Tag: 1001 Movies You Must See Before You Die

  • Leffalauantai: Carrie

    Carrie (Sissy Spacek)

    Carrie (IMDB) on Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Brian De Palman ohjaama vuonna 1976 julkaistu kauhuelokuva. Pääosissa nähdään Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving, John Travolta, William Katt sekä Nancy Allen.

    Tarinassa kerrotaan Carriesta (Sissy Spacek) joka asuu kahden äitinsä Margaretin (Piper Laurie) kanssa. Äitinsä on fanaattinen uskovainen jonka usko on lähinnä sairasta ja mielipuolista missä hän näkee kaikessa olevan syntiä. Carrielta on jäänyt myös monet biologiset elämän realiteetit oppimatta ja niinpä hän kuukautisten alkaessa koulussa liikuntatuntien jälkeen menee shokkiin.

    Luokan tytöt kiusaavat häntä asiasta jonka seurauksena he saavat jälki-istuntoa. Asia aiheuttaa heissä närää ja näinpä muutamat heistä päättävät kostaa Carrielle. Kosto on ikävä eikä koston seuraukset ole yhtään sen ilahduttavampia.

    Margaret (Piper Laurie)

    Kingin kirjaan pohjautuvia elokuvia on tullut katsottua useampiakin (mm. The Shining, Firestarter, Pet Sematary, It Chapter Two) mutta tämä oli helposti parhaimmasta päästä. Carrie on mielenkiintoinen tarina joka pääsääntöisesti nojaa arkiseen realismiin mutta jossa on monien muidenkin Kingin kirjoihin pohjautuvien elokuvien tapaan mukana myös yliluonnollisia aspekteja.

    Carrie on väärin kohdeltu niin kotonaan kuin koulussakin. Kotona hän joutuu kestämään äitinsä mielenvikaista uskonnollisuutta ja siitä seuraavia rangaistuksia. Hän joutuu esittämään anteeksipyyntöjä asioista joita ei ole tehnyt eikä äidin korvat ota kuullakseen Carrien puheita. Koulussa hän joutuu kiusatuksi ja häntä pidetään yleisesti ottaen outona tapauksena.

    Pidin tämän elokuvan tarinasta. Carrie on sympaattinen hahmo jonka väärin kohtelu tuntuu ikävältä. Joissain määrin elokuvaa katsoessa tuli mieleen Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö (lue arvostelu) missä myös väärin kohdeltu tyttö lopulta saa tarpeekseen ja antaa oman käden oikeuden kohdata väärintekijöitä.

    Ohjauksellinen tyyli oli hyvä. Pidin siitä kuinka kamerakulmilla toimivasti tuotiin esiin henkilöiden välisiä valtasuhteita sekä kuinka niitä käytettiin muutenkin paremmin kuin keskivertoelokuvassa.

    Vaikka elokuva on luokiteltu kauhuksi ei se ainakaan allekirjoittanutta missään vaiheessa pelottanut tai jännittänyt joten lajityyppikuvaukseen voi suhtautua jonkinlaisella varauksella.

    Kokonaisuutena Carrie on erinomainen elokuva joka kestää useammankin katselun.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 172 235 annettuun ääneen”]7,4/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Jaws (Tappajahai)

    Jaws (IMDB) joka suomeksi on tunnettu nimellä Tappajahai on Steven Spielbergin ohjaama trilleri vuodelta 1975. Sen pääosarooleissa nähdään Roy Scheider, Rober Shaw, Richard Dreyfuss sekä Murray Hamilton. Elokuva pohjautuu Peter Benchleyn samaa nimeä kantavaan romaaniin.

    Pienessä kylässä Amityn saarella nuori nainen menehtyy vedessä ollessaan. Kuoleman syytä tutkiessa käy esille että kuoleman on aiheuttanut suurikokoinen hai joka on käynyt naisen kimppuun. Paikallinen seriffi Brody (Roy Scheider) haluaisi laittaa rannat kiinni, mutta kylän pormestari Vaughn (Murray Hamilton) ei ole kovin innoissaan hänen ajatuksestaan sillä rantojen sulkeminen tarkoittaisi suurta budjettilovea pienen kylän talouteen.

