelle jää vain tuo…

    Viehättävä viettelijä paljastui pahantahtoiseksi psykopaatiksi.

    Peli tarjoaa pääjuonensa osalta viihdykettä How long to beat -sivuston keskiarvon mukaan hieman vajaa kahdeksitoista tunniksi ja oman kokemukseni mukaan noin kahdeksikymmeneksi tunniksi. Itselläni toki osa ylimääräisestä ajasta meni huonon suuntavaistoni ja ohjaimella pelaamisen opettelun piikkiin. Kuitenkin normaalistikin aikaa saa kulumaan peliin yli kymmenen tuntia joten pelattavaa on kohtalaisesti, vaikkakaan ei kovin paljoa.

    Monissa arvosteluissa kiitosta niittänyt Batman: Arkham Asylum on omilla ansioillaan asemansa lunastanut. Vaikka kyseessä onkin lisenssihahmoja käyttävä peli, ei peliä tehdessä olla menty sieltä mistä aita on matalin. Peli ei syyllisty myymään Batmanin nimellä onnetonta kuraa josta saa vain vatsanväänteitä, vaan kyseessä on pelillisillä ansioillaan arvostuksensa ansainnut tuotos.

  • Peliarvostelu: Anodyne

    Nexuksen käytävillä voi rupatella lämpimikseen.

    Anodyne on vuoden 2013 helmikuussa julkaistu retrohenkinen seikkailupeli joka tarjoilee seikkailun lisäksi myös toimintapelielementtejä. Pelin taustalta löytyy kahden miehen kehitystiimi Analgesic Productions.

    Alunperin pelin kehitys alkoi Sean Hoganin sooloprojektina, mutta muutama kuukausi kehityksen aloittamisen jälkeen mukaan löytyi myös John Kittaka jonka kädenjälkeä nähdään pelin visuaalisessa taiteessa sekä dialogeissa. Musiikit peliin on säveltänyt Sean Hogan.

    Ominaisimpana piirteenä Anodynessä on sen retrohenkinen tunnelma. Pelin grafiikat ovat kuin suoraan NES-peleistä eikä musiikitkaan tuota mielikuvaa heikennä. Äänimaailma on selkeästi erilainen kuin vanhojen konsolipelien äänimaailma, mutta tunnelmaltaan musiikit onnistuvat tuomaan retrohenkisyyttä peliin.

    Vaaroja on monenlaisia.

    Pelin päähenkilönä nähdään Young-niminen poika joka luutansa kanssa seikkailee erilaisissa ympäristöissä, mm. metsissä, luolissa ja hotellilla. Pelin maailma on jonkinlainen uni jossa kohdataan erinäisiä vaaroja ja taistellaan tie niiden lävitse.

    Tarinansa puolelta Anodyne on omalla tavallansa hämmentävä tuttavuus, sillä pelin läpi pelattuakaan tarinasta ei saanut eheää kuvaa mistä oikeastaan on ollut kysymys. Myöskin Steam-peliyhteisön keskustelupalstalla on tästä esitetty erilaisia näkemyksiä ja analyysejä mistä tarina lopulta kertoo, joten siitäkin voinee päätellä että tarinaa ei ole aivan turhan paljoa avattu ja valmiiksi pureksittu.

    Reddit-sivustolla käyttäjien kysymyksiin vastanneen Sean Hoganin mukaan pelin tarinassa kuitenkin tutkaillaan Youngin mieltä ja etsitään sieltä vastauksia ongelmiin, joita hän on kohdannut todellisessa elämässään. Hänen täytyy herätä unestaan ja tehdä asioille jotain oikeassa elämässään jotta hän voi päästä eteenpäin.

    Pelin aikana keskustellessa pelihahmojen kanssa olin paikoitellen hämmentynyt dialogeista. Välillä keskustelut olivat helposti aukeavia humoristisia heittoja, mutta välillä pelihahmon päätä hämmennettiin enemmän ja vähemmän filosofisilla pohdinnoilla.

    Peli havainnollistaa mitä tarkoittaa olla silmä tarkkana.

