Aleksin Blogi

  • Elokuva: All that heaven allows

    /

    All that heaven allows eli Kaikki mitä taivas sallii on melodraama vuodelta 1955 jonka on ohjannut Douglas Sirk.

    Leskeksi jäänyt Cary (Jane Wyman) tutustuu ja rakastuu puutarhurinaan toimineeseen nuorempaan Roniin (Rock Hudson). Caryn jo aikuiset lapsensa eivät ole suopeita heidän rakkauttaan kohtaan eikä myöskään hänen sosiaalisissa piireissä heidän suhdettaan katsota hyvällä tavalla. Roniin ihmisten ilkeämielinen suhtautuminen ei vaikuta, mutta Cary joutuu vaikeiden valintojen eteen miettiessään kuinka tärkeäksi hän näkee uuden rakkautensa.

    Rakkaustarina realistisella juonella mutta melodramaattisella tyylillä on miellyttävää katsottaaa. Sen tyylilaji antaa sille kepeän otteen vaikka se käsitteleekin uskottavaa todellisen elämän haastetta.

    Muiden ihmisten toimesta sopimattomiksi nähtyjä rakkaustarinoita on nähty halki ihmiskunnan historian ja niitä luultavasti nähdään aina maailman loppuun saakka, joten vaikka filmatisointi onkin vanha on sen teema itsessään ajaton. Kiehtovaa tässä romanssissa on kuitenkin se, että sen sopimattomuus ei tule siitä että kumpi jompi olisi avioliitossa tai mistään muustakaan miehen ja naisen avioliiton pyhyyttä ja arvoa heikentävästä aiheesta, vaan ainoastaan muiden ihmisten asettamista odotuksista ja toisen henkilön tahdosta mahtua niihin omista toiveista ja tunteista välittämättä.

    Todellisen elämän tapaan myös tässä ihmiset tekevät päätöksiä ja ratkaisuja omaa elämäänsä koskevissa asioita muiden ihmisten ehdoilla. Toisten huomioiminen on tietenkin elämässä tärkeää, mutta on tärkeää myös ymmärtää että omaa elämäänsä ei voi loputtomiin jättää elämättä.

    Pidin tästä elokuvasta. Se on onnistunut romantisoitu kuvaus lesken uuden rakkauden haasteista joita uuden suhteen eteen voi tulla muiden asettamien odotuksien vuoksi.

  • Elokuva: Maya Nilo (Laura)

    /

    Vuonna 2022 julkaistu Maya Nilo (Laura) on Lovisa Sirénin ohjaama draamaelokuva.

    13-vuotias Laura (Nadja Rosenberg) karkaa näkemään Hampuriin poikaa jonka kanssa hän on kirjoitellut Snapchatissa. Poika tekee kuitenkin oharit ja Lauran äiti Nilo (Bahar Pars) tulee yhdessä siskonsa Mayan (Zhala Zhino Rifat) kanssa hakemaan hänet. Maya haluaa jatkaa matkaansa Portugaliin näkemään äitiään jolla on syöpä sekä omaa 5-vuotiasta poikaansa Samia joka asuu hänen kanssaan. Laura ja Nilo tulevat hänen mukaansa ja kolmestaan he suuntaavat Portugaliin. Matkan aikana sisarusten käsittelemättömät ongelmat nousevat esiin eikä perillä myöskään äidin ja Nilon huonot välit jää huomaamatta.

    Elokuvat joissa matkan aikana käsitellään matkalaisten keskinäisiä suhteita tai heidän omia käsittelemättömiä ongelmiaan ei ole mitenkään harvinainen, mutta siitä teemasta on mahdollista rakentaa loputtoman paljon erilaisia variaatioita. Maya Nilo (Laura):ssa tarina on rakennettu hyvin ja sisarusten välisiä ongelmia avataan sopivan paljon jotta katsoja voi muodostaa mielikuvan heidän ongelmiensa taustalla vaikuttavista todellisista syistä.

    Sisarusten suhdetta äitiinsä ja äitinsä suhdetta heihin on kuvattu suhteellisen vähäisesti, mutta silti sopivissa määrin. Siitä saa osviittaa syihin miksi kumpikin käyttäytyy siten kuten käyttäytyy ja mistä heidän elämänsä ongelmat voivat juontaa juurensa.

