Sota ei lopu

Homefront on vuonna 2011 THQ:n toimesta markkinoille lykätty ensimmäisen persoonan kuvakulmasta pelattava sotapeli, jonka on kehittänyt nyt jo edesmennyt amerikkalainen pelitalo Kaos Studios.

Kaos Studios ei kovin pitkää pelihistoriaa kerennyt tekemään, sillä puljun toimesta on julkaistu Homefrontin lisäksi ainoastaan Frontlines: Fuel of War vuonna 2008.

Homefront tuli koluttua lävitse pleikkari kolmosella, mutta se on saatavana myös Xbox 360:lle sekä Windowsille.

Kun Korea mukaan sotaan lähti

Tarinan osalta Homefront erottui edukseen moneen muuhun pelaamaani FPS-peliin nähden. Tarinassa ei ollut Venäjä eikä Kiina, vaan vaihtelun vuoksi mukana jenkkien kanssa sotimassa olikin Korea.

Tapahtumapaikkana toimii tulevaisuuden Amerikka. Tulevaisuuteen ei mennä kuitenkaan kovin pitkälle, sillä tarina pyörii 2020-luvun loppuvuosien tietämillä. Varsinainen taustatarina on saanut alkunsa vuodelta 2010 Pohjois-Korean ja muiden valtioiden välisistä jännitteistä.

Vuonna 2013, vuosi Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-ilin kuolemasta, hänen seuraajansa (ja poikansa) Kim Jong-un yhdistää Pohjois- ja Etelä-Korean ja nimeää sen Greater Korean Republiciksi. Valtiossa yhdistyy Pohjois-Korean militaarinen- ja Etelä-Korean taloudellinen vahvuus yhdeksi vahvaksi valtioksi.

Vuoden 2015 Iranin ja Saudi-Arabian välinen sota aiheuttaa öljyn hinnan räjähdysmäisen nousun, jonka vuoksi myös Amerikka joutuu ekonomisiin ongelmiin. Vuonna 2022 tilanne menee vielä kurjemmaksi, talousjärjestelmä menee nurin ja lintuinfluenssa niittää useita miljoonia ihmisiä nurin.

Tilanteet johtavat toiseen, jonka seurauksena korealaiset päräyttävät EMP:llä paljon jenkkien elektroniikkaa hajalle. Seuraavasta kaaoksesta johtuen KPA:n (Korean People’s Army) joukot valtaavat alueita jenkkilästä. Amerikkalaiset onnistuvat osissa alueissa pistämään hanttiin, mutta osa alueista joutuu Korean suurmahdin alaisuuteen ja ne nimetään New Korean Federation of Occupied Americaksi.

Pelin protagonisti hankitaan korealaisten käsistä vapauteen ja hänet värvätään vastarintataistelijaksi. Kerrankin tarina missä Amerikkalainen vapaustaistelu käydään heidän oman maansa kamaralla.

Vapaustaistelua

Pelilliseltä puoleltaan Homefront jatkaa tutulla ja turvallisella FPS-tyylillä – siinä juostaan, kävellään, kyykitään, ammutaan, kerätään raadoilta ammuksia, viskotaan kranaatteja ja teurastetaa väkeä. Mitään uutta ja ihmeellistä ei näiden perustoimintojen osalta tässä(kään) pelissä nähdä.

Mukavana poikkeuksena tämän tyylilajin edustajista on mahdollisuus rupatella muutamia kertoja pelin aikana pienissä kylissä siviileiden kanssa. Tai no, pelaajan on mahdollista mennä siviilien luo ja painaa neliötä, jonka jälkeen siviili kertoo jotain juttua. Nämä olivat mukavaa vaihtelua ja toivat hieman tuntumaa tarinaan.

Juoneen toi mukavaa vaihtelua myös se, että kaikki viholliset eivät tulleet pelkästään korealaisten puolelta, vaan vihollisia nähtiin myös omien kansalaisten joukossa. Tiukan paikan tullen ihminen on ihmiselle susi, ja tässä pelissä myöskin ihmisyyden raadollista puolta tämän asian suhteen tuotiin mukavasti esiin tarinassa.

