Kuluvan viikon alussa maanantaina oli pitkästä aikaa lukupiirin tapahtuma johon pääsin itsekin osallistumaan. Edellisen kerran kun olin sinne menossa tulin kipeäksi ja jouduin jättämään tapahtuman välistä, mutta onneksi tällä kertaa mukaan pääsin itsekin.
Lukupiiri jossa kävin on Kirjailijan kanssa -nimellä tunnettu ja siitä löytyy tietoa osoitteesta http://www.kirjailijankanssa.fi
Tämänkertaisena kirjana oli Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja omat ajatukseni kirjasta voi lukea tästä blogista parin päivän takaa.
Vaikka itse en kirjan varsinaiseen kohdeyleisön erityisemmin kuulunut oli lukupiirin tapahtuma tuttuun tapaan mielenkiintoinen. Kirjailija itse oli paikalla ja hänelle sai esittää kysymyksiä joten tietenkin sitten itsekin kyselin mieltäni askarruttaneita kysymyksiä, esimerkiksi allergioista ja siitä kuinka mitään uskaltaa syödä jos ei tiedä mitä niissä on eikä kieltä ymmärrä. Kuitenkaan kirjailijalla itsellään ei ollut mitään sellaisia allergioita joten moista onneksi ei ollut joutunut miettimään.
Tapahtuma oli mukava ja kirjailija itsekin oli varsin miellyttävän oloinen persoona. Seuraavaa lukupiiriä odotellessa 🙂
Tämänviikkoisena kokkailukeskiviikkona valmistin mexican pataa jota jatkoin sitten lisämakaronilla. Mexican padan sekaan tietenkin heitin myös jauhelihaa sillä tietenkään valmiissa pussiruoassa sitä ei ollut vaan se kuului ite paistella ja lisätä mikäli sellaista sekaan halusi.
Tuttuun tapaan ateria oli helppo ja edullinen kotiruoka. Lähikaupalta ostin perhapussin Mexican pataa, 700 grammaa jauhelihaa ja pussillisen makaronia joten hintaa aterialle ei jää juuri nimeksikään. Raaka-aineet maksoivat hyvän matkaa alle 10 euroa ja siitä riittää taas ainakin kuuteen annokseen ruokaa joten edullinen ateria on kyseessä.
Aterian kokkailu oli suoraviivaista eikä tarvitse paljoa keskittymistä. Vettä kiehumaan ja samalla pannulle jauhelihat ruskistumaan. Välillä on hyvä jauhelihaa aina hämmennellä pannulla että se ruskistuu tasaisemmin. Veden kiehuttua heitin pussillisen mexican pataa veteen ja perään pussillisen makaronia ja jätin ne kiehumaan ilman kantta aina välillä hämmentäen.
Hyvää ja edullista
Aterian kokkailuun meni noin 30 minuuttia joten evästä pääsi kiskaisemaan ääntä kohden suhteellisen rivakasti. Käytännössä sama aika olisi mennyt kävellä läheiseen kebulaan, tilata eväs ja odottaa joten ajallisesti ei tämänkaltaisessa ruoassa tule takapakkia verrattuna ulkona syömiseen.
Ruoka maistui hyvältä ja lautaselle tuli heitettyä myös muutamat siivut juustoa ja annettua sen sulaa sekaan josta tuli mukava lisä makuun. Ehkä täytyy jokin kerta koettaa samankaltaista ruokaa mutta aurajuustolla, sulatejuustolla tai jollakin muulla sellaisella.
Yhtä kaikki, ruoka maistui paremmalta kuin näytti. Toimiva eväs jota voin kuvitella tekeväni toisenkin kerran.
Mia Kankimäen kirjoittama teos Naiset joita ajattelen öisin (437 s. + kiitokset, lähteet ja liitteet) on jonkinmoinen sekoitus romaania, historiaa ja tietokirjallisuutta. Teos on julkaistu vuonna 2018 Kustannusyhtiö Otavan toimesta.
Kirjassa kerrotaan nelikymppisestä lapsettomasta naisesta joka miettii mitä elämässään voisi tehdä. Tarinan protagonisti hakee inspiraatiota historiassa eri aloilla ja eri aikausilla vaikuttaneista naisista ja heidän saavutuksistaan. Matkaa itseensä tehdään niin Afrikan savanneilla, maailmanympärysmatkoilla kuin taiteilijoiden matkassakin.