    Maya ja Nilo ovat molemmat enemmän tai vähemmän ongelmallisia yksilöitä joiden elämäntilanteet ovat sekaisin. Näennäisesti Nilon elämä on paremmin hallinnassa, mutta taustalla kuitenkin kytee avioliiton ongelmat ja lapsuudesta saakka koetut epävarmuudet. Nilon taipumus selkeyteen ja kontrollointiin on mielenkiintoinen vastakohta hänen siskonsa tarpeettomankin huolettomaan ja vastuuttomaan elämään. Yksi mielenkiintoinen aspekti elokuvassa onkin se kun Nilo löytää matkan varrella omaa vastuutonta puoltaan ja Maya sitä vastoin vastuullista puoltaan.

    Kokonaisuutena tämä oli mielenkiintoinen elokuva. Se on arkirealistinen ja uskottava kuvaus missä rikkinäisten ihmisten rikkinäistä elämää ja niihin johtaneita syitä näytetään katsojalle hyvin selittämättä missään vaiheessa kuitenkaan asioita liikaa. Se ei ole kaunis eikä iloinen tarina, mutta se ei silti syyllisty tarpeettomaan pessimismiin vaan antaa edes pientä toivon kipinää siitä että vaikeuksista huolimatta muutos parempaan on aina mahdollisuus.

  • Reissu Lappiin, kolmas yö mökillä nukuttu

    /

    Kolme yötä on Saariselällä nyt mökillä tullut nukuttua. Tämän päivän aktiviteettinä on ollut tähän mennessä elokuvan katsominen aamupuuron jälkeen.

    Myöhemmin kävimme Ivalossa missä tuli tehtyä pieni kävely ulkona ja sen jälkeen ruokailu ravintola Kultahipussa. Kultahipussa kasvisruokavaihtoehdot olivat varsin vähäiset, mutta onneksi hampurilaiseen onnistui saada kasvispihvi tavallisen tilalla ja samalla pystyi myös jättämään välistä pekonin pois. Pääruoan jälkeen tuli vielä syötyä suklaista juustokakkua ja juotua kuppi kahvia.

    Mökille palatessa tuli nähtyä reissun ensimmäiset porot. Kaksi poroa juoksenteli tien reunassa ja välillä toinen niistä myös vaihtoi tien toiselle puolelle, mutta onneksi nämä tuli huomattua jo hyvissä ajoin eikä vaaratilannetta päässyt syntymään meille eikä vastaan tuleville autoille.

    Mökille palattua tuli pestyä myös ensimmäisen kerran omat pyykit kun puhtaat paidat alkoivat olemaan lopussa. Illalla luultavasti tulee käytyä vain saunassa ja otettua rennosti ellei jotain muuta yllättävää tule keksittyä.

  • Elokuva: The King and Four Queens

    /

    Kuningas ja neljä kuningatarta eli The King and Four Queens on vuonna 1956 ensi-iltansa saanut komediallinen seikkailudraama jonka on ohjannut Raoul Walsh.

    Dan Kehoe (Clark Gable) kuulee että eräiden veljesten tekemän ryöstön saalis olisi mahdollisesti pienellä tilalla missä heidän äiti ja heidän vaimonsa ovat odottamassa saaliin kanssa että ainoa elossa selvinnyt veli tulisi noutamaan saalista. Tilalla oleville naisille on epäselvää kuka miehistä on edes selvinnyt elossa ja yhä karkumatkalla. Naiset eivät ota tilalle vähässä kummassa väkeä vierailemaan, mutta Dan lähtee koettamaan onneaan ja hurmauskykyjään mikäli niiden avulla hän saisi piilotetun ryöstösaaliin sijainnin naisilta selvitettyä.

    Tarina on omaperäinen ja kiinnostava. Henkilöiden juonittelut on käsikirjoitettu hyvin ja loppuun saakka katsojalle säilyy epävarmuus kuinka tosissaan Dan on kenenkin naisen kanssa ja kuinka paljon hän vain käyttää hurmauskykyjään oman edutavoittelun vuoksi välittämättä muiden tunteista.

    Miesten ja naisten selkeät olemukselliset erilaisuudet ovat miellyttävää katsottavaa uudempien elokuvien vastapainona, sillä tässä vielä naiset ovat selkeän feminiinisiä ja miehet selkeän maskuliinisia niin ulkoisesti kuin myös luonteeltaan. Siitä huolimatta kummankaan sukupuolen edustajat eivät ole naiivin yksiulotteisia hahmoja, vaan kummatkin tiedostavat omat vahvuutensa omien päämääriensä ajamiseen ja juonittelukykyä löytyy useilta henkilöiltä heidän sukupuoleensa katsomatta.

    Tämä on viihdyttävä elokuva ja olisikin mukavaa nähdä tämänkaltaisia filmatisointeja tehtävän myös nykyaikana mutta ilman nykyajan Hollywood-elokuvien identiteettipoliittisia elementtejä.