    Omaan makuuni tämä peli toimi kokonaisuutta ajatellen hyvin, vaikkakin pienimuotoisia rasittavuuksia pelin läpipeluun aikana ilmeni.

    Alunperin ajattelin kyseessä olevan rennon seikkailupelin joka pituutensa puolesta jää alle kymmeneen tuntiin, mutta toisin kuitenkin kävi. Rento seikkailupeli tämä kyllä oli, mutta läpipelaamiseen kului lähes 13,5 tuntia joka on merkittävästi hitaampi kuin How long to beat -sivuston keskimääräinen kuuden tunnin ja viidentoista minuutin läpipeluuaika. Kaiken lisäksi jouduin vielä turvautumaan paikoitellen ohjeisiin, sillä joitain kohtia en vain itse tajunnut, enkä usko että olisin niitä tullut tajuamaankaan vielä seuraavaan viiteen tuntiinkaan.

    Tässä pelissä on apua mikäli pelaajalla on hyvän muistin lisäksi myös kohtalaisen toimiva suuntavaisto. Itse en valitettavasti omaa varsinaisesti kumpaakaan, joten tämä toi hieman haasteita pelin etenemiseen. Käytännössä saatoin lähes tunnin pyöriä ja haahuilla pitkin kenttiä etsien minne mennä tai mitä pitää tehdä. Peli ei tarjoa turhan paljoa opatusta tai informaatiota, vaan itse pitää koettaa löytää peliin piilotetut kortit joiden avulla pelissä päästään eteenpäin.

    Pelissä on toki olemassa kartta jonka avulla suunnistaminen oli pääsääntöisesti sujuvaa. Kuitenkin karttaruudussa saattoi olla esteitä jotka estivät pääsyn aarrearkun luokse, jonka seurauksena reitti sinne täytyi löytää muuta kautta. Tässä vaiheessa kuvaan astui tuo paremman suuntavaiston ja muistin tarve jotta myöhemminkin muistaisi minne piti päästä.

    Kahlittu mato – paras mato.

    Omia haasteita etenemisessä toi paikoitellen hankalahkot tasohyppelypelien kaltaiset vaiheet. Välillä piti juosta kielekkeen reunalle, hypätä siitä yli, siitä sitten seuraavalle kielekkeelle jne. Yleisesti ottaen nämä olivat helppoja jos minkäänlaista koordinaatiokykyä löytyy, mutta osa näistä oli kuitenkin sangen haastaviakin, etenkin jos laatat lähtivät murenemaan alta tai jos hypyn ajoitus oli hiukankaan pielessä. Rotkon pohjia tulikin koeteltua kerran jos toisenkin edellä mainitusta syystä johtuen.

    Kuolema tuli Youngille myös silloin jos onnistui eksymään paikkaan josta ei paluuta takaisin ollut, esimerkiksi jos tarvittavaa porttia ei ollutkaan vielä saatu auki josta olisi päässyt kyseisestä kohdasta eteenpäin. Käytännössä ainoa tapa päästä sieltä pois oli tapattaa oma hahmo tarkoituksellisesti tavalla tai toisella, jonka jälkeen uudelleenstyntyminen tapahtui edellisestä checkpointista jonne oli itsensä tallentanut.

    Vihollisia oli pelissä useampia erilaisia. Suurin osa vastustajista oli helppoja tuhottavia ja yleensä siihen riitti muutama luudanlyönti ja sopiva etäisyys, mutta onneksi mukaan oli saatu myös niitä joiden kohdalla joutui jo takomaan näppäimistöä kiivammallakin tahdilla ja tekemään hieman hyppelyä ja väistelyäkin.

    Pidin myös siitä että Anodyneen oli myös tasohyppelypelien tapaan ujutettu pienimuotoisia loppuvastuksia ennen viimeistä päävastustajaa. Loppuvastustajat olivat inhimillisesti läpipelattavia ja liene alle puolen tunnin jokaisen niistä peittosi. Myöskin koko pelin loppuvastus oli inhimillisesti voitettavissa kunhan sen logiikasta ensin otti selvän.

