Harriet Andersson esittää hyvin roolinsa Karinina jonka mielenterveydessä on haasteita
Såsom i en spegel (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Kuin kuvastimessa on Ingmar Bergmanin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1961. Rooleissa nähdään Max von Sydow, Lars Passgård, Gunnar Björnstrand sekä Harriet Andersson.
Karin (Harriet Andersson), hänen miehensä Martin (Max Von Sydow), Karinin veli Minus (Lars Passgård) sekä Karinin ja Minuksen isä David (Gunnar Björnstrand) asuvat yhdessä saarella. Karin on päässyt mielisairaalasta, mutta hänen todellisuudentajunsa rakoilee tarinan edetessä yhä enenevissä määrin. Jokainen joutuu käsittelemään omalla tapaansa hänen mielenterveytensä luomia haasteita omien elämän haasteiden lisäksi.
Monen muun näkemäni Bergmanin elokuvan tapaan myös tämä on verkkaisesti etenevä tarina missä ei varsinaisesti tapahdu kovinkaan paljoa, vaan painopisteessä on enemmänkin ihmisyyden luomat haasteet ja niiden käsittelyt. Jokaiselle tarinan henkilölle annetaan tarpeeksi tilaa jotta heidän persoonansa ja heidän omat henkilökohtaiset ongelmansa tulevat esiin – joko suoraan tai vähintäänkin välillisesti – mikä antaa katsojalle tarpeeksi aikaa muodostaa omat näkemyksensä heidän luonteistaan ja toimintatavoistaan.
Vaikka Karinin mielenterveyden hajoaminen on raskasta hänen läheisilleen sekä hänelle itselleen, on se myös asia jonka kautta he näkevät asioita itsestään. Kuten elämässä yleensäkin, monesti asiat saavat uudenlaisia näkökulmia erinäisten tragedioiden yhteydessä sillä silloin ihminen useammin saattaa pysähtyä kohtaamaan ja käsittelemään itseään suurempia kysymyksiä kuin silloin kun kaikki on tasaista ja ongelmatonta.
Pidin tästä elokuvasta. Sen tarina on mielenkiintoinen, sen verkkainen tempo on miellyttävä ja sen henkilöiden kuvaukset ovat uskottavia ja inhimillisiä. Näyttelytyö on hyvää ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.
Visuaalinen tyyli on kautta linjan luonnollista ja realistisen tuntuista.
En passion joka suomennettuna tunnetaan nimellä Intohimo on Ingmar Bergmanin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1969. Pääosarooleissa nähdään Liv Ullmann, Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson sekä Erik Hell.
Andreas (Max von Sydow) on eronnut mies joka elää yksin rauhaisaa elämää. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu Anna (Liv Ulmann) joka kysyy luvan käyttää hänen puhelintaan. Anna unohtaa käsilaukkunsa Andreaksen luo ja myöhemmin Andreas tuo laukun hänelle. Anna on Eliksen (Erland Josephson) ja Evan (Bibi Anderson) luona ja kun Andreas tuo Annan käsilaukun sinne kutsuvat he hänet illalliselle. Andreas tutustuu heihin ja hänelle muodostuu tarinan edetessä jokaisen kanssa omanlaisensa ihmissuhde.
En passion oli ensimmäisellä katsomiskerralla hämmentävä kokonaisuus. Sen tarina on kiinnostava ja kaikki enemmän valkokankaalla aikaa saaneet henkilöt ovat persoonallisia ja aidon ihmisen tuntuisia hahmoja mikä on hyvä puoli tässä elokuvassa, mutta samaan aikaan tarinassa tapahtuu asioita joiden tarkoitusta – tai mahdollisesti jopa tarkoituksettomuutta – en suoranaisesti ymmärtänyt.
