Kuten jo jotkut lukijoistakin tiesivät olen ensi kuun ensimmäisestä maanantaista alkaen uuden työnantajan palveluksessa. Työni Goforella alkoi syyskuussa 2017 ja päättyi omasta lähdöstäni johtuen tänään 31.10.2019 joten hieman päälle kaksi vuotta kerkesin siellä olemaan.
Olo on kieltämättä varsin haikea mutta samalla myös kiitollinen sillä Gofore on ollut tähänasteisen työelämäni paras työnantaja. Monta hienoa hetkeä tuli töissä koettua, hienoja ihmisiä tavattua ja sain myös olla näkemässä firman varsin nopeaa kasvua sisältä käsin – tilaisuus jota ei kovin usein pääse kokemaan. Firma on valittu jokunen vuosi takaperin myös parhaaksi työpaikaksi ja omien kokemuksieni perusteella ainakin on helppoa ymmärtää miksi.
Tavallisesti kun olen vaihtanut firmasta toiseen on syynä ollut lähes aina tyytymättömyys nykyiseen työnantajaan, työtehtäviin tai vastaavaa mutta tällä kertaa syynä oli ainoastaan urakehitysmahdollisuus hyvin erikaltaisiin tehtäviin kuin mitä IT-alalla olen tavallisesti tehnyt. Siirryn siis ensi kuun alussa sovellusasiantuntijan tehtäviin suurelle julkisen sektorin toimijalle joten mielenkiinnolla odotan uusia haasteita ja kuvioita mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
Vaikka lähdön jälkeen olo onkin vielä näin aivan tuoreeltaan haikea on ilahduttavaa että voin hyvin mielin jatkossakin kehua kyseistä firmaa muillekin. Toivon mukaan monien kollegoiden kanssa tulemme vielä tapaamaan joissain merkeissä 🙂
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä päättää lokakuu. Blogin normaali pidempi kuukausikatsaus onkin sitten tarkoitus kirjoitella huomenna. Tämä ilta menee kaikessa rauhassa rentoutuen 🙂
Kuten aikaisemmin tänne blogiini kirjoitin vaihdoin Rotel A14 vahvistimesta NAIM NAIT 5i2-vahvistimeen. Koska käytössäni on vinyylisoitin (lue täältä) oli tarkoitus myös vahvistimen vaihdonkin jälkeen jatkaa vinyylien vinguttamista. Siinä missä aikaisempi vahvistin tarjosi suoraan Phono-signaalille vahvistusta ei samaa valitettavasti löytynyt Naimista. Tämä toki ei tullut yllätyksenä joten hätä ei ollut tämän näköinen. Kävin Hifistudiolla etsiskelemässä phono preamplifierin eli levysoittimen etuvahvistimen ja otin vekottimen koekuunteluun.
Koekuunteluun päätyi ensimmäiseksi Marina-nimisen artistin albumi Love + Fear. Albumi kuulosti suoraan omaan korvaani hyvältä enkä muista aikaisemmin vinyyleiden soineen kotonani näin hyvin. Aikaisemminkin ne soivat hyvin, mutta vahvistimen vaihtumisen + Black Cube Statementin kautta ne soivat vielä entistäkin paremmin. Heti ensimetreiltä asti oli selkeää että tuote tulee jäämään osaksi hifisetuppiani.
Ainoa mikä Black Cube Statementissa itselleni tökkii on sen rumuus ja muuntaja. Pääsääntöisesti inhoan muuntajia ja toivoisin että jokaisessa laitteessa mitä omistan olisi integroitu virtalähde eikä laitteessa olisi kuin pistoke johon sitten tökättäisi virtakaapeli. Harmillisesti tämä jää ainoastaan haaveeksi joten päädyin hyväksymään elämän epämukavan realiteetin tämän asian tiimoilta.
Laitteen rumuus sitä vastoin on piirre jonka kanssa onnistuu tämän tuotteen kanssa onneksi elämään kun vain piilottaa sen muiden hifiräkin laitteiden taakse. Siellä se on poissa silmistä ja poissa mielestä eikä sitä tarvitse katsella näkökentässään.
Koska ainoat kokemukseni levysoitinten etuvahvistimista viimeisten vuosien ajalta ovat ainoastaan tämä ja Rotelin sisäinen etuvahvistin en osaa sanoa onko tämä tuote lajityypissään kuinka hyvä verrattuna saman hintaluokan laitteisiin. Arvosteluissa tätä on kehuttu ja omaan korvaani se kuulosti alusta asti hyvältä joten se tekee sen mitä itse siltä odotinkin. Toimiva vekotin.