    Youngilla oli kuumat paikat kuin sovinistilla feministien vuosikokouksessa.

    Anodyne oli erinomainen peli jota voi suositella pienin varauksin. Toisinaan pelissä saattaa eksyä haahuilemaan pitkin kenttää vailla tietoa minne mennä, ja toisinaan hyppelykohdat voivat aiheuttaa rasittaviakin määriä kuolemisia, mutta mikäli nämä eivät häiritse, on peli tutustumisen arvoinen – etenkin jos retropelien henkeä huokuvat tuotokset nostattavat normaalisti mieleen hyviä tuntemuksia.

  • Elokuva: Free to play

    Dota 2 on peli jota pelataan isoista rahoista.

    Vuoden 2014 maaliskuussa julkaistu dokumenttielokuva Free to play on katsaus eSportiksi kutsuttuun lajimuotoon. Dokumentin on tuottanut amerikkalaisyritys Valve joka on pelimaailmassa tunnettu niin dokumentissä esitetystä Dota 2 -pelistään kuin myös tätä nykyä merkittävimmästä digitaalisesta pelikaupasta Steamista.

    Dokumentissä kerrotaan kolmen Dota 2 -tietokonepeliammattilaisen pelaamisesta ja taustoista. Elokuvassa nähtävät pelaajat osallistuivat joukkueineen ensimmäiseen The International Dota 2 Championship -peliturnaukseen joka järjestettiin vuonna 2011 Saksassa Colognessa. Turnauksessa oli maineen ja kunnian lisäksi myöskin rahapalkintoja jaossa kaikkiaan 1,6 miljoonan dollarin edestä joista miljoona meni turnauksen voittajatiimille.

    Free to play -dokumentti keskittyy ensisijaisesti kolmen ammattilaispelaajan henkilökuvaan. Esitellyt pelaajat ovat ukrainalainen Dendi (Danil Ishutin), singaporelainen Hyhy (Benedict Lim) sekä amerikkalainen Fear (Clinton Loomis).

    Vaikka tämä dokumentti onkin Valven käsialaa, on ilahduttavaa huomata että dokumentti ei lähde hehkuttamaan ja kaunistelemaan ammattilaispelaajien uraa. Elokuva tuo hyvin esiin sen että kyseessä ei ole mikään helppo uravalinta moneltakaan kannalta, mm. siksikin että tietokonepelaamista pidetään monessa mielessä vieläkin vähemmän arvostettuna harrastusmuotona moneen muuhun lajiin nähden.

    Keskittyminen on tärkeä tekijä.

    Free to playssä nähdään pelaajien lisäksi haastatteluita myöskin pelaajien vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Haastatteluista oli havaittavissa se että pelaamista ammattilaistasolla ei pidetä kovin hyvänä uravalintana juuri kenenkään toimesta.

    Dokumentti avaa myös pelaajien tuntemuksia ja kokemuksia pelaamisen ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Hyhy kertoo entisestä tyttöystävästänsä ja hänen tukensa merkityksestä hänen elämässään ja Dendi kertoo kuinka isänsä menehtyminen on ollut osasyynä vaikuttamassa uravalinnassa.

    Peli jota dokumentissa käsitellään on siis Dota 2 joka on tyyliltänsä moninpelinä pelattava toiminnallinen reaaliaikainen strategiapeli. Siinä on yhdessä ottelussa vastakkain kaksi viiden hengen joukkuetta joiden tarkoituksena on tuhota vastustajan tukikohdan rakennus, Ancient.

    Dokumentti valaisee hyvin myös sitä, että Dota 2 ammattilaiseksi tuloon ei riitä pelkästään se että on nopeat refleksit. Peli vaatii hyvien refleksien lisäksi myös laajaa tuntemusta pelistä jotta pelaaja pystyy tekemään järkeviä strategioita. Tämän lisäksi ei myöskään riitä että on itse hyvä, sillä kyseessä on tiimipeli, joten joukkue on lähestulkoonsa niin heikko kuin sen heikoin lenkki on.

