Viime vuoden loppupuolella hankin itselleni GoPro 7 Hero Black -actionkameran. Ennen ostoa itseäni kiinnosti tietää minkälaisia valokuvia GoProlla pystyy ottamaan – onko niistä mihinkään edes hyvässä valaistuksessa vai onko actionkameran ainoa realistinen käyttötarkoitus vain videoissa joihin se ensisijaisesti on tehtykin.
Omien havaintojeni pohjalta voisin sanoa GoPron olevan varsin peruspätevä hyvässä valossa ottamaan edes käyttökelpoisia räspintäkuvia. Suurimmat haasteet valokuvaukseen tällä laitteella on tietenkin nopeasti kasvava kohina kun valon määrä vähenee sekä helposti tärähtävä kuva. Laitan tähän kuitenkin joitain kuvia joita olen ottanut GoProlla hyvässä valaistuksessa joista saa jonkinlaisen käsityksen minkälainen se on kamerana kuvan laadun osalta.
Ainoat muokkaukset joita näihin kuviin olen tehnyt on kuvan koon pienentäminen ja pakkaaminen JPG:ksi pienempään kokoon. Syynä tähän on tietenkin omassa blogissani olevat asetukset joilla olen rajannut järjettömän suurikokoisten kuvien lähettämistä blogiini.
KoivukylässäKoivukylän juna-asemallaSherlockit osaavat arvata mistä tämä onKoivukylässä tämäkinKeittiössä. Kukka kaipaa selvästi vettä.Pystykuva matkalla Koivukylän juna-asemalle
Kuten kuvista voi havaita on perus turistiräpsintäkuvissa GoPro Hero 7 Black kuvanlaatunsa osalta jo sen verran hyvä että paremman kameran puuttuessa on tälläkin mahdollista saada asiallisia lopputuloksia.
Täytynee jossain vaiheessa enemmänkin alkaa tällä valokuvailemaan jotta oppisi paremmin ottamaan kuvia jotka eivät tärähdä, sillä kymmenestä kuvasta helposti itselläni ainakin kuusi tärähtää täysin käyttökelvottomaksi. Pitää perehtyä onko asialle mitään tehtävissä asetuksien osalta vai vaatiiko tämä vain vakaampaa kättä kuvaajalta.
Parisen viikkoa takaperin tuli käytyä tavalliseen tapaan Verkkokauppa.comissa asioilla. Tarkoituksena oli löytää uusi verenpainemittari sillä aikaisempi Nokian verenpainemittari kosahti eikä se enää mennyt päälle. Aikaisemmin jo yksi samanlainen teki saman joten liekö kyseessä tyyppivika kun takuusta tilalle saadussa uudessa oli samanlainen ongelma. Tietenkään ongelma ei johtunut paristojen loppumisesta sillä uusilla paristoillakaan laite ei enää herännyt henkiin.
Ennen kuin kävin hyllystä hakemassa jonkinlaista verenpainemittaria kävin tavalliseen tapaani pyörimässä josko Outlet-osastolla olisi jotain mitä olen aina halunnut ja tarvinnut, mutta en sitä tiedä ennen kuin sen näen. Tällä kertaa onneksi kävi varsin ilahduttavasti ja palautuksena oli tullut muutenkin etsinnässäni oleva verenpainemittari joten ostin tuotteen sieltä ja säästin useamman kymmenen euroa.
Verenpainemittari jonka ostin on kuvassa näkyvä Omron M6 Comfort. Paketissa tuli mukana mittari, ohjeet, kantolaukku sekä paristot eli koko sisältö kaikkine romuineen päivineen. Tuote oli vielä muoveissa ja näytti siltä että kukaan ei ole koskaan sitä edes koettanut joten aina parempi.
Käyttöönotto meni perstuntumalta intuitiivisesti. Mansetista lähtevä letku kiinni mittariin, mansetti käteen, juuttaan isoa painiketta painaistaan ja pörinät alkaa kuulumaan ja jännitysnäytelmä alkaa tuloksia odottaessa. Käyttöönotto on siis helppoa jahka oli ensimmäisen käynnistyksen yhteydessä päässyt satunnaisesti naputtelemalla nappeja ohi kellonajan ja päivämäärän asettamisesta.
Laite vaatii paristoja käynnistyäkseen yhtä paljon kuin festarivieras olutta
Myöhemmin sitten asetin päivämäärän ja kellonajankin kohdalleen, mutta tässä vaiheessa kaivoin jo ohjeen. Mittarista löytyy parille käyttäjälle profiilimahdollisuus ja se tallentaa myös muistiinsa viimeiset mittaukset. En enää muista montako viimeistä, hämärä mielikuva että sata, mutta en ole varma enkä jaksa selvittää. Käytännössä itse merkitsen suoraan tulokset vain käsipelissä Applen Terveys-ohjelmaan jotta tulokset pysyvät tallessa ja voin ne kertoa lääkärille kun olen menossa sinne käymään.
