Thomas Craven (Mel Gibson) joutuu vierestä todistamaan tyttärensä Emman (Bojana Novakovic) kuoleman ampumisvälikohtauksen seurauksena kotiovellaan
Edge of Darkness (IMDB) eli Pimeyden ytimessä on vuonna 2010 julkaistu toiminnallinen rikosdraama jonka on ohjannut Martin Campbell. Pääosarooleissa nähdään Mel Gibson, Ray Winstone, Danny Huston sekä Bojana Novakovic.
Thomas Cravenin (Mel Gibson) tytär Emma (Bojana Novakovic) tulee isänsä luo vierailulle Bostoniin. Vierailun alkuvaiheista saakka Emmalla on epämääräistä pahoinvointisuutta ja pian Thomas on lähtemässä viemään häntä sairaalaan. Isän ja tyttären astuessa ulos etuovesta joutuvat he ammuskelun kohteeksi missä Emma menehtyy isänsä silmien edessä.
Aluksi vaikuttaa siltä että poliisina työskentelevä Thomas on ollut iskun varsinaisena kohteena, mutta asiaa tarkemmin tutkiessa valkenee että kohteena olikin todellisuudessa hänen ammuskelussa menehtynyt tyttärensä. Thomas selvittää tapausta ja huomaa että tekijöiden juuret kaivautuvat paljon ennalta odotettua syvemmälle.
Mystisestä Jeburghista (Ray Winstone) ei Thomas tahdo saada selkoa onko hän ystävä vai vihollinen
Edge of Darkness on mukaansatempaava mutta varsin tavallinen toiminnallinen rikosdraama jonka juonen pääpiirteet on katsojan helppoa arvata jo suhteellisen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tarinaan oli saatu kuitenkin hieman lisääkin vivahteita eikä ennalta-arvattavuus jäänyt kokemusta tylsistyttäväksi elementiksi vaan isompi kuvio aukeaa katsojalle pala kerrallaan sopivalla rytmillä.
Kaikki elokuvan tavalliset elementit on kohdallaan niin tarinassa kuin toteutuksessakin eikä siitä mitään sen suurempia puutteita löydä sen enempää kuin suurempia kehujakaan aiheuttavia piirteitä. Se on tasaisen varma viihdyttäjä lajityypissään mutta se ei kuitenkaan anna mitään uuttakaan katsojalleen. Kyllä tämän mieluusti katsoo niinä hetkinä kuin haluaa nähdä tasaisen varmasti eteenpäin rullaavan elokuvan joka pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun notkahtamatta missään vaiheessa tylsyyden tasangoille.
Mark Zuckerbergin roolissa nähdään Jesse Eisenberg
The Social Network (IMDB) on vuonna 2010 julkaistu biografinen draamaelokuva jonka on ohjannut David Fincher. Pääosarooleissa nähdään Jesse Eisenberg, Justin Timberlake sekä Andrew Garfield.
The Social Network kertoo verkkojätti Facebookin perustamisesta, sen alkuvaiheista, riidoista ja oikeudenkäynneistä jotka ovat varjostaneet sivuston taivalta jo ensimetreiltä saakka. Mark Zuckerbergillä (Jesse Eisenberg) ja tyttöystävällään Erica Albrightillä (Rooney Mara) tulee ero jonka seurauksena Mark toteuttaa sivuston jossa voi ränkätä koulun naisia kauneuden mukaan. Sivuston nopeasti saama suosio saa yliopiston verkon kaatumaan ja sitä kautta aiheuttaa Markille erottamisen koulusta.
Tapaus ei jää huomaamatta yliopistossa opiskelevilta Winklevossin veljeksiltä sekä heidän ystävästän jotka kertovat hänelle ideasta tehdä opiskelijoiden käyttöön sosiaalinen verkkosivu jonne pääsisi yliopiston sähköpostitunnuksella kirjautuen. Mark lupaa toteuttaa sivuston, mutta vähitellen veljekset ja heidän ystävänsä saavat huomata että Mark on ystävineen ominut idean itselleen ja luonut nopeaan nousukiitoon lähteneen verkkosivuston.