Graafinen ilme oli pelissä ok-tasoa, sillä paikoitellen pelin grafiikka oli hyvinkin karkeaa – vähän samaan tapaan kuin Battlefield 4:ssö Xbox 360:lla. Onneksi ne eivät missään vaiheessa olleet susirumat, joten toki tämä ei pelikokemusta pilannut.

Äänet ja musiikit olivat perushyvää tasoa, joista ei pahaa sanaa löydä. Paikoitellen musiikit olivat jopa keskivertosotapeliä mukavampaa tasoa.

Ei mahdoton

Vaikeustaso Homefrontissa oli hyvällä mallilla. Hengestään pääsi helpommin kuin Battlefieldeissä, joten taistelukentälle kirmaaminen ase kourassa ei usein tuottanut haluttua lopputulosta. Jo pelin ensimmäiset kaksi vihollista onnistuivat tappamaan itseni kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hyväksyin sen, että täysillä vihollisia päin ase kourassa ei ole järin fiksu taktiikka.

Tehtävät olivat kaikki inhimillisellä tasolla vaikeutensa osalta, ja ne olivat tarpeeksi monipuolisia pelin läpipelaamiseen käytettyyn aikaan suhteutettuna. Vaihtelua oli siis omaan makuuni sopivasti.

Tehtävät olivat perinteisiä maataistelutehtäviä joissa eliminoitiin vastustajia ja ajoneuvoja, tarkka-ammuntaa sekä helikopterilla lentelyä ja kohteiden ammuntaa. Toisinaan tehtävissä piti eliminoida nopeasti esimerkiksi sinkomiehet, ennen kuin he kerkesivät lasauttamaan omassa käytössä olevan ajoneuvon kappaleiksi.

Hyvä peli, parempi mieli

Homefront oli mielenkiintoinen FPS-peli, jonka vahvin puoli kilpailijoihinsa nähden ei ollut pelattavuudessa, vaan keskimääräistä mielenkiintoisemmassa taustatarinassa. Pelattavuuskin oli toteutettu hyvin ja toimivasti, eikä siitä löydä pahaa sanottavaa.

Kokonaisuutena Homefront on viihdyttävä sotapeli, joka tarjoaa mielenkiintoista räiskintää inhimillisellä vaikeustasolla noin viideksi tunniksi. Itselläni pelaamiseen meni noin 5 h 30 min, joten pituuden osalta ei tätä turhan pitkäksi voi moittia.

Kehuttavaa

• Merkittävästi parempi tarina kuin keskiverto FPS:ssa
• Sopivan haastava
• Sopivasti vaihtelua tehtävissä pelin pituuteen nähden

Moitittavaa

• Välillä grafiikat olivat karkeita

Arvosana: 7,5 / 10

Mars matkaan, siellä on elämää

Red Faction: Armageddon on vuonna 2011 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava K18-leimalla varustettu lahtauspeli, jonka kehityksen takaa löytyy jenkkiläinen pelilafka Volition. Julkaisun on hoitanut amerikkalainen, pääosin scifijulkaisuihin keskittyvä kaapeli- ja satelliittielevisiokanava Syfy.

Punaisen ryhmäkunnan tuomiopäivää voi pelata niin pleikkari kolmosella, Xbox 360:llä kuin myös Windows-masiinallakin. Tämä arvostelu perustuu PS3-versioon.

Peli on sarjassansa neljäs. Aikaisemmin on julkaistu pelit Red Faction (2001), Red Faction II (2002) sekä Red Faction: Guerilla (2009).

Kultteja on marsissakin

Tarinassa pyöritään Mars-planeetalla, missä hörhökultti hallitsee planeetan ilmastoa. Osallisena tähän epäsuotuisaan tilanteeseen on ollut myös pelin protagonisti, Darius Mason, joka on tullut huijatuksi avustamaan kyseisen tehtävän onnistumisessa.

Koska ilmasto on planeetalla ankea, on sen seurauksena paikalliset ihmiset joutuneet vetäytymään maan alle. Kuten jokaisen itseään kunnioittavan sankarin kuuluukin tehdä, niin myös tässäkin tapauksessa lähdetään itse aiheutettua vahinkoa korjaamaan omatoimisesti. Harmillista kyllä, vihamielistä suhtautumista tulee ihmisasukkaidenkin puolelta kun heille on selvinnyt että sankarimme on ollut edesauttamassa nykyistä sangen kusista tilannetta planeetalla. Paska nakki, mutta tekevälle sattuu.