Ensituntumat on hyvät. Peruskäyttö on suoraviivaista ja helppoa eikä sen ihmeempiä tarvitse asetuksia räpeltää. Vanhojen tulosten selaamista en intuitiivisesti löytänyt enkä jaksanut opetella koska ominaisuus on itselleni turha, mutta niitä tarvitsevalle sellaisetkin ohjekirjan avulla varmasti löytyy.
Olisi mukava jos tämä osaisi synkata tulokset kännykkään mutta valitettavasti sellaista tässä ei ole. Pääasia kuitenkin on että saan tulokset helposti mitattua joten kokonaisuutena tämä vaikuttaa asialliselta vekottimelta omassa tuotekategoriassaan.
Satanic (IMDB) on amerikkalainen Jeffrey G. Huntin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2016. Sen pääosissa nähdään Sarah Hyland, Steven Krueger, Justin Chon, Clara Mamet sekä Sophie Dalah.
Elokuvan tarinassa neljän nuoren joukko on lomailemassa. Yhdellä mukana olevista nuorista on jonkinmoista yleistä kiinnostusta satanismiin, okkultismiin ja yleisesti pimeää puoleen ja näinpä he käyvät Los Angelesissa ollessaan myös Saatanan kirkon edessä ottamassa itsestään poseerauskuvia, käyvät sellaisten talojen ulkopuolella joissa on tapahtunut murhia, pyörähtävät kaupassa missä myydään okkultistista kirjallisuutta ja vuokraavat kaiken lisäksi myös yösijakseen sellaisen hotellihuoneen jossa yksi saatanalliseen rituaaliin osallistunut nainen on tappanut aikoinaan itsensä.
Okkultistisessa kaupassa asioidessaan he saavat huonoa palvelua ja heidät viskataankin myyjän toimesta myös pihalle kaupasta. Nuoret päättävät myöhemmin lähteä varjostamaan myyjää ja liikkeen suljettua nuoret lähtevät seuraamaan häntä autollaan. Lopulta he päätyvät sivuun kaupungista epämääräisen talon pihaan. Nuoret saavatkin pian olla todistamassa jonkinmoista saatanallista rituaalia missä alastoman nuoren naisen edessä on mies veitsen kanssa ja tilanne näyttää menevän uhkaavaan suuntaan.
Tilanne selviää ja kaikki pääsevät elossa pois. Kuitenkin myöhemmin uhrimenoissa mukana olleen naisen, Alicen, ja nuorten joukon tiet kohtaavat uudemman kerran ja Alice liittyy heidän pyynnöstään mukaan seuraan. Illan mittaan selviää että Alicella tuntuu olevan enemmänkin tietoa ja kiinnostusta pimeän puolen voimia kohtaan ja pian pentagrammeja jo piirrelläänkin seinille ja ensimmäinen uhri pääsee elämästään. Vähitellen tilanne alkaa käymään pelottavaksi ja vaaralliseksi kaikille muillekin mukana olleille.
Satanic oli omalla tapaansa mielenkiintoinen kauhuelokuva. Sen aihepiiri ja tematiikka on kiehtova ja siitä olisi voinut helposti saada pelottavankin elokuvan aikaiseksi mutta tämän elokuvan kohdalla pelottavuus on alusta loppuun asti turvallisen kaukana katsojasta. Se ei pelota eikä säikäytä missään vaiheessa eikä se onnistu missään vaiheessa luomaan edes painostavaa tai jännittävää tunnelmaa.
Omaan makuuni elokuva oli kuitenkin omalla tapaansa viihdyttävä, luultavasti sen mielenkiintoisen aihepiirin ja lajityypistään poikkeavan tyylin vuoksi. Pääpiirteittäin pidin juonesta ja siitä kuinka pimeyden voimien viehättävyydestä kiinnostunut nuorikin menettää kiinnostustaan aiheeseen siinä vaiheessa kun syvemmällä siinä mukana oleva henkilö astuu mukaan kuvioihin ja näyttää pimeän puolen.
