Aleksin Blogi

  • Kielilläpuhumisesta ja aivojen skannauksesta sen aikana

    Tuli netissä vastaan kiintoisa video (englanniksi) jossa oli tutkittu kielilläpuhujien aivoja heidän kielilläpuhumisensa aikana. Video löytyy seuraavan linkin takaa (videon upottaminen on poistettu käytöstä ko. videosta josain syystä): http://youtu.be/NZbQBajYnEc

    Mikäli kielilläpuhuminen ei ole tuttu käsite, tarkoitetaan sillä osissa kristillisissä piireissä tapahtuvaa puhumista kielellä jota ei puhuja itse ymmärrä, ns. “enkelten kielillä” puhumista kuten Raamattu ilmaisee. Raamatussa kielillä puhuminen mainitaan ainakin ensimmäisessä Kortinttolaiskirjeessä sekä Apostolien teoissa. Myös Markuksen evankeliumissa mainitaan että kristityt “puhuvat uusilla kielillä”.

    Muutama kohta Raamatusta:

    • 1 Kor. 14 (koko luku)
    • Mark. 16:15–18
    • Ap. t. 19:5–6

    Eniten ja tarkimmin asiasta saa selvän lienee Raamatusta lukemalla tuon ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 14. Siitä voidaan hyvin selvästi saada käsitys että kieli jota puhutaan ei ole ns. “normaalia kieltä” jota kaikki ympärillä olevat ymmärtävät, vaan se on kieltä jota uskova puhuu vahvistukseksi itselleen eikä seurakunnalle.

    Toisessa kohdassa, Apostolien teoissa kun alkuseurakunnan kristityt puhuivat kielillä, heidän kielensä oli selvää kieltä ulkomaalaisille, ts. eri kansalaiset ymmärsivät mitä he puhuivat sillä he puhuivat selvää kieltä mutta vieraalla kielellä. On siis (käsittääkseni) useampaa erilaista kielillä puhumista: sitä joka on puhetta joka on vain ihmiseltä Jumalalle uskovan itsensä vahvistukseksi sekä sitä joka on eri kieltä jota joku toinen paikalla oleva tajuaa.

    Kielilläpuhumisesta toki sen verran vielä että toki kaikkia kielilläpuhumiseksi sanottua ei pitäisi laskea kielilläpuhumiseksi sillä aina joskus on seassa myös niitä jotka hokevat yhtä tai kahta tavua eikä puhu selvästikään mitään kieltä jossa olisi täysin selvästi erotettavia sanoja, rytmitys, painotus yms. kielelle olennaiset piirteet. Selvän, oikean kielellä puhumisen tunnistaa kyllä (tai uskoisin ainakin) samalla tapaa kuin muunkin: jos ihminen jonka kieltä et ymmärrä puhuu vieressäsi, todennäköisemmin huomaat että hän puhuu selvästi jotakin jota et vain itse ymmärrä eikä hän vain hoe yhtä tai kahta sanaa transsinkaltaisessa tilassa.

    Oli miten oli, mielenkiintoinen video miten on skannattu aivoja kielilläpuhumisen aikana ja miten eri aivoalueet aktivoituvat sen aikana kuin mitä ihmisen puhuessa normaalia äidinkieltään.

  • Kirja-arvostelu: Jaana-Mirjam Mustavuori – Olemisen talossa

    Eilen sain päätökseen Jaana-Mirjan Mustavuoren kirjan Olemisen talossa joka kertoo siitä kun kirjan kirjoittaja on astunut ulos oravanpyörästä ja viettänyt vuoden rauhallista, leppoisampaa elämää maalla.

    Kirjassa on sivuja 173 + lopussa listaa muista teoksista joissa voisi olla kiintoisaa luettavaa. Täytynee ainakin itseni koettaa löytää näistä teoksista joitain, sillä tämä teos oli omaan makuuni hyvä ja kirjassa mainitut muiden kirjailijoiden ajatukset olivat myös sellaisia että jo lukemisen aikana mietin että näitäkn teoksia täytynee koettaa löytää.