Sean Parker (Justin Timberlake)
Internet on vuosikymmenien aikana kokenut suuria mullistuksia ja merkittäviä verkkopalveluita joilla on ollut iso osa kulttuurin muovatumisessa nykyisenkaltaiseen suuntaan. Kenties merkittävin verkkopalvelu on ollut sosiaalisen median alusta Facebook jonka kasvu ja leviäminen yhteiskunnassa moneen paikkaan ei ole tyrehtynyt monista oikeudenkäynneistä ja kärsityistä imagotappioista huolimatta.
Elokuva pohjautuu Ben Mezrichin teokseen The Accidental Billionaires, mutta koska en ole sitä lukenut enkä myöskään ole tietoinen elokuvan tapahtumien todenmukaisuudesta en osaa arvioida elokuvan biografisen puolen paikkaansapitävyyttä. Itseänäisenä draamaelokuvana tämä kuitenkin toimii hyvin.
Tapa miten Mark Zuckerbergin hahmo kuvataan hieman ristiriitaisen oloisena persoonana on mielenkiintoinen ja Jesse Eisenbergin näyttely antaa hahmolle uskottavuutta. Samaan aikaan henkilökuvaus on kylmä, rationaalinen ja tunteeton, mutta samaan aikaan paikka paikoin esiin tulee myös inhimillisempi puoli.
Tarinankerronta on mielenkiintoista ja tapa miten tarinan nykyisyydessä käytävää oikeustaistelua kuvataan samalla kun hypitään paikka paikoin menneisyyden tapahtumiin on hieman samankaltaista kuin Slummien Miljonäärin (lue arvostelu) tyylissä, vaikkakin yksittäisissä kohdissa ainakin itselleni oli hieman hankaluuksia erottaa hetkellisesti tapahtumien ajankohtia.
Kokonaisuutena The Social Network on mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen draamaelokuva.
Leap year (IMDB) joka suomeksi tunnetaan nimellä Karkausvuosi on Anand Tuckerin ohjaama romanttinen komedia vuodelta 2010. Sen pääosarooleissa nähdään Amy Adams, Matthew Goode sekä Adam Scott.
Anna (Amy Adams) on päämäärätietoinen nainen joka on tottunut luomaan suunnitelmia elämäänsä ja tottunut että asiat tapahtuvat niiden mukaisesti. Hänellä on työ josta hän pitää, miesystävä jota hän rakastaa eikä paljoa puutu että hänellä ja miesystävällään Jeremyllä (Adam Scott) olisi pian myös asunto josta hän haaveilee.
Vaikka Annalla on elämässään lähestulkoonsa kaikkea mitä hän tahtoo, löytyy silti jostakin aina pieni määrä hiekkaa hiertämään elämän rattaiden kevyempää pyörintää. Anna odottaa ja on odottanut jo jonkin aikaa että Jeremy tajuaisi kosia häntä, mutta kosintaa ei ole kuulunut. Kuultuaan tarpeeksi monetta kertaa Skotlannissa olevasta traditiosta minkä mukaan karkauspäivänä nainen saa kosia miestään hän päättää ottaa elämän ohjaksista kiinni ja kääntää kohtalon vaunun suunnan toivomalleen tielle.
Kalenteri lähestyy karkauspäivää ja Jeremy on sopivasti Dublinissa työasioilla. Annan on tarkoitus tulla hyvissä ajoin perässä paikalle, mutta toisinaan kohtalo ei ole suopea sille että sen suunnitelmiin puututaan. Annan lento joutuu tekemään laskun väärään paikkaan kauas Dublinista eikä kyydin järjestäminen käy niin helposti kuin hän toivoisi. Vähitellen pienen kylän pubin pitäjänä toimiva Declan (Matthew Goode) lähtee korvausta vastaan viemään Annaa Dubliniin eikä kumpikaan osaa siinä vaiheessa arvata kuinka asfaltti- ja hiekkatiet kapenevat vähitellen rakkauden poluksi.
