Rosen (Kate Winslet) ja Jackin (Leonardo DiCaprio) ikoninen hetki Titanicin kannella
Titanic (IMDB) on James Cameronin ohjaama romanttinen draamaelokuva vuodelta 1997. Sen pääosissa nähdään Leonardo DiCaprio, Kate Winslet sekä Billy Zane.
Lyhyesti tiivistäen juonensa osalta elokuva kertoo Titanic-laivan neitsytmatkalla olleista matkustajista Jackista (Leonardo DiCaprio) ja Rosesta (Kate Winslet) jotka löytävät rakkauden epäonnisen laivamatkan aikana.
Juonen pääpiirteet on kyllä nopeasti kuvattu muutamalla virkkeellä, mutta silti tarinan ympärille on Cameron onnistunut luomaan yli kolme tuntia pitkän elokuvan. Poikkeuksellisen pitkästä kestostaan huolimatta Titanic ei silti tunnu katsojalleen missään vaiheessa pitkältä saati pitkäveteiseltä sillä elokuva imaisee mukaansa ja pitää hyvin otteessaan.
Titanic on niitä suhteellisen harvoja elokuvia joita olen nähnyt elokuvateattereissa sen julkaisun aikoihin. Sen jälkeen olen tainnut elokuvan nähdä kerran uudelleenkin, mutta edellisestä katselukerrasta on luultavasti aikaa noin 20 vuotta joten tätä perspektiiviä vasten elokuvan katsominen vuonna 2020 oli kiehtova kokemus – etenkin kun olin aikoinani pitänyt elokuvaa hyvänä.
Julkaisunsa aikaan Titanic oli mielestäni hyvä, ellei jopa todella hyvä elokuva, mutta satoja elokuvia sen jälkeen katsottuani ja nyt uudelleen vuosien jälkeen Titaniciin palattuani sen pitämisenä ainoastaan hyvänä tai erittäin hyvänä tuntuisi elokuvataiteen häpäisyltä.
Tapa miten Rose kuvataan yläluokkaisena hienoissa piireissä kasvaneena naisena joka kuitenkin kokee olevansa henkisesti kuolemassa kunnes kohtaa yhteiskuntaluokallisesti vähempiarvoisen Jackin joka saa hänen elämänsä tuntumaan elämisen arvoiselta on kaikin tavoin onnistunut.
Hahmoja rakennetaan tarpeeksi jotta heihin saa kosketuspintaa – Rosen padotut tunteet ja kaipuu aitoon rakkauteen ja hyväskyntään heräävät Winsletin erinomaisen roolisuorituksen ansiosta elämään eikä DiCaprion roolisuorituksestakaan löydä moitteen sanaa.
Kiintoisa piirre romanttisen tarinan lisäksi oli myös sen kuvaus luokkayhteiskunnasta ja ihmisten eriarvoisuudesta myös hädän hetkellä, vaikkakin kautta elokuvan tätä luokkajakoa ja eriarvoisuutta tuotiin esille selkeästi mutta tasapainoisesti esiin nostaen.
Pidin Titanicissa sen tavasta luoda koskettava ja traaginen rakkaustarina siten että se ei ollut ainoastaan lohduton. Siinä missä monet joutuivat siirtymään elämästä kuolemaan sai Rose siirtyä kokemansa rakkauden ansiosta takaisin kuolemasta elämään.
Die Hard (IMDB) joka Suomessa tunnetaan nimellä Die Hard – Vain kuolleen ruumiini yli on vuonna 1988 julkaistu toimintaelokuva. Sen on ohjannut John McTiernan ja pääosissa nähdään Bruce Willis, Alan Rickman sekä Bonnie Bedelia.
Tarinassa New Yorkin poliisivoimissa työskentelevä John McClane (Bruce Willis) saapuu Los Angelesiin jossa hänen vaimonsa ja lapsensa asuvat. Hän tulee vaimonsa työpaikalle Nakatomi Plazaan pikkujouluihin jotka juhlijoiden harmiksi ottavat epätoivotun käänteen kun saksalaiset terroristit saapuvat paikalle muuttaen juhlatunnelman panttivankitilanteeksi.