Toinen mistä tässä elokuvassa pidin oli sen tavallista mielenkiintoisempi kuvaus satanisteista sekä saatananpalvojista. Paikoitellen toki jäi miettimään tietävätkö tekijät edes näiden kahden eroa, mutta tästäkin huolimatta pidin siitä kuinka näihin asioihin sotkeutuneet ihmiset kuvattiin täysin toisin kuin perinteisemmin on tottunut näkemään. Monessa mielessä kuvaus saatananpalvojasta tuntui paljon realistisemmalta kuin muissa näkemissäni elokuvissa joka on sinänsä plussaa.
Chloe (Sarah Hyland)
Vaikka elokuvassa oli monia hyviä puolia niin kokonaisuutena se kuitenkin jättää kaipaamaan jotain edes etäisesti jännittävää tai pelottavaa tunnelmaa. Tällaisenaan se on ainoastaan elokuva jonka kyllä katsoo mutta jota on vaikea mieltää edes kauhuelokuvaksi.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on keskinkertainen elokuva jossa olisi ollut paljon potentiaalia mutta joka ei missään vaiheessa lunasta niitä mahdollisuuksia joita sillä olisi ollut käytettävissään. Lisäksi elokuvan loppuvaiheet latistavat hieman kokonaisuutta mutta onneksi ei kuitenkaan pilaa koko tarinaa.
Edellisen viikon tapaan tälläkin kertaa valinnaksi päätyi englantilaisen Sheperd Neamen panimon olut. Tällä kertaa valintana on 9.0 % alkoholitilavuudella varustettu Spitfire Super Strong Lager. Katkeroita oluessa on 33.0 EBU ja kantavierrettä 18.6 °P. Olutta löytyy Alkon vakiovalikoimassa ja lisää teknisiä ja muita tietoja juomasta löytää Alkon sivuilta.
Oluen aukaistua erottaa voimakkaan mutta miellyttävän tumman oluen aromin – siitäkin huolimatta että tämä ei kovin tummaa ole. Tuoppiin kaadettua aromi valitettavasti heikkenee merkittävästi eikä vahva tuoksu enää nouse esiin. Väriltään olut on lageriksi sangen tavallinen kullan keltainen.
Tuoppiin kaataminen on helppoa sillä olut ei juurikaan vaahtoa ja pinnalle muodostunut pienikuplainen vaahto katoaa pinnalta yhtä nopeasti kuin kaunis ajatus päästä asunnon siivoamisesta vapaapäivänä.
Suutuntuma on paksu ja täyteläinen jossa on kuitenkin raikkaus hyvin säilynyt mukana. Mausta tulee aavistuksen verran silti mämmimäinen maku joka luultavasti on vain seurausta oluen kermatoffeisesta makuvivahteesta.
Ilahduttavasti maku on maltilinen ja hillitty vaikka vahvuutta on näinkin paljon. Se ei liiemmälti korostu makukentässä ja tekee siitä näin helposti nautittavan oluen. Omaan makuuni tämä oli toimiva lager.
Musiikkina menee hyvin kotimainen iskelmä, mm. Kikka – Tartu tiukasti hanuriin tai Tarja Ylitalo – Ei tämä tyttö lempee anele.
Misantropian historia on kustannusosakeyhtiö Savukeitaan vuonna 2013 julkaisema teos jonka on toimittanut Juri Nummelin. Teoksessa on sivuja 283 joista toki osa on lähdeluetteloita ja muita vastaavia.
Kirja koostuu useamman eri kirjoittajan kirjoituksista misantropiaan liittyen. Mikäli misantropia ei terminä ole tuttu tarkoitetaan sillä kirjan takakannen selkeän ja hyvän kuvauksen mukaan inhoa, epäuskoa tai vihaa ihmislajia kohtaan. Aihepiiri ei siis sinänsä ole mikään kovin iloinen, mutta kuitenkin varsin kiehtova sillä historiallisista kuvauksista ihmisvihaajista saa aina jonkinlaista perspektiiviä ihmisyyteen ja ihmiskuntaan ja siihen että ei ole mitään uutta alla auringon.
Teksteissä käydään läpi ihmisvihaa ja ihmisvihaajia tai ainakin sellaiseksi helposti miellettäviä ajattelijoita Ateenassa, vilkaistaan Markiisi de Saden sairaiden tekstien suhdetta misantropiaan, pohditaan dekkarikirjallisuutta ja käydään monien tunnettujen yksilöiden näkemyksiä läpi.
Onpa omaksi luvukseen myös päässyt analysointi norjalaisen black metal -kulttuurin pimeät 90-luvun tapahtumat kirkonpolttoineen, tappoineen ja itsemurhineen päivineen. Lisäksi kirkonpoltoista ja bändikaverinsa murhasta tuomitusta yhden miehen Burzum-yhtyeessä vaikuttavasta Varg Vikernesiä ja hänen maailmankuvastaan on kirjoitettu teoksessa pintaraapaisun verran.