Jeremy (Adam Scott)
Romanttisten komedioiden olennaispiirteisiin kuuluu yleensä ennalta arvattavuus ja koskettava hyvän mielen tarina, eikä Leap Yearkaan lähde tästä lajityyppinsä toimivasta kaavasta poikkeamaan. On pariskunta jolla kaikki on näennäisesti hyvin, tulee yllättävä käänne joka saa silmät aukeamaan nykyisen tilanteen todellisuudelle ja tietenkin yllättävästi eteen aukeneva rakkaustarina joka voittaa kaikki esteet. Tutuista elementeistä on siis tämäkin tarina rakennettu.
Perinteisistä aineksista perinteisillä tavoilla leivottuna saa aina tasaisen varmaaa tasoa josta romanttisten komedioiden ystävät pitävät, mutta ilahduttavasti tämän tarinan taikinaan oli saatu kuitenkin heitettyä lisämausteita jonka ansiosta valmis annos maistui tavallistakin paremmin.
Yhteiskuntaluokkien yli kantavaa rakkautta on nähty kyllä esimerkiksi Titanicissa (lue täältä), suorapuheisuudellaan ärsyttävään mutta karismaattiseen renttuun rakastumista mm. The Ugly Truthissa (lue täältä) ja viime hetkillä ennen virheen tapahtumista silmien aukenemista todelliselle rakkaudelle mm. Made of Honorissa (Rakastunut Bestman) joten isossa kuviossa teemat on kyllä kulkenut valkokankaalle jo monissa eri vaatteissa aikaisemminkin. Leap year onnistuu kuitenkin hienosti sovittamaan näiden teemojen parhaat puolet romanttiseen elokuvaan jossa humoristinen pohjavire säilyy hyvin pitämässä sitä viihteellisenä ilman että se ottaisi liiaksi sivuaskeleita vakavamielisemmän draaman puolelle.
Anna (Amy Adams)
Pidin tässä elokuvassa myös siitä, kuinka rakkaustarinan lisäksi Annalle ja Declanille on rakennettu myös toimivat kasvutarinat. Declan pääsee matkan varrella ylitse vanhojen parisuhteensa haavojen ja Annan lapsuutensa huonoista kokemuksista kumpuava tahto kontrolloida kaikkea joutuu koetukselle kun hän joutuu tilanteeseen että asiat eivät mene niin kuin hän tahtoisi. Kaiken lisäksi Anna saa huomata että vaikka asiat menisi hänen tahtomallaan tavalla, ei se välttämättä tunnukaan siltä mitä siltä oli toivonut. Kenties elämän kauneus ja viehätys löytyykin kaikista niistä pienistä hetkistä joihin emme voi aina täysin ennakolta valmistautua?
Omassa mieltymyksessäni Leap year kuuluu selkeästi keskivertoa parempien romanttisten komedioiden luokkaan joten mikäli romanttiset komediat ovat oma juttusi ei tätä kannata jättää välistä mikäli mahdollisuus tämän katsomiselle aukenee. Mikäli romanttiset komediat eivät ole ennenkään iskenyt en usko että tämänkään elokuvan kohdalla mieli tulisi muuttumaan.
Clash of the Titans (IMDB) joka suomeksi tunnetaan nimellä Titaanien taistelu on vuonna 2010 julkaistu toiminnallinen seikkailu/fantasiaelokuva jonka on ohjannut mm. The Transporterin ohjauksestakin vastannut Louis Leterrier. Pääosissa nähdään Sam Worhington, Liam Neeson, Ralph Fiennes sekä Gemma Arterton.