Pelilliseltä anniltaan Red Faction tarjoilee hyvinkin suoraviivaista toimintaa. Tehtäviä tehdään ja sitä mukaa juonessa edetään. Ainakin tämä aiheuttaa sen, että pääjuonessa tulee helposti pysyttyä kun mahdollisuuksia eksyä ei juuri tarjoilla.

Mauno Mato ja muutama sen kaveri

Pelimekaaniikan osalta mennään pääpiirteittäin tavallisissa uomissa, eikä kontrollien kanssa joudu hämilleen jos aikaisempaa kokemusta pleikkarin räiskinnöistä löytyy.

Mukavana puolena kentässä olevia rakennuksia pystyy pistämään kappaleiksi, ja mikä hienointa niitä pystyy myös jälkeenpäin korjaamaan maagisen käden voimin. Tämä oli omaan makuuni pelin yksi hienoimmista ominaisuuksista ja se ei ollut pelkästään viihdyttävä ominaisuus, vaan se oli myös hyödyllinen taito pelin kannalta. Onneksi vieläpä niin, että sille löytyi käyttöä pitkin peliä, ei pelkästään yhdessä tai kahdessa kohtaa koko pelin aikana.

Asearsenaalissa nähdään pistoolia, kivääriä, rakettiammuksia ja joukko erikoisempia avaruusajan aseita, esim. mustan aukon synnyttäjä sekä magneettiase, joka nousi omaksi suosikikseni pelin aseistuksesta.

Magneettiase käytännössä on sellainen jolla ensin tähdätään viholliseen tai rakennukseen ja sen jälkeen jonnekin viholliseen tai rakennukseen, minne sitten ensimmäisellä kudilla magnetisoitu asia ottaa ja lentää. Tämä jos mikä oli mukava ase, sillä vihollisia pystyi viskelemään pitkin seiniä ja kattoja, jonka jälkeen ne alastullessaan ottivat usein sen verran paljon iskua että pääsivät hengestään – ja olihan se toki myös viihdyttävän näköistä, kuin vihamielinen alieni lentää samalla tapaa kuin itse lentäisi Linnanmäellä Space shotissa turvakaaren pettäessä.

Joskus minullakin välähtää, mutta tässä pelissä välähtää jatkuvasti

Pelin audiovisuaalinen puoli oli pääsääntöisesti toimivaa, mutta kovemmissa räiskinnöissä visuaalinen puoli kävi paikoitellen hyvinkin rasittavaksi ja häiritseväksi.

Käytännössä näytöllä oli sellaista värien ja valojen loistetta, että olisi voinut luulla olevansa pimeässä huoneessa jossa sisällä paukautellaan ilotulitusraketteja hillittömällä sarjalla. Koeta siinä sitten ampua ja tähdätä, kun ei tiedä mistä päin ammutaan ja kaikkialla on välkyntää.

Välkyntää pelissä on kuitenkin erittäin paljon, joten epileptikoille en tätä voi suositella. Vaikka itse olen jättänyt ainakin Godzilla-leffan kesken järjettömän välkynnän takia, pystyin kyllä tämän läpi pelaamaan. Liekö sitten ollut vain niskat ja hartiat niin jumissa silloin Godzillaa katsoessa joka aiheuttanut huonohkon olon, mene tiedä.

Are you kidding me?

Huonoimpana puolena Red Faction: Armageddonista löytää valitettavasti sen, jonka peliltä toivoisi sen parhaaksi puoleksi – pelikokemuksen.

Pelin tehtävät ovat samaa toistavia, luolastot ovat tasapaksuja ja liian samanlaisia, ja kaikkialla on synkkää ja pimeää kuin goottiteinin päiväkirjassa. Nämä kaikki olisi vielä sellaisia, että ne voisi anteeksi antaa, jos edes vihollisten määrä olisi tolkullinen ja vaihtelevuutta olisi tarpeeksi, mutta valitettavasti se on liikaa pyydetty.