    Ranta pidetään avoinna ja turisteja saapuu tavalliseen tapaan paikalle eikä seuraavaa ruumista tarvitse kovinkaan kauaa odottaa. Väkeä saapuu kauempaakin haijahtiin ja pian hai on saatu pyydystettyä. Amityyn tullut meribiologi Hooper (Richard Dreyfuss) on kuitenkin vakuuttunut siitä että saaliiksi saatu hai ei ole kauhua rannoilla kylvänyt peto ja harmillista kyllä hänen arvauksensa osuu oikeaan.

    Sheriffi lähtee yhdessä kylän tunnetun kalastajan Quintin (Robert Shaw) sekä meribiologi Hooperin kanssa haijahtiin etsimään suurikokoista valkohaita joka todellisuudessa on kaikkien tekojen takana.

    Valkohaikin tarvitsee ruokaa

    Jawsin tarina on mukavan yksinkertainen jotta sitä katsoessa voi hieman päästää aivojaan rentoutumaan, mutta samaan aikaan sen kuvaus ihmisten toiminnasta herättää ajattelemaan kuinka hyvin se valitettavan usein vastaa myös todellisuutta.

    Ihminen kuolee vaarallisen eläimen tappamana ja peto on yhä vapaalla, mutta politisoinnin seurauksena tarvittaviin toimenpiteisiin ei haluta ryhtyä. Kun ongelma saadaan näennäisesti ratkaistua ei todellisuutta silloinkaan haluta kohdata vaan epämukava tietoisuus lakaistan mieluummin maton alle ja jatketaan turmion tiellä kulkemista. Lisäksi metsästämään lähtevien ihmisten laumakäytös yhdistettynä huolettomaan asenteeseen on omiaan kuvaamaan ihmisten käytösmalleja.

    Tärkeimpien henkilöiden olemusta ja hahmoa avataan sopivasti että heistä saa jonkinlaista mielikuvaa rakennettua ilman että heidän piirteitään ja käytösmallejaan väännettäisi katsojalle rautalangasta.

    Ohjauksellisesti Jaws on tyylikästä katsottavaa. Vaikka elokuvalle kertyy tänä vuonna ikää jo 46 vuotta ei sen tehosteet tunnu siitäkään huolimatta tarpeettoman vanhanaikaisilta vaan ne toimivat yhä tarpeeksi hyvin pitääkseen elokuvan tunnelman uskottavana.

    Spielbergin Jaws on klassikkoelokuva joka on klassikkostatuksensa ansainnut aivan syystä.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 543 828annettuun ääneen”]8,0/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Aliens (Aliens – Paluu)

    Ellen Ripleyn roolissa nähdään Sigourney Weaver

    Aliens (IMDB) joka suomennettuna on kulkenut nimellä Aliens – Paluu on vuonna 1986 julkaistu toiminnallinen science fiction -elokuva jonka on ohjannut James Cameron. Pääosarooleissa nähdään Sigourney Weaver, Michael Biehn sekä Carrie Henn.

    Tarinassa kerrotaan kuinka aikaisemmasta vuoden 1979 Alien-elokuvasta tuttu Ellen Ripley (Sigourney Weaver) löydetään aluksestaan avaruudesta syväunikapselista. Pelastajien toimesta hän saa kuulla olleensa syväunessa 57 vuotta, joten aikaa on kulunut jo niin kauan että hänen matkalle lähdettyään 11-vuotias tyttärensä on kerennyt jo menehtymään suhteellisen vanhalla iällä.

    Ripley joutuu tekemään selkoa erinäisille tahoille avaruusmatkastaan ja siitä miksi hän on aiheuttanut niin suuret tuhot omalla komennuksellaan. Hänen kertomuksiaan vaarallisista avaruuden muukalaisista ei oteta asiaankuuluvalla vakavuudella ja niinpä Ripley menettää toimilupiaan.