Tarina alkaa kun laivan väki löytää merellä ollessaan arkun. Nostettuaan arkun kyytiin ja avattuaan sen löytävät he sieltä menehtyneen naisen ja elossa olevan pienen vauvan. He ottavat Perseus-vauvan huostaansa ja pian ajassa hypätäänkin jo vuosia eteenpäin ja ohimennen näytetään hetkiä pojan nuoruudesta ja kuinka pojasta kasvaa nopeasti isänsä jalanjälkiä seuraava mies.
Perheensä kanssa ollessaan merillä he huomaavat kuinka sotilasjoukko tuhoaa Zeuksen patsaan joka saa jumalat raivostumaan. Pian jumalat tuhoavat nuo sotilaat eikä Perseuksen aluskaan välty samalta kohtalolta. Jumalien raivon tuhoaman laivan mukana menee myös Perseuksen perheen jäsenet vetiseen hautaan ja ainoastaan hän selviää elossa kun jokin paikalle osuva laiva poimii hänet kyytiinsä.
Hänet viedään laivalla Argokseen jossa ei sen suuremmin jumalia arvosteta. Argoksen kuningatar ylistää tyttärensä kauneutta ja nosta ihmiset jumalia suuremmaksi jonka seurauksena Manalan herra Hades tulee paikalle ja näyttää kuolevaisille sieluille heidän todellisen paikkansa. Argos uhataan tuhota ellei kuningattaren tytär Andromeda uhraa itseään kuolemaan määräaikaan mennessä.
Argoksessa ollessa Perseukselle selviää että hänen todellinen isänsä on Zeus ja hän itse on näin ollen puolijumala. Hän lähtee muiden kanssa taistellen vastustamaan jumalia jotta prinsessan ei tarvitsisi uhrautua kuolemaan.
Perseus ja Io (Gemma Arterton)
Kuten mytologiat, uskonnot ja uskomukset yleisestikin on myös Kreikan mytologia lähes loputon aihepiirien aarreaitta tarinankertojille. Ihmisten ja jumalien kyllästämässä mytologian maailmassa on kiintoisia hahmoja joista voi ammentaa tuhansia tarinoita ilman että aihepiiri olisi sen jälkeenkään vielä läpeensä kaluttu. Koska mytologiat kiinnostavat itseäni muutoinkin oli Titaanien taistelun mielenkiintoisin anti sen tarinan tapahtumakenttä missä tarinoista tuttuja hahmoja nähtiin runsain joukoin.
Kiintoisasta tapahtumaympräristöstä ja kohtalaisen toimivasta tarinasta huolimatta jätti kokonaisuus harmillisesti katsojan kylmäksi. Perseuksen tarinassa ei ollut juuri minkäänlaista ulottuvuutta ja hahmo sellaisenaan tuntui yhdentekevältä tusinahahmolta joka Zeuksen veren virratessa suonissaan omasi luontaisesti sellaisia kykyjä taisteluun että moni kuolevainen jää kateelliseksi. Vuosikausia miekan käsittelyä harjoitellut sotilas sai ensikertalaiselta suoraan opetuksen kuinka miekkaa kuuluu käyttää, joten syntyjään ylivoimaiset geenit perittyään Perseuksella oli kaikki edellytykset lähteä näyttämään jumalille että nykyisenkaltainen meno ei vetele.
Kuten monesti muutoinkin on suoraan ylivoimainen hahmo hankala elementti elokuvassa, mikäli sille ei ole jonkinlaista voimia heikentävää kryptoniittia. Mitä jännitystä jäljelle jää, mikäli ylivoimainen hahmo tulee taistelukentälle kohtaamaan toisia samanlaisia?
Erikoistehosteet oli monin paikoin näyttävät ja tyylikkäät, vaikkakin muutamissa kohtauksissa tehosteet ja näyttelijät eivät tuntuneet täysin sopivan kohtaukseen. Näitä onneksi oli vain muutama kohtaus koko elokuvan aikana ja luultavasti nekin ovat sellaisia että suurin osa katsojista ei asiasta ajattele samalla tapaa.