    Ensisijaisesti toki tämä kirja tuli luettua sen aihepiirinsä vuoksi – leppoistaminen ja rauhallisuus on kuitenkin teemoja jotka ovat omassa elämässä muutenkin olleet kohtalaisen paljon mielessä lähiaikoina joten tämän kirjan lukeminen oli sinänsä luonnollinen jatkumo tähän aihepiiriin.

    Hyvää tässä kirjassa oli teemansa lisäksi myös selkeä ulosanti ja siellä täällä heitetyt lainit jotka jäivät ainakin lukemisen aikana mietityttämään. Kirjan kappaleet ja luvut olivat sopivan mittaisia eli jos lukija ei omaa maailman parhainta keskittymiskykyä niin siltikin luultavasti tähän jaksaa keskittyä sillä kappaleet eivät ole suhteettoman pitkiä.

    Kaiken kaikkiaan hyvä kirja, mielenkiintoisia ajatuksia, hyvin kirjoitettu ja teemaltaan kiinnostava. Lukemisen arvoinen.

  • Kirja-arvostelu: Richard Bach – Lokki Joonatan

    Viime yönä sain luettua päätökseen eilen päivällä aloittamani Richard Bachin tunnetun teoksen Lokki Joonatanin. Kirja on lyhyt tarina ja tässäkin painoksessa sivuja oli vain 101 ja se sisälsi monta sivullista kuvia välissä – toisin sanoen, ei vaadi hillitöntä henkistä taistelua lukea tätä teosta vaikka ei olisikaan nopea lukija.

    Ensimmäinen ajatus mikä kirjasta jäi itselleni mieleeni oli yllätys – olin jotenkin odottanut erilaista tarinaa kuin mitä tarina lopulta olikaan. Toki odotin että kirjassa on jokin ajatus, tarina joka pistää ajattelemaan ja sitä se olikin joten sinänsä en tästä yllättynyt vaan siitä että millainen se tarina lopulta olikaan.

    Kirja kertoo siis – vähemmän yllättäen – lokista nimeltään Joonatan. Joonatan ei kuitenkaan ole aivan kuten muut lokit, sillä hän haluaa oppia lentämään paremmin kuin vain sen mitä lokit tarvitsevat hakeakseen ruokaa. Joonatan ei tahdo nähdä että lokin ainoa tarkoitus on vain lentää ruoan luokse, tapella ja rääkyä, vaan hän haluaa lentää lentämisen itsensä vuoksi. Hän haluaa oppia ja kasvaa lokkina ja lopulta hän ymmärtääkin sen että lokki on rajattoman vapauden idea, Korkeimman Lokin kuva.

    Kirjan kuvaus lokista Korkeimman Lokin kuvana, vapauden ideana sekä muiden lokkien toiminta laumassa toi toki mieleen kristinuskon tarinan Jeesuksesta ja Lasaruksesta sekä toki yleisemminkn Jeesuksen maanpäällisen toiminnan ja juutalaiset. Lokki Fletcherin onnettomuuden jälkeen kun hän herää vaikka näytti kuolleelta käydään seuraavankaltainen puhelu:

    - Se elää! Se, joka oli kuollut, elää!
- Se toinen kosketti sitä siivenkärjellään! Herätti sen kuolleista! Korkeimman Lokin poika teki sen!
- Ei tehnyt! Kieltää tehneensä sen! Se on saatana. SAATANA! Tuli tänne hajottamaan lauman!
Paikalla oli neljätuhatta tapahtuman pelästyttämää lokkia ja huuto: - SAATANA! kiiri niden keskuudessa kuin valtameren myrskytyyli. Silmät kiilsivät, terävät nokat ojentuivat, lokit tunkeutuivat lähemmäksi hävittämään. (Sivu 97)

    Kaiken kaikkiaan kirjan opetuksena lienee se, että lokin (ja siis ihmisen koska jokaisessa meissä on Lokki Joonatan sisällämme) on ymmärrettävä mitä hän on ja siten löydettävä itsensä. Ei pidä antaa muiden epäuskon ja vähättelyn ja toimien lannistaa vaan pitää tietää mitä on – aivan kuten kristinuskossa kerrotaan ihmisen olevan Jumalan kuva, mutta ei kuitenkaan Jumala.