John on onneksi toisessa huoneessa rikollisten ilmaantuessa ja pian yhden miehen iskuryhmä on valmiina taistelemaan rikollisjoukkoja vastaan poliisivoimien saapumista odottaessa.
Hans Gruber (Alan Rickman)
Tarina sisältää lajityyppinsä tutut peruselementit – poliisin jolla on kohtalaisen huonot välit vaimoonsa, poliisivoimat jossa nähdään sisäistä valtataistelua tai vähintäänkin keskinäistä machoilua sekä tietenkin FBI joka tulee ottamaan jossain vaiheessa ohjat itselleen. Lisäksi mukaan on saatu kirjoitettua perinteikäs kasvutarina missä vaikean tilanteen myötä sankari näkee omat virheensä ja lopulta parisuhde vahvistuu vaikeiden kokemuksien myötä.
Kyseessä siis on suoraviivainen, helposti seurattava ja perinteisen kliseinen toimintaelokuva joten mitään maata järisyttävää tarinankerrontaa ei tästä kannata lähteä kaivamaan. Toimintaelokuvissa syvällinen ja koskettava tarina ei kuitenkaan yleensä ole se mikä niiden kiinnostavin aspekti on, joten tarina on täysin riittävä pitääkseen mielenkiinnon yllä.
Pidin tämän elokuvan rytmistä eli siitä kuinka välillä mennään verkkaisia vaiheita, välillä heitetään sekaan nopean toiminnan kohtaus jonka jälkeen päästään taas seesteisempään vaiheeseen. Toimiva rytmi on tärkeää etenkin toimintaelokuvissa, sillä se vahvistaa toiminnallisten ja seesteisten kohtauksien välistä kontrastia antaen toiminnalle suuremman merkityksen. Tietenkin muissakin lajityypeissä rytmi on yhtä tärkeää, mutta yleensä muissa lajityypeissä edes tarinalla voidaan pitää muutoin kiinnostavuutta yllä.
Parempiakin pikkujoulubileitä on tullut nähtyä.
Yksi mikä tässä elokuvassa pisti silmään oli sen miellyttävä leikkaustyyli. Siinä missä monet uudemmat action-elokuvat ovat jääneet itselleni mieleen lähinnä rasittavan nopeista leikkauksista ja järjettömästä kameran heilumisesta suuntaan jos toiseen nopeiden toimintakohtauksien aikana ei tässä missään vaiheessa tullut samanlaista hätäistä tunnelmaa. Toki tässäkin nopeita leikkauksia on käytetty mutta missään vaiheessa ei ylitetä rajaa jonka jälkeen katsojana joutuisi arvailulinjalle tapahtumien kulusta epäselvän leikkaustyylin vuoksi.
Omaan makuuni Die Hard toimi hyvin. Se on suoraviivainen ja mutkaton toimintapätkä joka sopii niihin hetkiin kun haluaa nähdä helposti lähestyttävää viihdettä. Pidin sen tasapainoisesta rytmistä, toimivasta leikkauksesta sekä tietenkin tyylikkäistä räjähdyksistä, taistelukohtauksista ja useista sinne tänne ripotelluista pienistä humoristisista vivahteista.
Yli 20 vuotta sitten julkaistu Die Hard on yhä vuonna 2020 katsottuna helmi toimintaelokuvien kategoriassa.
Emilie Schindler (Caroline Goodall) sekä Oskar Schindler (Liam Neeson)
Schindler’s List (IMDB) eli Schindlerin lista on Steven Spielbergin ohjaama vuonna 1993 julkaistu historiallinen biografinen draamaelokuva. Pääosissa nähdään Liam Neeson, Ben Kingsley sekä Ralph Fiennes.