Erityisesti tarinassa tapahtuvat epämääräiset eläinten tappamiset joiden tekijää ei kerrota oli jotain mikä sai itseni miettimään mikä niiden tarkoitus kokonaiskuvassa oli ja kuka niiden takana on. Tietenkin näiden tekijästä syntyi itselleni mielikuva siitä kuka voisi olla niiden takana ja myös hänen mahdollisesta motiivistaan, mutta koska en tahdo omalla spekulaatiollani paljastaa liiaksi henkilöistä ja tarinasta jätän oman psykologisen analyysini tähän kirjoittamatta.
Vaikka tarina ja siinä tapahtuvat asiat ovat osittain hämmentäviä, on hyvä kuitenkin huomata että en tarkoita tässä tapauksessa hämmentävällä lainkaan huonoa. Hämmentävä tämän elokuvan tapauksessa ei ole siis negatiivinen ilmaisu, sillä tämänkaltaiset asiat ovat niitä asioita jotka herättävät katsojan miettimään hahmoja, hahmojen välisiä suhteita sekä epäoikeudenmukaista kohtelua jota eräs hahmoista saa syyttä osakseen traagisin seurauksin.
Näyttelijät ovat rooleihinsa sopivia ja osaavat hyvin työnsä. Tämä sinänsä ei ole mikään yllätys, sillä mikäli Ingmar Bergmanin muitakin elokuvia on katsonut on useat näyttelijäkaartista jo entuudestaan tuttuja muistakin filmatisoinneista.
Kokonaisuutena En passion on mielenkiintoinen elokuva jossa on aitoa vaikkakin karua ihmisyyden ääntä. Henkilöt ovat inhimillisiä kaikkine heidän hyvine ja huonoine puolineen mikä antaa katsojalle kosketuspintaa henkilöiden ihmisyyteen.
Steven Spielbergin ohjaama Minority Report on vuonna 2002 julkaistu toiminnallinen rikosmysteeri.
Eletään vuotta 2054 missä poliisivoimilla on käytössään menestyksekäs rikoksien ennaltatorjunnan yksikkö. Poliisit saavat näkijöiksi kutsutuilta laitteisiin kytketyiltä henkilöiltä visuaalisessa muodossa tallennettavia välähdyksiä tulevista rikoksista sekä niiden tekijöistä. Yksikkö menee torjumaan murhia ennen kuin ne edes kerkeävät tapahtumaan. Eräänä päivänä yksikön johtaja John Anderton (Tom Cruise) on itse epäilyksen alaisena tulevasta itselleen entuudestaan tutemattoman miehen taposta. Hän lähtee virkavaltaa pakoon ja koettaa samalla selvittää totuuden siitä kuka tämä mies on kenet hän on näkijöiden välähdyksien mukaan tuleva tappamaan.
Monen sci-fi elokuvan tapaan myös Minority Report maalaa omanlaisiaan uhkakuvia teknologian suomien mahdollisuuksien väärinkäytöstä. Se, että jotain voi tehdä, ei tarkoita että niin pitäisi kuitenkaan tehdä edes hyvien tarkoitusperien vuoksi. Vaikka tavallisen kansalaisen perspektiiviä ja suhtautumista poliisiin tai sen metodeihin ei juurikaan kuvata, se on hyvin kuitenkin nähtävissä kohtauksessa missä poliisit käyttävät pieniä robottejaan rikollisen etsinnässä. Virkavallan keinot eivät selvästikään herätä kaikissa positiivisia tunnetiloja siitäkään huolimatta että rikollisuus on laskenut.
Minority Reporton erinomainen tieteiselokuva. Sen tarina on rakennettu erinomaisesti, siinä on tarpeeksi paljon yllättäviä käänteitä ja se pitää mielenkiinnon loppuun saakka.
Julian Schnabelin kolmas elokuvaohjaus Le scaphandre et le papillion (IMDB) vuodelta 2007 on puhutteleva elokuva josta katsojalleen välittyy ylistyslaulu elämän kauneudelle. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä The Diving Bell And The Butterfly ja suomalaisittain teoksen löytää nimellä Perhonen lasikuvussa.