  • Elokuva: Written on the Wind

    /

    Douglas Sirkin ohjaama Written on the Wind vuodelta 1956 on draama jonka pääosissa nähdään Rock Hudson, Lauren Bacall, Robert Stack sekä Dorothy Malone. Suomennettuna elokuva tunnetaan nimellä Tuuleen kirjoitettu.

    Railakasta elämää viettävä rikas mies Kyle Hadley (Robert Stack) tapaa parhaan ystävänsä Mitch Waynen (Rock Hudson) avustuksella Lucyn (Lauren Bacall). Kyle rakastuu Lucyyn ja saa hänet vaimokseen ja railakas elämä näyttää jäävän historiaan. Pariskunta ei tahdo onnistu lapsen hankinnassa joka saa Kylen jälleen tarttuvan pulloon aiheuttaen kitkaa suhteeseen. Asioita mutkistaa lisää myös Mitchin rakkaus Lucyä kohtaan sekä Kylen sisaren Maryleen (Dorothy Malone) rakkaus Mitchiä kohtaan. Lucyn tultua raskaaksi mustasukkaisuus ja epäilykset Mitchiä kohtaan nostavat päätään Kylen alkoholin täyttämässä mielessä.

    Rikkaan isän lapset Kyle ja Marylee ovat kiintoisa kuvaus varakkaaseen ja taloudellisesti huolettomaan elämään tottuneista aikuisista joiden elämä on haasteellista kummallakin omalla tavallaan. Kyle on liiallisesti viinaan ja juhlintaan menevä mies ja sisarensa Marylee on miehiä iskevä kevytmielinen nainen. Molemmet heistä aiheuttavat vanhalle isälleen harmia omalla elämällään. Kylen paras ystävä Mitch on kasvanut heidän kanssaan samassa perheessä ja Mitchin kunnollisuus on omalta osiltaan ruokkinut Kylen omaa riittämättömyyden tunnetta, sillä hän ei koe olevansa isälleen riittävä. Marylee sitä vastoin on jo kauan rakastanut Mitchiä mutta rakkaus on jäänyt yksipuoleiseksi.

    Ihmissuhteet ja tarina on kokonaisuudessaan pääsääntöisesti uskottavaa tasoa, mutta pikaiset rakastumiset joita nähdään muutaman henkilön osalta on lähinnä naiivin kliseisiä ja absurdeja draamaan, mutta sopivia kuitenkin melodraamaan jollaiseksi elokuvan voikin luokitella.

    Tarina rakentuu mielenkiintoisesti ja siihen mahtuu sopivasti yllätyksiä matkaan. Pidin myös siitä kuinka henkilöistä saa hyvin luotua mielikuvat ilman että heidän luonteitaan on tarvinnut katsojalle selittämällä selittää. Lisäksi miljöötä on avattu ainoastaan lyhyesti, mutta silti aivan tarpeeksi paljon jotta juoni saa uskottavan ympäristön minkä pohjalle sitä rakennetaan.

    Written on the Wind on kaikkinensa viihdyttävä melodraama.

  • Reissu Lappiin, toinen yö mökillä takana

    /

    Lapin reissu jatkuu yhä ja elämä on tavalliseen tapaan täällä rentoa oleskelua. Tänään aamulla söimme puuroa ja sämpylää, joimme kahvit ja katsoimme elokuvan jonka jälkeen kävimme ulkona, tosin kummatkin eri paikoissa.

    Itse lähdin kuvailemaan lähistölle kun eno lähti tekemään paljon pidemmän lenkin. Oman lenkin pituudeksi tuli hieman päälle kaksi kilometriä mutta ensisijaisesti lenkkini tarkoitus oli lähteä ottamaan valokuvia eikä niinkään tekemään lenkkiä.

    Maisemat olivat todella upeat joten laitan tähän muutamia kuvia joita äsken ulkoa otin. Nämäkin kuvat on otettu Canon R50 kameralla ja RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivilla.

  • Elokuva: The African Queen

    /

    The African Queen eli Afrikan kuningatar on vuonna 1951 julkaistu romanttinen seikkailuelokuva. Sen on ohjannut John Huston.