Spielbergin filmatisointi pohjautuu Thomas Keneallyn vuonna 1982 julkaistuun Schindler’s Ark -nimiseen romaaniin joka myöhemmin on kuitenkin tullut tunnetuksi myös Schindler’s List -nimellä.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan. Tarinassa kuvataan juutalaisten aseman asteittaista heikentymistä ja päätymistä keskityisleireille kansallissosialistien hallinan alaisuudessa. Pääosaa elokuvassa kuitenkin näyttelee saksalainen liikemies Oskar Schindler (Liam Neeson) joka omilla toimillaan onnistuu pelastamaan tuhoamisleireiltä yli 1100 juutalaista.
Pidin tästä elokuvasta todella paljon. Sen tarinankerronta ja tunnelman rakentaminen on erinomaista tasoa, näyttelytyö on vakuuttavaa ja visuaalinen tyyli on toimivaa. Elokuvaa katsoessa useammassa paikassa unohtuu että kyseessä on elokuva eikä dokumentti joka on tämänkaltaisessa filmatisoinnissa ainoastaan positiivinen piirre, sillä se lisää kuvauksen vaikuttavuutta katsojalle.
Poikkeuksellista elokuvan visuaalisessa tyylissä on sen lähes kokonaan mustavalkoinen ilmaisu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Lisäksi merkittävästi keskimääräistä elokuvaa pidempi 3 h 15 min kesto saa sen erottumaan valtavirrasta. Ilahduttavaa kyllä kesto ei tuntunut pitkältä eikä pitkäveteiseltä missään vaiheessa joka on hatunnoston arvoinen suoritus.
Vaikka tarinan tapahtumat ovatkin synkkiä ja osa ihmiskunnan häpeällistä historiaa, jättää Schindlerin lista kuitenkin katsojalleen lopulta suurempana viestinään kuvauksen myös siitä hyvyydestä johon ihmiset myös kykenevät kaiken pahuudenkin keskellä. Yksikin oikeamielisesti toimiva ihminen voi oikeassa paikassa muuttaa historian kirjoissa paljon asioita hyväksi.
Myös Oskar Schindlerin kuvaus on toteutettu maanläheisesti liikoja kaunistelematta. Hänestä ei rakenneta kuvaa pyhimyksestä joka aina toimisi oikein ja oikeamielisesti, vaan sijaa jätetään myös hänen taipumuksilleen väkevien naukkailuille ja vieraissa juoksemiselle.
Kokonaisuutena tämä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen mestariteos. Omassa elokuvamaussani Schindlerin lista meni suoraa Suosituksia-sivulle.
Christine (Thandie Newton) sekä Konstaapeli Ryan (Matt Dillon)
Crash (IMDB) on Paul Haggisin ohjaama vuonna 2004 julkaistu rikos/draama/trilleri jonka pääosissa nähdään mm. Matt Dillon, Thandie Newton, Sandra Bullock, Don Chedle sekä Michael Peña.
Elokuvan alussa poliisi löytää kuolleen tumman miehen. Pian ajassa hypätään edelliseen päivään ja siirrytään tapahtumiin joita on tapahtunut aikaisemmin tuolle kuolleelle miehelle kuin myös monille muillekin ihmisille joita yhdistää tavalla tai toisella samanlaiset haasteet elämässä.
Tarinankerrontatapa on selkeästi yleisestä totutusta tavasta poikkeavaa – vaikkakaan ei uniikkia – sillä tarinassa ei ole selkeästi ainoastaan muutamaa yksittäistä päähenkilöä vaan siinä kerrotaan monen ihmisen elämää. Monien näytettävien henkilöiden elämät myös kohtaavat tavalla tai toisella tarinan aikana.
Vaikka elokuvan kantavana teemana on rasismi, rotusyrjintä ja ennakkoluulot joita erilaiset ihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan on silti sen vahvin ja koskettavin anti ehdottomasti sen kuvauksessa ihmisyydessä ja sen monimuotoisuudessa.