Viime perjantaina oli syntymäpäiväni ja 35 vuotta pamahti mittariin. Ilahduttavasti syntymäpäivälleni osui myös Maustetyttöjen albumin Kaikki tiet vievät Peltolaan julkaisu jota olin jo kerennyt odottaa useamman kuukauden ajan. Varasin albumin jo hyvissä ajoin Levykauppa Äksästä vinyyliversiona ja sopivasti perjantaina levyn sain jo haettua viikonlopuksi kuunteluun.
Perjantaina en vielä levyä kerennyt kuuntelemaan sillä vietin syntymäpäivääni muutaman kaverin kanssa ja kävimme syömässä. Hauskin sattuma oli se että paikka missä kävimme oli sellainen jossa myös törmäsimme Maustetyttöjen tyttöihin. Tuntui hieman koomisen epätodelliselta istua ruokailemassa baarissa, mukana muovikassissa odottamassa tämä vinyyli ja huomata että artistit itse istuvat läheisessä pöydässä. Koska ajattelen että artistitkin ovat ihmisiä emme menneet häiritsemään ja kyselemään nimikirjoitusta levyyn sillä haluan antaa ihmisten vapaa-ajallaan olla vapaa-ajallaan ilman häiritsemistä. Hauska muisto tästä kuitenkin jäi itselleni tällaisenaankin 🙂
Levyn vinyyliversio on rajoitettu sininen vinyyli josta on ilmeisesti otettu 2000 kappaleen painos. Määrä kuulostaa kyllä kohtalaisen suurelta mutta nyt kun Äksän sivulta kyseistä levyä vinyylinä koettaa löytää on tarjolla enää eioota. On varsin ilahduttavaa mikäli koko painos on myyty loppuun sillä se kertoo hyvää kieltä siitä että fyysinen media ei ole tullut tiensä päähän edes Suomen kokoisessa valtiossa ja kotimaisten artistien osalta.
Lauantaina sitten pääsin ensimmäiset kerrat vinyyliä levylautaselle sovittamaan ja hiljentymään ajatuksella musiikin äärelle. Olen katsellut YouTubesta Maustetyttöjen livetaltiointeja sen verran paljon että itselleni ei levyllä tullut yhtään uutta kappaletta vastaan mutta tietenkin jokaisen kappaleen osalta sovitukset olivat mielenkiintoinen päästä kuulemaan. Rakastuin tähän levyyn heti ensimmäiseltä kuulemalta. Aivan mahtava levy.
Levy alkaa sopivan syysmelankolisella En saa unta varmaan haudassakaan kappaleella josta siirrytäänkin seuraavaksi jo menevämpään ja tunnelmaltaan iloisempaan ralliin Ihan niin kuin mukamasten vaan. Siitä päästään taas siirtymään haikeampaan tunnelmaan Talvi Talvikin kanssa kappaleen tahdissa jonka jälkeen neljäntenä on kuultavissa jo musiikkivideostakin tuttu Viidestoista päivä. Vinyylin A-puolen päättää säkeistöissä enemmän haikeuteen nojaava mutta kertosäkeessä myös rempseyttä mukavalla tapaa yhdistelevä Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä.
B-puoli vinyylistä alkaa ensimmäisen hittibiisin Tein kai lottorivini väärin tahdeissa joka laittaa kuin varkain kuulijan jalan heilumaan kappaleen tahtiin. Toisena kappaleena B-puolella kuullaan Soitin sulle sanoakseni en mitään joka tunnelmaltaan on paluuta hieman haikeampiin vesiin josta sitten päästään videostakin tuttuun Se oli SOSiin joka on mukavan melankolinen mutta kuitenkin iloisesti eteenpäin rullaava kappale. Toiseksi viimeisenä kuullaan levyn nimikkoraita Kaikki tiet vievät Peltolaan josta varsinkin kitaran rytmikkyys tarttui ainakin allekirjoittaneelle sielun syövereihin. Albumin päätösraitana toimii ehkä itselleni eniten puhutellut kappale Mä loistan kuin hämärä joka jo YouTubessa nähdyissä videoissa oli haikealta tunnelmaltaan sellaista mistä on mahdotonta olla pitämättä.
Suurimpana yllätyksenä tuli Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään kappaleen puuttuminen levyltä. Kyseisestä kappaleesta on olemassa myös musiikkivideokin joten olisin odottanut että myös se olisi täysipitkälle albumille saatu mukaan. Toivon mukaan tästä saadaan myös versio tulevaisuudessa jollekin levylle.
Maustetyttöjen Kaikki tiet vievät Peltolaan on aivan uskomattoman hieno levy jota on tullutkin jo useat kerrat levylautasella luukutettua. Sävellykset ja sanoitukset ovat hyviä eikä varsinaisessa studiolevyssäkään ole pilattu sitä tunnelmaa mikä YouTuben keikkataltioinneista välittyy katsojalleen. Sen tunnelmallinen slaavilainen melankolia yhdistettynä arkirealistiseen tarinankerrontaan elämän nurjemmastakin puolesta kiteyttää enemmän kuin hyvin suomalaisuuden syvintä olemusta. On ilahduttavaa huomata kuinka Juice Leskisen ja Göstä Sundqvistin hengenperintö jatkaa elämäänsä myös nuoremman sukupolven luomassa musiikissa. Kiitos siitä Maustetytöille!