Käytännössä kun paikasta A mennään paikkaan B, matkalle osuu vihollisia aivan järjettömiä määriä. Kaikki lähes poikkuksetta yhtä tai kahta eriä sorttia. Niitä vain sikiää lisää ja lisää. Ja kun ammut ne, niitä sikiää senkin jälkeen uusia aina puutumiseen ja kyllästymiseen asti. Ja sen jälkeen kun olet päässyt tästä vaiheesta ohi ja siirryt eteenpäin, sama toistuu. Tyhjennät kentän vihollisista, mutta kuinka ollakaan, lisää tuntuu tulevan. Jos tässä vaiheessa ei meinaa puutuminen iskeä, niin hyvä homma – itselleni se iski jo hyvissä ajoin.

Surullisena puolena vihollisten määrän lisäksi on myös aseiden panosten niukkuus. Viholliset eivät kuole lähelläkään kertalaagista, joten kuteja saa lahdata isompiin vihollisiin lipastolkulla (samoin kyllä pienempiin, kiitos niiden järjettömän määrän). Käytännössä panokset loppuivat aina kesken kaiken jos pelkällä kiväärillä ja raketeilla alkoi räimimään. Onneksi magneettiase tarjosi loputtomat määrät käyttöjä, joten tämän ansiosta selvisi monetkin paikat lävitse.

Tylsä ja tasapaksu

Pelin loppuun möyrittyäni lopputekstien kohdalla tuli hyvä mieli siitä, että peli vihdoin viimein on ohi. Pelin tarjoamien tilastojen mukaan pelasin tämän lävitse kymmenessä tunnissa ja kahdessatoista minuutissa. Käytännössä katsoen peli tuntui ylipitkältä suhteessa sen tarjoamaan sisällön vaihtuvuuden köyhyyteen nähden, joten järkipituus tälle pelille omaan makuuni olisi ollut 3–4 tuntia.

Jos saat kicksit lahdatessa järjettömän määrän samankaltaisia vihollisia aina vain uudeestaan ja uudestaan, voi tämä peli olla ihan toimiva vaihtoehto.

Jos peliltä haluat monipuolisempaa otetta, kannattaa jättää tämä peli pelaamatta, sillä Red Faction: Armageddon tarjoaa kutakuinkin mukiinmenevää toimintaa muutamilla hyvillä ideoilla ja toteutuksilla, mutta se kompastuu tylsyyteensä ja samaa toistaviin tehtäviin.

Kehuttavaa

• Muutama mukava ase
• Rakennusten hajoittaminen ja uudelleenkorjausmahdollisuus

Moitittavaa

• Ylipitkä sisällön vähäiseen vaihteluun nähden
• Räiskintäkohtauksissa paikoitellen sekavaa menoa
• Vaikeusaste muodostettu järjettömillä vihollismäärillä ja vähäisillä ammuksilla.

Arvosana: 4,5 / 10

Scifiä kansalle

Havaittuani Battlefield: Bad Companyn ansiosta Playstation 3:n toimivaksi pelikonsoliksi, täytyi heti perään jatkaa hyväksi havaittua linjaa toisella räiskinnällä, Killzone 2:lla.

Killzone 2 on Amsterdamissa ja Cambridgessä majaansa pitävän Guerilla Gamesin kehittämä ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava science fiction ammuskelu, joka on saatavana ainoastaan pleikkari kolmoselle. Pelin on julkaissut Sony Computer Entertainment.

Muukalaisvihaa

Killzone 2 sijoittuu Killzonen jälkimaininkeihin, tulevaisuuteen vuoteen 2359. Killzonen ensimmäisessä osassa helgastit ovat hyökänneet naapuriplaneetta Vektalle, mutta se ei ole mennyt aivan putkeen ja vektalaisten ISA-joukot ovat näyttäneet muukalaisille että helpolla ei luovuteta.

Koska hyökkäystä pidetään joissain piireissä parhaana puolustuksena, samaan taktiikkaan tuntui luottavan myös ISA. ISA:n joukot päättävät lähteä tässä osassa ennaltaehkäisevästi helgastien planeetalle ottamaan kiinni heidän keisarin, Scolar Visarin, jotta samanlainen terroriteko ei tulisi toistumaan.