Crashissa rasismia ja ennakkoluuloja käsitellään poikkeuksellisen hyvin ja monimuotoisesti. Tavallisesti itseäni lähinnä turhauttaa rasismia käsittelevät aiheet niin elokuvissa kuin muutenkin sillä monesti niiden narratiivi on kliseistä, mustavalkoista ja naiivia missä jotkut ihmiset tai ryhmät kuvataan useasti ainoastaan viattomina uhreina ja toiset ainoastaan läpeensä pahoina ennakkoluuloja omaavina typeryksinä jotka riistävät ja sortavat näitä ryhmiä. Tätä taustaa vasten oli todella ilahduttavaa nähdä kuinka moniulotteisesti ihmisten mielissä oleviin ennakkoasenteisiin oli onnistuttu pureutumaan ilman yksittäisten ryhmien demonisointia tai pyhimykseksi nostamista.
Daniel (Michael Peña)
Tarinassa nähdään valkoihoisia poliiseja ja heidän törkeää käytöstään tummia ihmisiä kohtaan mutta kuitenkin annetaan tilaa myös rasistisille tummaihoisille jotka näkevät kaikessa rasismia silloinkin kuin sitä ei ole ollen lopulta itse omien ennakkoluulojensa vankeja. Mukana tarinassa on myös latinoita, kiinalaisia ja myös muita eri kulttuureita ja etnisyyksiä eikä heidänkään väliset keskinäiset ennakkoasenteet toisiaan kohtaan jää elokuvassa käsittelemättä. Ennakkoluulot erilaisia etnisyyksiä kohtaan on universaali asia eikä se rajoitu ainoastaan yksittäisiin ryhmiin.
Omaan makuuni elokuvan kuvaus rasismista ja rotusyrjinnästä oli erittäin onnistunutta. Vaikka se kuvaakin hyvin niitä negatiivisia piirteitä joita ihmiset joutuvat rasismin vuoksi kokemaan kuvaa se myös erinomaisesti myös aitoa ihmisyyttä missä jokaisessa löytyy myös paljon hyvääkin. Hetkeä aikaisemmin lähimmäistään törkeästi kohdellut ihminen on tosipaikan tullen kuitenkin valmis tekemään kaikkensa toisen pelastaakseen – aivan samoin kuin hetkeä aikaisemmin toista auttanut ihminen on hetkeä myöhemmin valmis tekemään vääryyttä omien ennakkoluulojensa seurauksena.
Kokonaisuutena Crash on erinomainen elokuva ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Se ei sorru samaan mustavalkoiseen narratiiviin missä on vain uhreja ja sortajia vaan se avaa hyvin myös kumpienkin sielunmaisemaa. Jokaisessa meissä on aineksia kyetä niin sortamiseen kuin sorrettuna olemiseen mutta lopulta meitä kaikkia yhdistää pohjimmiltaan samanlainen ihmisyyden ääni.
Requiem for a dream (IMDB) joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 julkaistu draamaelokuva. Sen on ohjannut Darren Aronofsky joka tunnetaan myös tämän blogin Suosituksia-sivullekin päätyneiden elokuvien Black Swanin ja mother! ohjauksesta. Pääosaroolituksissa nähdään Jared Leto, Ellen Burstyn, Jennifer Connelly sekä Marlon Wayans.
Elokuvan tarinassa kerrotaan huumeiden käytöstä useammasta eri perspektiivistä. Tarinan alussa Jared Leton näyttelemä Harry Goldfarb käy viemässä äidilleen hyvinkin rakkaan television jälleen kerran kanikonttoriin jotta saisi siitä taas rahaa huumeidensa ostoon. Äiti Sarah (Ellen Burstyn) sitten käy hakemassa ties monettako kertaa televisionsa takaisin ja palaa jälleen arkielämäänsä eli televisiovisailuiden seurantaan.
Harryn ystävä Tyrone (Marlon Wayans) on sitä mieltä että heidän olisi aika mennä eteenpäin ja itse ruveta myymään huumeita jotta saisivat rahaa ja elämäänsä sitä kautta eteenpäin. Ajatus ottaa tuulta alleen ja vähitellen huumekuviot lähtevät kulkemaan ja tuottamaan rahaa. Harryllä on myös tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) jonka kanssa myös suhde menee hyvin ja pari viettää onnellista aikaa yhdessä toisistaan ja päihteistä nauttien.