    Vähän tämän jälkeen ääni kellossa jostain syystä kuitenkin muuttuu ja Ripley pyydetään mukaan neuvonantajan roolissa merijalkaväen joukkojen mukaan planeetalle jossa aikoinaan oli alieneita. Kuitenkin nyt siellä on jo useita kymmeniä ihmisperheitä eikä vaaraa pitäisi olla, mutta vähitellen käy ilmi että alienit eivät ole kadonneet minnekään ja pian käydään jälleen taistelua hengissä säilymisestä.

    Ei-toivottu matkalainen ilmaantuu

    Aliens-elokuvan julkaisusta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna jo 34 vuotta, mutta vielä tänäkin päivänä se tuntuu tuoreelta ja toimivalta elokuvalta jota ajan hammas ei ole purrut armottomasti. Tämänkaltaisessa elokuvassa alieneiden ulkonäkö ja olemus on suhteellisen tärkeässä roolissa rakennettaessa tunnelmaa vastenmielisestä ja kammottavasta muukalaislajista, joten tätä tausta vasten peilaten oli ilahduttavaa havaita että erikoistehosteet eivät olleet menettäneet teräänsä vaan ne olivat yhä näyttävät.

    Moniin nykyisiin toiminnallisiin sci-fi elokuviin nähden elokuvan ikä on kuitenkin helppoa havaita elokuvan rytmistä ja kasvutahdista. Siinä missä monessa modernissa elokuvassa siirrytään suhteellisen nopeasti toimintaan oli tässä ensin pidemmän aikaa tarinan ja miljöön rakentamista ennen kuin alkaa toiminnallinen osuus missä aseiden lippaita tyhjennetään kovemmalla tahdilla kuin LIDLissä alelaarin sandaaleita. Itse pidän enemmän tämänkaltaisesta hitaammasta tarinan rakentamisesta missä toiminnalliset osuudet saavat seesteisten osien luoman kontrastin vuoksi enemmän painoarvoa.

    Pääsääntöisesti Aliens on jokaisella osa-alueellaan onnistunut teos, mutta silti itseäni kävi jonkin verran tympäisemään merijalkaväen sotilaiden kliseinen machoilu ja tosipaikan tullen epäonnistuminen. Myönnettäköön että en ole niin paljoa nähnyt tätä vanhempia elokuvia että osaisin arvioida olisiko tämä ollut häiritsevä piirre julkaisuvuotenaan, mutta näin vuonna 2020 katsottuna kyseiset hahmot tuntuvat lähinnä turhanpäiväisiltä täytteiltä joiden kohtalon voi jokainen katsoja melkoisella todennäköisyydellä arvata oikein.

    Joidenkin hahmojen rasittavuudesta ja monin paikoin arvattavuudetaankin huolimatta Aliens on viihdyttävä elokuva joka jokaisen sci-fi-elokuvista pitävän on syytä nähdä ainakin kerran elämässään.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 638 436 annettuun ääneen”]8,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Gentlemen Prefer Blondes (Herrat pitävät vaaleaveriköistä)

    Lorelei Leen roolissa nähdään Marilyn Monroe

    Gentlemen Prefer Blondes (IMDB) eli suomalaisittain Herrat pitävät vaaleaveriköistä on vuonna 1953 julkaistu romanttinen ja komediallinen musikaali jonka on ohjannut Howard Hawks. Pääosarooleissa nähdään Marilyn Monroe, Jane Russell, Charles Coburn, Tommy Noonan sekä Elliott Reid.

    Tarinassa kerrotaan showtanssija Lorelei Leestä (Marilyn Monroe) joka on menossa avioliittoon rikkaan Gus Esmond Juniorin (Tommy Noonan) kanssa. Gusin isä ei avioliittoaikeista ole lainkaan innoissaan ja niinpä hän palkkaa yksityisen etsivän Ernie Malonen (Elliott Reid) seuraamaan poikansa vaimoehdokasta hänen ollessa ystävänsä Dorothyn (Jane Russell) kanssa laivalla kohden Ranskaa.

