“Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille ja pelloilla alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.” (s. 88–89)

Tänään aamutuimaan sain päätökseen eilen aloittamani Juhani Ahon teoksen Rautatie. Tässä painoksessa sivuja oli 166 joten mitenkään mielettömän suuri luku-urakka ei ollut kyseessä. Teos on vanhaa kotimaista kirjallisuutta; ensimmäinen painos on julkaistu jo niinkin varhain kuin 1884 joten aivan tuoreimpien kotimaisten teosten listalta tätä teosta ei kannata etsiä, mikä lienee suurimmalle osaa suomalaisista yläasteen äidinkielen tunneilla valveilla olleista on tiedossa.

Vastoin enoni minulle aikoinaan kertomaa legendaa, tämä tarina ei kerro parin sadan sivun verran junaratakiskojen pölkkyjen paikoista juna-asemien välillä 😉

Ahon Rautatie kertoo Matin ja vaimonsa Liisan matkasta kotikylältänsä Lapinlahdelle katsomaan sinne rakennettua uutta paljon puhuttua ja ihmetystä herättänyttä junarataa. Päästyänsä omin silmin todistamaan kyseisen ilmiön olemassaoloa uskaltautuvatpa he jopa moisen kummajaisen kyytiinkin.

Vanhaan kunnollisen suomalaisen tarinan tapaan sopien tässäkin kertomuksessa saa jossain vaiheessa viinapiru vallan ja asiat eivät mene niin hienosti kuin mitä olisi ollut suotavaa. Junassa istuessaan Matin ja Liisan seuraan lyöttäytyy muuan toinen matkustaja ja tarjoaa Matille ryyppyä. Matti riipaisee siinä sitten muutamat napakat huikat ja tämän seurauksena hän ja Liisa jäävät junaan pidemmäksi aikaa kun ovat lipusta maksaneet. Tästä toki tulee sanktioita ja he joutuvat maksamaan ylimääräisestä matkasta tuplahinnan. Kaiken lisäksi he päätyvät jonnekin juna-asemalle jonka sijainnista eivät edes ole tietoisia. Tämän jälkeen alkaakin matka takaisin kotia kohden Matin selvitettyä päätänsä.

Kotiin päästyänsä vahingosta viisastuneena Matti ja Liisa tulevat tulokseen että ei ole heitä varten tarkoitettu rautatiet, vaikkakaan he eivät tästä toisilleen tahi muille puhukaan. Välttelevät ja varoivat vain puhumista koko aiheesta missään seurassa.

Paikoitellen tarinaa oli hankalaa lukea sen kielen takia, sillä aivan kaikki sanat ja ilmaukset eivät meinanneet aueta itselleni nykykielen ja kyseisen teoksen kielen eriäväisyyksien vuoksi. Kuitenkin tarina oli helposti lähestyttävä ja mukaansatempaava vaikka yksittäiset sanat tuottivatkin ongelmia. Esimerkiksi virke “Mitähän ruustinna nyt ajatteli, kun oli vielä niin tingalle tahtonut?” (s. 64) ei ensilukemalta kaikkia kelloja kellotapulissani saanut soimaan.

Tämä teos oli mielestäni lukemisen arvoinen. Tarina oli hyvä ja hupaisa ja se mielestäni kuvastaa jollain muotoa kauniisti sivistyksen ensiaskeleiden saapumista korpikansan keskuuteen.

Tarinassa oli ihastuttavasti kuvattu sitä kuinka tavalliset, omiin elämäntapoihinsa ja -piireihinsä juurtuneet ihmiset saavat kuulla jostain uudesta ja hienosta joka samanaikaisesti luo kiinnostusta mutta myöskin pienimuotoista pelkoa. Sitä kuinka uteliaisuus vie voiton ja kuinka tämä uusi ja mullistava asia, rautatie, pitää päästä omin silmin näkemään ja kokemaan. Se on myös hieno kuvaus siitä kuinka omatoimisesti aiheutettujen ongelmien jälkeen päätetään ettei enää koskaan enää koeta rautatietä uudelleen; kuinka lopulta palataan tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin ja päätetään unohtaa rautateiden kaltaiset hupatukset. Vanhassa vara parempi.