Harryn saatua elämäänsä parempaan ruotuun ja myös talouttaan parempaan kuntoon päättää hän hyvittää äidilleen aikaisemmat television kanitusoperaatiot ja hankkia tälle uuden ison television. Käydessään äitinsä luona kertoakseen tämän ilouutisen hän havaitsee kuitenkin äidistään poikkeuksellista käyttäytymistä ja tajuaa että äitinsä ei ole aivan normaalissa tilassa.
Äitinsä on aikaisemmin saanut ilmoituksen että hän pääsee seuraamaansa televisio-ohjelmaan esiintymään ja hän on alkanut dieetille jotta mahtuisi kauniiseen punaiseen mekkoon näyttääkseen hyvältä televisiossa. Dieetti on kuitenkin hakenut epäterveitä muotoja ja piristävien pillereiden voimalla hän saa pidettyä nälkäänsä kurissa ja painoaan pudotettua. Harry tajuaa äitinsä päihteilyn ja koettaa puhua hänelle järkeä mutta heikolla menestyksellä. Vähitellen jokaisen päähenkilön elämä luisuu alamäkeä pitkin päihteiden viitoittamalla tiellä.
Sarah Goldfarb (Ellen Burstyn)
Olin nähnyt Requiem for a dreamin kahdesti tai kolmesti aikaisemmin, mutta edellisestä katsontakerrasta oli aikaa luultavasti jo kymmenisen vuotta tai ylikin joten oli mielenkiintoista palata tämän elokuvan äärelle nähtyäni välissä useita satoja muita elokuvia. Ennen tätä katsontakertaa muistikuvana oli ainoastaan että kyseessä oli huume-elokuva joka ei ollut kauhean iloinen joten suuri osa elokuvasta oli jo onneksi unohtunut ja monessa mielessä tätä pääsi katsomaan uusin silmin.
Muistan aikoinani ihmetelleeni kun eräs nettituttavani käytti tästä ilmaisua ahdistava elokuva. Itseni mielestä tässä ei ollut mitään ahdistavaa ja se oli ainoastaan hyvä elokuva joskus kauan sitten. Mielenkiintoista oli tästä perspektiivistä katsoen analysoida kuinka paljon sitä itse onkaan kymmenessä vuodessa muutttunut – tai sitten vain tapani katsoa elokuvia on muuttunut radikaalisti – sillä tämän elokuvan ahdistavuus ja painostavuus kävi niin kovaksi että useamman kerran joutui pitämään kesken elokuvaa taukoa, keittämään kahvit ja jatkamaan vasta sitten kun ensin oli saanut hieman kerättyä itseään. Nyt ymmärrän itsekin miten tätä on aikoinaan tuttavani voinut pitää ahdistavana.
Palataan kuitenkin takaisin itse tarinaan ja siihen miten tämä elokuva onnistuu tämänkaltaisen tunnetilan saamaan aikaiseksi, sillä kovin usein tällaista tunnereaktiota ei tule koettua mistään taiteesta.
Tarina alkaa varsin harmittomasti kuvauksella nuorista jotka vetävät huumeita, tekevät sen eteen typeryyksiäkin kuten äidin television kantaminen kanikonttoriin, mutta kuitenkin elämänhallinta pysyy vielä sellaisessa mittakaavassa että elämää koetaan kadun aurinkoista puolta kulkien. Huumeiden kauppaaminen tuottaa tulosta ja rahaa tulee käytettyä niin äidin kuin tyttöystävänsäkin elämän laadun parantamiseen. Harry uskoo Marionin kykyihin ja on tukemassa häntä niin emotionaalisella kuin myös taloudellisellakin puolella. Elämä näyttää kaikille loistoaan.
Marion Silverin roolissa nähdään Jennifer Connelly
Kuviot alkavat Harryllä, Marionilla ja Tyronella kuitenkin ottaa ikävämpiä muotoja kun huumeiden saanti vaikeutuu. Kamaa ei enää tule myyntiin, rahavarastot alkavat hupenemaan ja pian alkaa jo omatkin vierotusoireet tehdä tuloaan. Elämänkuviot alkavat hakea synkempiä sävyjä, riidoilta ei vältytä ja pian jo ensimmäiset askeleet kohden prostituutiokin koetaan.