    Pitää tiedostaa oma ihmisyytensä ja oma ihmeellisyytensä ja arvonsa sellaisena kuin on – täydellisyyden idean kuvana.

  • “Onko tämä kaunista?” – Ajatuksia metallimusiikin kauneudesta

    Alkusanat

    Otsikon mukaisesti tämä teksti käsittelee heavy metal -musiikin kauneutta sekä kauneusnäkemystä yleisemmällä tasolla. ”Onko tämä kaunista?” on kysymys joka minulta on kysytty liittyen metallimusiikkiin jota olen kuunnellut ja useampikin ihminen on joskus puhunut samasta aiheesta eri sanoin, ts. onko metallimusiikki kaunista vaiko ei joten aikani kuluksi vihdoin voisin kirjoittaa omia näkemyksiäni aiheesta.

    Alkuun mainittakoon että kun puhun metalli- tai heavy metal -musiikista tässä tekstissä, tarkoitan yleisemmällä tasolla metallimusiikkia ja sen eri variaatioita (Thrash metal, speed/power metal, death metal, grindcore, extreme metal, folk metal, industrial metal, white/black metal, goth metal jne. jne. jne.). Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä syystä että keskiverto musiikin kuuntelija joka ei ole kuunnellut metallimusiikkia ei luultavammin erota folk-metallia death metallista kuitenkaan ja toisekseen tässä tekstissä pyritään yksinkertaiseen ilmaisuun asian osalta joten on täysin turhaa lähteä erikseen määrittämään eri metallityylien eroja koska se ei olennaisesti vaikuta tämän tekstin sisältöön tai näkemykseeni aiheesta. Otsikon kysymykseen lyhyesti vastaten: on. Mielestäni metallimusiikki jota itse kuuntelen on lähes poikkeuksetta kaunista, tavalla tai toisella.

    Muutama ajatus kauneudesta

    On muistettava että kauneus on aina subjektiivinen kokemus, vaikkakin on myös olemassa asioita joita suuri osa enemmistöä pitää kauniina. Esimerkiksi tietynlaiset kasvonpiirteet mielletään yleensä kauniina (ilmeisesti yleensä symmetriset), tietynlainen maalaustaide ja tietynlainen musiikki mielletään yleisesti ottaen kauniina – ja jos ei kauniina niin se mielletään ainakin muutoin hyvänä.

    Ehkä helppona nyrkkisääntönä voidan karkeasti ottaen sanoa että jos biisi on sellainen jonka tavan perusjantteri pystyy hyräilemään, se on silloin hyvä ja/tai kaunis enemmistön mielestä – karkea yleistys mutta toimii aika monesti. Miksi sitten metallimusiikki mielestäni on myös useasti kaunista (ei tietenkään aina – osa on järkyttävää shaibaa)? Yksinkertaisesti samasta syystä kuin moni rauhallisempikin musiikkityyli jossa on kauniita kappaleita: niissä on kauniita melodioita, tarttuvia osuuksia sekä hyviä koukkuja, esim. hyvä rumpufilli, pieniä kitarakikkoja siellä täällä, hauska synasoundi heitetty mausteeksi sekaan jne. Tässä kuten muissakin musiikkityyleissä pätee siis sama sääntö: jotkut vain ovat parempia kuin toiset omaan korvaan. On puhtaasti kyse subjektiivisesta kokemuksesta.

    Metallimusiikki on hyvin pitkälti musiikillisesti arvioiden täysin samanlaista kuin radiopoppikin. Ainoat merkittävät erot tulevat kitaran särön määrässä, kappaleiden nopeudessa ja laulajan ilmaisutavassa. Tietenkin joissain pyritään tarkoituksellisesti rikkomaan harmoniaa yms. mutta sekin on tarkoituksellinen tyylikeino jolla pyritään viestittämään jotakin ja joillekin se toimii, toisille ei. Laulajan ilmaisutapa on luultavasti se, minkä takia metalli nähdään helpommin hirveänä paskana kuin vaikkapa trance, reggae tai blues. Myös instrumentit ovat yleensä aika pitkälti kitarapainotteisempaa kuin perus radiopoppi. Kuitenkin syvemmällä tasollaan suurin osa metallimusiikista (ainakin jota itse kuuntelen) on aivan samanlaista kuin lähes mikä tahansa muukin musiikki: selkeää ja harmonista, yksinkertaisia sointukulkuja ja tarttuvia renkutuksia.