    Rose (Katherine Hempburn) ja Samuel (Robert Morley) ovat Afrikassa lähetystyössä kun eräänä päivänä vuonna 1914 paikalle saapuvat saksalaiset sotilaat ja polttavat kylän jossa he työskentelevät. Mies sairastuu tapauksen jälkeen ja menehtyy. Paikalle tulee pian heille postia kuljettanut tuttu mies, Charlie (Humphrey Bogart), jonka kanssa Rose lähtee pois hänen pienellä Afrikan kuningatar nimeä kantavalla jokilaivallaan. Vaikean ja vaarallisen matkansa aikana heidän välinsä kasvavat vähitellen rakkaudeksi.

    Afrikan kuningatar on komediallisia elementtejä sisältävä tarina missä kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan ihmisen tiet kohtaavat odottamattomalla tavalla. Kummatkin ovat itsenäisiä ja yksin pärjääviä henkilöitä tahoillaan ja heidän luonteensa ovat hyvin erilaisia, mutta jokimatkan varrella tapahtuva rakastuminen muovaa heitä kumpaakin parempaan suuntaan ja yhdessä heistä tulee vahvempia kuin kumpikaan olisi yksin.

    Tarina itsessään on ennalta arvattavaa romanttista elokuvaa, mutta ympäristö mihin tapahtumat sijoittuvat on hieman harvinaisempi. Lisäksi juonessa on viittauksia todellisen elämän tapahtumiin ja siinä sivutaan myöskin maailmalla 1914 käynnissä ollutta sotaa. Lisäksi juoni saa lisää mausteita siitä kuinka Charlie ja Rose tahtovat tehdä oman osansa auttaakseen Britanniaa sodassa pyrkimällä tuhoamaan saksalaisten sota-aluksen omatekoisilla torpedoilla.

    Tarina oli pääsääntöisesti uskottavaa seikkailua joka voisi tapahtua todellisessakin elämässä, mutta itse rakennetut torpedot ja matkan varrella aluksesta hajoavien osien korjaamiset vähäisillä työkaluilla Afrikan viidakossa antoi tarinaan sen verran värikkäitä elementtejä että voisi melkein jo kuvitella kuinka 80- ja 90-luvuilla televisiossa nähty ihmemies MacGyver olisi tämän parivaljakon lapsenlapsi.

    Pidin tästä elokuvasta. Se on mukavan lämminhenkinen ja romanttinen tarina jossa on sopivissa määrin humoristisia piirteitä tuomassa kepeyttä.

  • Elokuva: Winchester ’73

    /

    Winchester ’73 on vuonna 1950 julkaistu toiminnallinen lännendraama jonka on ohjannut Anthony Mann. Pääosarooleissa nähdään James Stewart, Shelley Winters ja Stephen McNally.

    Lin McAdam (James Stewart) saapuu ystävänsä kanssa pieneen kylään etsiessään erästä miestä. Kylässä on itsenäisyyspäivän kunniaksi ammuntakilpailu jossa on mahdollisuus voittaa arvostettu ja haluttu Winchester-kivääri. Lin osallistuu kilpailuun ja voittaa, mutta pian ase päätyy vääriin käsiin hänen etsimänsä miehen ja hänen kumppaneidensa matkassa. Lin lähtee ystävänsä kanssa miehen ja Winchesterin perään ja ajojahdin aikana kohdataan monia taisteluita ja erilaisia käänteitä joissa ase vaihtaa omistajaa useamman kerran.

    Kuten useat lännen elokuvat on myös Winchester ’73 juonensa osalta yksinkertainen ja ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta tarinassa on monia käänteitä pitämässä mielenkiintoa yllä.

    Hahmot ovat lajityypille ominaiseen tapaan helppo sijoittaa mustavalkoisesti hyvän ja pahan akselin ääripäihin, mutta niistä löytyy karikatyyrisen olemuksensa alta kuitenkin mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Tanssija-pianisti Lola Manners (Shelley Winters) on omalla tavalla hahmoista mielenkiintoisin, sillä vaikka hän on naisellinen nainen joka viehättyy stereotypisesti miehiltä saamastaan huomiosta, nousee hän muutamassa tilanteessa kelvotonta miestään rohkeammaksi toimijaksi mikä on aavistuksen yllättävää elokuvan iän huomioon ottaen.

    Tyypilliseen lännenelokuvan tapaan matkan varrella nähtävät intiaanit ovat raakoja villi-ihmisiä jotka odotetusti kärsivät tappion taistelussa ratsuväkeä vastaan. Moderneissa filmeissä tämänkaltaisia kuvauksia tuskin enää näytettäisi, joten on mukavaa että vielä on mahdollista nähdä näitä vanhoja lännen elokuvia. Stereotypiat kuuluvat ja myös osiltaan määrittävät elokuvien lajityyppejä, joten mikäli monet stereotypiat karsittaisiin pois, mitä jäljelle jäisi?