Samaan aikaan myös Sara joka odottaa yhä omaa pääsyään televisioon alkaa luhistumaan mielenterveytensä osalta liiallisten dieettipillereiden käytön ja liian vähäisen ruokailun seurauksesta. Mielenterveys järkkyy, todellisuus hämärtyy eikä jälki ole kaunista katsottavaa myöskään tämän ihmiskohtalon osalta.
Monen vuoden jälkeen katsottuna Requiem for a dream on loistava elokuva – siitäkin huolimatta (vai juuri siksi?) että se on yksi ahdistavimmista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, on kyseessä ehdottomasti lajityyppinsä mestariteos. Se säväyttää ja saa miettimään olisiko huumevalistustunneilla tämänkaltaisten elokuvien näyttämisellä toivotummat lopputulokset kuin monella muulla metodilla.
Elokuvassa on monta ulottuvuutta josta pidän paljon. Yksi näistä on henkilöhahmojen väliset suhteet ja niiden vähittäiset rakentamiset ennen rikki repimistä. Siinä missä monessa elokuvassa yksittäiset persoonat ovat enemmän avattuja ja itsenäisinä toimijoina kiintoisia tuntui tässä henkilöiden väliset siteet mielenkiintoisemmalta kuin Harry, Marion tai Tyrone yksistään. Sitä vastoin Harryn äiti Sarah oli enemmän oma persoona jonka päihteiden käyttöön ohjautunutta tarinaa tuli peilattua hänen hahmonsa kautta suoraan.
Tyrone C. Love (Marlon Wayans)
Toinen mistä pidin kovasti tarinassa oli sen tapa herättää ajatuksia. Vaikka jokaisen päähenkilön kohtalo näkee kohokohdan ja siitä päihteiden vaikutuksesta vaiheittaisen luhistumisen kohden tuhoa samalla kuitenkin elättäen uskoa siitä että pian asiat kääntyvät takaisin parempaan, jäi itseäni mietityttämään onko tässä elokuvassa kuitenkaan todellisuudessa kyse pelästään päihteistä ja niiden tuhoavasta vaikutuksesta.
Osittain tuntui aivan kuin merkitys olisi enemmänkin pakkomielteisissä mielihaluissa ja siitä kuinka omat epäterveet toimintamallit voivat otollisessa maaperässä eskaloitua suhteettomiin mittasuhteisiin ja huumeet ovat vain yksi ilmenemismuoto johon se voi johtaa. Tarkoitan tällä pohdinnallani sitä kuinka esim. kolmikon päihteiden käyttö lähtee täysin lapasesta vasta kun tapahtuu ikäviä käänteitä ja siinä vaiheessa vasta havaitaan kuinka huomaamattomasti päihteily on astunut liian suureen osaan elämässä, tai sitä kuinka Sarahin halu päästä televisioon ja näyttää siellä hyvältä kokeakseen jonkinlaista ihailua katsojilta johtaa hänen epäterveiden toimintamallien muodostumiseen hänen osaltaan pillereiden nappailemisen muodossa.
Lisäksi pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä sekä musiikeista. Ohjaus on tyylikästä ja selkeästi positiivisesti massasta erottuvaa. Mielenkiintoisilla lähikuvilla ja muilla ohjauksellisilla elementeillä Aronofsky saa puettua henkilöiden elämien luhistumisen niin aidon tuntuisesti että se menee katsojalle syvälle ihon alle.
Kokonaisuutena Requiem for a dream on mestariteos jota en voinut olla lisäämättä Suosituksia-sivulleni. Tämän kohdalla kuitenkin mietin hetken aikaa voinko tätä laskea sellaiseksi elokuvaksi jota voisin suositella sillä elokuvassa on niin ahdistava tunnelma että sitä voi olla vaikea katsoa. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – elokuva on paikkansa ansainnut elokuvasuosituksieni listalle. Se on elokuva joka puhuttelee.