Pidin tästä tarinasta monenkin syyn vuoksi. Yksi suurimmista syistä lienee oma taipumukseni romantisoida menneitä aikoja – jonkinmoinen mieltymys nähdä menneet ajat yksinkertaisempina ja selkeämpinä kuin nykyaika. Tarinassa on myös viehättävää kuinka miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja molemmat olivat juroja sekä hieman pikkusieluisia pahansisuisia mököttäjiä tarpeen tullen.

Matti ja Liisa jollain muotoa edustaa itselleni sitä miten mielikuvissani näen suomalaisuuden; herrain ja parempaisten edessä nöyryyttään osoittavia, vaatimattomia, hieman korpihömelyyteen taipuvaisia ihmisparkoja joita ei liika sivistys päätä paina ja jotka viinan viettelyksien jälkeen sitten palaavat aina takaisin ruotuun ja juroon jämäkkyyteensä. Jonkinmoisia korpein sankareita, siis.

Tämä teos on kotimaisen kirjallisuuden aatelia ja näin ollen myöskin lukemisen arvoinen. Suosittelen!

Olisin iloinen, jos ettisistiä ongemista keskusteltaessa käytettäisiin edelleen vanhanaikaisia ja uskonnollissävyisiä hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteitä ja lakattaisiin jankuttamasta ihmisyydestä, joka ei kaikesta päätellen ole muuta kuin sitä, mitä ihminen milloinkin sattuu tekemään. Kun ihmisestä paljastuu jokin ominaisuus, paljastuu samalla sille vastakainen piirre. Homo sapiensista hahmottuva kokonaiskuva on kävelevä paradoksi, ristiriitapökäle, olento joka ei kykene nuolemaan oma kyynärpäätään, mutta uskoo silti olevansa suurinta ja hienointa, mitä Jumala tai evoluutio on saattanut maan kamaralle. Ei sellainen kelpaa moraalinormiston perustaksi. (s.263–264)

Eilen sain luettua päätökseen Timo Hännikäisen kirjoittaman teoksen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Viimeinen sivunumero ennen henkilöhakemistoa oli 271 joten kohtalaisen paksu teos oli kyseessä, vaikkakin kirjan fyysinen koko toki olikin pokkarikokoa.

Kirja koostui esseekirjoituksista kuten olettaa saattoi. Esseiden tyyli oli kantaaottavaa sekä ajatuksia herättävää tekstiä huumorilla höystettynä ja ne takakannen mukaan käsittelevät typeryyden lajia johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen.

Intellektuellien idiotismi johon tavallisella maalaisjärjellä varustettu rahvas ei hevillä kykene tuotiin teoksessa kieltämättä huvittavalla tavalla esiin. Kenties omaksi suosikkiesseekseni nousikin juuri ensimmäinen essee joka kantoi nimeä Tiedostajat, jossa kaikkein selvimmin tulee esiin intellektuellinen yliopistotyperyys; utopioihin uppoutuneita realismin kadottaneita huuhaa-ihmisiä jotka ovat vaatimassa milloin mitäkin järjetöntä ja ristiriitaista tasa-arvon, humanismin tai milloin minkäkin nimissä.

Muita esseiden aiheita oli mm. vandalismi, seksuaalisuus ja natsisaksan estetiikka. Voin vain kuvitella kuinka mielensäpahoittajat näistä mielensä pahoittavat jos sattuvat lukemaan, sillä nykyisen suvaitsevaisuuden ilmapiirissä jos sanoo mitään hyvää natsisaksasta on vähintään oltava ajatuksiltaan sairas kansanmurhia ihannoiva perverssi. Kuitenkin kiintoisalla tapaa tässä oli puhuttu esteettisestä puolesta natsisaksassa ja sekin essee oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

Pidin tästä teoksesta kokonaisvaltaisesti. Sen sisältämät tekstit kiteyttävät monin paikoin sen mitä tavallisella maalaisjärjellä ajatteleva ihminen ajattelee milloin mistäkin järjettömyydestä joilla yhteiskuntaa rakennetaan suvaitsevaisemmaksi intellektuellien säädöksien toimesta. Paikoitellen kirjan teksti on sellaista mitä on vaikea kuvitella itseään suvaitsevaisena ihmisinä pitävän hyväksyvän ja sietävän, mutta kyllä ne ainakin itseäni nauratti – ehkäpä juuri siksi.

“Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Tietoisuus on ammennettu tyhjiin. Palataan epäorganiseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olla kiviä pellolla.” (s. 56)

Pari päivää takaperin sain päätökseen Don DeLillon kirjoittaman teoksen Omegapiste. Viimeinen numeroitu sivu kirjassa on 123 joten kovin suuresta eepoksesta ei ole kysymys ainakaan sivumäärän suhteen. Kuitenkin sisältönsä suhteen tämä teos oli hyvin monitahoinen; se oli toisaalta hyvinkin epämääräinen ja hämärä josta oli vaikeaa toisinaan saada kosketuspintaa, mutta samaan aikaan kiintoisa ja ajatuksiaherättävä teos.

Kirjan luettua kirjasta toki sai jonkinlaisen mielikuvan mistä se kertoi, mutta kuitenkin jotain (kenties paljonkin) jäi arvailujen varaan. Vertauksena voisi sanoa lienee että jos kirjastosta poimii keskivertoromaanin niin se vastaa sitä mitä pop-rock musiikille. Tämä teos menee lähemmäksi avantgardea kuin pop-rockia.

Teoksessa on tavallaan kolme osaa; ensimmäisessä osassa kerrotaan miehestä joka on katsomassa elokuvan Psycho filmatisointia jossa kyseinen elokuva on venytetty 24 tuntia pitkäksi spektaakkeliksi. Toinen osa teoksesta kertoo Jim Finleystä joka tahtoo tehdä dokumentin entisestä puolustusministeriön neuvonantajasta Richard Elsteristä joka on vetäytynyt aavikolle. Kolmannessa osassa palataan jälleen tuohon ensimmäisen osan elokuvateatteriin jossa yhä vain kyseinen filmi on esityksessä.

Tuli kirjan luettuani tutustuttua ihmisten näkemyksiin tästä teoksesta että mistä se heidän mielestänsä kertoo.

Oma analyysini teoksesta (luultavasti ei ole sinne päinkään tarkoitettu) on että teos käsittelee ennen kaikkea aikaa, sen suhteellisuutta ja kuinka se katoaa ja lakkaa olemasta silloin kuin olemme läsnä hetkessä, uppoutuneena johonkin mitä teemme. Vasta kun joku tai jokin rikkoo harmonian ja hetken olevaisuuden, olemme jälleen kiinni ajassa ja menemme sen ehdoilla.

Tähän päätelmään tulin sen vuoksi että ensimmäsessä osassa elokuvateatterissa mies katsoo 24-tunnin filmatisointia, analysoi ja pohtii asiaa, aivan kuin hän olisi irti kaikesta muusta maailmasta kokonaan. On vain hän ja filmi. Hän kadottaa ympäristönsä ja uppoutuu täysin hetkeen ja filmiin ja kaikkiin yksityiskohtiin.

Toisessa osassa aavikolla ollessa aika katoaa myöskin muutaman päivän olevaisuuden jälkeen. Siellä vain ollaan, aika kulkee, kukaan ei tiedä miten kauan siellä ollaan oltu ja paljonko aikaa on menty eteenpäin. Kuitenkin kun Elsterin tytär katoaa, harmonia rikkoontuu, aika saa uuden merkityksen ja sen varassa roikutaan aivan eri tavalla kuin ennen. Alkaa päivien laskeminen siitä kuinka kauan tytär on ollut kadoksissa.

Viimeisessä osassa taasen miehen oleskelu elokuvateatterissa menee sekaisin kun paikalle tulee nainen jonka kanssa hän vaihtaa muutamia sanoja. Hän menettää otteensa hetkestä, siitä että on vain ja tulee jälleen tietoiseksi ympäristöstänsä ja ajan kulusta.

Toki tämä tulkinta perustuu yhteen lukukertaan ja toisen kerran jos luen tämän voi tulkintani olla hyvinkin toisenlainen.

Kaikenkaikkiaan kiintoisa teos mikäli tykkää lukea teoksia joiden lukemisen jälkeen ei silti ole aivan varma mistä tämä teos kertoi.