Elokuvassa 43-vuotias Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby joka Jean Do nimellä tullaan tuntemaan (Mathieu Amalric) herää aivoinfarktin jälkeen sairaalasta vailla mahdollisuutta puhua tai liikuttaa raajojaan. Pian hänelle selkenee tilanteensa vakavuus ja se että ainoat asiat jotka hänellä ruumiissaan toimii ovat silmät ja aivotoiminta. Pian toinen silmistäkin joudutaan ompelemaan umpeen ja hän jää ainoastaan yhden avonaisen silmänsä kanssa kokemaan itsensä ulkopuoleista maailmaa.
Jean saa avustajikseen Marien (Olatz López Garmendia) sekä Henrietten (Marie-Josée Croze) jotka auttavat häntä kuntoutusprosessissa. Puheterapeuttina toimiva Henriette alkaa kommunikoimaan hänen kanssaan kirjaimia luettelemalla jolloin oikean kirjaimen kohdalla Jean räpäyttää silmäänsä ja sitä kautta saa sisäisen maailmansa äänen kerrottua ulkopuolelleen. Marie sitä vastoin toimii Jeanin fysioterapeuttina ja pyrkii opettamaan hänelle kielen heiluttamista, kasvojen lihasten liikuttamista ja muita perusasioita.
Kuvauksellisesti monin paikoin nähtiin elokuvaa Jean Don silmin
Tarinaan mahtuu myös entinen vaimo ja lastensa äiti Céline (Emmanuelle Seigner), rakastajatar Inés (Agathe de La Fontaine) sekä muita elämän varrella mukana olleita ihmisiä. Kiinnostavampaa kuin varsinaiset nähtävät henkilöt ovat heidän vaikutuksensa Jean Don sisäisessä maailmassa, kaikissa muistoissa sekä haaveissa joihin he tulevat mukaan. Muistot ja haaveet ovat tie maailmaan jossa kaikki on mahdollista, siihen maailmaan missä Jean on vapaa omaan ruumiinsa asettamasta vankilasta josta saa kosketuksen ulkopuolelleen ainoastaan silmänsä välityksellä avustajalleen kommunikoiden.
Perhonen lasikuvussa on tarinallisesti liikuttava, vahva ja ajatuksia herättävä elokuva mikä ravistelee katsojaansa näkemään maailman toisenlaisin silmin. Itsestäänselvyydet eivät enää ole itsestäänselvyyksiä, sanat jotka ovat jääneet sanomatta jäävät yhä sanomattomiksi eikä tekemättömät teot tule tehdyiksi. On vain aika ja hetki jossa vuorovaikutus jää ainoastaan sisäiseksi ääneksi vailla kuulijaa.
Elokuva ei ole ainoastaan puhutteleva tarinansa osalta sillä se onnistuu myös teknisellä toteutuksellaan tukemaan kertomaansa viestiä. Välillä maailmaa nähdään Jeanin silmän kautta joka luo syvempää ulottuvuutta protagonistin sisäiseen sielunmaisemaan, välillä kuvataan hänen ajatuksissa nähtävää haaveilua ja välillä irtaudutaan täysin hänen sisäisestä maailmasta takaisin katsomaan tilannetta ulkopuolisen perspektiivistä käsin. Siihen mikä tilanne on, ei siihen miltä se kokijastaan tuntuu.
Jeanin isä Papinou (Max von Sydow)
Näyttelytyö on toimivaa tasoa ja henkilöiden tunnereaktiot välittyvät luonnollisen tuntuisesti katsojalle. Käydyt dialogit ja Jean pään sisäinen monologi ovat uskottavaa tasoa eikä kohtauksista synny teennäistä tuntua missään vaiheessa.
Elokuva on saanut tunnustusta myös Cannesin filmifestivaalilla voittamalla vuonna 2007 parhaan ohjauksen palkinnon ja samaisesta syystä voitto on irronnut myös Golden Globessa.
Kokonaisuutena tositapahtumiin pohjaava Le scaphandre et le papillon on kaunis elämältä tuntuva elokuva jossa pysähdytään ihmisyyden perusasioiden äärelle kohtaamaan maailma toisenlaisin silmin.