    Jos ajatellaan tämä asia vaikka täytekakun näkökulmasta niin täytekakku on täytekakku vaikka sen kuorruttaisi suklaalla, kermalla tai vaikka mansikkahillolla. Toiset pitävät toisesta, toiset toisesta mutta kaikista niistä on löydettävissä sama syvin olemus: sama rakenteellinen pohja jonka päälle täytteet on ängätty ja tehty siitä erilainen kakku kuin toisesta. Musiikissa tässä tapauksessa ne kakkupohjan aineet ovat melodia, sointukulut, rytmitykset ja instrumentit mikä erottaa sen toisenlaisesta kakusta. Silti niistäkin löytää sen saman sisimmän olemuksen – ne ovat täytekakkuja joilla on tietyt toimivat elementit mutta täytteet ja pohja on se mikä saa ihmisen pitämään siitä tai sitten ei.

    Toinen merkittävä tekijä miksi metallimusiikki voi olla mielestäni kaunista on sanoitukset. Aivan kuten monessa muussakin musiikin lajissa, sanoitukset voivat olla aivan hirvittävää kuraa tai erittäin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä ja/tai muuten vain kauniita. Toisin sanoen, musiikki voi toisinaan olla sellaista että se ei miellytä, mutta ajatuksia herättävät sanoitukset ovat sellaisia joka saa kuuntelemaan ja etsimään josko musiikistakin löytäisi jotain yhtä hyvää kuin teksteistä.

    Suurimmaksi osaksi pidän siis kuuntelmiani metallibiisejä kauniina tavalla tai toisella juurikin sen takia miksi pidän monia muitakin asioita kauniina: tasapainon ja harmonian vuoksi. Samasta syystä kuin pidän symmetriaa kauniimpana kuin epäsymmetriaa. Siinä on selkeä, havaittava logiikka joka käy tavalla tai toisella omaan järkeen. Ts. vaikka monelle metalli saattaa kuulostaa kamalalta kakofonialta (jota se onkin jos kuuntelee huonoilla kaiuttimilla) niin mikäli monia niistäkin biiseistä jää oikeasti ajatuksella kuuntelemaan, hyvin helposti niistä löytää sen ”punaisen langan” jonka ympärille biisi on rakennettu. Tempot menevät tasaisesti, on selvästi havaittavissa oleva rytmi ja musiikillisesti kaoottinen ilmapiiri saattaa löytää rauhallisen muotonsa jos vaivautuu kuuntelemalla kuuntelemaan eikä vain jättämään taustameluksi.

    Onko kauneus välttämättömyys taiteessa?

    Pitääkö metallimusiikin tai minkään muunkaan musiikin sitten aina olla kaunista (jos ei nyt oteta enää huomioon kokijan subjektiivista mielikuvaa)? Mielestäni ei, ainakin jos ajatellaan musiikkia taidemuotona eikä viihdemuotona. Eron taide- ja viihdemuodon välillä käsittelen tässä tekstissä niin että viihteen tarkoitus on pelkästään viihdyttää, rentouttaa tai nostattaa fiiliksiä jne. kun taas taiteen tehtävä on tarjota kokijalleen jotain mikä herättää ajattelemaan tavalla tai toisella. Ts. jotain joka ”puhuttelee” kokijaansa.

    Jos ajatellaan metallimusiikkia taiteen muotona, on helpompaa ymmärtää miksi sen ei tarvitse olla enemmistön mielestä kaunista ollakseen monen kuulijan mielestä hyvää ja sellaista jota joku kuitenkin jaksaa kuunnella. Musiikki taiteena on ilmaisukanava, tapa jolla säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, miksaaja ja laulaja välittävät ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia tavalla tai toisella kuulijakunnalle. Kaikkien ajatusten ei tarvitse olla kauniita – riittää että ne ovat puhuttelevia tai kuulijalle ajatuksia herättäviä.