Exorcist: The Beginning (IMDB) on Renny Harlinin ohjaama elokuva vuodelta 2004. Tyyliltään se on kauhu/mysteeri/trilleri ja sen pääosarooleissa nähdään mm. Stellan Skarsgård, Izabella Scorupco sekä James D’Arcy.
Tarina kertoo kuinka nykyisin arkeologina toimiva uskonsa menettänyt entinen pappi Isä Merrin (Stellan Skargsgård) saa kuulla kirkosta joka on löytynyt kaivauksilla hiekkaan hautautuneena paikasta minne kirkkoja ei pitäisi olla rakennettu. Hän lähtee tutkimaan löytöä ja saa huomata että paikalla vaikuttaa myös yliluonnollisia voimia. Vähitellen Isä Merrin saa havaita pahuuden todellisuuden ja sen että ainoa kuka voi tällaisessa tilanteessa auttaa on Jumala.
Mikäli on nähnyt alkuperäisen vuonna 1973 julkaistun Exorcist (Manaaja)-elokuvan on tästä vuoden 2004 versiosta helppoa löytää monia samoja elementtejä ja tarinallisia vivahteita mutta monin verroin huonommalla tapaa toteutettuna.
Eniten pielessä tässä versiossa oli monien elementtien lainaaminen vuoden 1973 versiosta siten että niiden merkitys ja viitekehys uupuu täysin jolloin tunnelma ja mystiikkakin jää puuttumaan siinä sivussa. Vähän sama kuin ottaisi jouluelokuvasta joulukuusen, sijoittaisi sen action-scifiin ja koettaisi saada siihen mukaan sitä kautta joulun tunnelmaa. Se ei vain toimi vaikka tunnelman rakennuspalikoita tarinassa olisikin mukana.
Sarah (Izabella Scorupco)
Jollain tapaa elokuvasta jää mielikuvaksi että tunnelmaa yritetään hakea ainoastaan kristillisen symboliikan kautta ja lisäilemällä soppaan mystiikkan aineksia pakanauskonnoista esimerkiksi Pazuzun patsaan muodossa.
Eniten elokuvaan olisi kaivannut tunnelmaa hahmoihin jonka kautta myös muitakin elementtejä olisi ollut helpompaa sisäistää. Esimerkiksi hahmot joista ei saa mitään irti, joihin ei millään tapaa voi samaistua ja joiden kohtalo ei kiinnosta sen vuoksi lainkaan ovat sellaisia että niiden ympärille on vaikeaa rakentaa enää toimivaa kauhuakaan. Jos hahmojen kohtalo on täysin yhdentekevä ei heille sattuvat ikävätkään asiat hätkäytä mihinkään suuntaan.
Elokuvassa parhaina puolina oli sen visuaalinen tyyli ja hyvin toteutettu äänimaailma. Pidin siitä miten surroundia oli käytetty hyvin ja tunnelmaa parantavalla tapaa. Teknisesti ottaen elokuvasta en löytänyt mitään pahaa sanottavaa ja ainoa mikä elokuvasta teki keskivertoa huonomman oli sen tunnelmattomuus. Katsoihan tämän kerran, mutta ei tätä erityisesti voi suositella.
Crafty Dan 13 Guns on englantilaisen Thwaites Breweryn panemaa 5,5 % vahvuista amerikkalaistyylistä indian pale alea eli tuttavallisemmin IPAa. Paljoa muita tietoja sitten en oluesta löytänytkään.
Oluen etiketti on omaan makuuni tyylikäs ja antaa oluesta heti positiivsen mielikuvan. Pullon avattua löytää vahvan ja hedelmäisen aromin joka säilyy ilahduttavasti myös tuoppiin kaatamisen jälkeen. Tuoppiin kaataminen sujuu heittämällä eikä olut vaahtoa juuri nimeksikään. Pinnalle muodostunut ohut vaahto haihtuu myös pois nopeammin kuin hippi poliisien kevätjuhlista. Oluen väri on kauniin punertava ja tummahko.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Mausta nousee esiin makeutta ja hieman myös etäisesti hedelmäisyyttä. Maku on aavistuksen pistävä ja jälkimaku hivenen kuiva mutta kuitenkin sellainen että tasapainoinen tuntuma säilyy alusta loppuun saakka. Hyvän makuinen IPA jota voi ostaa mielellään toisenkin kerran.
Musiikiksi menee tämän kanssa mm. Anti-Flag – This is the end (For you my friend) tai Bouncing souls – Kids and heroes.