Tarina tuo hieman mieleen erään tarinan toisella planeetalla, missä maailmanpoliisit lähtevät viemään väkisin demokratiaa sorretulle kansalle ja siinä sivussa hirttävät heidän johtajansa…

Väriloistetta

Killzone 2 vakuutti itseni heti alkumetreiltä saakka näyttävyydellään. Graafisen ilmeen kauneus oli loksauttaa leukani sijoiltaan, aivan samoin kuin teki aikoinaan Xbox 360:lla lävitse tahkoamani Gears of War 2 (Lue arvostelu täältä). Tummanpuhuva science fiction -miljöö kauniiden valoefektien saattelemana on aina toimiva ratkaisu.

Battlefieldin jälkeen tämän pelin kontrolleihin oli helppoa hypätä, sillä kontrollit olivat luonnollisissa paikoissa, eikä pelin aikana tarvinnut jäädä haparoimaan mitä painiketta piti painaa mistä ammutaan tai toteutetaan muita haluttuja toimenpiteitä.

Äänien osalta mentiin tutulla kaavalla. Ne olivat perushyvää tasoa ja ääninäyttely oli onnistunutta myöskin. Paikoitellen vihollisten heittämät Oh shit -huudot kranaattien lähestyessä aiheutti myös pienimuotoista hilpeyttä koomisuudellaan.

Ase miehen tiellä pitää

Pelilliseltä puoleltaan peli oli tuttua huttua muista räiskintäpeleistä. Mennään eteenpäin joko kävellen tai juoksemalla, lahdataan kulkureitin varrelle osuneet viholliset, toisinaan pistetään räjähteitä haluttuihin paikkoihin ja lasautetaan niillä tehtävän mukaisia rakennuksia tai seiniä kappaleiksi. Ei siis uutta alla auringon tämä suhteen. Simppeli, mutta toimiva konsepti.

Asearsenaalinsa osalta Killzone 2 ei tarjoa hillittömiä määriä erilaisia hengenpoistimia, mutta valikoimaa oli kuitenkin tarpeeksi paljon että enempää en jäänyt kaipaamaan. Tässäkin pelissä pidin erityisesti liekinheittimestä, joka yhdessä vaiheessa peliä nousikin arvoon arvaamattomaan. Aseilla pystyi ampumaan normaalisti tai vaihtoehtoisesti zoomaamalla tähtäintä R3-painikkella. Toisissa aseissa zoomista ei juurikaan iloa ollut – melkein jopa päinvastoin, mutta toisissa taas mahdollisuus zoomamiseen helpotti merkittävästi tähtäämistä.

Pituutta pelillä oli hieman yli yhdeksän tuntia omalla pelaamisellani. Vaikeustaso oli pelissä mitoitettu osuvasti eikä sen kanssa tarvinnut missään kohdassa jumittua suhteettomiksi ajoiksi.

Eniten vaikeustasossa tympäisi lopputaistelukohtaukset. Niiden tahkoamiseen kului aikaa suhteettoman paljon verrattuna pelin muihin kohtauksiin, koska vihollisia ilmaantui aina vain uusia ja uusia aina kyllästymiseen ja puutumiseen asti. Onneksi pelissä oli välitallennuskohtia tarpeeksi paljon, joten suhteettoman paljoa ei joutunut yleensä taaksepäin menemään jos ja kun sattui hengestään pääsemään.

Suoraa tietä

Killzone 2 on peli, jota on helppoa suositella, mikäli tarkoituksena on löytää järkevällä vaikeustasolla, toimivalla audiopuolella ja kauniilla grafiikalla oleva suoraviivainen FPS, jossa tarina on edes mukiinmenevää tasoa.

Mikäli odotukset on korkealla tarinan osalta, tai mikäli peliltä odottaa jotain uutta ja ennennäkemätöntä, voinee tämän pelin suosiolla jättää pelaamatta. Se kuuluu pelimaailman Big Mac -kategoriaan – tuttua ja turvallista mutta ei mitään uutta eikä yllätyksellistä.

Kehuttavaa

• Kaunis
• Hyvät kontrollit

Moitittavaa

• Lopputaisteluiden ylipituus
• Ihan ok tarina, mutta ei mikään mestariteos
• Ei tarjoa juurikaan mitään uutta

Arvosana: 8 / 10