    Loreleilla on taipumus vaikuttaa hieman yksinkertaiselta blondilta, flirttailla ja vetää puoleensa paljon huomiota miehiltä aina nuoresta pojasta vanhaan vaariin saakka ja niinpä yksityisetsivällä on pian hallussaan kuvia joista voisi helposti tulla vääränlaisia mielikuvia niin Gusille, hänen isälleen kuin myös flirttailleen miehen vaimollekin.

    Dorothy Shaw (Jane Russell)

    Gentlemen Prefer Blondes on ilahduttavan humoristinen musikaali joka kepeästä olemuksestaan huolimatta onnistuu kuvaamaan kärjistäen elämän kenties ikäviäkin lainalaisuuksia joiden ääneen sanominen nykyisellä vuosikymmenellä on lähestulkoonsa jo omiaan aiheuttamaan mielipahaa ihmisten keskuudessa – jos ei muualla niin ainakin sosiaalisessa mediassa.

    Tarinassa nuori ja kaunis showtanssija Lorelei ei lainkaan kainostele saati koe moraalista ongelmaa siitä että hän on kiinnostunut varakkaista miehistä ja heidän varallisuudestaan. Naisellisen viehätysvoiman valjastaminen heikkomielisten miesten viettelyyn ei aiheuta minkäänlaisia tunnontuskia ja esimerkiksi myös naimisissa olevan vanhan miehen pään pyörälle pistettyään haluaa hän saada tuon miehen vaimolle kuuluvan timanttisen tiaran.

    Lorelei tiedostaa että vanhuus koittaa joskus aikanaan, nuoruuden kauneus ja viehätysvoima haihtuu tai vähintäänkin laimenee tulevien vuosien myötä, mutta timantit ovat silloinkin naisen paras ystävä. Jonkinmoisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta hän on huomannut elämän lainalaisuuksista sen verran että tietää miesten olevan ikään katsomatta heikkoina hänenkaltaisiinsa nuoriin ja kauniisiin naisiin jotka osaavat käyttää naisellista viehätysvoimaansa miesten pään pyörälle pistämiseen.

    Lorelei ja tuleva miehensä ovat molemmat stereotyyppisiin sukupuolirooleihinsa osuvia hahmoja joissa kaikesta kärjistyksestään huolimatta on yhteiskunnallisesta perspektiivistä katsoen paljon totuuspohjaa parisuhteiden näkökulmasta vielä tänäkin päivänä. Moni mies yhä edelleen ensisijaisesti on kiinnostuneempi nuoremmista kuin vanhemmista naisista (lue täältä englanniksi lisää deittisivustolta kerätystä datasta) ja ainakin amerikassa useat hyvin tienaavat naiset kipuilevat sen kanssa että eivät löydä miestä joka ansaitsee heitä paremmin (lue artikkeli täältä).

    Painopisteen ollessa Loreleissa ja hänen taipumuksestaan haluta varakas mies annetaan elokuvassa silti hyvin tilaa myös toisenlaisille näkökulmillle, sillä hänen ystävänsä Dorothy ei ole lainkaan kiinnostunut miehen varallisuudesta. Mies joka kertoo varallisuudestaan on hänelle lähinnä vastenmielinen vaihtoehto, joten elokuvan tähtikaksikosta ei luoda pelkästään mielikuvaa tyhjäpäisinä rahan perässä juoksevista viettelijättäristä sen enempää kuin kaikista miehistäkään ei luoda kuvaa kauniiden naisten lumoihin joutuvista typeryksistä.

    Lorelei ja Gus (Tommy Noonan)

    Omaan makuuni tämä oli erinomainen elokuva. Se onnistuu olemaan humoristinen ja viihdyttävä, sen musikaaliset osuudet koreografioineen on toimivia kautta linjan ja sen kärjistetty mutta silti monessa mielessä varsin todenmukainen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välinen dynamiikan kuvaus on jotain mitä toivoisin näkeväni elokuvissa yhä yhtä sympaattisella ja kepeämielisellä otteella toteutettuna.

    Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni.

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 30 399 annettuun ääneen”]7,2/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: The Breakfast Club

    Claire Standish (Molly Ringwald)

    The Breakfast Club (IMDB) on vuonna 1985 julkaistu komediallisia vivahteita sisältävä draamaelokuva jonka on ohjannut John Hughes. Pääosarooleissa nähdään Molly Ringwald, Ally Sheedy, Judd Nelson, Emilio Estevez sekä Anthony Michael Hall.

    Tarina kertoo viidestä täysin erilaisesta taustasta tulevasta nuoresta jotka joutuvat viettämää yhdessä lauantain jälki-istunnossa. Yksi pojista on koulun kovis, toinen nörtti ja kolmas urheilija kun taas tyttöjen puolella roolit hakeutuvat koulun suosittuun prinsessaan ja koulun erikoiseen friikkiin.

    Oppilaat saavat tehtäväkseen kirjoittaa esseen siitä millaisia he kuvittelevat omasta mielestään olevansa. Vaikka kasvatukselliseksi tarkoitetun esseen kirjoittamisesta ei tahdokaan tulla mitään, kasvavat nuoret kuitenkin näkemään kuinka jokaisen erilaisuuden pinnan alle mahtuu samanlaisuutta erilaisuutta enemmän.

    The Breakfast Clubia on tituuleerattu toisinaan jopa klassikoksi ja itsenikin on helppoa yhtyä tämänkaltaiseen tulokseen. Vaikka elokuvan julkaisusta tulee pian 35 vuotta on se silti säilynyt ajankohtaisena vielä vuoteen 2020 saakka. Ympäröivä maailma ja kulttuuri on muuttunut paljon väliin jääneiden vuosien varrella, mutta silti elokuvan kantavana voimana toimivat henkilöhahmot, heidän ongelmansa ja niiden kohtaamiset eivät ole kadonneet maailmasta minnekään.

    John Bender (Judd Nelson)

    Jokaisen päähenkilön luonne on karrikoitu esimerkki omasta yhteiskuntaluokastaan samalla tapaa kuin heidän ongelmansa ja niiden juurisyyt. Tämä on piirre joka voi helposti tuntua häiritsevän kliseiseltä, mutta omaan makuuni tässä tapauksessa valittu tyyli toimi hyvin sillä se antaa katsojalle nopeammin mahdollisuuden rakentaa henkilöhahmojen kuvan mielessään ilman tarvetta tarpeettoman laajaa selittämistä joka veisi elokuvan painopisteen toisille urille.

    Pidin elokuvassa jo heti alkukohtauksesta missä päähenkilöitä näytetään yksi kerrallaan paikalle saapuvaksi. Mitään ei liiaksi korostettu, mutta katsojalle syntyy silti mielikuva jo ensimetreiltä nuorten ja heidän vanhempiensa välisestä dynamiikasta joka auttaa peilaamaan hahmojen luonteita heti alusta saakka tätä taustaa vasten. Tämä oli tapa mistä monen elokuvantekijän olisi syytä ottaa oppia.

    Varsinainen kasvutarina jokaisen hahmon osalta on toimivasti toteutettu. Vaikka päähenkilöitä on useita ei pakka pääse leviämään missään vaiheessa vaan jokainen hahmoista rakentuu tasaisen varmasti kautta elokuvan.

    Lopulta jokainen nuorista saa huomata että loppujen lopuksi kukaan ei olekaan niin erilainen kuin päälle päin näyttää. Jokaisella on omat huolensa ja murheensa eikä kenelläkään heistä ole lopulta senkaltaista ymmärtäjää jota he kaipaisivat elämäänsä.

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 340 934 annettuun ääneen”]7,9/10[/simple_tooltip])