Kokonaisuutena teoksesta jäi monin osin positiivinen kuva sen synkästä aihepiiristä huolimatta. Kirja oli monilta osiltaan hyvin kirjoitettu, se kertoi monien historiallisten henkilöiden filosofiasta ja toimintamallista joista on helppoa löytää haitallisia aineksia aikakautensa yhteisöä ajatellen ja siten on omiaan antamaa ymmärrystä sille että ennenkään ei kaikki ole ollut paremmin vaikka helposti moisen romantisoidun mielikuvan haluaakin rakentaa mieleensä.
Järjettömän typerää mutkat suoriksi vetämistä
Hyvistä puolistaan huolimatta teosta paikoitellen lukiessa meinasi naama sulaa totaalisesti joidenkin kirjoittajien naiiviin populistiseen mutkat suoriksi -päättelyyn. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa kappaleessa Viheliäisin luontokappale olevat typerät ja tarkoitushakuiset perpsektiivittömät niputtamiset.
“Jotenkin nämä tyypit löytävät toisensa: Pentti Linkola, Theodore Kaczynski ja heidän jäljessään kulkevat James Hirvisaari, Timo Hännikäinen, Henry Laasanen, Jussi Halla-aho. Jokainen näistä on pohjattoman tyytymätön. Syy on milloin teknis-teollisessa kulttuurissa, yhteiskunnassa tai demokratiassa, milloin suvaitsevaisuudessa, ihmisoikeuksissa, liberalismissa, feminismissä tai maahanmuutossa. Yleensä kaikissa näissä. Tästä systemaattisesta ihmisvihapropagandasta on enää todella lyhyt askel Andres Behring Breivikiin. Jos ihmisvihaajien osoittamat ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta. Heille vihaaminen ja kauna ovat itseisarvoja, modus operandi, liikkeelle paneva voima. Ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene, väline, joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen. (s. 222)
Tässä vaiheessa lukiessa joutui melkein jo miettimään onko kirjoittaja koskaan lukenut listaamiensa henkilöiden näkemyksiä vai miten ihmeessä hän saa niputettua täysin eri asioista puhuvat ja eri asioita kritisoivat ihmiset yhdeksi nipuksi ja pääteltyä mutkat suoraksi vetäen että enää ei ole pitkä matka Breivikiin. Ei helvetin helvetti etten paremmin sanoisi.
Mikäli blogin lukijalle kyseiset henkilöt eivät ole tunnettuja on Pentti Linkola yleesä monen – itseni mukaan lukien – mielestä jyrkät näkemykset omaava luonnon pelastumisesta puhuva kirjailija jonka näkemykset ihmisistä ei ole kovin positiiviset. Theodore Kaczynski on tunnetumpi nimityksellä Unabomber, matematiikan tohtori joka lähetteli vuosien aikana useita kirjepommeja ja aiheutti kolmen ihmisen kuoleman ja 23 haavoittumisen. James Hirvisaari on entinen kansanedustaja jonka maahanmuuttonäkemykset ovat aiheuttaneet kohuja, Timo Hännikäinen on runoilija ja esseisti joka on myös ainakin Wikipedian mukaan kansanmielisen Sarastus-lehden päätoimittaja ja yksi perustajista.
Henry Laasanen on tunnettu kirjoituksistaan miesten tasa-arvosta ja negatiivisesta suhtautumisesta feminismiin ja Jussi Halla-aho on kansanedustaja joka on tullut tunnetuksi nykyisenkaltaisen maahanmuuton kritisoinnissa. Andres Breivik sitä vastoin teki terrori-iskun norjassa jossa menehtyi 77 ihmistä.
Olisi mielenkiintoista ollut kuulla miten kirjoittaja on saanut nämä kaikki aivan eri asioista kantaa ottavat ihmiset niputettua yhteen ja samaan kasaan ja pääteltyä että tästä ei ole enää pitkä matka Breivikiin. Tai muutenkaan miten nämä liittyvät ihmisvihaan? Onko kirjoittajan mielestä maahanmuuton tai feminismin kritisointi aivan askeleen päässä siitä että alkaa lähettämään pommeja ja suunnittelee massiivista terrori-iskua? On vaikea ymmärtää kuinka mustavalkoisessa maailmankuplassa täytyy elää että voi edes päätellä jotain tällaista.