    Lähikuvassa Fear (Clinton Loomis).

    Allekirjoittaneelle tämä dokumentti oli erittäin avartava kokemus katsoa. Oli kiehtovaa nähdä kuinka erilaiset kulttuurit pelaamisen osalta eri puolilla maailmaa on ja kuinka eri tavoin pelaajia katsotaan eri maissa.

    Samaan aikaan kun meillä kotimaassa ja länsimaissa yleisesti pelaaminen tunnutaan yhä miellettävän monin osin haitallisena ja rappeuttavana harrastuksena joka kuuluu vain lapsille ja josta hänen toivotaan pääsevän eroon iän myötä, niin dokumentin mukaan Kiinassa kilpapelaaminen on jopa urheiluministeriön tukema laji.

    Osissa maailman maissa ammattilaispelaajat ovat jonkinsorttisia rokkitähtiä ja heitä fanitetaan siinä missä esim. meillä Suomessa ihaillaan rokkareita tai jääkiekkoilijoita. Tämä tuli itselleni todella suurena yllätyksenä.

    Kaiken kaikkiaan dokumentti on onnistunut kuvaus ammattilaispelaajan urasta ja sen vaatimista uhrauksista. Se ei siis lähde glorifioimaan alaa vaan se näyttää siitä myös sen puolen jota ei välttämättä monet tule ajatelleeksi – pelaaminen ammattilaistasolla vaatii oikeastikin paljon työtä.

  • Peliarvostelu: Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards: Reloaded

    Villiä tanssia diskossa.

    Vuoden 2013 kesäkuussa pelimaailma sai nähdä jo legendaksi muodostuneen Larry Lafferin uutta tulemista pelimaailman areenoille. Markkinoille tuotiin jenkkiläisen pelitalon nFusion Interactiven kehittämä ja kickstarter-projektin rahoittama uusintajulkaisu vuoden 1987 tietokonepeliklassikosta Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizardsista.

    Kyseistä alkuperäisklassikosta on tehty jo aikaisemminkin uusintajulkaisu VGA-grafiikoilla vuonna 1991 ja tarttuipa tuo aikaisempi remake itsenikin hyppysiin tässä muutama kuukausi takaperin (Lue aikaisempi arvostelu tästä).

    Pelin tarinassa kerrotaan alkuperäisversiolle uskollisesti 40-vuotiaasta peräkammarinpojasta Larry Lafferista joka lähtee fiktiiviseen Lost Wagesiin pääsemään eroon poikuudestaan ja etsimään myöskin elämäänsä rakkautta.

    Liekö vartijaa valitessa pärstäkertoimella ollut merkitystä?

    Alkuperäinen, vuonna 1987 ilmestynyt Leisure Suit Larry in the Land of the Loung Lizards oli seikkailupeli jossa Larrylle annettiin komentoja näppäimistöltä kirjoittaen. Vuoden 1991 remakessa tilalle oli astunut uudenlainen ohjaustapa, ns. point-and-click jossa kaikki kontrollit toteutetaan hiirellä naksutellen. Reload jatkaa samalla hyväksi havaitulla point-and-click-tyylin tiellä.

    Ongelmanratkaisutehtävissä oli siellä täällä pieniä muutoksia vuoden 1991 remakeen nähden. Isoin ja mullistavin muutos oli silti uuden potentiaalisen naisehdokkaan, Jasminen, lisääminen peliin. Tämä poikkeama lisäsi muutamia uusia ongelmanratkaisutehtäviä matkan varrelle.

    Reload jatkoi huumorissaan ja muussa tyylissään Larry-peleille ominaista pikkutuhmaa linjaa. Peli on siis vähintäänkin yhtä seksuaalissävytteinen kuin aikaisempikin remake. Larryn jutut ovat yhä vihjailevia, miljöössä on paljon seksuaalisuuteen viittavia elementtejä ja naiset joita Larry tapaa ovat kaikki vartaloltansa korostetun muodokkaita ja muotojaan hyvin esiin tuovasti pukeutuneita nuoria ja kauniita naisia. Jotenkin peliä pelatessa kävi mielessä että tämä on liene niitä pelejä joista feministiliitto ei suosittelisi etusivullaan vuoden pelinä.