    Winchester ’73 on mukavan raikas tuulahdus historiasta milloin monet elokuvat olivat puhtaasti katsojiaan viihdyttäviä teoksia vailla väkisin lisättyjä elementtejä.

  • Elokuva: Alice in den Städten

    /

    Alice in den Stätden joka suomeksi tunnetaan nimellä Alice kaupungeissa ja englanniksi Alice in cities on vuonna 1974 julkaistu Wim Wendersin ohjaama draamaelokuva.

    31-vuotiaan Philipin (Rüdiger Vogler) on ollut tarkoitus kirjoittaa lehteen reissusta Amerikassa, mutta hän ei ole saanut työtään tehtyä. Paluumatka Saksaan ei mene suunnitelmien mukaisesti ja pian hän on kahdestaan lentokentällä tapaamansa naisen 9-vuotiaan tyttären Alicen (Yella Rottländer) kanssa. Heidän on tarkoitus nähdä Alicen äiti uudelleen Amsterdamissa jonne he joutuvat lennonjohtajien lakon vuoksi lentämään Saksan sijaan, mutta Alicen äiti ei tulekaan ja näinpä Philip joutuu viettämään enemmän aikaa Alicen kanssa kuin on ollut tarkoitus. Yhdessä he etsivät Alicen isoäitiä jotta Philip voisi jättää hänet sinne, mutta asiaa ei helpota Alicen muistikuvien hataruus isoäitinsä asuinpaikasta tai edes nimestäkään.

    Aikuisen ja hänelle ventovieraan lapsen matka yhdessä etsimässä henkilöä epävarmoilla muistikuvilla on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen teema jonka varsinainen ydin kuitenkin on matkassa omaan itseensä. Philip kasvaa matkan aikana irti elämästään jota hän on ainoastaan kuvannut kameransa välityksellä mutta jota ei kuitenkaan ole osannut aidosti elää ja tuntea. Alice sitä vastoin saa matkan aikana kokea hyväksytyksi ja huomioiduksi tulemista jota hän eronneen äitinsä lapsena ei tunnu samalla tapaa saavan kuin hän lapsena tarvitsisi.

    Juoni on mielenkiintoinen ja se kuvastaa hyvin aikakautta joka on varsin erilainen nykyiseen maailmaan verrattuna. Nykyisessä maailmassa lapsi vieraan matkassa aiheuttaisi luultavammin vain suuren poliisioperaation ja hysterian sillä maailma on muuttunut epäluuloisemmaksi ja luottamus kanssaihmisiin ja heidän hyväntahtoisuuteen on vähäisempää.

    Pidin tästä elokuvasta ja sen tavallisuudesta poikkeavasta tarinasta.

  • Reissu Lappiin, ensimmäinen yö mökillä takana

    /

    Mökki ulkoa kuvattuna. Mökissä on kaksi puolta isompi ja pienempi joista itse olemme vuokranneet pienemmän, taempana olevan osan.

    Ensimmäinen yö on mökissä nukuttu. Unille menin ehkä joskus puolen kahden jälkeen ja heräilin hieman vajaa yhdeksän aamupuurolle jonka eno oli keittänyt.

    Eilinen ilta mökillä meni rennosti sisällä oleskellen tekemättä mitään sen suurempaa. Päivällä otin lyhyet päiväunet, mutta illalla vain söimme, saunoimme ja katsoimme elokuvan Yle Areenasta. Myöhemmin itse katsoin vielä toisenkin enon mentyä unille.

    Tänään kävin pihalla 5,02 km pituisella kävelyllä kameran kanssa valoisan aikaan. Ulkona on netin mukaan nyt pakkasta -17 astetta, mutta Applen Kuntoilu-ohjelmassa kävelylenkin aikana lämpötilaksi on ilmoitettu -10 astetta. Ehkä sää on tässä jo hieman viilentynyt tai kumpi jompi näyttää väärää, mene tiedä. Mitenkään kylmältä keli ei kuitenkaan tuntunut, mutta hiihtopipo joka suojasi poskia oli hyvä silti olla päässä vaikka silmälasit aina sen kanssa jäätyvätkin niin että ei enää läpi näe.

    Alla vielä joitain kuvia lenkin varrelta. Kaikki kuvat on otettu Canon R50 kameralla käyttäen RF-S18-45 F4.5-6.3 IS STM objektiivia. Lenkki tapahtui kello 10:00 – 11:04 välisenä aikana ja kuten kuvista voi havaita on ulkona vielä jonkin verran hämärää.