Teoksen tyylilajin ja aihepiirin vuoksi lukukokemus jätti itselleni varsin kahtiajakoisen ja ristiiritaisen mielipiteen. Siinä on paljon sellaista mistä pidin, mutta todella paljon myös sellaista jossa en vain koe olevani millään muotoa otollisinta kohdeyleisöä.
Ensimmäisenä syynä miksi en teoksen osalta kokenut olevani otollisinta kohdeyleisöä on se, että en muista olenko koskaan aikaisemmin lukenut mitään teosta jossa kerrotaan näin paljon historiallisia asioita niin yksityiskohtaisesti, joten sinänsä ei ole yllättävää että kirjan tyylilaji ei itselleni ollut järin puhuttelevaa. En ole erityisen kiinnostunut historiasta yksityiskohtaisella tasolla enkä sen vuoksi lue juurikaan historiaa tai historiallisia romaaneita.
Toinen ja luultavastikin suurempi syy miksi teos ei itselleni täysin uponnut oli siinä vahvasti esillä oleva feministinen maailmankatsomus. Henkilökohtainen näkemykseni feminismistä sen uudemmissa muodoissa ennen tämän lukemista oli vahvasti negatiivinen eikä mielikuvani ainakaan muuttunut näkemään sitä yhtään sen positiivisempana, kenties vain vahvisti näkemyksiäni näkemään sitä vielä enemmän negatiivisessa valossa.
Koska teoksessa feministiset arvot välittyvät lukijalle selkeästi sekä rivien välistä on kyseessä siis teos jossa otetaan tavalla tai toisella kantaa. Vaikka sisällöllisesti olenkin täysin eri linjoilla, pidän silti siitä, sillä mielestäni on parempi että tämänkaltaisessa teoksessa välittyy kirjoittajaa ja hänen arvomaailmaansa lukijalle riippumatta siitä mitä lukija on asioista mieltä kuin että pyrittäisi kirjoittamaan siten että se miellyttää mahdollisimman monia. On hyvä että kirjallisuutta kuten muitakin taiteita pyritään kuitenkin tekemään aidosti ja rehellisesti ja jätetään vastuu tulkinnasta vastaanottajalle.
Lisäksi piirre mikä ei itselleni puhutellut oli henkilöt joista inspiraatiota oli haettu. On luultavaa että kirjailija on nähnyt heidät aivan eri tavalla kuin itse näin ja sitä kautta kokenut heidät inspiroiviksi, mutta itselleni lähes jokaisesta inspiraation kohteesta tuli lähinnä kuva henkisesti epätasapainoisista yksilöistä jotka kokevat eksisentiaalista kriisiä ja hakevat tarkoituksen tunnetta omista sosiaalisesta normistoista poikkeavilla ja aikanaan radikaaleiksi (mutta nykyisin maltillisesti) koetuilla tavoilla. Onneksi heidän toteuttamat radikaalit ratkaisunsa eivät olleet kuitenkaan lähelläkään esimerkiksi Elizabeth Bathoryn tai Amelia Dyerin toimintamallin mukaisia.
Vaikka teoksen sisältö ja arvomaailma ei siis itseäni suoranaisesti puhutellutkaan, oli teoksessa tietenkin myös sellaisia piirteitä joista sain enemmän irti. Yksi tällainen piirre oli sen miellyttävä kirjallinen tyyli.
Pidin Kankimäen monipuolisesta ja rikkaasta kielenkäytöstä, kuvaavasta tekstistä sekä sujuvasta ja helposti lähestyttävästä kirjoitustyylistä. Teksti oli kauttaaltaan viihdyttävää ja pidin erityisen paljon siitä että virkkeet olivat järkevän pituisia – ei liian lyhyitä eivätkä liian pitkiäkään. Sinänsä asia saattaa kuulostaa monen korvaan vähäpätöiseltä, mutta jostain syystä olen allerginen nykyajan Internet-kulttuurin myötä vahvistuneeseen trendiin että virkkeistä tehdään lyhyitä ja töksähteleviä, aivan kuin lukijat eivät enää jaksaisi lukea kymmentä sanaa pidempiä virkkeitä lainkaan. Ilahduttavasti vielä kirjoissa saa nähdä kunnollisiakin virkkeitä eikä koko maailma kärsi Twitter-syndroomasta missä koko virke on sanottava lyhyessä merkkimäärässä kieltä ja sen rikkautta häpäisemällä ja sitä hitaasti rapisuttavalla tyylillä.