    Mikäli esimerkiksi laulun teemat käsittelevät luonnon tuhoa, ihmisten vihamielisyyttä ja raakalaismaisuutta, kansanmurhia ynnä muita vastaavia teemoja niin eihän silloin laulujen teematkaan ole kauniita (enemmstön mielestä). Olisi sinänsä absurdia mikäli tehtäisiin iloisia renkutuksia jotka laulettaisi hilpeästi duurista vaikka niiden teemat ovat synkkiä ja vihamielisiä mutta toivon mukaan kuulijalla ajatuksia herättäviä. Koska musiikki toimii yleensä tukena sanoituksille on helppoa ymmärtää miksi synkät teemat pyritään rakentamaan synkän/aggressiivisen musiikin ympärille. Sikäli mikäli sanoitusten tarkoitus ei ole tuoda esiin kauneutta ja välittää kauneuden kokemusta kokijalleen niin sitä suuremmalla syyllä on luontevaa että myös laulajan suullinen ilmaisu on pyrkimyksenä olevan välitettävän tunteen mukainen: aggressiivinen.

    Jos ajatellaan kauneutta laajemmassa mittakaavassa taiteessa voidaan sama kysymys esittää hyvin monesta elokuvasta, kirjasta, valokuvasta, maalauksesta ja runostakin. Onko ne kauniita ja pyrkivätkö ne edes olemaan? Onko inhorealismia tavoittelevan valokuvan tai elokuvan edes tarkoitus olla kaunis? Jos on, miksi? Eikö taiteen tarkoitus ole herättää ihmisiä ajattelemaan ja analysoimaan? Kuten lasten saduistakin sanotaan: ”Hyvä tarina saa lapsen nukahtamaan ja aikuisen heräämään” niin sama pätee taiteeseen sen osalta että se saa kokijan heräämään näkemään asioita taiteilijan haluamalla tavalla, tai ainakin ajattelemaan jollain tavalla. Jos taulu on sellainen että sitä vain vilkaistaan ja kävellään ohi, onko sillä ollut merkitystä onko se ollut kaunis vai ruma jos se ei ole saanut kokijassa aikaan pysähtymistä, heräämistä näkemään ja ajattelemaan sen merkitystä ja olemusta?

    Muutaman yksittäisen biisin analysointia

    Kuitenkin aiemmin kirjoitin että moni metallimusiikki on mielestäni kaunista ja sitä kuuntelen siksi. Analysoidaan siis muutamia kappaleita ja miksi pidän niitä kauniina edes jollain muotoa tai ainakin kuunneltavana sen mielyttävyyden takia. Laitan tähän nyt vain raskaampia biisejä kuin sellasia mitä radiossa yleensä soi. Radiossakin soi nykyään metallia paljon eikä sitä monet edes miellä metalliksi koska niissä ei ole ”huutamista”, ”rääkynää” eikä ”örinää” juuri nimeksikään.

    Ensimmäisenä biisinä toimikoon Mustan kuun lapset -yhtyeen laulu Talviyön tanssiinkutsu. https://www.youtube.com/embed/A_GTCYhE3js

    Laulu alkaa kauniisti, rauhallisesti ja siinä on äärimmäisen mielyttävä naislaulu mukana. Kuitenkin rauhallisen osuuden jälkeen alkaa aggressiivinen mättöosuus. Jos ajatellaan esimerkiksi tätä biisiä ”Onko tämä kaunista” -ajatuksella niin kenties ei-metallia kuuntelevan ihmisen on helpompaa nähdä tämän biisin kauneus siten että kuuntelisi tämän laulun ilman lauluja sillä laulu metalleissa on yleensä se mikä ensimmäiseksi aiheuttaa reaktion ”tämähän on hirveää paskaa” normaalille rivikuuntelijalle joka ei kuuntele metallia.