Muutenkin kaikkien edellä mainittujen niputtaminen yhteen ja samaan sakkiin ja se jälkeen heidän leimaaminen pohjattoman tyytymättömäksi ihmisvihaajaksi kuulostaa olevan vain perinteistä mustavalkoista ja perspektiivitöntä holier-than-thou -ajattelua missä ihmiset jaetaan “heihin” ja “meihin” jossa tietenkin “ne muut” ovat pahoja ja ajattelevat pahoja ja ovat valmiita vaikka mihin pahaan kuten Breivik.
Samoin edellisessä kappaleessa tökkii vahvasti esillä oleva keittiöpsykologia. Jos ongelmat ratkaistaisiin, he alkaisivat vihata jotain muuta – perustuen mihin? Ajatus on aivan yhtä järjetön kuin väittäisi että jos näitä henkilöitä ei olisi, olisi kirjan kappaleen kirjoittaja vain vihaamassa ja niputtamassa joitain muita kirjoittajan jumalaisen korkeamman ja paremman moraalin näkökulmasta omaavia vääristä näkemyksistään.
Samoin kohta missä kerrotaan että näille henkilöille on kauna ja viha itseisarvoja menee niin uskomattomaan typeryyteen että ei riitä ymmärrys edes hyvällä tahdollakaan. Tämänkaltaisien väitteiden taustalle olisi kiintoisaa kuulla jotain konkreettisia perusteluita ja psykologisia analyysejä eikä pelkästään fiilispohjaisia “musta nyt vain tuntuu tältä” -heittoja sillä niistä syntyy lukijana vain mielikuva että kirjoittajalla on jotain henkilökohtaista kaunaa näitä henkilöitä kohtaan.
Erityisesti kohta missä kerrotaan että ihmisviha on heille vain henkinen pelastusvene joka antaa tyhjälle elämälle merkityksen saavuttaa absurdiudessaan jo niin koomiset mittasuhteet että ei tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Asia tuntuu absurdilta siksi, että kirjoittaja ei millään muotoa avaa perusteluita tähän. Mistä hän tietää näin monen eri ihmisen elämän merkityksen tunteen? Olettaako kirjoittaja jo siis senkin että kritisoimillaan henkilöillä on tyhjä elämä ja he kokevat vihaa vain saadakseen tyhjään elämäänsä jotain merkitystä? Mihin tämä ajatus pohjautuu? Onko hän käynyt kyselemässä heiltä että onko heidän elämässä jonkin tarkoitus vaiko ei ja saavatko he siihen tarkoitusta “ihmisvihalla”?
Tai miksi kirjoittaja ei nyt samantien avaa tarkemmin millä tapaa on hänen mielestää ihmisvihaa vastustaa erinäisiä asioita, erilaisia arvoja ja erilaisia maailmankatsomuksia, uskomuksia ja uskontoja? Vai onko tästä kaikesta pääteltävä yhtä mutkat suoraksi menevällä ajatteluketjulla että kirjoittaja itse on samanlainen misantrooppi jonka tyhjään ja tarkoituksettomaan elämään tulee tarkoitusta kun hän pääsee niputtamaan omassa paremmassa moraalissaan vääräuskoiset yhteen läjään ja voi vihata heitä ja saada sitä kautta sisältöä tyhjään elämäänsä?
Ja en edes halua alkaa lähteä kysymykseen eksistentialismista ja nihilismistä ja siitä että onko elämässä edes oltava mitään tarkoitusta ja jos ei ole, onko elämä muka sen huonompaa tai miksi se muka johtaisi ihmisvihaan. Tai siihen että jos elämässä pitää olla tarkoitus niin eikö se ole helposti vain pakokeino elämän kohtaamisesta sellaisena kuin se vastaan tulee ja joilla halutaan kokea merkitystä kun ei voida kohdata sitä että kaikessa ei ole eikä tarvitse olla tarkoitusta? Ja muutekin, jos ihmisvihasta jotkut muka saisivat elämälleen tarkoituksen niin eikö se sitä vastoin ole osittain osoitus siitä että on vaarallisempaa kaikille että ihmisillä on pakonomainen halu kokea elämässään merkitystä ja tarkoitusta jos sen ilmenemismuodot aiheuttavat vaarallisia piirteitä muille?
Ilman tämänkaltaisia typerän omassa erinomaisuudessa piehtaroimisten ja muiden “vääruskoisten” demonisoinnissa ja heidän pahuuden näkemistä omien vahvasti värittyneiden arvojen läpi (ellei vika ole ainoastaan kirjoittajan kyvyttömyydessä ilmaista ajatuksiaan selkeämmin) olisi tämä teos ollut paljon parempi.
Onneksi suurin osa kirjan teksteistä oli neutraalimpia ja analyyttisempiä joten kokonaisuutena Misantropian historia oli lukukelpoinen ja mielenkiintoinen teos.