Toinen asia mistä pidin oli kirjailijan selkeä syventyminen ja innostuminen aiheeseen josta hän kirjoitti. Pidän siitä, sillä arvostan tietoa ja sen keräämistä ja asioihin paneutumista. Jatkuvan informaatiotulvan aikakaudella syvällisempi paneutuminen mihinkään joka vaatii minuuttia syvempää tutkimista tuntuu olevan hukkuvaa kansanperinnettä, joten täytyy nostaa hattua kun katsoo sitä lähdemateriaalin määrää josta inspiraatiota on haettu ja etsitty.
Kokonaisuutena Naiset joita ajattelen öisin on teos josta moni itseäni enemmän aihepiiristä kiinnostunut saa varmasti paljon irti, niin historiallisesti kuin inspiraationakin. Valitettavasti itseäni se ei juurikaan puhutellut etenkään sen sisältämän vahvan feministisen sisältönsä vuoksi, mutta jokaiselle jota se ei häiritse tai jolla on feministinen maailmankatsomus on teos ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Lissien My Wild West on hyvä esimerkki siitä että nykyaikanakin tehdään erinomaista musiikkia
Toisin kuin aikaisempina viikkoina joissa olen hypännyt musiikin kuunteluni historiassa monia vuosia taaksepäin on tämänkertaisen musamaanantain levynä albumi joka on julkaistukin vasta vuonna 2016. Kyseessä on amerikkalaisen Elisabeth Mauruksen eli Lissien albumi My wild west.
My wild west on Lissien kolmas albumi. Ennen tätä levyä häneltä oli julkaistu Catching a tiger (2010) sekä Back to forever (2013). My wild westin jälkeen päivänvalon on kerennyt näkemään myös Castles (2018).
Musiikkityylillisesti My wild west on sijoitettu Wikipedian mukaan Folk/Rock kategoriaan eikä tähän oikeastaan ole juurikaan vastaansanomista itsellänikään. Kyseessä on singer-songwriter henkistä kevyttä rockia rennolla ja maalailevalla tunnelmalla eli sellaisella minkä tahtiin on helppoa kuvitella ajavansa auringonlaskua kohden kesäiltana fiilistellen sitä kuinka auringon viimeiset säteet vaipuvat taivaanrantaan antaen sijaa kesäyön seesteisyydelle.
Olin aikaisemmin ostanut Lissien Catching a tiger -levyn levykaupasta ja kerennyt kuuntelemaan sen varmaankin kerran tai pari, mutta vielä artistin tuotanto ei ollut puraissut kovasti. Edellisessä työpaikassani tuli rupateltua silloisen työkaverin kanssa ja hän diggaili Lissietä ja ajattelin antaa Lissien uudemmallekin tuotannolle mahdollisuuden. Kävin jossain vaiheessa levykaupasta hakemassa tämän levyn jonka myötä sitten pääsinkin sisälle Lissien musiikkiin (ja sain kaverinikin tätä diggailemaan). Myöhemmin sitten tuo ensimmäinen levykin on auennut ja muutkin levyt on tullut hankittua. Kuitenkin Lissien osalta tälle levylle kuuluu omassa musiikkihistoriassa suurin kiitos sillä tämän myötä löysin kyseisen artistin.
Levy on täynnänsä erinomaisia kappaleita ja kokonaisuutena se on vahva ja tasapainoinen levy, mutta heti ensikuuntelulla kappaleet Hero sekä Sun Keeps Risin’ iskivät omaan makuuni kovasti. Erityisesti kuulokkeilla kaikessa rauhassa kuunnellessa musiikkiin ajatuksella keskittyen kappaleet pääsivät oikeuksiinsa.
My wild west on levy joka jokaisen kepeästä rockista pitävän kannattaa kuunnella, sillä se on hyvä esimerkki siitä että vielä nykyäänkin osataan tehdä erinomaista musiikkia. Laitan vielä loppuun pari biisiä YouTubesta.
The Shining (IMDB) joka suomessa tunnetaan myös nimellä Hohto on Stanley Kubrickin ohjaama draama/kauhuelokuva vuodelta 1980. Sen pääosarooleissa nähdään Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd sekä Scatman Crothers. Elokuva pohjautuu Stephen Kingin samaa nimeä kantavaan romaaniin.