    Mikä tässä biisissä sitten mielestäni on kaunista? Kontrastit. Rauhallisuuden ja aggressiivisuuden välinen kontrasti on mielyttävä. Jos analysoidaan tätä musiikkina ainoastaan niin kuitenkin tämäkin biisi on sellainen että sen asteikot ja sointukulut ovat ns. ”normaaliin korvaan järkevän kuuloisia”, ts. noudattaa sellaisia sointukulkuja mitä voisi kuulla perus radiossa soivassa poppibiisissäkin tai ainakin tarpeeksi lähellä sitä. Mikäli tämä soitettaisi instrumentaalisena versiona pianolla tai muulla instrumentillä rauhallisesti, tuskin kovinkaan monet pitäisivät tätä ei-kauniina. Ts. en itse usko että tämän biisi ei olisi kaunis itsessään (musiikillisessa mielessä) vaan sen ilmaisutapa on se, minkä vuoksi ihmiset eivät pidä tästä mikäli eivät pidä yleensäkään metallista.

    Toinen mistä syystä itse näen kyseisen biisin kauniina on sanoitukset.

    http://darklyrics.com/lyrics/mustankuunlapset/kauniinhauta.html#4 sivulta löytyvät sanoitukset joten mikäli sanoitukset eivät auenneet itselle niin sieltä voi käydä tutkimassa. Runollisessa mielessä pidän tämän laulun sanoituksista todella paljon. Niissä on kauneutta ja herkkyyttä mutta tietynlaista lohduttomuuttakin. Jollain tapaa tulee mieleen Eino Leinon runous itselleni tästä.

    Seuraavana biisinä toimikoon ruotsalaisen melodista death metallia -soittavan yhtyeen Dark Tranquillityn kappale Single part of two joka löytyy aivan mainiolta albumilta Damage done – tutustumisen arvoinen, yksi parhaita metallialbumeita joita olen kuunnellut koskaan.

    https://www.youtube.com/embed/dQ7M3IFJSVA

    Kuten helposti huomaa jo alusta, on tämä biisi selvästi melodinen eikä lähelläkään mitään totaalista kakofoniaa. Luultavasti tässäkin on laulut se mikä tekee tästä sellaista että monet eivät jaksa kuunnella.

    Miksi sitten itse pidän tästä? Melodisuuden vuoksi, laulajan ilmaisutavan vuoksi ja tarttuvien elementtien vuoksi. Biisissä on on tarpeeksi vaihtelua, koukkuja ja pieniä soundeja ja kikkoja siellä sun täällä jotka antavat siihen mielyttävää vivahdetta omaan korvaani. Samoin kontrasti tässäkin – paikoitellen tiukka paahtaminen hidastuu, tulee rauhallista väliosuutta ja sen jälkeen taas lähtee.

    Sanoitukset kappaleeseen löytyy http://darklyrics.com/lyrics/darktranquillity/damagedone.html#4 osoitteesta.

    Vielä kolmanneksi biisiksi heitetään näistä selvästi raskain biisi: Equilibrium-yhtyeen kappale Der Sturm albumilta Turis Fratyr.

    https://www.youtube.com/embed/WTggZtg4c5w

    Tämä biisi on selvästi raskaampi kuin kaksi aikaisempaa mutta kuitenkin menee kategoriaan semisti kevyttä -metallia mutta kuitenkin monen mielestä jo liian raskasta. Miksi tämä sitten on mielestäni hyvä? Yksinkertaisesti tämäkin biisi on hyvin melodinen ja harmoninen ja siinäkin on hyvä kontrasti suhteessa nopeiden osuuksien ja rauhallisten väliosuuksien välillä. Sanoitukset löytyvät http://www.darklyrics.com/lyrics/equilibrium/turisfratyr.html#4 osoitteesta. En tiedä enkä ymmärrä mistä tässä lauletaan eikä varsinaisesti kiinnosta – kuitenkin puhtaasti musiikkia arvioiden mielestäni tämäkin biisi on hyvä ja uskon että suurin syy miksi tämäkään ei monelle välttämättä iske on laulutyyli.

    Loppusanat

    Kuten yllä olen kirjoittanut, moni metallimusiikin kappale on mielestäni hyvä ja kaunis joko musiikillisessa tai sanoituksellisessa mielessä, vaikkakaan musiikin tai muunkaan taiteen tarkoituksena ei ole aina pyrkiä kauneuteen. Taiteen tehtävänä on herättää ihmisiä ajattelemaan ja sen vuoksi metallimusiikin tai minkään muunkaan musiikin ei ole aina oltava kaunista jotta ihmiset sitä voisivat kuunnella – samasta syystä kuin ihmiset voivat katsella elokuvia, valokuvia ja maalauksia joissa ei ole mitään kaunista.