Kokonaisuutena Clash of the Titans jättää lopulta katsojan käteen ainoastaan keskinkertaisen elokuvan. Sen tarinan näyttämö on kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia, sen erikoistehosteet ovat tyylikkäitä ja pääpiirteittäin tunnelmaan sopivia, mutta kaikista hyvistä piirteistään huolimatta se ei onnistu rakentamaan järin toimivaa ja vaikuttavaa tarinaa joka tempaisisi katsojan mukaansa. Sen kyllä katsoo kerran tai vaikka parikin, mutta mistään erityisen merkittävästä viihde-elokuvasta ei valitettavasti voi puhua.
30 Days of Night: Dark Days (IMDB) joka suomennettuna kulkee nimellä 30 päivää kaamosta 2: Dark days on Ben Katain ohjaama vuonna 2010 julkaistu vampyyrikauhuelokuva. Sen pääosarooleissa nähdään Kiele Sanchez, Rhys Coiro, Diora Baird sekä Mia Kirshner.
Elokuvan tarinan keskiössä on Stella, nainen joka on selvinnyt elossa kotikylässään tapahtuneesta vampyyrien tekemästä teurastuksesta. Hän on kuitenkin menettänyt siinä iskussa miehensä ja näinpä hän kiertää ympäriinsä luennoimassa ihmisille mitä hänen kylässään todellisuudessa tapahtui. Kuten odotettua on eivät ihmiset yleensä ota tietoa vampyyrien olemassaolosta vakavasti ennen kuin itse saavat havaita Stellan puheet todeksi.
Stellan seuraksi lyöttäytyy myös muutamia muita ihmisiä jotka ovat menettäneet läheisiään vampyyreiden vuoksi ja pian Stella on heidän kanssaan etsimässä vampyyrien johtajaa Lilithiä (Mia Kirshner) jotta voisivat päästää hänet pois päiviltä – tai vampyyrien tapauksessa öiltä.
Lilith (Mia Kirshner)
Monesta muusta näkemästäni vampyyrielokuvasta poiketen on tämä selkeästi normaalia raa’empi ja sitä katsoessa on helppo ymmärtää mistä sen K18 ikäraja on tullut. Raakuudessa ja brutaaliudessa oltiin lähes samankaltaisessa meiningissä kuin The Thompsons -elokuvassa (lue arvostelu) joten mikäli väkivaltaiset osuudet tuntuu vastenmieliseltä ei tämä luultavasti ole aivan ykkösvalinta ellei yleisesti vain halua elokuvaa nähdä sen vampyyritematiikkansa vuoksi.
Tarinallisesti kyseessä on varsin suoraviivainen toiminnallinen kauhutrilleri vampyyritematiikan maailmassa ja omassa lajityypissään se on kokonaisuutena varsin toimiva teos, mutta ei kuitenkaan missään vaiheessa mestariteos. Tarinaa olisi silti voitu avata esimerkiksi Lilithin ja muiden vampyyrien osalta, mutta koska tämä on jatko-osa voi hyvinkin olla että aikaisemmassa osassa nämä asiat olisi selvinnyt. Koska en ole edeltävää elokuvaa nähnyt tuntui tässä elokuvassa hahmojen olemassaolo vailla taustatietämystä hieman irtonaiselta ja merkityksettömältä.
Ohjaus oli pääpiirteittäin toimivaa, muitta paikoitellen nopeiden kohtauksien kuvaukselliset ja leikkaukselliset ratkaisut rikkoivat epämukavasti katselukokemuksen harmoniaa hillittömällä heilumisella ja suhteettoman nopeille leikkauksilla jättäen kohtauksen jälkeen lähinnä sekavan mielikuvan siitä mitä äsken juuri tapahtui. Onneksi suurin osa elokuvasta oli mukavampaa katsottavaa.
Kaikista puutteistaankin huolimatta 30 Days of Night: Dark Days on lajityypissään toimiva elokuva.