Elokuvan juoni kertoo kirjailija Jack Torrencesta (Jack Nicholson) joka ottaa vastaan talvihoitajan pestin syrjässä olevaan Overlook-hotellille. Hän menee hotellille pitämään sitä kunnossa yhdessä vaimonsa Wendyn (Shelley Duvall) sekä poikansa Dannyn (Danny Lloyd) kanssa. Ajatuksena Jackilla on saada talven aikana kirjoitetuksi kirjaansa sillä etäinen hotelli kaukana kaikesta antaa mitä ihanteellisimman ympäristön keskittyä taiteen tuottamiseen.
Ikävästi hotelli sattuu olemaan rakennettu intiaanien hautuumaan päälle ja siellä on aikaisemmin tapahtunut useamman ihmisen murha. Aikaisempi talvihoitaja on kokenut mielenterveydellisiä ongelmia ja päästänyt päiviltä niin vaimonsa kuin kaksi tytärtänsä ennen oman henkensä riistämistä. Tästä huolimatta Jackia ei paikka kauhistuta joten perhe siirtyy kolmistaan etäisen hotellin rauhaan viettämään talvea ja pitämään hotellia kunnossa.
Hotellilla ollessa alkaa tapahtumaan omituisia asioita eikä Jackin mielenterveydestäkään voi varmuudella antaa pelkästään positiivista näkemystä. Vähitellen tunnelma muuttuu hotellilla painostavammaksi ja paikan turvallinen syrjäisyys menettää turvallisuuden tunteensa hulluuden ja harhojen hiipiessä asukkaiden seuralaiseksi.
Wendy Torrancen roolissa nähdään Shelley Duvall
Shining on kiistatta oman aikansa merkittävimpiin lukeutuvia kauhuklassikoita joka jokaisen elokuvia harrastavan täytyisi nähdä vähintään kerran elämässään. Vaikka tämänkin elokuvan teosta on jo useampia kymmeniä vuosia on se säilyttänyt arvonsa merkittävänä teoksena eikä syyttä.
Tarina on mielenkiintoinen ja se rakentuu hitaasti mutta varmasti kohden suuntaa missä sairas mieli ottaa voiton terveestä katastrofaalisin seurauksin. Näennäisen suoraviivaisen juonen lisäksi se antaa katsojalleen useampia kysymyksiä pohdittavaksi, kuten esimerkiksi sen kuka Jack Torrence lopulta on – onko hänellä enemmänkin kokemusta tästä hotellista vai onko hän todella ensikertalaisena ikävien tapahtumien äärellä.
Hohdon vetovoima ei tule pelkästään hyvästä juonesta, vaan myös mieleenpainuvasta ojauksesta. Stanley Kubrick on saanut paljon arvostusta ohjaajana ja Shiningiä katsoessa on helppoa ymmärtää syitä sille. Elokuva on tyylikäs kautta linjan ja siinä on saatu mukaan painostava tunnelma. Sen kuvaukselliset ratkaisut ovat toimivia ja pitkät leikkaukset ja sen myötä rakentuva verkkainen tunnelma on omiaan vahvistamaan hitaasti hiipivää kauhua.
Redrum! REDRUM!
Omaan makuuni Shining on toimiva elokuva monilta eri aspekteiltaan. Erityisesti itseäni puhutteli elokuvan ohjauksellinen tyyli ja sen taidokas tunnelman rakentaminen. Näyttelytyö on erinomaista ja etenkään Nicholsonin ja Duvellin roolit eivät jätä katsojaa kylmäksi missään vaiheessa.
Näitä näkemyksiä vasten peilaten tuntuu erityisen ironiselta että elokuva on ollut aikoinaan ehdolla Razzie-palkintoon huonoimmasta ohjauksesta sekä huonoimmasta naispääosaroolista.
Kokonaisuutena Shining on näkemisen arvoinen elokuva joka kestää hyvin useammankin katselukerran. Se on aikansa ja lajityyppinsä klassikko josta monella modernimmallakin kauhuelokuvalla olisi paljon opittavaa. Jos ei muuten niin ainakin siinä että kauhua voidaan luoda hyvin myös ilman tarpeettomia säikäytyskohtauksia.