    Tärkein asia tässäkin on silti muistaa se, että kaikki taide on aina täysin subjektiivista kokemusta. Jos mielestäsi metallimusiikki on järkyttävää, kakofonista hirvittävää paskaa niin sitten se sitä on sinulle eikä tämän tekstin tarkoituksena ole pyrkiä muuttamaan kenenkään näkemystä suuntaan eikä toiseen – tämän tekstin tarkoituksena on vain tuoda esiin ne syyt miksi itse koen asiassa kauneutta.

    Jokaisen täytyy itse nauttia siitä taiteesta mistä haluaa niin kauan kuin siitä ei ole haittaa muille.

  • Kirja-arvostelu: Nicholas Carr – Pinnalliset

    Tänään sain päätökseen kirjan Pinnalliset – Mitä internet tekee aivoillemme. Teoksen on kirjoittanut Nicholas Carr ja se on nimensä mukaisesti teos jossa käsitellään internetin käytön vaikutuksia mieleemme ja aivotoimintaamme. Kirja on lyhyt, 212 sivua + lähdeluettelot ja muut lukusuositukset.

    Tämä kirja on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikkakin monet saattavat pitää tätä teosta turhankin tylsänä sillä kirjassa oli paljon puhetta historiasta ja eri aikoina tapahtuneista keksinnöistä ja niiden vaikutuksista ihmisiin, neurologiasta ja erinäisistä testeistä joita on tehty sekä monesta asiasta jotka liittyvät aiheeseen mutta eivät suoraan vaan välillisesti.

    Itseäni tämä teos puhutteli erityisesti, sillä olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä että internetin ja/tai muiden häiriöitä sisältävien ärsykkeiden altistus pidemmässä juoksussa on haitallista ihmisille. Mitä enemmän ärsykkeitä ja häiriöitä, sitä kärsimättömämmäksi ihmiset tulevat ja sitä helpommin myös keskittyminen on huonompaa kuin aikaisemmin. Isoin havainto jonka olen pannut omalla kohdalla merkille on huonomuistisuus joka enimmäkseen tuntuu olevan seurausta keskittymisen puutteesta. Kiintoisaa kyllä, muutamat tuttavanikin keiden kanssa olen asiasta puhunut ovat panneet omalla kohdallaan merkille myöskin muistin huononemista, keskittymiskyvyn heikentymistä tai ärsyyntymiskynnyksen pienentymistä joten en siis ole ainoa ketkä ovat panneet asian merkille.

    Toisaalta teos puhutteli itseäni myös sen takia että olen havainnut tässä vuosien mittaan että internetissä on hyvin paljon epärelevanttia paskaa ja sen määrä vain tuntuu lisääntyvän. Sinänsä huolestuttavaa nähdä mihin suuntaan ihmiskunta menee kun syvä tieto vähenee ja pintapuolinen tieto lisääntyy.

    Suurin ongelma kenties internetin aivotoimintaa muovaavista vaikutuksista on se, että mitä pintapuolisemmaksi ja (näennäis)kiireisemmäksi ihmiset tulevat, sitä huonommaksi ihmisen empatiakyky muuttuu. Ihminen tarvitsee hiljaisuutta ja rauhaakin jotta aivot saavat lepoa ja tilaa järjestäytyä ja pohtia syvällisemmin ongelmia. Kuitenkin nykyinen “tavoitettavissa 24/7” -mentaliteetti ei paljoa suosi töpselin irtivetäisyä ja omaan rauhaan vetäytymistä joten aika näyttää mihin ihmiskunta menee.

    Tuleeko meistä lopulta luomiemme koneiden kaltaisia – emotionaalisesti vammaisia, vain loogiseen ja rationalismiin pyrkiviä näennäisihmisiä jotka ovat kadottaneet sielunsa minuutensa ymmärtämisen ja tutkimuksen puutteen seuraksena?

    Loppuun vielä lyhyt video jonka idea pohjautuu tähän Carrin teokseen.

    //www.youtube.com/embed/cKaWJ72x1rI