    Katsekontakti on aina tärkeä asia.

    Teknisesti peli on siirretty mallikkaasti tälle vuosituhannelle. Grafiikoiden päivittynyt ilme on sangen kaunista katseltavaa eikä äänet ja musiikitkaan ole lainkaan pöllömmät. Uusintajulkaisussa on mukana myös ääneen puhuva tarinankertoja ja onpa myös pelihahmojen keskustelutkin nyt myös korvin kuultavat (ilman että kuulee omiaan). Aikaisemmassa remakessa turvauduttiin pelkän tekstillisen ilmaisun voimaan, joka toki on ymmärrettävää ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin 90-luvun alkupään tuotos.

    Pituuden puolesta remake oli onnistunut hyvin. Läpipeluuseen kulutin aikaa noin viisi ja puoli tuntia joka on omaan makuuni sopivan pituinen aika tämän tyyliselle seikkailupelille. How long to beat -sivustolla keskiarvo läpipeluuajoissa on 3 h 25 min joka on reilusti omaa aikaani nopeampi. Harmillisesti kuitenkin otanta sivustolla on vielä tätä kirjoittaessa sangen pieni, sillä vain 18 pelaajaa on tällä hetkellä tuonne läpipeluuaikansa ilmoittanut. On siis vaikea sanoa laajemmassa mittakaavassa tarkempaa analyysiä pelin pituudesta keskiverto jantterin pelaamana.

    Ongelmanratkaisutehtävät olivat pääsääntöisesti loogisia ja ne olisi pystynyt liene päättelemään kaikilta osiltaan myös itse. Kuitenkin tarpeeksi pitkäksi aikaa jumituttuani muutamissa kohdissa turvauduin Internetin apuun selvittääkseni miten asiassa pitää edetä.

    Shoppailu piristää mieltä ja kehoa, sanovat.

    Käytännössä suurin ongelma joka aiheutti tarpeen luntata ohjeita oli käyttöliittymän toimiminen inventaarion osalta hieman eritavalla kuin olin tottunut. En siis tajunnut sitä että inventaariossa olevia esineitä voi räplätä siten kuten tässä pelissä pystyi ja tämä sitten aiheutti jumittumisen yhteen kohtaan peliä pidemmäksi aikaa. Kuitenkin tämäkin ongelma olisi vältetty jos olisin enemmän ajatuksella jaksanut perehtyä ja räpeltää pelin elementtien kanssa.

    Ainoa negatiivinen asia jota itse tässä pelissä näin oli satunnainen käyttöliittymän kanssa tuskailu. Toisin sanoen ylälaidan toimintavalikosta valitessa haluttua toimintoa (kävely, haistelu jne.) useammankin kerran tuli klikattua niin että valintaa ei tapahtunut. Tämän jälkeen väärällä toiminteella tuli klikattua haluamaansa objektia jonka seurauksena sai useamman kerran kuulla tarinankertojan selostuksen samasta asiasta. Onni onnettomuudessa on se että selostusten ohi pystyy nopeasti menemään ihan vain hiirtä napsuttamalla selostuksen aikana. Kuitenkin käyttöliittymän ongelma onneksi oli vain pieni häiriötekijä pelin aikana, enkä tiedä johtuuko se pelistä vaiko omasta pelityylistäni jossa hiirtä liikutetaan ja nakutellaan nopeasti.

    Pelaamani versio oli Steam-pelikaupan kautta hankkimani digitaalinen julkaisu. Steam-pelialustan ominaisuuksista oli tähän reloadediin saatu mukaan ainoastaan Steam-saavutukset. Olisin toivonut että pelistä olisi löytynyt myöskin keräilykortteja, mutta parempi toki että edes jotakin lisää on mukaan saatu. Kaikenkaikkiaan saavutuksia on mahdollista metsästää 40 erilaista joista itse saavutin 20.

    Nainen johon Larry iski silmänsä – kuten kaikkiin muihinkin naisiin.

    Kaikkinensa Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards: Reload on onnistunut uusintaversiointi klassikoksi kohonneesta seikkailupelistä. On kuitenkin vaikeaa sanoa kummasta pelistä pidin lopulta enemmän, tästä Reloadista vaiko vanhemmasta VGA-versiosta, sillä kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa. Rehellisyyden nimissä täytynee tunnustaa että vanhan version hyvät puolet tähän uuteen verrattuna taitavat pääsääntöisesti kallistua kuitenkin puhtaasti nostalgisiin arvoihin eikä niinkään pelillisiin arvoihin. Jos siis haluaa tutustua Larry-seikkailupelien maailmaan, on tämä Reload siihen tarkoitukseen erittäin hyvä hankinta.

  • Elokuva: Indie Game: The Movie

    Taustalla kuvaa pelistä FEZ.

    Indie Game: The Movie on kanadalaisten James Swirskyn ja Lisanne Pajotin vuonna 2012 julkaisema dokumenttielokuva jossa syvennytään muutamien indie-pelinkehittäjien elämään pelikehitysprojektin aikana.

    Dokumenttissa tehdään läpileikkausta Edmund McMillenin ja Tommy Refenesin elämästä heidän kehittäessään Super Meat Boyta, Phil Fishin elämästä hänen työstäessä Feziä sekä Jonathan Blowista joka on Braid-pelin menestyksen takana.

    Dokumentti on aihepiirinsä lisäksi mielenkiintoinen myös siksi, että se sai rahoituksensa joukkorahoituspalvelu Kickstarterin kautta. Toisin sanoen tavalliset kansalaiset antoivat rahaa tätä projektia varten joka sitten kyseisen rahoituksen turvin pystyttiin tuottamaan.

    Pelin kehittäminen ei ole aina kevyttä.

    Elokuva oli kiintoisa katsaus kulissien taakse. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka paljon työtä, aikaa ja uhrauksiakin indie-pelien kehittäminen tekijöiltään toisinaan vaatii, mutta samaan aikaan oli myös huolestuttavaakin huomata kuinka paljon työ vaatii tekijöiltään kestävyyttä henkiseltä puolelta.

    Dokumentissa oli tuotu hyvin esille kuinka stressaavaksi indie-pelin kehittäminen voi toisinaan käydä. Valaisevana esimerkkinä tästä toimi FEZ-pelin suunnittelija Phil Fish joka vaikutti dokumentissa paikoin hyvinkin stressaantuneelta ja siltä että sanomansa “Menetän järkeni” voisi hetkellisesti ainakin pitää paikkansa. Pelin kehitys kesti useita vuosia, ihmiset valittivat pelin kehityksen pituudesta Internetissä joka kehittäjää selvästikin ärsytti, pelin demon esittelyssä messuilla oli epäselvyyttä asioiden laillisista puolista edellisen liikekumppanin taholta ja vieläpä demotilaisuudessa pelissä ilmeni isoja bugeja jotka vaativat ohjelmiston käynnistämistä kesken demotilaisuuden, joten kaikki ei todellakaan mennyt niin hyvin kuin voisi liene toivoa.

    Edmund McMillen, pelisuunnittelija Super Meat Boyn takana.

    Kiintoisana, hieman yllättävänkin lisänä tässä elokuvassa oli Steamin kautta myöskin keräilykortit sekä saavutukset. Kaikkiaan keräilykortteja löytyy tästä elokuvasta seitsemän joista neljä sai elokuvan loppuun katsomisen aikana.

    Elokuvaan on onnistuttu välittämään monenlaisia tunteita joita pelin kehittämisen ja julkaisun aikana tekijänsä ovat kohdanneet. Indie Game: The Movie -elokuva on siis suositeltavaa katsottavaa kaikille jotka ovat kiinnostuneet näkemään pelinkehittäjien näkökulmaa tuotoksistaan.